Matkalukemista: ranskalaista ja saksalaista

Kun matkustaa Ranskaan, on oiva tilaisuus virittää itsensä oikealle taajuudelle jo lentokoneessa lukemalla nykyranskalaista kirjallisuutta. Tämä vaihtoehto on syytä valita varsinkin silloin, jos vierussä istuu tyyppi, joka tekstailee somessa koko ajan samassa koneessa olevalle kaverilleen ja kuvaa vessajonon ihmisiä ja lähettää niitä eteenpäin.

Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia (ransk. Billie, 2013, suomennettu tänä vuonna) kertoo sekin kummallisista tyypeistä. Tarina alkaa vuoristorotkosta, jossa Billie-niminen nuori nainen valvoo loukkaantuneen ystävänsä Franckin vierellä kännykkätaajuuksien ulkopuolella. Romaani kerrotaan Billien omintakeisella äänellä, jonka vastaanottajana on tietenkin lukija mutta myös taivaan tähti. Sekä Franck että Billie ovat kumpikin laitapuolen kulkijoita: "Hintinruipelo ja köyhä tyttörukka kaatopaikalta, myönnetään että kuulostaa vähän kornilta mutta minkäs teet..." 

Paluumatkan Ferdinand von Schirachiin oli huomattavasti helpompi keskittyä kuin Gavaldaan, kiitos olosuhteiden. Syyllisyys on 15 novellia sisältävä teos. Kaikki tekstit pohjautuvat tositapahtumiin, ja senpä vuoksi tiiviitä novelleja lukiessa onkin aika hyytävä olo. Siteeraan takakantta: "Yhdeksän tavallista puhallinorkesterin muusikkoa tuhoaa tytön elämän, eikä yhdenkään heistä tarvitse sovittaa tekoaan. Koulupoika kidutetaan illuminaattien nimissä lähes kuoliaaksi. Koira nielaisee avaimen, jota liian moni havittelee, ja seurauksena on melkoinen sotku."

Ferdinand von Schirachin Syyllisyys alkaa Aristoteleen sitaatilla: "Asiat ovat niin kuin ovat." Lohdutonta, eikö totta?

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi

Kiitos, Paula McLain! Pelastit minut kevään hektisimmän hetken työstressiltä. 

Vaikka muutama päivä sitten oli töitä niin paljon, ettei olisi saanut ajatella muuta, olisin romahtanut, ellei minulla olisi ollut hyvää ja kepeää luettavaa. Sitä minulla tarjoili Paula McLainin fiktiivinen Nuoruutemme Pariisi (2014). Se kertoo tietenkin Ernest Hemingwaysta, tällä kertaa tosin ujon ja kokemattoma vaimon Hadley Richardsonin näkökulmasta. Vaikka teos ei ehkä ole mikään tuleva klassikko, siinä on silti jotakin sävähdyttävää. 

Mitä kaikkea mietinkään Nuoruutemme Pariisia lukiessani!

Pariisia. (Kaksi lyhyttä matkaa sinne ei riitä.) Nizzaa. (Välimerta, valoa, huviloita.) Ernest Hemingwaytä. (Pitäisi lukea ne novellit vihdoinkin - löytyväthän ne omasta hyllystäkin!) Raskautta ja odotusaikaa. (Makasin sairaalassa aika pitkän tovin ja luin melkein kaikki Hemingwayn romaanit, joita mieheni minulle päivittäin toi. Rakastan Vanhusta ja merta.) Taiteilijaelämää. (Mikä vapaus!) Rakkautta. (Näinkin ja ehkä noinkin voi elää.) Köyhyyttä. (Hadleyllä ja Ernestillä oli niukka budjetti, mutta silti he matkustivat ensin Chicagosta Pariisiin ja sieltä Ranskan Rivieralle ja välillä Espanjaan härkätaisteluita seuraamaan. Haluan oppia tällaisen kirjanpidon - rahat riittävät kaikkeen.) Lempinimiä. (Miten Ernestistä muututaan Papaksi? Entä Hadleystä Kisuksi? Mitä lukee omassa vihkisormuksessani?) Antti Tuuria. (Älkää edes kysykö.)

Jo Nesbø: Veritimantit

Minulla on ollut joulukuusta saakka Harry Hole -pakkomielle, joka ei ota laantuakseen. Voiko enää karismaattisempaa rikostutkijaa kuin Harry Hole olla? 195 senttiä, vaalea, ja ne silmät! 

"Ja siinä se oli. Lapsenomainen pehmeä katse, aivan kuin Harryn silmien takana olisi ollut pieni poika, joka hymyili Rakelille. Katseessa oli jotakin teeskentelemätöntä. Jotain turmeltumattoman vilpitöntä. Rehellistä. Arvokasta. Katse oli sellainen, että siihen voi luottaa. Tai halusi luottaa."

Olen huonomuistinen lukija, koska en muistanut Jo Nesbøn Veritimanttien (alkup. Marekors, 2003) juonesta juuri mitään, vaikka olen lukenut sen vuonna 2006. Nyt suunnittelen - ainakin leikisti - matkaa Osloon Harry Holen jalanjälkiä seuraamaan. Kuuma kesä, Oslo, vuonot, Schrøderin kapakka...  

Jo Nesbø: Poliisi

Pitkin talvea olen keskustellut yhden jos toisenkin dekkarifanin kanssa Jo Nesbøn Aaveesta: siis onko Harry Hole vai eikö hän ole? Kukin täydentäköön kysymyksen parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse olen ajatellut, että ei missään nimessä! Niin kuin ei olekaan.

Nesbøn uusin dekkari Poliisi (2013, suom. 2013) todistaa samaa kuin omat arvailuni. Hassua mutta toisaalta ihan nerokastakin on se, että minulla ei ollut aavistustakaan kirjan olemassaolosta, kun ihan viattomana lauantaipäivänä marssin penkomaan kirjakaupan alepokkarilaareja. Kassalla vilkaisin muhkeaan kovakantiseen, ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Kappas, uusin Harry Hole!

Voi vain kuvitella, millaista itsehillintää vaati säästää Poliisia lomalukemiseksi parisen viikkoa. Mutta onnistuin! Tämän takia olinkin surkeaa rantaseuraa Adrianmerellä, koska viihdyin enemmän nenä kirjassa kuin olisin kirmaillut uimarenkaan ja snorkkelin kanssa aalloissa.

Miksi sitten edelleenkin pidän aivan valtavasti Nesbøn dekkareista, vaikka uutukaisessa on hirveästi henkilöitä, hämäytyksiä, väkivaltaa ja juonenkäänteitä (ja pikkuisen hätäinen oikoluku - hoi siellä Johnny Knigassa, RYHTIÄ!). Lauantain Helsingin Sanomissa Antti Majander on ratkaissut arvoituksen. Ja kyllähän minä sen tiesin aikaisemminkin: olen lätkässä Harry Holen persoonaan. Rikoksista viis, kun tykkää henkilöstä! Ehkä siis luenkin Nesbøn dekkareita enemmänkin romanttisena viihteenä, jossa pääosassa ovat oslolainen rujo keski-ikäinen poliisi ja meikämimmi. Outo ajatus, kieltämättä.

Poliisi-dekkarin juonesta ei oikein voi paljastaa mitään, jotta ei tulisi paljastaneeksi liikaa, mutta pakko avautua, että uusimmassa SSKK:n asiakaslehden Nesbøn uusimman esittelyssä oli kyllä paljastettu juonesta turhan paljon. Onneksi olin lukenut teoksen, sillä muuten olisin lähettänyt kirjakerholla vieläkin suoremman palautteen kuin nyt tein. 

Italian reissun toisena rantapäivänä olin tolaltani. Nesbø teki Poliisissa sellaisen ratkaisun, että illalla oli nautittava tupla-Bellini, enkä suoraan sanoen ole vieläkään täysin toipunut.

Eija Hetekivi-Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Kävin Tyttären kanssa Tukholmassa heti loman alussa. Matkalukemisena kulki Eija Hetekivi-Olssonin Tämä ei ole lasten maa (2012, suom. 2013), joka kertoo Miirasta, suomalaisesta maahanmuuttajatytöstä Göteborgin lähiössä. 

Jos minun perheeni olisi muuttanut Ruotsiin, kun olin lapsi, elämäni olisi aika varmasti ollut samankaltaista kuin Miiralla. Äiti olisi takuulla siivonnut, isä ollut talonmies, minä ja veljeni olisimme pelanneet selviytymispeliä uudessa ympäristössä. Olisi varmasti pitänyt olla kovempi kuin oikeasti onkaan, polttaa sytkärillä merkki kaikkiin tornitaloihin, joihin jalallaan astuu. Kieli olisi ollut haaste, sen luova käyttäminen kenties epähyväksyttävää. 

Jotenkin olisi vain pitänyt selviytyä ja katkaista kierre, joka ajaisi rappuihin ja juomaan itsetehtyä viiniä. Sen juuri Hetekivi-Olssonin päähenkilö Miira tekee eikä alistu siihen, mikä on ilmeistä. 

Tukholmasta ja erityisesti sen lähiöistä on kuulunut huonoa. Autoa palaa, väki on levotonta, halutaan parannusta - vai vain anarkiaa? Tässäkin mielessä Tämä on lasten maa -romaani on ajankohtainen, vaikka se kertookin 80-luvusta. 

Päivän Tukholman-matkalla emme menneet Tyttären kanssa katsomaan lähiöitä, vaan kiersimme urheilukauppoja (juniorin valinta) ja katsastimme Moderna Museetin (äidin valinta).

Antonio Hill: Kauniit kuolemat

Näin se hurahdus sitten tapahtui, ja nyt ei ole enää mitään. Antonio Hillin kummatkin suomennetut dekkarit on luettu, eikä minulla ole mitään tietoa, milloin kolmas osa ilmestyy. Hieman ehdin jo olla talvella huolissani, tuleeko enää koskaan ikinä milloinkaan uutta dekkarisarjaa, jota voisin ruveta fanittamaan. Odotus palkittiin, ja Kauniit kuolemat (Los Buenos Suicidas, 2012, suom. 2013) lunasti Kuolleiden lelujen kesän kehittämät odotukset.

Héctor Salgado on jälleen vaikeiden asioiden äärellä: ex-vaimo on edelleen kateissa, kosmetiikkafirman työntekijät tekevät itsemurhan yksi toisensa jälkeen, eikä elo teini-ikäisen Guillermo-pojan yksinhuoltajaisänä ole kovin auvoista.

Koukuttavinta ja parasta kahden ensimmäisen osan perusteella on se, että Barcelona vaikuttaa Hillin kirjojen perusteella edelleen kovin vastustamattomalta.

Johanna Venho: Syntysanat

Runoilija Johanna Venhon esikoisromaanissa Syntysanat (2011) on jotakin käsittämättömän hienoa, vaikka kirja ei mikään yhden lukukerran hotkaisu olekaan. Kirjailija Hannan ja kotiäiti Mesin tiet kohtaavat, kun Hanna muuttaa maalle vanhaan pappilaan. Kummallakin keski-ikää lähestyvistä naisista on oma raskas menneisyytensä, ja nykyisyydestä tuntuu olevan vaikea saada kunnollista otetta - nauttimisesta nyt puhumattakaan. Keskeistä Syntysanoissa on muutos: se, että uskaltaa muuttaa elämänsä kurssia, vaikka on aikaisemmin tottunut kotoisaan ja turvalliseen, se, että uskaltaa antaa elämän viedä, eikä yritä pakottaa elämäänsä mihinkään vanhaan muottiin. Venhon romaani saa taas kerran miettimään, millaista olisi hieman seikkailla. Laittaa arkityö tauolle, karistaa kotimaan tomut hetkeksi jaloistaan ja katsoa tuttua etäisyyden päästä. Ja sen jälkeen palata kotiin, koska paluu on aina parasta. Kenties.


Venhon kieli on lyyristä, tuoretta ja herkkää. Harmi vain, että hölmö bloggaaja on jälleen palauttanut kirjan kirjastoon, eikä pysty antamaan ensimmäistäkään näytettä kirjailijan taidoista.

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

Ruotsalainen John Ajvide Lindqvist on ai että! -kategoriaan kuuluva kirjailija. Hänen Ihmissatama-romaaninsa kertoo kiehtovasti elämästä omituisella saarella. Kaikki alkaa siitä, kun Anders, Cecilia ja heidän 6-vuotias Maja tyttärensä hiihtävät Domaröstä läheiselle majakkasaarelle. Perillä Maja katoaa, ja tästä seuraa tapahtumaketju, jonka yksi palanen on erään avioliiton päättyminen.

Mukana on yliluonnollisia tehosteita, mutta upeinta on kuitenkin saaristolaiselämän kuvaus ja Domarön historian avaaminen lukijalle. Jo Lindqvistin omistussanat saivat miettimään, onko juhannusristeily ehkä sittenkään se fiksuin tapa viettää mittumaaria: "Isälle, Ingemar Petterssonille (1938 - 1998) joka antoi minulle meren ja jonka meri otti minulta".

Jos ei vielä kirjailijaa tunne ja haluaa aloittaa merellisistä tunnelmista, Ihmissatama on nappivalinta. Vampyyrijännitystä (oikeastaan kyse on kuitenkin koulukiusaamisesta) hakevalle vielä parempi valinta voisi olla saman kirjailijan esikoinen Ystävät hämärän jälkeen. Minulla oli aivan taivaallinen Tallinnan-matka perheen ja John Ajvide Lindqvistin kanssa.

Alan Drew: Vesipuutarhat

Alan Drew'n Vesipuutarhojen idea ei alkujaankaan ollut saada minua pökerryksiin, vaikka kirja suht kiinnostavasti kertoi istanbulilaisen rakkaustarinan Romea ja Julia -malliin. Idea oli kai se, että Vesipuutarhoja tuli luettua monessa paikassa: kahviloiden ja keskiaikaisen torin Tallinnassa, maauimalan Lahdessa ja ystävän mökillä Ähtärissä.