"On suljettava verhot ja maattava viltin alla. Kahvi painaa lantiossa. Silmät eivät pysy kiinni, ulkoa kantautuu kiljahduksia. Mieleen änkeää kuvia niityllä rientävistä neidoista. On noustava, etsittävä aurinkolasit. Pölyisessä linssissä vilahtavaa naamaa säikähtää: tuoltako on koko talven näyttänyt?" Ensimmäisenä lämpimänä päivänäTämän kesän ensimmäisellä kunnon kotimatkalla luin Turkka Hautalan Kansalliskirjan (2012) ja hihittelin melkein ääneen mutta sitten palasin välillä kanteen, jossa on pieni poika - joka voisi olla Hautala lapsena - ja teoksen nimi suurella, Kansalliskirja. Kantta katsoessani aina liikutti hirveästi: tällaisiako me suomalaiset olemme?
Parisivuiset novellit avaavat suomalaista sielunmaisemaa salakavalasti ja vähäeleisesti, mutta silti niistä melkein tunnistaa jonkun tuttunsa, vaikka esimerkiksi HS arvostelussaan muuta antoikin ymmärtää. Kansalliskirjassa vältellään Silloin Tällöin Moikkaajaa lenkkipolulla, pohditaan hyppyrimäen olemusta, opetellaan tuntemaan kiinalainen naapuri, äijäillään, valvotaan kesäsiirtolan yössä ja vaikka mitä muuta.
