Omenansiementen maku - omenantuoksuisia muistelmia

Kirjan nimi: Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen)
Kirjoittaja: Katharina Hagena, suomentanut Anne Mäkelä
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 242
Lukulistalle: Löytö Forssan Kirja Outletista

Viimeaikainen lukemistoni on painottunut suuresti kolmen naisen muodostamaan sukupolvien ketjuun ja näin on myös Katharina Hagenan esikositeoksen, Omenansiementen maku, kohdalla. Kaikki alkaa Iriksen isoäidin Berthan kuolemasta. Jokainen sisarusparvesta Christa, Inga ja Harriet perii jotakin, mutta suurimman ja tunnearvoltaan arvokkaimmen perinnön saa lapsenlapsi Iris; isoäidin talon omenapuutarhoineen.

Lapsuusvuodet ovat Irikselle vain etäinen muisto, mutta kun hän kotiutuu taloon alkavat myös menneisyyden muistot nousta pintaan. Iris tutustuu uudella tavalla paitsi itseensä myös menneisyyteensä; vaiettuihin salaisuuksiin suvun keskuudessa sekä lähipiirin elämäntarinoihin, joista osa on hyvinkin traagisia. Omenapuilla ja niiden tuoksulla on merkittävä rooli Iriksen matkalla unohtamisen ja muistamisen poluilla. Kirjan tarina kasvaa edetessään; se on ennen kaikkea kasvutarina, joka vie lukijan mennessään. (Hyvin haahtelamaista, eikö totta?)

Minä-kerronta on haastavaa missä tahansa kirjoitetussa muodossa, mutta tuottaa näin kirjoitettu esikoisromaani vaatii paitsi rohkeutta myös uskomatonta taitoa. Hagenan pääkertojana toimii Iris, joka muistelee niin menneitä kuin kertoo nykyisyydestäkin minän kautta. Samalla pääsemme vahvasti Iriksen maailman sisään ja tarina tuntuu heti henkilökohtaisemmalta. On myös hyvä, että Iris ei tiedä asioista yhtään enempää kuin lukija vaan saamme tietää asioita samaan tahtiin - tosin kaikki asiat eivät ole Irikselle uusia, ne ovat vain hautautuneet aktiivisen muistamisen toiselle puolelle.

Tämä oli myös oikea tunnelma- ja aistipläjäys. Jokaisen kirpeän omenan pystyi maistamaan kielellään, hiljainen maalaiskylä piirtyi verkkokalvoille kaikkine tomuisine polkuineen ja suolampi herätti heti mielikuvia. Omenansiementen maku on kuin hiljainen päivä suomalaisella maaseudulla, vaikka sijoittuukin Keski-Eurooppaan. Se on myös hyvin ajaton, sillä verkkainen meno sopii hyvin niin menneisyyteen kuin nykyaikaankin.

Kaiken kaikkiaan tämä oli lumoava lukuelämys ja sopi vallan mainiosti luettavaksi heinäkuun helteisiin. Jos uskaltaisin heittäytyä villiksi, nimeäisin Katharina Hagenan tältä istumalta Saksan Joel Haahtelaksi, mutta ehkä kuitenkin jään odottamaan häneltä seuraavaa teosta ennen kuin tämän rinnastuksen uskallan tehdä.

Arvosana: *****

Lasten kirja - kasvamista viime vuosisadan vaihteen Englannissa

Kirjan nimi: Lasten kirja (The Children's Book)
Kirjoittaja: A.S. Byatt, suomentanut Kersti Juva
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 954
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Törmäsin viime vuoden puolella muutamassa blogissa kehuviin arvoihin tästä A.S. Byattin jättiläisestä, Lasten kirjasta. Kirja kiinnosti paitsi massiivisuutensa myös aihepiirinsä vuoksi: elämää vuosisadan vaihteen molemmin puolin Euroopassa, joka on ajautumassa sotaan, tiettyjän päähenkilöiden parissa kasvaen.

Aivan ensimmäiseksi, jo ennen kuin tätä pääsee kunnolla lukemaan huomaa ensimmäisillä sivuilla kääntäjien laatiman henkilölistan. Ja se tuleekin tarpeeseen, sillä tässä teoksessa on keskeisiä henkilöitä jopa enemmän kuin venäläisessä klassikkokirjallisuudessa! Siltikään määrä ei tunnu missään vaiheessa liialliselta ja suurimpaan osaan henkilöitä ehtii jopa tutustumaan kunnolla. Kirja ei siis todellakaan ole pitkäpiimäinen, vaan tarjoaa asioihin näkemyksiä monista eri näkökulmista.

Lasten kirja on nimensä mukaisesti ennen kaikkea kirja lapsista. Sen keskiössä ovat Wellwoodin sisarukset ja serkukset sekä heidän ystävänsä. Dorothy on järkevä naisenalku, joka haluaa lääkäriksi ja etsii juuriaan Saksasta; Hedda on sisarussarjan nuorimmaisempia, kapinallishenkinen naisasiainnainen; Julian etsii seksuaalisuuttaan ja ihastuu tavoittamattomiin miehiin; Luonnonlapsi Tomi ei haluaisi opiskella vaan samoilla ympäri Englannin niittyjä; Philip on orpo maalainen, joka löytyy museon kellarista ja osoittautuu loistavaksi keraamikoksi; Elsie, Philipin sisar ryhtyy veljensä uuden perheen palvelijaksi; Imogen, keramiikkamestarin tytär, jossa piilee taiteellisia kykyjä; Pomona, joka kävelee unissaan ja on kokenut nuoreen ikäänsä nähden paljon.

Lasten kirja ei kuitenkaan olisi mitään ilman vahvoja aikuisia. Olive Wellwood kirjoittaa jokaiselle lapselleen omaa satua, on poliittisesti aktiivinen ja taiteellisesti suuntautunut; Humpry, Oliven mies on hunsvotti ja mukana tärkeissä 1900-luvun alun käänteissä; Violet, Oliven sisar hoitaa sisarensa lapsia kuin omiaan ja pitää samalla huolta taloudesta; Prosper Cain on museon intendentti, joka on jalomielinen ja auttavainen leski-isä; Anselm Stern, saksalainen nukketeatterinero, joka luo nukeillaan suuria seikkailuja ja tuo vanhat sadut eläviksi; Benedict Fludd, käsistään taitava keraamikko, jolla ei ole lainkaan ihmissuhdetaitoja.

Kirjassa mainitaan nimeltä myös monia muita vuosisadan vaihteessa vaikuttaneita henkilöitä. Erityisesti kiinnitin huomioni siihen, että muuan Oscar Wilde mainitaan useampaankin otteeseen. Wellwoodit ystävineen lähtevät vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn (hauskasti samaan aikaan pidetyistä olympialaisista ei mainita sanallakaan), teatteri on murroksessa ja uusia tekniikoita kokeillaan pelottomasti, keramiikassa rikotaan rajoja ensin Fluddin ja sitten Philipin toimesta, yliopistojen ovet eivät meinaa aueta naisille, autot ovat suuri ihmetyksen aihe ja koko ajan Euroopasta kantautuu huolestuttavia uutisia: sota voi alkaa koska tahansa.

Lasten kirja on ilmiömäinen kasvukertomus. Se kertoo lapsista, jotka kasvavat ensin nuoriksi ja sitten aikuisiksi kuohuvassa Euroopassa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Englannista reissataan Eurooppaan, pääasiallisesti Ranskaan ja Saksaan, samalla kun lukija kohtaa värikkään maailman, joka on täynnä taiteilijoita, kirjailijoita, anarkisteja, käsityöläisiä ja politiikkoja. Varsinkin Wellwoodien lapset varttuvat satujen maailmassa tietämättä kuitenkaan, että heidän idylliään varjostavat useat salaisuudet. Samalla kun lapset kasvavat taiteen parissa rauhallisella maaseudulla Eurooppa natisee uhkaavasti liitoksissaan ja aikuiset etsivät omaa paikkaansa haasteiden keskellä. 1900-luvun alussa syntyy myös suuri kasa uusia instituutioita, museoita, taidesuuntia ja aatteita - eletään Euroopan kulta-aikaa.

Vaikka henkilöitä on paljon on jokaisella heistä oma luonteensa, roolinsa ja tehtävänsä. Sivujen runsauden ansiosta pääsemme kurkistamaan kunnolla jokaisen elämään: kukaan ei jää lukijalle etäiseksi sivuhahmoksi, vaan kaikki tärkeät henkilöt tulevat tutuiksi, samaistuttaviksi. Mukaan mahtuu niin radikaaleja nuoria kuin aikuisiakin, itseään etsiviä ja hukassa olevia. Jokaisella on omat ilonsa ja murheensa kannettavana, kaikkien elämä ei suju niin kuin sen toivoisi sujuvan. Draaman kaari on vahva ja sodan lähestyessä lukija odottaa ja pelkää henkeään pidätellen sodan aiheuttamia tuhoja: kuka selviää, kuka jää rintamalle, selviääkö kukaan sodasta ilman arpia?

Vahvan henkilögallerian lisäksi kirjan toinen kantava teema on taide ja taidemaailman kuvailu. Minua ei ole koskaan kiinnostanut taide tai oikeammin edes mikään siihen liittyvä ja pidän itseäni vielä kaiken lisäksi hyvin epätaiteellisena ihmisenä. Joten oli mielenkiintoista havaita, kuinka hyvin viihdyin lukemassa keramiikan kuvioinnista, erilaisista maljakoista, nukketeatterin pystyttämisestä. Lukutoukkana luulisi, että Oliven kirjoittamat sadut kiinnostaisivat taidepläjäyksiä enemmän, mutta omalta osaltani ne osoittautuivat pettymyksiksi - pidin niitä lähes kirjan heikoimpana antina. Toki satujen kehittyminen ja siirtyminen näyttämölle kiinnostivat ja olivat mielenkiintoisesti luotuja, mutta sadut itsessään eivät saaneet minun mielenkiintoani heräämään.

Näin mahtavaksi teokseksi tämä on saanut mahdottoman vähän blogisavuja. Haastankin siis kaikki taiteesta/historiasta/kasvukertomuksista/ihmissuhdedraamasta/laajasta henkilögalleriasta/laadukkaasta kirjallisuudesta kiinnostuneet lukemaan tämän teoksen. Älkää antako paksuuden tai suuren henkilömäärän hämätä, sillä kun tähän maailmaan uppoaa on siitä lähes mahdotonta päästä pois.

Arvosana: *****

Käännöksiä - Elämää köyhänä siirtolaisena Yhdysvalloissa

Kirjan nimi: Käännöksiä (Girl in Translation)
Kirjoittaja: Jean Kwok, suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 275
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Viime vuonna törmäsin useassa blogissa Jean Kwokin esikoisteokseen Käännöksiä ja moniin arvioihin, joista teoksesta oli pidetty. Asetelmaltaan, perustuessaan osittain kirjailijan omiin kokemuksiin, se on juuri sellainen kirja, joka saa minut otteensa. Myös aihe, siirtolaisuus, sai minut tästä kiinnostumaan ja vihdoin sain myös tämän lainattua ja luettua.

Kirjan päähenkilö on Kimberly, Kim, 11-vuotiaana Hong Kongista äitinsä kanssa New Yorkiin muuttava tyttö. Pian alkaa pieneen perheen ponnistelu vieraassa kulttuurissa karun todellisuuden parissa. Äiti ja tytär päätyvät asumaan murjuun purkutuomion alla olevaan lähiöön ja työskentelemään sukulaisensa vaatetehtaalla. Kimberly on kuitenkin siitä hyvässä asemassa, että hän pääsee kouluun, jossa oppii nopeasti englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja. Silti aikuistumisen pitää tapahtua liian varhain, sillä hänen pitää huolehtia myös ummikkoäidistään. Kimberlylla on kova tahto menestyä ja järjestää itselleen ja äidilleen paremmat elinolot. Mutta tie sinne on pitkä ja kivinen, jopa Kimin kaltaiselle viisaalle nuorelle naiselle.

Käännöksiä on ennen kaikkea kaunistelematon kertomus maahanmuuttajien elämästä ja ahdingosta Amerikassa. Se on myös kertomus nuoresta tytöstä, joka joutuu tasapainottelemaan elämäänsä kahden kulttuurin ja kahden kielen välillä. Se on myös vahva kuvaus Kimin ja hänen äitinsä suhteesta; Kimin uskollisuudesta ja siitä, kuinka hän lopulta on valmis uhraamaan paljon enemmän kuin ehkä itse tuleekaan ajatelleeksi.

On vaikeaa uskoa, että kyseessä on esikoisteos. Vaikka tämä onkin esikoisille tyypilliseen tapaan osittain omaelämäkerrallinen antaa se tällä kertaa tarinalle juuri sen lisämausteen, joka nostaa sen hyvästä kirjasta todella hyvien joukkoon. Kirja on sisällöltään sekä raju että koskettava. Juuri nämä tunteet välittyvät vahvoina läpi koko kirjan ja uskonkin, että omakohtaisilla kokemuksilla on vaikutus siihen, että kirja näitä huokuu. Toisaalta kirjasta paistaa vahvasti myös rakkaus ja kiintymys äidin ja tyttären välillä; pahoinakin päivinä välittäminen välittyy lukijalle saakka. Huolimatta ankeista oloista tuntuvat sekä äiti että tytär olevan onnellisia, sillä onhan heillä toisensa.

Kimin kipuilut ja kokeilut murrosikäisenä ovat hyvin hentoja moniin ikätovereihin verrattuna, varsinkaan kun Kim ei voi kutsua kotiinsa rakkainta ystäväänsä tai keskustella mieltään painavista asioistaan äitinsä kanssa. Silti Kim jaksaa ja menestyy ihastuttavalla tarmolla. Kirja kuitenkin loppuu omasta mielestäni kesken. Toki se kertoo kokonaisen tarinan, hyvin, mutta se jättää liian suuren aukon, joka täytetään muutaman sivun aikana. Aihe, jota tällöin käsitellään on kuitenkin sen verran suuri, että olisin mielelläni lukenut myös sen ympärille kehittyneistä ongelmista. Tosin, mistäpä sitä tietää, josko kyseisistä tapahtumista olisikin tulossa kirja, sillä sellaista tosiaan hieman kaipaamaan jäi. Kuitenkin tämä oli harvinaisen vahva ja puhutteleva esikoisteos ja jäänkin odottamaan innolla Kwokin uutta tuotantoa.

Arvosana: ****

53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****