Eija Hetekivi-Olsson: Tämä ei ole lasten maa

Kävin Tyttären kanssa Tukholmassa heti loman alussa. Matkalukemisena kulki Eija Hetekivi-Olssonin Tämä ei ole lasten maa (2012, suom. 2013), joka kertoo Miirasta, suomalaisesta maahanmuuttajatytöstä Göteborgin lähiössä. 

Jos minun perheeni olisi muuttanut Ruotsiin, kun olin lapsi, elämäni olisi aika varmasti ollut samankaltaista kuin Miiralla. Äiti olisi takuulla siivonnut, isä ollut talonmies, minä ja veljeni olisimme pelanneet selviytymispeliä uudessa ympäristössä. Olisi varmasti pitänyt olla kovempi kuin oikeasti onkaan, polttaa sytkärillä merkki kaikkiin tornitaloihin, joihin jalallaan astuu. Kieli olisi ollut haaste, sen luova käyttäminen kenties epähyväksyttävää. 

Jotenkin olisi vain pitänyt selviytyä ja katkaista kierre, joka ajaisi rappuihin ja juomaan itsetehtyä viiniä. Sen juuri Hetekivi-Olssonin päähenkilö Miira tekee eikä alistu siihen, mikä on ilmeistä. 

Tukholmasta ja erityisesti sen lähiöistä on kuulunut huonoa. Autoa palaa, väki on levotonta, halutaan parannusta - vai vain anarkiaa? Tässäkin mielessä Tämä on lasten maa -romaani on ajankohtainen, vaikka se kertookin 80-luvusta. 

Päivän Tukholman-matkalla emme menneet Tyttären kanssa katsomaan lähiöitä, vaan kiersimme urheilukauppoja (juniorin valinta) ja katsastimme Moderna Museetin (äidin valinta).

Tatiana de Rosnay: Mokka

Jos minä joutuisin kokemaan saman kuin Tatiana de Rosnayn Justine Mokka-romaanissa (2010, suom. 2012), tulisin varmasti hulluksi. 

Suunnilleen ikäiseni päähenkilö elää rauhallista perhe-elämää miehensä Andrew'n ja kahden lapsensa kanssa Pariisissa. Tämä ei vielä syöksisi minua raiteiltani, vaan se, että perheen teinipoika jää auton alle ja päätyy sairaalan sänkyyn koomassa. Yliajajaa ei tietenkään löydy. Poliisi on hidas, ja mies reagoi käpertymällä kuoreensa. Justine on särkymäisillään surusta, mutta haluaisi silti löytää Mersu-kaaharin.

Tytär kysyi äsken ruokapöydässä, mitä toivoisin kaikkein eniten. Vastasin tovin tuumattuani, että haluaisin hänestä tulevan myös onnellinen aikuinen. Mutta ei sellaista kuulemma saanut toivoa. 

Pitää toivoa esimerkiksi sellaista, että kotikaupunki olisi kokonaan jäässä, jotta voisi luistella kouluun.

Merjan julkkarit

Olin niin onnellinen kirjajulkkareissa Merja Mäen puolesta, etten tajunnut ottaa edes valokuvia. Onneksi meillä on nyt kuitenkin yöpöydällä odottamassa fantasiakirja Venesataman Tillinka ja meriseikkailu (2012). Se on varmasti ihana.

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSEN! 

No onhan se nyt käsittämätöntä, että aikuinen ihminen lukee Potter-saagan päätösosan toistamiseen, mutta kun minulla on hyvä syy: Kullannuppuni on liekeissä Potteriin, ja kun katsoimme Kuoleman varjelukset -leffan (Juu, tiedän, se on K11, ja Nuppu vasta 8. Pian.), muutama yksityiskohta jäi vaivaamaan niin paljon, että oli pakko lukea kirja uudestaan.

Ja se oli mainio, edelleen. Jos olisin noita, olisin aika heikkona Severus Kalkarokseen, koska:
"Mitä lapsekasta unta tämä on?" Voldemort sanoi, muttei vieläkään iskenyt eikä laskenut punaisten silmiensä katsetta hetkeksikään Harryn silmistä.
"Severus Kalkaros ei ollut sinun", Harry sanoi. "Kalkaros oli Dumbledoren, Dumbledoren siitä hetkestä pitäen jolloin sinä aloit jahdata minun äitiäni. Etkä sinä tajunnut sitä koskaan sen asian tähden, jota sinä et ymmärrä. Et tainnut koskaan nähdä Kalkaroksen langettavan suojeliusta, Valedro?"

Hiihtoa

Meillä hiihtäminen noudattaa usein samaa kaavaa. Ensin säädetään nauhojen kanssa eikä niissä saa auttaa lainkaan, vaikka on satavarmaa, että jossain vaiheessa ne aukeavat. Kun yrittää sanoa, että kohmeisin sormin ei ole hauskaa näprätä nauhoja, niin vastaukseksi saa mistermallorcamaisen "Saletisti natsaa". Sitten otetaan sukset esiin ja tuskaillaan pyörätietä sata metriä, että päästään ladulle, jota hiihdetään vastavirtaan hetki, että päästään oikealle ladulle. Kun vihdoin ollaan niin kuin muutkin, menossa samaan suuntaan, ollaan varsin mairealla tuulella kummatkin. Jutellaan hassuja, pohditaan Potterin Harrya, mietitään, mikä elokuva olisi kiva nähdä seuraavaksi. Sauvotaan loivaa nousua, jotta saadaan laskea pari kunnon mäkeä. Jompikumpi meistä muksahtaa nurin useasti. Mutta se ei haittaa, koska ollaan keskellä hiihtoretkeä. Loppumatkasta on sitten toisen hiihtäjän vika, jos kaatuu. Nauhatkin taitavat aueta ja joskus putoaa mono jalasta.

Mutta kyllä se on sen arvoista. Ainakin silloin, kun tuntuu jo aavistuksen keväältä, eikä männyissä, joita vielä edespäivänä toljotti suu auki ja mietti, kuinka hienoilta ne näyttävät lumikuorrutteisina, ole enää lunta lainkaan ja aurinko heijastuu niiden märästä rungosta.

Lukee lapselle

Olen lukenut kullannupulle ensimmäistä Harry Potteria niin, että ääneni on melkein käheä. Mutta siitä viis, kyllä se on sen arvoista. Ihmeellistä on, että voi palata vuosia sitten löytyneeseen paikkaan, jossa uusi on satumaista, hahmot ovat hullunkurisen erilaisia, pelko on välillä suunnatonta, pelastus on ihmeellistä ja mikä parasta - ystävyys voittaa kaiken. Ihmeellistä on sekin, että joskus ärhäkkä Tyttöni rauhoittuu, kääntää minulle sivun, kysyy ensimmäisenä koulusta tullessaan, luetaanko taas Harrya. Ja sitten me luetaan.

JK. Mistä tuntee todellisen fanin? Tylypahka-legoista tietenkin!