Hietamies ja Kyrö

Pari viikkoa on ollut niin hektistä, ettei ole ehtinyt tehdä muuta kuin leipätyötä. Pikavinkki: Kaksi mukavaa ja nopeaa luettavaa ovat Eve Hietamiehen Tarhapäivä (2012) ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (2011). Ensimmäinen kertoo miehen näkökulmasta - ehkä hieman kliseisesti - millaista on selviä kahden lapsen kanssa arjen pyörityksestä, ja jälkimmäinen on aika hauska veijaritarina romanialaisesta kerjäläisestä, joka päätyy kiertämään Suomea kaverinaan citykani. Tuomas Kyröstä on muuten juttu uusimmassa Imagessa. Samaisen lehden arkistosta voi lukea myös vanhemman jutun vuodelta 2006. Jostain syystä myös lapseni puhelimen taustakuvana pällistelee kirjailija Kyrö. Mitä oikein on tapahtumassa?

Nyt romaanit on kuitenkin vietävä kirjastoon, koska niistä tuli muistutus. Kääk.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Haruki Murakamin Norwegian Wood -romaanista on oltu aika liekeissä monissa blogeissa. Siksipä odotukseni olivat korkeat, kun vihdoin sain kirjastoautosta napattua teoksen mukaani. Tässä kohdassa on hyvä muistaa, että minä olen todennäköisesti myös se maailmankaikkeuden ainoa lukija, jolla on jäänyt samaisen Murakamin Kafka rannalla -romaani kesken. En pysty vieläkään selittämään, mitä tapahtui.

Norwegian Wood on ehdottomasti hyvä kirja, mutta ja se kannattaa lukea. Kyseessä on rakkaustarina, jonka päähenkilö on parikymppinen opiskelijanuorukainen Toru Watanabe, jonka ensirakkaus on traagisesti hänen parhaan ystävänsä tyttöystävä. Naokun hän muistaa aina Beatlesin  musiikista, etenkin Norwegian Woodista. Koska rakkaus ei kai koskaan ole ollut pelkästään helppoa, Toru yrittää välillä suhdetta aistillisen ja itsevarman Midorin kanssa - monimutkaista ja kipeää, koska mielessä on vain Naoku!

Kuulostaa tarinalta, joka on tapahtunut melkein jokaiselle, kun on joskus kauan sitten opiskellut jotakin ja on yrittänyt samalla opetella aikuiseksi ja miettinyt sitä, miten pitää olla, jotta tulisi omaksi itsekseen, minuksi. Torun tarina on vain paljon syvempi ja raskaampi, kuin meidän, joista ei kirjoiteta kirjoja.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kumma juttu, että joskus lukee romaania sillä tavalla, että ei tiedä siitä mitään eikä jostain syystä tule googlanneeksi pohjatietoja tai arvosteluita, saati että lukisi takakansitekstin. Näin kävi Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaanin (2005) kanssa. Kun nyt oikein kelailen, en voi käsittää, miten en muka noteerannut kirjasta tehtyä elokuvaakaan. Ehkä se ei koskaan tullut Lakeuksille, mene ja tiedä.

Koska romaanin nimi on Ole luonani aina, sitä pitää aika helposti rakkausromaanina eikä suinkaan scifinä. Sitten kun lukee sata sivua, odottaa koko ajan, milloin rakkaus syttyy - ketkä tässä nyt sitten niin kuin rakastuvat? Kun ensimmäisen kerran tajuaa, että tässä ollaankin jossakin tulevaisuuden sisäoppilaitoksessa eivätkä opiskelijat olekaan ihan tavallisia tyyppejä, lukija, kuten minä, voi tuntea itsensä petetyksi. Niin sitä sitten lukee 394 sivua julmasta, hätkähdyttävästä tulevaisuuden maailmasta, jossa Kathy, Tommy ja Ruth eivät ole kovinkaan paljon kummoisempia kuin tieteen koeputket.

 

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

Pikabloggaus! Muriel Barberyn Kulinaristin kuolemassa (2000) Ranskan vaikutusvaltaisin ravintolakriitikko tekee kuolemaa pariisilaisessa hienostotalossa ja pähkäilee makua, jonka on joskus maistanut ja joka on ollut se tärkein elämässä. Koska viikatemies kynsii jo ovea, Pierre Arthensilla on kiire tavoittaa muistoistaan maku, joka vaivaa häntä pitkään eletyn ja hyvin syödyn elämän ehtoolla. Ääni annetaan myös kaltoin kohdellulle vaimolle, ovenvartijalle, laiminlyödylle lapselle ja jopa karvismaiselle kissalle. 

Kulinaristin kuolema aiheutti sen, että kun yleensä maanantaina ei synny oikein mitään kunnollista ruokaa omassa keittiössä, tein aika makoisan kasvislasagnen tuosta vain!

Sara Gruen: Vettä elefanteille

Vaikka ihailen Siri Hustvedtiä äärettömän paljon, Kesä ilman miehiä -romaanin luku ei sujunut aivan tuskatta. En syytä siitä Siriä, en toki. Syytän siitä aikaa, tai oikeastaan sen puutetta. Tarkemmin ajatellen syytän välillä tahmeaa lukukokemusta siitä, että olin muutama viikko sitten niin totaalisen väsynyt, etten jaksanut lukea mitään "daniellesteeliä" raskaampaa. (En muuten edelleenkään aivan täysin ymmärrä sitä, ettei ole aikaa lukea. Minähän olen siis se mimmi, joka kokkaa jauhelihakastiketta kirja kädessä.)

Sara Gruenin Vettä elefanteille (2006) on juuri niin kepeä mutta suloinen kirja, että sen pystyy lukaisemaan, vaikka työpaikalla on niin kiire, ettei ehdi naistenhuoneeseen, ja kotona sanomalehdet kasaantuvat ruokapöydälle, eikä niitä kykene viemään lehtiroskikseen, koska jos sellaiseen ryhtyy, se on niin kova ponnistus, ettei sen jälkeen saa enää elämänsä riekaleista kiinni. 

Mutta Vettä elefanteille: Teksti soljuu kivutta lukijaan, pystyy syömään kanelinmakuisia keksejä vaivatta samalla, kun kääntelee sivuja, näkee silmissään vanhentuneen Jacob Jankowskin, jolle sirkus on merkinnyt kaikkea, elämää ja rakkautta. Näkee Jacobin ja Marlenan nuorina, intohimoisina, ja tekee mieli huutaa: varokaa Augustia, hän on eläintenkesyttäjä, joten kyllä hän kyyhkyläisistäkin selviää!

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Sarah Watersin muhkea, lähes 600-sivuinen Vieras kartanossa (Tammi 2011, alkuperäinen teos 2009) vie lukijan kummittelevaan röttelöön Englannin maaseudulle toisen maailmansodan jälkeen. Kurjahkoista oloista lääkäriksi pinnistänyt tohtori Faraday ystävystyy kartanossa asuvan perheen kanssa. Ayresin suku on asuttanut loistonsa päivät ohittanutta kartanoa pari vuosisataa, ja tuntuu, että he ovat lähes yhtä kotinsa kanssa. Äiti, poika ja tytär yrittävät sinnitellä rappeutuvassa kartanossa samalla, kun maailma heidän ympärillään muuttuu.

Kartanossa ei kaikki ole niin kuin pitäisi. Sodassa loukkaantuneen Roderickin huoneen seinälle ilmestyy polttomerkkejä, rouva Ayres seurustelee kuolleen lapsensa kanssa, eikä aikuinen Carolinekään tiedä, mihin uskoa. Tohtori Faraday ei tieteen miehenä kuuntele kummituspuheita, vaan uskoo, että Carolinen kosinta parantaa perheen tilaa ja asemaa. Vähänpä hän tietää! 

Kartanotarinaa on ihan viihdyttävää lukea, mutta en silti täysin ymmärrä suitsutusta Watersin romaanin ympärillä. Minusta loppuratkaisu oli selvä, enkä jäänyt vaivaamaan itseäni sillä. En kajoa nyt loppuun, koska siitä on kirjoitettu todella paljon esimerkiksi täällä, täällä ja vielä täälläkin. Tohtori Faradaylle minun sen sijaan tekisi mieli huutaa muutama asia: "Mikä sinua vaivaa, mies? Osoita sitä kiinnostusta naista kohtaan nyt hieman toisella tavalla!" ja "Onko sinulla järjessä vikaa! Usko jo, mitä useampi ihminen sinulle sanoo! Millaisia todisteita sinulle on esitettävä?" ja jopa "Lopeta se roikkuminen. Missä itsetuntosi on?"

Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki

Lentää rue de Seinen ylitse, läpi hankalan, harmaan rajuilman, joka sinkoaa raskaita salamoita kuin lyijyammuksia. Sade on laskenut siimansa kaupunkiin. Miljardeja siimoja. Kadut tulvivat. Vauhtinsa hidastaneet autot jahtaavat vesimassoja, ajavat lätäköihin ja loiskivat vettä. Lentää yli Orsayn aseman, Ranskan instituutin, niiden märät sinkkikatot heijastavat mitä lie valoa, se on niin heikkoa ettei se mustaa varjoja. Antaa sateen langeta, olla lankeamatta sen mukana. Jättää Louvre kauas taakseen.

Jos on keskusteluromaanin ystävä, voi tarttua Grégoire Polet'n Väreilevään kaupunkiin (WSOY 2010), joka kertoo Machan, Henrin, Isabellan, Francen ja monen muun tarinat. Tietenkin lukemiseen riittää sekin, että on Pariisin ystävä. Silloin voi myös katsoa Woody Allenin suloisen uutuuden Midnight In Paris. Nämä kaksi täydentävät toisiaan, eikä arki tunnu ihan niin arjelta, koska ainahan meillä on Pariisi.

Nopeasti luettu: Donna Leonin Unelmien tyttö

Milloin luettu: Matkalla Helsinkiin 9.7.2011
Missä: Pikku-Fiiussa ja lentokenttähotellissa.
Säätila ja mielentila: Aurinkoista! Seuraavana päivänä Barcelonaan! 
Ilmestymisvuosi: 2008 (suom. 2010) Sivumäärä: 286
Lajityyppi: Guido Brunetti -dekkari.
Mistä on kyse? Canal Grandesta löytyy pikkutyön ruumis. Tutkimukset johtavat sulkeutuneeseen mustalaisleiriin.
Ensimmäinen lause: Brunetti oli huomannut, että laskemalla päässään yhä uudelleen neljään hän onnistui pyyhkimään mielestään muut ajatukset.
Suosittelen tämän kanssa nautittavaksi: Grappaa - sitä Guidokin siemaiseen hyvän aterian päätteeksi.
Asia, johon kirja inspiroi: Suunnittelemaan italialaisia kokkauksia. 
Tähdet: 3.

 

Nopeasti luettu: Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt

Milloin luettu: 6. 7. 2011.
Missä: Kotona.
Mielentila: Matkaa odotellessa.
Lajityyppi: Yhteiskunnalinen romaani, kasvukertomus?
Mistä on kyse? Kaksi teinityttöä katoaa, toinen löytyy kuolleena, äiti ei osaa menettää toivoaan ja odottaa milloin tahansa oven käyvän ja Jasminin astelevan sisään chinchillakanin kanssa. Ihmiskauppa rehottaa.
Ensimmäinen lause: Minä katosin kaksitoista vuotta sitten joulukuun ensimmäisellä viikolla O:n kaupungissa.
Suosittelen tämän kanssa nautittavaksi: Jotain arkista, jotta tuntuisi turvalliselta.
Sitaatti: "Äiti hei, joskus kesyt linnut tulevat hulluiksi. Ne lentävät päin ikkunoita, ne repivät naruilta pyykit, ne syöksyvät läpi piikkipensaiden niin että pöllyää. Niiden puuskien jälkeen tulee aivan hiljaista. Lopulta viimeinenkin höyhen leijailee maahan. Kuulee kuinka iso akseli naksahtaa. Ja sitten kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin."
Tähdet: 3

Alan Drew: Vesipuutarhat

Alan Drew'n Vesipuutarhojen idea ei alkujaankaan ollut saada minua pökerryksiin, vaikka kirja suht kiinnostavasti kertoi istanbulilaisen rakkaustarinan Romea ja Julia -malliin. Idea oli kai se, että Vesipuutarhoja tuli luettua monessa paikassa: kahviloiden ja keskiaikaisen torin Tallinnassa, maauimalan Lahdessa ja ystävän mökillä Ähtärissä.

 

Laura Honkasalo: Eropaperit

   "Tietysti", isä sanoi. "Ne on mun lapseni, mä haluan ne itselleni."
   Pulla tarttui Saran kitalakeen.
   "Ne meinaa vaan tuomarit yleensä antaa lapset äitille", nainen sanoi. "Ne kattoo että se on luonnollisempaa."
   "Mun uusi vaimoni on niille parempi äiti", isä sanoi. "Mutta eihän lasten paras mitään merkitse, kun koko suku ryhtyy sotaan yhtä vastaan."

-------------
   "Raisa on sulle parempi äiti", isä sanoi. "Mä haluan että sä sanot Raisaa äidiksi."
   "Mutta mä sanon äitiä -", Sara yritti ja rapsutti housunpaikkaa. Valkeita pikkukukkia ruskealla pohjalla.
   "Kahta äitiä ei voi ihmisellä olla, siinä sä olet oikeassa", isä sanoi. Hän virnuili ja katseli Raisaa. He olivat kaksi tuhmaa lasta. Sellaisia jotka sulkivat pienempiä pyöräkellariin niin että talonmies suuttui, koska pyörävarasto ei ollut mikään leikkipaikka. "Miksihän sä voisit kutsua Sinikkaa?"
   "Raisa hihitti. "Sinikka on sille liian nätti nimi. Sen nimi pitäisi olla ruskeakki, koska se on niin täynnä paskaa."

Laura Honkasalon hieman liian pitkässä Eropaperit-romaanissa (2009) ei pelata reilua peliä.

Kreetta Onkeli: Kotirouva

Kreetta Onkelin Kotirouva on satiirinen kertomus naisesta, joka haluaa olla niin kuin muut ikäisensä, siis äiti. Sirre-päähenkilö löytää rappujensa edestä kylmissään olevan lapsen ja pian tämän jälkeen itsensä palkattuna kotirouvaksi. Mitä muuta Sirre onkaan halunnut kuin olla tärkeä? Rakastettu tietenkin, mutta kaikkea ei voi saada, sillä työnantaja, Assar-aviomies tulee ja menee niin kuin lystää: hän tekee pitkää päivää työssä, ja kun hänta sattuu huvittamaan, hän heittäytyy vieraiden naisten syliin. Eikä Vita-tyttökään ole ihan helppo tapaus, ainakaan varhaisteininä. 

Onkelilla on aika erikoinen tyyli suomalaisena satiirikkonaisena. Aika harva nimittäin kirjoittaa perhehelvetistä tällä tavalla: huvittavasti ja samalla näyttäen epäkohdat. Ai niin, mutta onhan meillä Alexandra Salmela.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Pikainen resepti liikuttavan bestsellerin kirjoittamiseen:
Otetaan yksi hyvin koulutettu ruotsalainen nainen, joka laitetaan muuttamaan esimerkiksi Uuteen-Seelantiin. Lisätään joukkoon eksotiikkaa, kenties romanssikin, ja annetaan hänelle läppäri ja kasa runokirjoja, kenties myös englannin sanakirja.

Valmis kirja maistuu sitten tältä: Kaksi eri-ikäistä naista, kummallakin surua elämässään, ihana ruotsalainen idylli rantoineen, yhteisiä kävelyitä, musiikkia, tilkka viiniä, hautajaiset, tarinoita, tarinoita, tarinoita, ja myös kuulija, joka jaksaa kuunnella.

Charlaine Harris: Dead to the world

Ihan vain englantia opiskellakseni luen Charlaine Harrisin vampyyrikirjoja.

 The next thing I knew, the water was off and he was drying me with a fluffy white towel, and I was rubbing him another one. Then we just kissed for while, over and over.

 

Tina Lundán: Ensimmäinen kesä

Vuonna 2006 teatteriohjaaja ja kirjailija Reko Lundán menehtyi vaikeaan sairauteen. Sitä ennen hän ehti kirjoittaa vaimonsa Tinan kanssa kirjan Viikkoja, kuukausia, joka on aiheeltaan niin hirvittävä, että kun sitä muistelee, ei pysty pidättelemään kyyneleitään. Tina Lundán on jatkanut menetysaihetta kirjoittamalla romaanin Ensimmäinen kesä (2008). Siinäkin on varmasti aineksia omasta elämästä.

Sannan mies Pauli on menehtynyt tautiin, ja nyt pitäisi nousta jaloilleen ja aloittaa elämä alusta. Joku on neuvonut Sannaa, että puolison menetyksen jälkeen pitää elää kaikki vuodenajat ennen kuin voi taas nauttia elämästä. Nyt vuosi on mennyt, on kesä, Sanna ja tytär Ulla (suloinen!) viettävät lomaa mökillä, jossa on naapureiden joukossa lintubongari Harri. 

Tina Lundánin Ensimmäinen kesä on lohdullinen ja ihmeellisen valoisa. Sen takia ei tarvitse itkeä.