Naiset katsovat vastavaloon - Kun menneisyyden haamut pitävät otteessaan

Kirjan nimi: Naiset katsovat vastavaloon
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi kertaheitolla yhdeksi suosikikseni kun luin Katoamispisteen joulukuussa 2011. Ja koska minulla on nyt menossa useampikin paksu kirja, päätin viimeisimmällä kirjastovierailulla, että Haahtelan kirjat olisivat paksujen kirjojen keskellä hyviä välipaloja. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli vanhempaa tuotantoa; Naiset katsovat vastavaloon.

Naiset katsovat vastavaloon on kertomus kahdesta avioparista 1970-luvun Suomessa. Lilian ja Klaus ovat juuri palanneet häämatkaltaan Ranskasta takaisin Suomeen toteuttamaan unelmaansa; iso talo meren rannalla, kaupunki sopivan matkan päässä, hyväpalkkainen työ. Heidän naapurissaan asuu boheemimainen pariskunta Emma ja Jimi, joiden olemus tuntuu verhoavan salaisuuksia. Ennen pitkää varsinkin Lilian ja Emma luovat toisiinsa vahvan siteen ja Jimin on aika keskustella Klausin kanssa.

Haahtela osoittaa jo varhaisimmissaankin teoksissaan kertojan lahjansa. Kerronta on jälleen kerran sävykästä ja vahvaa ja tällä kertaa poikkeuksellisesti kertojaääniä on useampia ja keskiössä ovat naiset miesten toimiessa enemmän sivuosaroolissa. Kieli on vivahteikasta, virkkeet lyhyitä ja ytimekkäitä. Mitään ylimääräistä ei jäädä jaarittelemaan vaan asiassa pysytään vahvasti ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Dialogi on tyypilliseen tapaan lakonista - tuoden mieleen ainakin tälle lukijalle Kaurismäen elokuvat. Muutamaan otteeseen kuvittelinkin kohtauksia valkokankaalle niin elokuvallinen tämä paikoitellen oli.

Vaikka tämä onkin paksu Haahtelan kirjaksi, sivua vajaa 200, tuntui silti siltä, että nyt tarina loppui pahasti kesken. Alkuun on selvästi käytetty paljon työskentelyä, rakennettu draaman kaarta siihen pisteeseen, että lukija hokee mielessään 'kerro jo kerro jo'. Kun sitten tämä 'kerro jo'-vaihe on päästy ohi tuleekin kirjan takakansi vastaan hieman turhan nopeasti; juuri kun ollaan päästy mysteerin äärelle asia lähestulkoon haudataan. Pienen pettymyksen siis joutui tällä kertaa kokemaan, tästä olisi saanut parillakymmenellä lisäsivulla vielä paremman lopetuksen.

En voi siltikään sanoa pettyneeni. Kaiken kaikkiaan Naiset katsovat vastavaloon on laadukas kertomus keskiluokkaisesta arjesta maaseudulla, menneisyydestä, salaisuudesta ja niiden taakasta. Se pitää otteessaan koko lukemisen ajan, luo sävykästä kerrontaa, vivahteista kieltä, lyhyitä lauseita ja yksinkertaisia dialogeja. Se on nopealukuinen ja helpostilähestyttävä. Eikä se, että kirjan loppuratkaisu on tullut tutuksi, vähennä yhtään kirjan uudelleenlukuarvoa.

Arvosana: ****

71/100: Safari Club

Kirjan nimi: Safari Club
Kirjoittaja: Anja Snellman
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Minua hieman pelotti tarttuessani suomalaisen keskiluokan arki-haasteen myötä Anja Snellmanin Safari Clubiin, sillä muistissa on edelleen tammikuinen koettelemus Sonja O.:n kanssa. Pitää kuitenkin jo heti alkuun todeta, että onneksi olin valmis antamaan ennakkoluuloilleni periksi, sillä tämähän osoittautui mukavan hirveäksi lukukokemukseksi.

Helena on nuori ja lahjakas biologianopiskelija. Eräänä polttariyönä hän kohtaa Darwinin, eikä tiedä mihin astuu. Vuosikymmen myöhemmin Helena on naimisissa papin kanssa, on kahden lapsen äiti ja työskentelee eläinlääkärinä Korkeasaaressa. Pian hänen elämäänsä astuu jälleen tämä salaperäinen Darwin ja menneisyyden arvet aukeavat. Kuka vetää pisimmän korren kun Helena ja Darwin kohtaavat jälleen silmästä silmään? Kenen elämää häiritsevät menneisyyden haamut, kenen elämässä on arvaamattomia apureita?

Tässä ei ole enää lainkaan havaittavissa samanlaista kikkailua kielen kanssa kuin hänen esikoisessaan Sonja O.:ssa, mikä on vain hyvä asia. Nyt tämäkin lukija pysyi koko ajan juonessa mukana ja tajusi jopa lukemansa.  Ja millainen juoni tässä onkaan! Tämä tempaisi täysillä mukaansa ja välillä olikin vaikeaa laskea kirjaa kädestä; sivuja tuli käännettyä kuin itsestään. Välillä iski pelko siitä, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu, toisinaan taas helpotus siitä, että mitään pahaa ei tullutkaan. Samanlaista vuoristorataa lukuelämys oli lähes alusta loppuun saakka.

Snellman kuvailee ahdistavasti ahdistelijan ja tämän uhrin elämää; uhrin ajatuksia, muistikuvia ja kohtaamisia; ahdistelijan ajatuksia, tekoja ja haluja. Välillä lävitse kulkee niin suuri puistatus, että haluaisi vain vääntää Darwinin solmuun ja ripustaa tämän naulaan roikkumaan sukuelimistään. Enpä olekaan tuntenut näin vahvasti sitten Kuin surmaisi satakielen, tosin tässä viha jatkui lähes koko kirjan ajan - käsi kädessä koko ajan kasvavan ahdistuksen kanssa. Se, että kirjaa ei kyennyt laskemaan kädestä ei aina ollut hyväksi, sillä ahdistavia kohtia oli paljon ja silloin sitä vain tahtoi paiskata kannet kiinni - mutta ei voinut, koska oli täysin koukussa.

Mutta niin, taas se dialogi! Tai siis se, että se ei toimi. Ei näin kirjoitettuna. Ei viivoja, ei lainausmerkkejä, ei mitään. Dialogit hukkuvat normaalin tekstin sekaan ja välillä sitä ei enää tiedä kuka puhuu ja puhuuko nyt joku vai onko tämä nyt kerrontaa. Paikoitellen kun on sellaisia kohtia, että tarina etenee pääasiallisesti juurikin dialogin kautta, on se harmittavaista lukijan kannalta kun ei nyt aivan mukana ole. Vaikka juonessa siis mukana onkin. Lopulta lukijallekin jää kuitenkin hyvä mieli, sillä totuttuaan tällaiseen esitystapaan, pysyy sitä jo kirjan loppupuolella hyvin mukana siinä, kuka kukin on.

Arvosana: ****

62/100: Juoksuhaudantie

Kirjan nimi: Juoksuhaudantie
Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: 334
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie valikoitui lukulistalle osin suomalaisen keskiluokan arki-haasteen kautta, osin omasta mielenkiinnosta Hotakaisen teoksia kohtaan. (Mielikuvat ovat vahvat, sillä tämä on ensimmäinen Hotakainen jonka luin, mutta olen jo kauan sitten päättänyt pitäväni Hotakaisen kirjoista.)

Juoksuhaudantie on romaani suomalaisesta unelmasta, kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Se on kertomus miehestä, jonka vaimo haluaa avioeron. Se on kertomus miehestä, joka tahtoo kiinni suomalaisen keskiluokan arkeen omalla rintamamiestalollaan. Se on kertomus miehestä, jonka pakkomielle talosta ja perheen takaisinsaamisesta saa lopulta traagisia mittasuhteita. Ennen kaikkea se on kertomus siitä mitä tapahtuu, kun ei enää osaa nähdä metsää puilta.

Kirjan ääni on monen kertojan summa. Pääosan vie mies, Virtasen Matti, joka sekoaa täysin keskiluokkaiseen elämään ja omakotiasumiseen. Kuulemme myös Matin yläkerran naapureita, seuraamme kiinteistövälittäjän arkea, pääsemme kurkistamaan Matin entisen vaimon, Helenan, elämään, tutustumme veteraaniin ja erääseen omakotiasujaan. Kenenkään elämä ei ole täysin kunnossa ja tietämättään he kaikki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa.

Hotakaisen kieli on oivaltavaa. Lauseet ovat välillä jopa esteettisesti kauniita, runollisia, sitä on iloa lukea ja siihen on ilo uppoutua. Intensiteetti, jolla Hotakainen kuvailee Helsingin rintamamiestaloja, on välillä suorastaan pelottava; varsinkin kun kuvailut tapahtuvat Matin näkökulmasta. Välillä suorastaan ahdisti lukea Matin tolkuttomia aivoituksia saavuttamottomasta unelmasta, koko ajan odottaen koska Matti ylittää sen aidan, joka erottaa laillisen teon laittomasta.

Kirjan jako osiin ja niiden nimeäminen talon rakennusvaiheiden mukaisesti oli mukavaa vaihtelua. Ja aivan kuten rakentaessa, osien pituus korreloi hyvin vaiheen pituutta. Perustuksien ja rungon tekeminen vie aikaansa, joten ne vievät reilusti yli puolet kirjasta. Muuttopäivä, ollen prosessin viimeinen ja vieden luonnollisesti vähiten aikaa, on itseoikeutetusti kirjan päättävä osa ja myös lyhyin. Osien aikana sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Matin pakkomielle kehittyy hetki hetkeltä pahemmaksi. Aluksi kaikki lähtee liikkelle hieronnasta, mutta päätyy vihkoihin, kiikareihin ja suoranaisiin laittomuuksiin.

Lukiessa minua ei haitannut edes pienet epäkohdat tarinassa, mutta näin päivä lukemisen jälkeen aloin niitäkin pohtimaan. Miksi kukaan ei kiinnittänyt Matin muutokseen suurempaa huomiota? Miksi asiat saivat mennä niin pahoiksi kuin ne menivät? Ovatko kanssaeläjät oikeasti niin sokeita ja omaan napaansa tuijottelijoita kuin Hotakainen antaa ymmärtää? Ja ennen kaikkea, mikä on viimeisen sivun funktio? Näistä vastaamattomista kysymyksistä huolimatta osaan ainakin vastata yhteen: Petyinkö Hotakaiseen ennakko-odotukseni huomioonottaen? En sitten lainkaan, vaan sain kaiken sen ja vielä enemmän, mitä odotinkin. Hotakainen nousi nyt kovasti Westön rinnalle suomalaisten mieskirjailijoiden kategoriassani.

Arvosana: *****

55/100: Totta

Kirjan nimi: Totta
Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 332
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Riikka Pulkkisen Totta oli odotettu varsinkin niiden keskuudessa, jotka nauttivat hänen esikoisteoksessan Raja. Minä itse tartuin kirjailijan teokseen osana Suomalaisen keskiluokan arki-haastetta ja myös kiinnostuksesta häntä kohtaan - onhan häntä täällä blogimaailmassakin paljon kehuttu.

Tottan juoni on varmasti suurimmalle osalle jo tässä vaiheessa tuttu. Sen keskiössä on kolmen sukupolven verran naisia: kuolemaa tekevä isoäiti Elsa, hänen tyttärensä Eleonoora sekä tämän tytär Anna. Vahvassa asemassa on myös Martti, Elsan mies sekä Eeva, jonka olemassaolo tuntuu olleen monelle yllätys, toisille epätoivottava tosi. Tarina kulkee kahdessa tasossa; nykypäivässä seuraamme Elsan, Martin, Eleonooran ja Annan elämää, jota varjostaa tieto salaisuudesta. 1960-luvulla seuraamme Eevaa, joka toimii Eleonooran lapsenvahtina ja ylittää yhden jos toisenkin hyvän maun mukaisen rajan. Salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua pikku hiljaa - molemmissa ajoissa. Lopputulos on traaginen ja jättää jälkensä jokaiseen osalliseen.

Mitäpä tästä oikein osaisi sanoa. Eipä tämä iskenyt sillä tavalla kuin olin toivonut, kuulun ilmeisesti siihen puolikkaaseen blogistaniaa joka ei ole liittynyt Pulkkisen fanikerhoon. Ei tämä nyt mikään hirveän huono ollut, mutta eipä tästä oikein mitään käteenkään jäänyt. Jotenkin oli vaikeaa päästä lukemisessa vauhtiin, tämä oli taas niitä teoksia jota luki vauhdilla eteenpäin siksi, että odotti koko ajan sitä suurta mullistusta, jota ei lopulta sitten tullutkaan.

Eevan tarina oli teoksen parasta antia. Se tuntui niin paljon todellisemmalta ja läsnäolevammalta kuin nykypäivän tapahtumat, piti minua lukijana otteessaan ja eteni aivan liian hitaasti, sillä halusin jatkuvasti saada lisätietoa hänen kohtalostaan. Eeva oli tuotu hyvin esiin hieman eksyneenä nuorena naisena, joka toisaalla etsii koko ajan paikkaansa tässä maailmassa, toisaalla tuntee olevansa juuri siellä missä hänen kuuluukin. Eevalla on luonnetta, nuorena ja naiivina hän on ehdottomasti koko kirjan mielenkiintoisin henkilöhahmo.

Valitettavasti muut henkilöt eivät sitten samanlaisia tunteita herättäneetkään. Eleonooraan ei tuntunut saavan minkäänlaista otetta, Elsalla oli toki hetkensä ja Martti vaikutti olevan kaavoihinsa kangistunut. Heikoin esitys oli kuitenkin Anna, joka omasta mielestäni vaikutti hyvin absurdilta, osittain jopa epätodelliselta. Hän ajattelee useammassa kohdassa aivan samalla tavalla kuin Eeva samantapaisessa tilanteessa lähes 50 vuotta aiemmin. Paikoitellen hänen käytöksensä on outoa eikä sille lopulta tarjota mitään kunnollista syytä. En itse tiedä mitään gradun tekemisestä, mutta koko hänen graduprojektinsa vaikuttaa omasta mielestäni hyvin epäorganisoidulta.

Pulkkisen kieli on kyllä kaunista. Kuvausta hän ei juurikaan harrasta, leikittelyä erilaisilla kielikuvilla sitäkin enemmän. Virkkeiden pituus vaihtelee mukavasti ja kappaleiden pituus rytmitti hyvin lukemista. Toisaalta jäin kaipaamaan kielessä puhujien erottumista. Siinä missä edellisessä lukemassani kirjassa, Salossa, käytettiin hahmoille sopivaa kieltä, on Pulkkinen tyytynyt käyttämään jokaisella henkilöllään samaa kieltä; niin pienen maaseutukaupungin tytölle kuin myös psykologille ja taidemaalarille. Sanokaa toki rajoittuneeksi, mutta edes jonkinlainen ero puhetavassa olisi mukava piristysruiske.

Aineksia tässä oli ja Eevan tarina olikin mielenkiintoinen. Nykytarina kuitenkin rikkoi mukavan kokonaisuuden, joten ei tähän aivan innoissaan voi suhtautua. Taidan kuitenkin antaa myös Rajalle mahdollisuuden ennen lopullista päätöstäni siitä, onko Pulkkinen tulevaisuudessa niitä kirjailijoita, jonka teoksia tahdon lukea enemmänkin.

Arvosana: ***

42/100: Suden vuosi

Kirjan nimi: Suden vuosi
Kirjoittaja: Virpi Hämeen-Anttila
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 399
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisteos Suden vuosi jatkoi erinomaisia lukukokemuksiani suomalainen keskiluokan arki-haasteen parissa. Tätä edeltävä teos samaan haasteeseen oli Kjell Westön Leijat Helsingin yllä ja rakastuin tämän teoksen myötä Hämeen-Anttilaan lähes yhtä vahvasti kuin rakastuin aikanaan Westöön häntä ensi kertaa lukiessani.

Suden vuosi on romaani yliopistomaailmasta. Toisaalla on Mikko Groman, kirjallisuuden professori, vaikeassa avioliitossa ja heikossa taloudellisessa asemassa. Ja toisaalla on Sari Karaslahti, kirjallisuuden opiskelija, joka istuu Mikon tunneilla, kenties ihastuukin ja kärsii Sudesta, jolla nimellä hän epilepsiaansa kutsuu. Sattumien kautta päähenkilöt päätyvät elämään Suden vuotta, joka avaa maailmaa molemmille uusilla tavoilla.

Tekstistä huomaa kaikin puolin, että yliopistomaailma on kirjoittajalleen tuttu. Tylsät luentosalit ja pitkät käytävät muuttuvat Hämeen-Anttilan käsittelyssä mielenkiintoisiksi alueiksi, joissa tapahtuu yhtä jos toistakin. Helsingin katuja pitkin astellaan vähän välillä, viittauksia kirjoihin tulee niin usein, että kirjablogaaja suorastaan ilostuu sellaisesta määrästä ja ihmisten päänsisäistä maailmaa kuvaillaan samanlaisella intensiteetillä kuin professori Gromanin luentoja. Jopa luennot saavat Hämeen-Anttilan näppäimistöllä kiinnostavan leiman, vaikka Gromanin opettama aihe ei välttämättä sellainen olisikaan.

Virpi Hämeen-Anttilan suurin vahvuus on paitsi kieli myös kokonaisuuden hallinta. Esikoisteokseksi teos on yllätävänkin vahva, kaikesta huomaa tässä olevan kirjailijan, joka haluaa panostaa esikoisestaan lähtien kuvailuun ja tunnelman luontiin. Siinä missä Westö kuvailee Helsingin katuja, panostaa Hämeen-Anttila yliopistoon ja ajatuksiin. Puutteita ei juurikaan omaan silmään sattunut. Toki teoksessa on tyypillisiä kliseitä, mutta samanlaisiin kliseisiin sortuvat myös muut kuin esikoiskirjailijat. Asiat myös etenevät lopussa jokseensakin nopeaa tahtia, mutta minua sekään ei juurikaan haitannut. Kokonaisuudessaan erittäin ehjä teos, ja jos Virpi Hämeen-Anttilan esikoinen on tämän tasoinen, tahdon ehdottomasti lukea myös hänen myöhempää tuotantoaan. Olen vihdoinkin löytänyt hyvän, suomalaisen naiskirjailijan.

Arvosana: ****½

22/100: Leijat Helsingin yllä

Kirjan nimi: Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors)
Kirjoittaja: Kjell Westö, käsikirjoituksen suomentanut Arja Tuomari
Kustantaja: Seven-pokkarit
Julkaisuvuosi: 1996
Sivumäärä: 527
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on ennen kaikkea kertomus kaipuusta, siitä kuinka perhe hajoaa ympäri maailman. Toisaalta se on myös päähenkilömme Riku Bexarin kasvukertomus räkänokkaisesta suomenruotsalaiskoltiaisesta vastuuta ottavaksi perheenisäksi.

Kirja kattaa ajanlaskun 1960-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Pääsemme seuramaan sen ajan keskeisiä tapahtumia Bexarin perheen näkökulmista - suurimpina kertojaääninä toimivat Riku ja tämän isosisko Marina. Sisarusten isä on Henrik Bexar, menestynyt liikemies joka haluaa nähdä lastensakin saavuttavan suuria. Varsinkin perheen muut lapset joutuvat eksyksiin kun esikoinen, Dani, katkaisee välinsä perheeseensä lopullisesti ja hakeutuu hippien ja huumausaineiden pariin.

Samalla Danin pikkusisko Marina päätyy naimisiin lukioaikaisen poikaystävänsä Rufuksen kanssa. He elävät näennäisen onnellisessa liitossa Marinan toteuttaessa unelmaansa ala-asteen opettajana ja Rufuksen taidegalleristina. Samalla Marina katselee lapseuudenystäviensä pintaliitoelämää nenän varttansa pitkin - kunnes tajuaa Rufuksen ihannoivan samanlaista elämäntapaa. Pian Marina löytää itsensä asumassa Westendissä äkkirikastuneiden seassa, punnitsemassa avioliittoaan ja sen merkitystä.

Eksynyt Riku yrittää roikkua jo ajat sitten rikkoutuneissa hippipiireissä, harrastaa kyseenalaisia viihdemuotoja ja ihannoi edelleen lapsuudenystäviään. Vasta muutto Turkuun rauhoittaa nuoren miehen vilkkaan mielen, mutta paluu Helsinkiin on välttämätön.

Dani kiertää Eurooppaa ja Amerikkaa, yrittää päästä irti huumekoukustaan, siittää kaksi lasta ja lopulta vaikuttaa jo parantaneen tapansa. Hän jopa pitää yhteyttä muihin Bexareihin, omalla tavallaan, mutta on ainakin ajoittain läsnä. Kunnes hän lähtee roudausmatkalle Baltiaan.

Riku ystävineen kokee kaiken aikakaudelle tyypillisen; yrittäjyyden huippuvuodet, vallan joka riistäytyy käsistä ja lopulta laman, joka vie suurimmalta osalta kaiken ja joka on suora seuraus 1980-luvun villistä tuhlailuvuosista. Laman iskiessä Riku tuntee putoavansa tyhjän päälle, vaikka todellisuudessa hän on menettänyt huomattavasti vähemmän kuin ystävänsä; hänellä on vaimo, poika ja mahdollisuudet perustaa oma yritys, toisin kuin hänen ystävillään Cederin veljeksillä, joita uhkaa pitkät vankeustuomiot keplottelusta ja veronkierrosta.

Tarvitaan iso tapahtuma, lama, jotta Rikun silmät viimein avautuvat kaikelle sille, mitä hänen elämässään on. Viimein Riku on valmis ottamaan sen puuttuvan askeleen kohti sisäistä rauhaa ja seesteistä perhe-elämää.

Rakastan Kjell Westön luomaa kuvaa Helsingistä, vaikka muutoin kaupunki on minulle liian suuri. Westö jos kuka on maisemakuvauksen mestari. Hän elävöittää tekstiään aikalaisviittauksilla; Leijat Helsingin yllä on nostalgiamatka 1960-luvun rokin maailmaan, 1970-luvun lähiöelämään, 1980-luvun nousukauteen sekä 1990-luvun lamaan. Lukija kykenee elämään jokaisen aikakauden tekstin välityksellä uudelleen tai, joidenkin tapauksessa, ensimmäistä kertaa. Henkilöhahmot ovat vahvoja, vaikka minua edelleen häiritsee Westön kirjoissa vahva kastijako; suomenruotsalaisilla lapsilla ja nuorilla harvemmin on suomenkielisiä kavereita vaan piirit ovat hyvin eristäytyneet - jääkiekkojoukkueita myöten.

Ottaen huomioon, että tämä oli Westön ensimmäinen täysipitkä tuotos, on kieli erinomaisen hiottua ja kuvailu mukaansatempaava. Näin huolella rakennettua ja koossa pysyvää esikoisromaania harvemmin tapaa, Westö on siis onnistunut asiassaan.

Arvosana: ****

Suomalaisen keskiluokan arki-haaste

Kirjavasta kammarista löytyi mielenkiintoinen haaste: suomalaisen keskiluokan arki. Tarkoituksena on siis lukea vuoden 2011 aikana vähintään viisi suomalaista keskiluokkaista arkea käsittelevää teosta ennaltamäärätyltä listalta.

Virpi Hämeen-Anttila - Suden vuosi
Anja Snellman - Safari Club

Riikka Pulkkinen - Totta
Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie

Kjell Westö - Leijat Helsingin yllä

5/5


VALMIS 21.12.2011