Nykyään olen kärsimätön ja melkein aina sitä mieltä, että romaanista ei pitäisi kirjoittaa yli 400-sivuista. Yhdellä suomalaiskirjailijalla on kuitenkin lupa kirjoittaa pidemmästi. Tämä kirjailija on tietenkin Ulla-Lena Lundberg. Pystyin olemaan vuoden katveessa mahtavalta Jäältä, ja Marsipaanisotilaassa vierähti näköjään julkaisemisesta - noh! - reippaat kymmenen vuotta.
Miksi minä en ole tajunnut tällaisen kirjan olemassaoloa? Hyvä kysymys. Ehkä olen harhaillut väärien hyllyjen välissä kirjastossa tai ollut vain muuten tyhmä. Tai ehkä minä olen ollut matkalla kohti Marsipaanisotilasta.
Marsipaanisotilaassa tutustutaan Jään tavoin Kummelin perheeseen. Nyt ollaan kuitenkin vasta sotavuosissa. Petter opiskelee papiksi ja on kotona auttamassa. Nuoremmat veljet Göran ja Frej lähtevät sotimaan, ja tarina nähdään vahvasti heidän näkökulmastaan. Pojat ovat kuin yö ja päivä: Göran on kepeä ahmatti, joka pystyy lihomaan sota-aikana, kun taas Frej on tunnollinen vilhokoskelamainen komentaja, jolla on hyvät suhteet joukkioonsa. Se on aika eriskummallista, sillä vaikka on sota, kielimuureja ei ihan helposti kuitenkaan murreta.
Lundberg kirjoittaa ihanasti! Sen tietenkin arvasi Jään perusteella, mutta että joku osaa sanoa tällä tavalla:
"Luulisi että selvittäisiin vähemmälläkin, mutta suomalaiset ja venäläiset saavat rehkiä hirveästi kuolemansa eteen. He raahaavat ja kiskovat tykkejä ja kranaatinheittimiä, juoksevat kyyryssä soiden ja hetteikköjen läpi raskaissa pakkauksissa, tonkivat ja kaivelevat, matelevat ja ryömivät. 'Ei rauhaa ikuista voi saada, ken tulen läpi ei kulje', soi Frejn päässä kun hän painuu eteenpäin jalkaväen kanssa."Tai lähetti tuomassa suruviestiä:
"Poika tietää millaista se on. Niin kauan kuin sähkösanoman kuorta ei ole avattu, on vielä toivoa. Kirjoittava käsi vapisee yhtä paljon toivosta kuin kauhusta, tietämättömyys antaa ohikiitävän huojennuksen tunteen. Lähetti saa kumartaa ja sanoa hyvästi ja ottaa pyöränsä ja ajaa pois, hänenhän on hoidettava työnsä."
