Esimerkiksi juuri loppuun saattamassani Haruki Murakamin teoksessa (kuulemma pääteoksessa) 1Q84 (2009, suom. 2013 Aleksi Milonoff, mainioiden näyttelijä-Milonoffien veli!) on sivuja melkein 800, ja kyseessä on vasta trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Olen taas kerran onnistunut lukemaan teoksen melkein loppuun saakka tajuamatta, että osat yksi ja kaksi eivät ole täysi kokonaisuus, vaan että vielä puuttuu kolmannes.
Haruki Murakamin 1Q84-teoksen nimi ohjaa ajatukset väistämättä Orwellin 1984-romaaniin, ja muutaman kerran Murakamin jättiläisessä aiheesta taidetaan puhuakin. En ole kuitenkaan ihan varma vielä kahden osan perusteella, kuinka kirjat liittyvät toisiinsa. No, jonkin sortin isoveli taitaa valvoa.
1Q84 on hieman samantyyppistä maagista realismia kuin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävätkin, jos nyt oikein muistan. Aomame-niminen liikunnanohjaaja - sivutyönä väkivaltaisten miesten murhaaminen - siirtyy moottoritieltä tikkaita pitkin rinnakkaistodellisuuteen, 1Q84:ään, jossa taivaalla mollottaa kaksi kuuta ja poliiseilla on erilaiset aseet kuin hän muisti. Toisaalla taas Tengo, matematiikan opettaja ja harrasteleva kirjailija, saa käsiinsä 17-vuotiaan Fuka Erin kirjoituskilpailukäsikirjoituksen, jota hänen pitäisi muokata niin, että se voittaisi kisan. Tengo suostuu, ja se on sinetti sille, että kuvioihin tulee mukaan ilmakoteloa, pikkuväkeä ja uskonnollista kulttia.
Aika ihmeellistä, että luin 1Q84:n kaksi ensimmäistä osaa innostuneena. Minun on ollut aina vaikea lukea muuta kuin eurooppalaista ja pohjoisamerikkalaista kirjallisuutta. Nyt kuitenkin Murakamin kerronta tempaisi mukaansa, ja oikein odotti, milloin on taas kunnolla aikaa istuttaa itsensä sohvan nurkkaan tai heittäytyä sängylle korvatulpat korvissa. Jep, välillä täytyy olla tulpat korvissa, että pystyy uppoutumaan. Toimii.
