Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Päkän jutussa matkustetaan taas jälkijunassa. Kun blogimaailma on kohissut Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisista kertovasta Taivaslaulusta (2013) jo reilun vuoden, minä vasta harkitsin teoksen lukemista. Nyt se on tehty. Onneksi. Lukeminen sai ajattelemaan:

• Ennakko-odotukset eivät täyttyneet. Olin ajatellut, että Taivaslaulu ei voi olla hyvä, koska "kaikki" ovat sen lukeneet. Oli se.
• Kirjan voi lukea tuomitsematta vanhoillislestadiloisia, toisin kuin erään blogin kommenteissa arveltiin.
• Kirja on romaani. Se on siis fiktiota, kuten vaikkapa Tuntematon sotilaskin. Tapahtumat voivat silti olla todellisenkaltaisia. Isoon lapsilukuun voi väsyä. Uskonnollinen yhteisö voi jättää yksin, jos kritisoi sen elämisen mallia.
• Taivaslaulu tarjosi mahdollisuuden kurkistaa toisenlaiseen arkeen kuin omani. Näinkin voi elää.
• Yritin selvittää (laiskasti) kirjailijan taustaa, mutten oikein saanut mitään selville. Hän kuitenkin näkee kirjan aiheen erilaisin silmin kuin minä, aihetta tuntematon lukija.
• Aleksin rakkaus - ja miksei Viljankin on kaunista luettavaa. Suosikkiasioitani kirjallisuudessa on lukea, kuinka rakkaus syttyy.
• Mietin paljon muutaman vuoden takaista Iholla-sarjan Sannia, joka erosi herätysliikkeestä ja pohti tuntojaan tv:ssä. 
• Pilkunviilausta: Miksi äidinkielen opettaja kirjoittaa Ikean yms. systemaattisesti pienellä kirjaimella? Miksi välillä on kalevalainen poljento?