Kirjoittaja: José Saramago, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2011
Sivumäärä: 225
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta
José Saramagon Elefantin matka on historian kirjoihin perustuva kertomus Salomo-elefantin ja tämän hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin 1500-luvun Euroopassa.
Portugalin kuningas Juhana III oli tuonut elefantin Intiasta Lissaboniin 1500-luvun puolivälissä. Vuonna 1551 hän päätti antaa sen lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Matkallaan Subhro ja Salomo (jotka nimetään Maksimilianin toimesta uudelleen Fritziksi ja Suleimaniksi) kulkevat läpi Portugalin ja Espanjan, seilaavat läpi Ligurianmeren, vaeltavat läpi lumisten Alppien ja pitkin Tonavaa. Matkallaan elefantti saa luonnollisesti huomiota, ihmetystä, ihastusta ja auttamisen halua, joskus myöskin pelkoa.
Saattojoukko on arvovaltaiselle elefantille luonnollisesti suuri. On portugalilainen ratsuväenosasto, on itävaltalaiset kyrassieerit unohtamattakaan suurta härkävankkurien joukkoa, joka kuljettaa mukanaan kaiken norsun tarvitseman ravinnon.
Keskushahmona on ilman muuta norsunhoitaja Subhro. Hän viestittää niin elefantin kokemukset ja tuntemukset kuin sivistyneen Euroopankin lukijoille. Subhron kautta Saramago myös tekee pilaa silloisen Euroopan suurille asioille: katoliselle kirkolle, kuninkaallisten oikuille ja politiikan kiemuroille.
Odotin tältä kirjalta paljon, sillä vaikka en ole aiemmin Saramagoa lukenut, olen hänestä lukenut monta ylistävää sanaa. Tämän kirjan jälkeen aloin kuitenkin pohtia, mahdoinko lukea laisinkaan samaa Saramagoa kuin ne, jotka ovat häntä kehuneet. Saramagon kaikkitietävä kertoja ja yksityiskohtien esilletuonti saa välillä lukijan miettimään, pitääkö kirjailija heitä idioottina. (Intiasta kotoisin olevalle norsulle lumi on uusi juttu, muistuttaa kirjailija useampaankin otteeseen.) Ja sitten se pahin juttu, joka sai minut melkein lopettamaan lukemisen ensimmäisen sivun jälkeen: tyylikeinona käytetty erisnimien kirjoittaminen pienellä. Sulatan itse lähes kaikki muut tyylikeinot, mutta tällaista suoranaista kieliopin vastaista juttua, joka toistuu koko kirjan ajan, en vain sitten millään. Ja kun tähän vielä liittää oudon tavan kirjoittaa vuoropuhelua (Ja hän lausui, Oletko varma asiastasi, Aivan varma, Sitten teidän tulee tehdä sydämenne mukaan, Niin minun kai pitää, teidän korkeutenne.) ollaan jo liian kaukana hyvästä mausta. Kaiken tämän lisäksi kappalejako on hyvin vähäinen, joka teki lukemisesta paikka paikoin vieläkin raskaampaa, koska ainoat kunnon taukokohdat olivat silloin kun luku vaihtui.
Tarina itsessään oli suloinen ja toisella tavalla kerrottuna se olisi takuulla ollut hyvinkin mukaansatempaava. Nyt kaikki kauneus kärsi siitä, että yritin epätoivoisesti pitää itseni järjissäni kaiken kirjallisen "kauheuden" keskellä. Haluaisin mielelläni antaa Saramagolle vielä toisen tilaisuuden, mutta jos hänen kaikki teoksensa on kirjoitettu samalla tavalla luulen, että minun on edes turha yrittää. Joten te, jotka olette useamman Saramagon lukeneet, toistuuko tämä sama tyyli kaikissa hänen teoksissaan?
Arvosana: **
