En minä silti pelkästään helpotusta tuntenut. Voisi kuvitella – eli siis minä kuvittelin – että ensimmäistä lasta suojelisi enemmän ja toinen olisi helpompi vaikkapa laittaa hoitoon. Mutta päinvastoin. Esikoinen tuntui aina isolta ja taitavalta kun ei ollut kokemusta isommasta lapsesta. Eli vaikka taidollisesti kuopus on samalla tasolla kuin esikoinen hoitoon mennessään, hoitoonlaitto tuntuu vähintään yhtä kurjalta.
Toki hoitopaikkakin on erilainen. Nyt kyseessä ei ole mikään sympaattinen kodinomainen pikku yhteisö vaan ihan aito iso parakkimainen päiväkoti. Kuopuksen tulevan ryhmän sängyt katetaan päiväuniaikaan käytävälle, koska tiloista on vähän pulaa. (Ja tiedän minä senkin, että tämä ei ole hyvän tai huonon hoidon mitta.)
Mutta kuten esikoisen kohdalla, uskon kyllä lapseni pärjäävän. Osaa se sentään kävellä. Ja syö itse, kaikkea mitä tarjotaan. Isosiskon käsittelyssä on oppinut pitämään puoliaan eikä ihan pienestä järkyty. Komentaa tomerasti, vaikka ei puhukaan.
Mitä hän ei osaa, on ymmärtää mikä häntä odottaa. Kuuden viikon kuluttua sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti