45/100: Lokero 21

Näin vain elokuu muuttui syyskuuksi, ja kirjoittelen edelleen kirjoista, joita luin elokuussa. Koskaan ei saisi hommata muuttoa JA lomareissua JA koulun alkua samaan kuuhun eikä varsinkaan lykätä kirjoittamista huomiseen. Onneksi tämän jälkeen on enää yksi kirja jonossa, ja sitten päästään reaaliaikaisiin lukemisiin.


Kirjan nimi: Lokero 21 (Box 21)
Kirjoittajat: Anders Roslund, Börge Hellström, suomentanut Veijo Kiuru
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2007
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Takakannen mukaan Anders Roslund ja Börge Hellström ovat yksiä pohjoismaiden suosituimpia dekkaristeja. Vaikka pidän itseäni jonkinlaisena dekkarifriikkinä, en tarttuessani teokseen Lokero 21 ollut koskaan kyseisistä herroista kuullutkaan.

Lokero 21 tarjoaa lukijalle mielenkiintoiset lähtöasetelmat; ensimmäisen päivän aikana lukitusta asunnosta löytyy selkäänsä 35 piiskaniskua saanut, ruotsia osaamaton prostituoitu, pesujauhetta amfetamiiniin sekoittava nisti sekä katkera poliisi Ewert Grens. Pian seikkailu jatkuu sairaalaan; siellä toinen päähahmoistamme työnnetään pyörätuolissa kuolemaan ja toinen tunkeutuu ruumishuoneelle räjähteiden kanssa. Mukaan soppaan heitetään vielä Grensin henkilökohtainen taisto, seksikaupan paljastuminen ja siihen liittyvät valtavat salaisuudet sekä tapahtumat, jotka sitovat kaikki henkilöt tavalla tai toisella toiinsa.

Tämä ei valitettavasti napannut, mielenkiintoisista alkuasetelmistaan huolimatta. Kieli oli tönkköä, joka varmasti johtui osittain kahdesta kirjoittajasta. Joko lauseissa ei ollut yhtään pilkkuja, tai sitten pilkkuja käytettiin enemmin kuin oli tarvetta. Osa lauseista on hirveän lyhyitä, toisten ollessa pitkiä ja pilkuttomia. Tekstistä saa hätäisen ja sekavan kuvan, joka näin sekavassa dekkarissa ei ole lainkaan hyvä asia.

Toinen asia, joka minua tässä häiritsi suunnattomasti oli juurikin sekavuus. Mukaan oli tungettu paljon kaikkea, jotka tavalla tai toisella liittyivät toisiinsa. Yleensä pidän limittäisistä juonista ja toisiinsa liittyvistä asioista, mutta tässä vain oli liiaksi kaikkea. Lisäksi vielä lukijalta salattiin liian paljon tietoa ja ainakin minulle jäi vielä kirjan loputtuakin hieman epätietoinen olo kirjan kantavasta juonesta.

Valitettavasti en taida lukea muita herrojen teoksia, sen verran huono kokemus Lokero 21 yli.

Arvosana: **

44/100: Valkovenäläinen

Kirjan nimi: Valkovenäläinen
Kirjoittaja: Reijo Mäki
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 480
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Reijo Mäki on suosikkidekkaristejani, joten luonnollisesti kesälukemiseksi tarttui hänen 20. teoksensa Valkovenäläinen. En ole vielä törmännyt Varekseen, josta en olisi pitänyt, ja tämäkään osa ei ollut poikkeus. Itse asiassa Valkovenäläinen on omasta mielestäni yksi parhaimmista Mäen teoksista, tarjoten vihdoin sitä erilaisuutta, jota muutama aikaisempi teos eivät toteuttaneet.

Jussi Vareksen tuttava, dekkarikirjailija Juhani Oxbacka löytyy murhattuna Aurajoen rannalta. Oxbackan helsinkiläiskustantamo tahtoo Vareksen selvittämään juttua. Pian yksityisetsivämme onkin sekaantunut maailmaan, jonka täyttävät valkovenäläiset, Teboil, eräs Hesburger, kasa päiväkirjoja ja hautaustoimisto. Henkilökavalkadissa vilahtaa tuttujen Vareksen, Luusalmen ja Pastori Alasen lisäksi myös alamaailman edustajat Icke Istid ja Samuli Sekametsä sekä kummallinen pastori Ilari Steen.

Kuten sanottua, Mäki yllättää positiivisesti. Tällä kertaa lukija ei tiedä heti ensimetreillä, mihin suuntaan tarina alkaa kehittyä, vaan saa päänvaivaa viimeisille sivuille saakka. Tarinaan kirjoitettu kehyskertomus, joka koostuu Oxbackan päiväkirjoista, tuo sitä toivottua vaihtelua. Ja tällä kertaa Mäki ei edes kerro kaikkea heti, vaan ripottelee tietoa sinne tänne pikku hiljaa, saaden ainakin tämän lukijan janoamaan lisää.

Olen aina pitänyt Mäen kielestä. Se on selkeää ja yksinkertaista, leikittelevää ja paikoitellen ironista. Varekset ovat hyvä esimerkki siitä, että kirja voi olla mukaansatempaava ilman kauniita kielellisiä koukeroita. Mäki viljelee Vareksen toimesta huumoria, joka ei välttämättä jokaiseen naislukijaan uppoa, onhan se totta, että Vares on välillä oikea könsikäs, kieli saattaa olla joskus roisia ja sekä teosten mies- että naiskuva on paikoitellen kyseenalainen. Mutta eihän tämä olisi Mäkeä, jollei näissä tätä kaikkea olisi. Jussi Vares toimii niin hyvin juuri siksi, että hän ei yritä olla mitään, vaan on rehellisesti retku suomalainen mies.

Näin turkulaisena on toki myös helppo todeta, kuinka rakastaa teosten miljöötä. Jokainen sivu tuntuu automaattisesti tutulta, kun lukijana näkee maiseman edessään, on kenties käynyt siellä, saattaa asua lähistöllä. Lonttinen, jokiranta, Apteekki (ja tässä teoksessa entinen työpaikkani Forumin Hesburger). Jos Westö tuo Helsingin lukijan ulottuville, saman tekee Mäki Turun kanssa.

Arvosana: ***½

43/100: Lapsi 44

Kirjan nimi: Lapsi 44 (Child 44)
Kirjoittaja Tom Rob Smith, suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 418
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Tom Rob Smithin esikoinen Lapsi 44 on kuvaus sodanjälkeisestä Neuvostoliitosta, jossa rikollisuutta ei ole. Mutta silti joka päivä tuhansia ihmisiä joutuu työleireille tai teloitettaviksi vain siksi, että he tuntevat vääriä ihmisiä tai omistavat väärän kirjan.

Kirjan keskushahmona on Lev Demidov, sotasankari, joka työskentelee maan turvallisuuspalvelussa. Ennen kuin tarinamme kunnolla alkaa käy ilmi Levin olevan idealisti, joka uskoo ainoastaan valtion vihollisten tekevän rikoksia. Mutta sitten Levin työtoverin poika löytyy kuolleena, ja tämän koko suku uskoo kyseessä olleen murhan. Pian Lev joutuu luopumaan omista ideologioistaan ja periaatteistaan huomatessaan törmänneensä rikollisuuteen, jonka pitäisi olla mahdotonta Neuvostoliitossa. Levin matka sarjamurhaajan kannoilla kulkee rataverkkoa pitkin aina Moskovasta Siperiaan ja pian hän saa huomata olevansa merkitty mies.

Lapsi 44 on kammottavan tarkka kuvaus vainoharhaisesta yhteiskunnasta ja samalla todenpohjainen kertomus Stalinin ajan Neuvostoliiton julmuuksista. Murhapohdintojen väliin on saatu taitavasti ujutettua senaikaisia toimintamalleja, jotka jo silloin olivat uskaliaiden toisinajattelijoiden mielestä hyvinkin kyseenalaisia. Silti ei ole vaikea uskoa, että kyseiset tapahtumat ja mallit ovat olleet arkipäivää tuolloin - ja pahoin pelkään, että edelleen samanlaisia keinoja käytetään joissakin maailmankolkissa.

Kyseessä ei ole mikään tavallinen dekkari, vaan vahva murhamysteeri. Juoni on hyvin monisyinen, tapahtumissa keskitytään paljon muuhunkin kuin pelkkään murhien selvittelyyn ja lukijalle tarjotaan jo hyvissä ajoin ennen loppua syyllinen tarjottimella. Kaikki juurikin sellaisia asioita, jotka erottavat tämän tavallisesta salapoliisiromaanista. Paikoitellen kirjan muu sisältö nousikin kiinnostavammaksi kuin murhat.

Esikoisteoksena tämä on vahva, mutta heikkouksiakin löytyy. Itse henkilökohtaisesti petyin loppuratkaisuun; vaikka siinä oli tietynlaista innovatiivisuutta tuntui se valjulta lopetukselta muuten niin hyvin kirjan päätteeksi. Lisäksi syyllisen paljastaminen ennen loppua sai väkisinkin huulet hieman mutrulle. Toki, minä en ainakaan kyennyt arvaamaan oikein, koska vihjeitä ei ainakaan suoraan juurikaan annettu, mutta tietynlainen aavistus minulla oli asioiden suunnasta alusta lähtien. Lopulta jäin kaipaamaan eniten sitä, että lukijalle oltaisiin dekkarimaiseen tapaan heitetty edes vähän vihjeitä, jotta olisi päässyt itsekin mukaan arvausprosessiin.

En kuitenkaan ole tyrmäämässä Smithia. Jos, ja toivottavasti kun, häneltä tulee joskus uutta materiaalia, mitä todennäköisimmin tartun myös siihen. Hänen tapansa kirjoittaa on suora, eikä hän tunnu pelkäävän arempiakaan aiheita. Pientä hiontaa vielä ja hänen teoksistaan tulee erittäin nautittavia.

Arvosana: ***

8/100: Esirippu

Kirjan nimi: Esirippu - Poirotin viimeinen juttu (Curtain - Poirot's last case)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1975, ensimmäisen kerran suomeksi 1976
Sivumäärä: 215
Lukulistalle: Kirpputorin kautta omaan kirjahyllyyn

Esirippu on nimensä mukaisesti viimeinen Poirotin seikkailu ja on julkaistu vain vuosi ennen Agatha Christien kuolemaa. Tosin niin neiti Marplen kuin tämä Hercule Poirotinkin viimeinen seikkailu oli kirjoitettu jo huomattavasti aiemmin valmiiksi ja säilötty varmaan talteen. Christie kirjoitti molemmat teokset jo toisen maailman sodan aikana.

Viimeinen Poirot sijoittuu sinne, mistä kaikki alkoi - englantilaiseen Styles Courtin majataloon. Mukana on myös Poirotin rakas ystävä Hastings, joka toimii poikkeuksellisesti kirjan minä-kertojana. Poirot houkuttelee Hastingsin paikalle ja pian tämä saa kuulla todellisen syyn Poirotin paikallaoloon: tämä sanoo tietävänsä talossa olevan murhaajan. Poirot kaiken lisäksi tietää, kuka kyseinen murhaaja on, mutta ei tiedä, kenet tämä aikoo murhata. Kertomatta Hastingsille murhaajan henkilöllisyyttä, pyytää Poirot tätä tarkkailemaan ympäristöään ja keksimään murhattavan. Poirot itse ei enää tähän pysty, koska istuu halvaantuneena pyörätuolissa ja kärsii vakavista sydänoireista.

Lopulta alkaa tapahtua ja Poirotin ohjauksessa Hastings yrittää saada langat yhdistettyä. Hyväuskoinen Hastings ei kuitenkaan halua ajatella pahaa kuin vihaamastaan Allertonista, joka tuntuu olevan liian kiinnostunut Hastingsin tyttärestä Judithista. Vaarantaako tämä sinisilmäisyys tutkimukset? Vasta epilogissa kaikki tapahtumat valkenevat Hastingsille, joka on oikeutetusti järkyttynyt kaikista käänteistä.

Kirja oli jotakin sellaista, jota en ole aiemmin Agathalta lukenut. Yllätyin siis positiivisesti. Kerrankin juoni kulki myös hitaasti (johtuikohan kenties hidastuneista ja vanhentuneista päähenkilöistä) ja lukijakin pystyi päättelemään asioita. Mutta jälleen kerran ainakin tämä lukija sai lopussa yllättyä. Henkilöitäkin oli tällä kerralla niin vähän, että lukija pysyi hyvin mukana. Lopulta pitää kiittää Christietä siitä, että hän päätti Hercule Poirotin uran tavalla, jonka luulisi tyydyttävän suurinta osaa lukijoista.

Arvosana: ****

7/100: Idän pikajunan arvoitus

Kirjan nimi: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1934 (jälleen itselläni väärä vuosi: 1937), ensimmäisen kerran suomeksi 1937
Sivumäärä: 217
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn

Idän pikajunan arvoituskin on Agatha Christien alkupään tuotantoa ja silti tässäkin on jo havaittavissa kaikki christiemaiset piirteet. Tapahtumia ja henkilöitä on jälleen paljon, mysteeri outo, ratkaisutahti nopeampi kuin aikoihin ja lopputulos sellainen, että sitä on lukijan lähes mahdoton päätellä. Jotenkin koen tässä vaiheessa, tällaisen Poirot-putken jälkeen, että on enää vaikea sanoa mitään näistä teoksista - pääasiallisesti kun ne yleensä kuitenkin samankaltaista kaavaa noudattavat. Mutta kokeillaan silti.

Tällä kertaa kirjan tapahtumat sijoittuvat idän pikajunaan, joka matkaa Calais-Pariisi-väliä, jääden jumiin lumihankeen jossakin päin Jugoslaviaa. Vuoden aikaan nähden vaunu on yllättävän täynnä ihmisiä, joka laittaakin heti Poirotin mietteliääksi. Lisää mietittävää Poirot saa, kun hankeen pysähtyneessa junassa tapahtuu murha. Herra Ratchett, joka on pyytänyt Poirotilta palvelusta, on tapettu kahdellatoista veitsen iskulla.

Johtolankoja on monia: kimonoon pukeutunut hahmo junan käytävällä murhan aikoihin, rikkoutunut kello, piippurassi, pala nenäliinasta, nappi ja poltettu kirje. Kaikki matkustajat vaikuttavat vilpittömän hämmästyneiltä ja kaikilla tuntuu olevan alibi. Silti Poirot on varma, että murhaaja on joku kyseisen vaunun matkustajista. Mutta kuka heistä?

Höpsähtänyt hyväsydäminen amerikkalainen isoäiti? Ruotsalainen lähestyskoulun emäntä? Suloinen italialainen kreivitär? Jäykkä englantilainen eversti? Kopea punatukkainen kotiopettajatar? Vanha venäläinen ruhtinatar tai tämän saksalainen seuraneiti? Onko mikään oikeasti sitä miltä näyttää?

Plussaa siitä, että tämä on juuri sitä, mitä Christielta voikin odottaa. Tapahtumia on paljon ja ne tempaavat lukijan väkisin mukaansa. Hahmoja on paljon, joka tällä kertaa ei kuitenkaan ole häiritsevää. Mutta sitten taas toisaalta; tässä edetään aivan liian nopeasti - ennen kuin päivä on ohi, on Hercule Poirot jo ratkaissut koko jutun. Ja tällä kertaa hän on päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jota lukijan on ihan oikeasti vaikea keksiä - tällä kertaa vika ei ole vain minussa. Muutenkin lopetus oli hieman kaksijakoinen, edelleenkään en oikein tiedä, miten siihen pitäisi reagoida.

Arvosana: ***½

6/100: Kuolema Niilillä

Kirjan nimi: Kuolema Niilillä (Death on the Nile)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1937, ensimmäisen kerran suomeksi 1940
Sivumäärä: 252
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn

Kuolema Niilillä on tuttua ja totuttua Agatha Christie-laatua: henkilögalleria on laaja, epäilyttäviä monia ja käänteet jälleen kerran, ainakin osittain, arvaamattomia. Tästä kirjasta on myös tehty useampi elokuvasovitus ollen yksi filmatuimmista Christie-teoksista. Kuolema Niilillä on myös yksi Christien kiehtovimmista ja kuuluisimmista jännitysromaaneista.

Kirja lähtee käyntiin esittelemällä päähenkilömme Linnet Ridgewayn - kauniin, nuoren miljoonaperijän. Pian pääsemme tutustumaan joukkoon muitakin henkilöitä, joista suurin osa on tavalla tai toisella kytköksissä Linnetiin tai ainakin tulossa samalle alukselle, Karnaikille, kuin Linnet ja tämän vastanaitu mies, Simon Doyle. Nuori pari on viettämässä kuherruskuukauttaan ylellisellä aluksella, mutta pian matka muuttuu painajaiseksi - Linnet löydetään murhattuna hytistään.

Hercule Poirot pääsee selvittämään tapausta yhdessä ystävänsä eversti Racen kanssa. Miehille valkenee pian, että epäiltyjen joukko on laaja ja värikäs. Mukana kun on sattumalta samaan laivaan eksynyt Linnetin holhooja Andrew Pennington, Linnetin rutiköyhä ystävätär, jonka entinen kihlattu Simon Doyle on, upporikas neiti Van Schuyler, jonka samettihuivi on kadonnut sekä italialainen arkeologi Signor Richetti, joka suuttui Linnetille kun tämä vahingossa avasi miehelle osoitetun sähkeen. Puhumattakaan kaikista muista matkustajista, jotka tuntuvat kätkevän salaisuuksia toisensa perään.

Ennen kuin Poirot suostuu paljastamaan syyllisen paljastuu mitä yllättävimpiä seikkoja risteilyyn osallistuvien motiiveista, uusia selvittämättömiä rikoksia sekä odottamattomia romansseja.

Pidin tästä huomattavasti paljon enemmän kuin edellisestä (Teetä kolmelle) lukemastani Christiestä. Nyt kieli on juuri sellaista, mitä olenkin tottunut Christieltä lukemaan - dialogi ei siis töki vaan soljuu yhtenä kokonaisuutena muun tekstin kanssa eteenpäin. Myöskin juonirakentelu on hyvää, kiitos suuren henkilögallerian. Valitettavasti vain kaveri ehti minulle paljastamaan tappajan ennen kuin olin päässyt kunnolla edes alkuun, joten oma lukukokemukseni hieman kärsi siitä. Silti, vaikka tiesinkin murhaajan, olin suurimman osan ajasta aivan pihalla ja ihmettelin, miten tämän asian jälkeen vielä SE voi olla syyllinen. Toki olihan minulla epäilykseni jo alussa, mutta ne olisivat takuulla lähteneet aivan väärille urille jos en ratkaisua olisi tienyt. Lukija pysyi jälleen otteessa viimeisille sivuille saakka ja vielä silloinkin sai yllättyä. Laatua siis jälleen kerran.

Mutta koska tämäkään teos ei kuitenkaan ollut täydellinen, täytyy siinäkin olla edes hieman negatiivisia puolia. Suurimpana sellaisena näen laajan henkilögallerian (vaikka se on samalla myös positiivinen asia). Liian monta ihmistä, liian nopeat esittelyt, liian paljon yhtymäkohtia Linnetin kanssa. Muutamaan otteeseen menin vallan sekaisin siitä, kuka on kukin, ja minun oli pakko palata alkusivuille tutkimaan esittelyjä. Tämä kieltämättä häiritsi hieman yhtenäistä lukukokemusta, koska en ole tottunut siihen, että joudun koko ajan palaamaan alkuun ja etsimään henkilötietoja. Mutta kuitenkin loppupeleissä tämä on vain pieni negatiivinen asia muuten hienossa teoksessa.

Arvosana: ****-

5/100: Teetä kolmelle

Kirjan nimi: Teetä kolmelle (Sad Cypress)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1940 (vaikkakin omassa kirjassani seisookin vuosi 1933), suomennos 1985
Sivumäärä: 234
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn

Teetä kolmelle on erilaisempaa Agatha Christieta. Tai ainakin erilaisempaa siihen verrattuna, mitä olen häneltä aiemmin tottunut lukemaan. Kirjan rakenne ja varsinkin käytetty kieli kiinnittävät ensimmäisenä huomion - ne poikkeavat totutusta kaavasta ainakin omasta mielestäni huomattavan paljon. Tämä kirja on julkaistu vuosi ikuisen Christie-suosikkini, Kymmenen pientä neekeripoikaa, jälkeen ja ero kyseiseen teokseen on todellakin suuri. Voisi jopa luulla, että tässä lukee nyt aivan jonkun muun kirjailijan teosta.

Prologissa pääsemme tutustumaan Elinor Carlisleen, jota syytetään Mary Gerrardin sekä tätinsä, rouva Welmanin murhista. Ensimmäisessä osassa pääsemme tutustumaan tapahtumiin, jotka johtivat ensin rouva Welmanin ja sitten Mary Gerrardin kuolemiin. Toisen luvun alussa pääsemme vihdoin Herculet Poirotin mukaan kun lääkäri Peter Lord suostuttelee hänet tutkimaan tapausta. Lopulta kaikki kulminoituu kolmeen eri teoriaan, joiden jälkeen palaamme jälleen oikeudenistuntoon ja saamme tietää, onko Elinor oikeasti syyllinen.

Kirjaa värittää vahva Christie-ote. Juuri kun lukija luulee tajuavansa asioita huomaa, että eihän ne näin menekään. Joidenkin mielestä Christien vihjeet ovat niin selviä, että ratkaisevat murhaajat jo ennen kirjan puoliväliä, mutta minä taidan sitten olla sen verran typerämpi näissä asioissa, koska jälleen kerran Agatha sai tämän tytön pään pyörälle.

Alussa jo kritisoin kirjoitusasua, joka poikkesi tottumastani tyylistä. Heti ei ehkä uskoisi, että tämä on näinkin myöhäistä tuotosta, sillä dialogi ontuu pahemman kerran. Fraasit neiti sanoi ja herra lisäsi toistuvat lähes jokaisessa dialogikappaleessa ainakin kerran. Olen tottunut siihen, että Christie käyttää edes jonkin verran täytesanoja, mutta tässä niitä ei kyllä ollut havaittavissa. Kielen osalta siis hieman latistavakin lukukokemus ja se valitettavasti laskee lopullista arvosanaa. Positiiviselta puolelta; tämä on kuitenkin juonellisesti juuri sitä, mitä Agatha Christielta voi odottaa. Juonen laatu ei koskaan petä, vaikka kieli hieman tökkiikin.

Arvosana: ***-

3/100: Ebola-Helsinki

Kirjan nimi: Ebola-Helsinki
Kirjoittaja: Taavi Soininvaara
Kustantaja: Tammi (pokkari)
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 288
Lukulistalle: Tilattu kirjakerhosta

Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki jatkaa edelleen lukemieni esikoisteosten sarjaa. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin genreltään hieman erilainen kirja kuin aiemmat esikoiset, nimittäin toimintadekkari höystettynä pienellä jännitysmomentilla.

Taavi Soininvaara on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti, joten aihepiiri on hänelle varsin tuttu. Tämä näkyy etenkin eri organisaatioiden kuvailussa sekä näiden organisaatioiden toimintatavoista kertoessa. Lukijalle tulee sellainen tunne, että nämä asiat eivät ole keksittyjä - väritettyjä takuulla toki, mutta pienet liioittelut ovat sallittuja hyvän lukukokemuksen tuottamiseksi.

Kirja alkaa EELA:n nelostason laboratoriasta, jossa Arto Ratamo on juuri löytänyt vastalääkkeen apinoiden mukana tulleesseen ebolaan. Pian Ratamo saa kuitenkin huomata, että Ebola-Helsinki ja sen vasta-aine, sekä Ratamon ja tämän läheisten henki, on uhattuna. Takaa-ajo alkaa Helsingin Punavuoresta ja päättyy Lontooseen sekä eräälle helsinkiläiselle lumenkaatopaikalle. Tähän väliin mahtuu kasa agentteja erilaisista organisaatioista, useita läheltäpiti-tilanteita ja ripaus romantiikkaa. Aika meinaa loppua auttamattomasti kesken kun Ratamo ja muut tahot yrittävät metsästää ebolaviruksen ennen kuin on liian myöhäistä.

Soininvaaran teoksessa on paljon hyviä puolia. Esikoisteokseksi kirja ja sen juoni on varsin yhtenäinen ja tarina soljuu eteenpäin luontevasti. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, kuvailu kiintoisaa ja aihekin sellainen, jota ei ole liiaksi käytetty. (Ebolavirus ja sen käyttäminen mahdollisena bioaseena ja kaupaptavarana.) Kieli on hyvää, Soininvaara ei yritäkään leikitellä kauniilla lauserakenteilla tai vaikeilla virkkeillä, vaan tyytyy perinteiseen suomeen. Virkkeet eivät ole pitkiä, vaan lukija pysyy hyvin mukana, ymmärtäen koko ajan lukemaansa.

Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole täydellinen teos. Kirja on perinteinen jännitysdekkari; samanlaisella kaavalla kirjoitettuja kirjoja on vaikka kuinka. Mitään uutta tämä ei siis tarjonnut, lopun tapahtumatkin osasi arvata paljon ennen kuin kirja oli loppumaisillaan. Huomaa myös, että Soininvaara on ollut innokas tätä kirjoittaessaan, tästä tuloksena laaja ja osittain sekava henkilöstögalleria; mukaan on tungettu niin tavallista tutkijaa, SUPO, KGP kuin Suomen sotilastiedustelupalvelukin. Pienemmälläkin väkimäärällä tämä olisi ollut kelvollinen teos, nyt tuntui välillä siltä, että Soininvaara yritti lyödä ensimmäisessä kirjassaan vitoset pöytään. Ajatus oli toki kaunis, mutta yliyrittäminen valitettavasti paikoitellen näkyi.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Kirja on vallan mainiota luettavaa ja sopii myös tilanteeseen, jossa ei tarvitse liiaksi ajatella. Tällöin ainoana ongelmana on se, että henkilöistä joku saattaa mennä ohi, koska uusia tulee mukaan koko ajan. Ja perisuomalaiseen tapaan niin etu- kuin sukunimetkin ovat hyvin samankaltaisia, joten sekaantumisenvaara joissakin kohdin on suuri. En kuitenkaan ala tuomitsemaan Soininvaaraa yhden kirjan perusteella, vaan ajattelin lukaista myös muita miehen teoksia.

Arvosana: ***+