Navigare iacta est

Nyt on kuulkaa sillä tavalla, että meihin on iskenyt venekuume ja oikein pahemman kerran. Ja kun sanon meihin, tarkoitan Suurmetsuria. Tilanne on siksi vakava, että kuume lausuttiin ääneen jo viime torstaina, mutta yllättävää kyllä, meillä ei vieläkään ole venettä.

Hitachin tavoittaa nykyään parvekkeelta.

Älkää käsittäkö väärin: jos elämä ja Suomen kesäsää olisivat sellaisia kuin venemainosten kuvissa, minäkin varmasti haaveilisin veneilystä. Mutta helpommin olen taipuvainen uskomaan veneenomistavaan luokkaan kuuluvaa ystävääni, jonka mukaan saman kokemuksen saa seisomalla kylmässä suihkussa vaatteet päällä ja repimällä satasia.

Olen ehdottanut, että nyt ensimmäisenä veneilykesänä kokeilisimme tätä. Jostain syystä Kyösti ei ottanut minua vakavasti, mutta suurena torjuntavoittona onnistuin kuitenkin saamaan läpi veneen vuokraamisen pariksi päiväksi - mikä minusta olisi ainoa järkevä tapa edetä asiassa myös pysyvällä tasolla. Jos se suihkussa rahan repiminen ei kerran riitä.

Mutta. Suurmetsurin haavekuvissa Suomen kesässä on ilmeisesti useita kauniita päiviä, jolloin pakkaamme eväskorimme ja noin vain hurautamme läheiseen saareen. Minä puolestani olen huomauttanut, että mikään ei estä meitä tekemästä tätä jo nyt. Alle tonnilla.

Ja heti tänään teimme. Minä ilahduin, koska näin osoitettiin miten mukavasti - ja halvalla - retket onnistuvat ilman omaa venettä, Hitachi epäilemättä koska näytti miten mukavasti aina veneellä retkeilisimme.

 

Tämän melkein voisi laittaa sinne venekatalogiin.

Tämä on niistä rajattu pois.

Retkestä oli alustavaa puhetta jo eilen, joten ostin pillimehuja, viisi karjalanpiirakkaa ja viisi croissanttia. Siis eväät. Suurmetsuri aloitti retken valmistelut etsimällä komerosta trangian ja pesemällä kylmälaukun, minä avustin väistymällä pihalle. Ja heti kaksi tuntia myöhemmin eväät olikin valmisteltu - mitä nyt enää kaupasta mansikoita ja huoltoasemalta paloöljyä. Saavuimme Merisatamaan yhdeltä vilkuttaaksemme Pihlajasaaren yhteysalukselle.

Seuraava tuli puolen tunnin kuluttua, joten mitäpä sitä dramatisoimaan. Söimme herneitä ja katselimme purjelautailijoita. (Aivoni vähän jäätyivät ajatuksesta.)

Ja oikeastaan, ehkä se olikin tarkoituksellista. Katsos omalla veneellähän olisimme voineet startata ihan milloin hyvänsä. Tätä ei tietenkään sanottu ääneen, mutta ymmärtää sen vähän jäätyneemminkin aivoin.

Halloumia.

Le retkieväs.

Lisukkeet: parmesan, pesto ja ketsuppi.

Suurmetsurin preparoima lounas oli ehkä aavistuksen verran monipuolisempi kuin minun suunnittelemani. Lapsille makaronipataa, aikuisille halloumisalaattia (balsamicolla ja pinjansiemenillä). Makkaraa grillattavaksi sekä lettutaikina, jonka kuitenkin lopulta paistoin vasta kotona. Herneitä ja mansikoita. Valmiiksi leikattua leipää. Pillimehuja, vettä, maitoa, olutta ja kokista.

Näimme sateen Lauttasaaren yllä sekä merisumun, joka nousi ja katosi yhtä yllättävästi, löysimme kivan kiipeilypaikan ja taisin vähän käräyttää nenänikin, vaikka olinkin noin muuten tiukasti tuulitakkiin pukeutunut. Erinomainen kesäretkipäivä.

Eli nyt kun veneretkeilyä on kuivaharjoiteltu ilman veneilyä, vuokraveneen tulikokeeseen voi suhtautua jo tietyllä optimismilla: jos saadaan vene ehjänä laituriin, odotettavissa on hyvät eväät.

Sitä ennen ostan itselleni pilkkihaalarit.

Krääsällinen joulu

Ilkeät kielet ovat kertoneet joulukuun alkavan ensi viikolla. Kuten joka joulun alla tilitän, pidän suuresti joulusta ja ahdistun suuresti sen valmistelusta, koska minulla ei ole siihen aikaa eikä ideoita.

Jonkinlaisena superäitinä pidän itseäni nostellessani puolenyön jälkeen uunista saaristolaislimppuja, pakatakseni niitä aamuseitsemältä koulun joulumyyjäisiin. Jos tämän asettelee toisinpäin, vähän paremmalla ennakkovalmistelulla ei tarvitsisi olla superäiti.

En siis tosiaankaan ole vielä pohtimassa joululahjoja, vaan vasta sitä joulukuun ensimmäistä. Ennen joulua minulla on nimittäin lusittavana hippeilyni työläs sivutuote: täytettävä joulukalenteri. Tämänhän kerroin ihanana vinkkinä kolme vuotta sitten. Anteeksi! Ostakaa suklaakalenteri.

Idealistisessa päässäni vältyn täytettävän joulukalenterin pitämisellä (kolmen) suklaa- tai krääsäkalenterin kauhistukselta, ja maailma pelastuu. Käytännöllisessä päässäni en keksi millä sen kalenterin täytän kaksikymmentäneljä kertaa, jos en Tigerin krääsällä. Ja piru vie epäilen sen kalenteria täyttävän tontun olevan samanlainen tuurijuoppo kuin hammaskeijunkin.

Okei, karkki helpottaa vähän. Sillä voi kuitata lauantait. Ja joulukoristeilla saa yhden päivän. Keksin myös, että kalenterissahan voi olla kivoja jouluaiheisia yhteisiä puuhia, kuten piparinleivontaa.

Toista kivaa jouluaiheista puuhaa en siis keksinytkään. Minulla on nyt siis katettuna viisi päivää 24:stä. Eivätkä ne edes ole viisi ensimmäistä, koska lauantait, ja koska en mitenkään ehdi leipoa lasten kanssa ennen seitsemättä päivää.

Jännittäväksi käy: löytyyköhän kalenterin ensimmäisestä luukusta kolme joulukalenteria!

Kutsukaa Deko tai edes Glorian Koti

Edellisessä asunnossamme oli hyvin pieni keittiö. Siihen hyvin pieneen keittiöön haettiin tilapäiseksi ratkaisuksi mökiltä hyvin pieni pöytä. Tuo pöytä oli isoisäni (ei nyt tietenkään puuseppäisoisäni vaan sen toisen) mustaksi sutima, luonnollisesti parin aiemman maalikerroksen päälle. Pöytälevy ei ollut kiinni pöydän jaloissa eivätkä pöytälevyn laudat toisissaan.

Historiallisia kerrostumia.

Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin olen hekumoinut ajatuksella, että seuraavassa muutossa on edes yksi huonekalu, jonka saan hyvällä omallatunnolla hävittää.

Sitten lähdin kotoa pois viikonlopuksi.

Ajatelkaas kun tämän olisi lakannut tai vahannut. Ai jai.

Kun palasin, oli pöytä jo kannettu pihalle. Jotta mies ei ihan olisi tylsistynyt kotivuorossaan, hän oli liimannut kasaan pöytälevyn ja hionut sitä - entisöimisharrastukseni pohjalta pystyn sanomaan, että perusteellisesti. En oikeastaan edes halua tietää miten tämä on tapahtunut kolmen lapsen kanssa ahkeroiden.

Lapset saavat maalata pöydän, mies kertoi. (Välillä vähän kadehdin, että miksi minä en keksi näin hauskoja ohjelmanumeroita. Onneksi minä saan kuitenkin toteuttaa ne, koska ne olisivat aivan liian kaoottisia miehelle.)

Ensin pohjamaalattiin. Tai siis minä pohjamaalasin. Kolmesti, jotta tuli tarpeeksi tasaista miehenkin silmään. Kolmena iltana, koska maalin kuivumisaika oli 24 tuntia. Sitten vihdoin päästiin asiaan.

Mies ja esikoinen hoitivat maaliostokset. Ehdotin päävärejä, jotta saisi sekoitettua muita. Sinistä ei ollut, mutta esikoinen valitsi kultaisen.

Aluksi oli tiukka sääntö, että yksi lapsi ja yksi väri kerrallaan käytössä.

Ensimmäisen maalauspäivän iltana.

Sitten oli aika monta lasta - naapurikin - ja aika monta sivellintä.

Kissa.

Myönnän, että ei ollut projekti minullekaan helppo. Lapset nimittäin maalasivat vääränlaisia sotkuja, sellaisia jotka eivät näytä söpöiltä lasten maalauksilta vaan sotkulta. Iltaisin lasten nukahdettua vahvensin viivoja, väritin tai piirsin ääriviivoja. Muutamia kohtia ihan raa'asti päällemaalasin valkoisella ja maalautin uusiksi seuraavana päivänä. Kuopuksenkin annoin maalata (kyllä: yksivuotias tekee sotkun näköistä sotkua, mutta se kuuluu asiaan).

Aika monta päivää maalailtiin ja aika liian monta ateriaa syötiin "piknikillä" keittiön lattialla. Toimii nimittäin ihan sairaan hienosti lattialla syöminen 1-, 3- ja 5-vuotiaiden kera. Jos sellaisesta tykkää.

Sitten sovin itseni kanssa pöydän valmiiksi.

Melkein valmis.

Thumbs up.

Nyt lakkailen toista iltaa. (Kynnetkin lakkasin ennen juoksua, kun ajattelin, että meikki menee hukkaan, siitä kuva.)

Pitkällinen projekti, mutta nyt on sellainen pöytä, että ei oo muilla. Ja kätevä on kuin sika pienenä: ei tarvi pöytäliinaa eikä näy pienimmät roiskeet. Eikä isommatkaan.

Jään odottamaan soittoja sisustuslehdistä.

It's the little things

 Tässä on pinnasänky. Se kasataan kuvassa näkyvien ruuvien avulla.

Tässä on sitteri. Se kasataan kahden kuvassa näkyvän liittimen avulla.

Tässä on jukeboksi. Se avataan kuvassa näkyvällä avaimella.

Välillä minua vähän masentaa.

Oikea huoltosuhde

Juhannuksena jälleen kerran havainnoitui mikä on oikea huoltosuhde lasten kanssa. Se on yksi aikuinen enemmän kuin lapsia. Mutta ei tämä mikään uutinen ollut. Olin jo aiemmin päättänyt, että tänä kesänä emme mökkeile vain meidän perheen kesken: jos yksi imettää, yksi vahtii vanhempia lapsia rannassa ja yksi koittaa valmistaa ruokaa tai tiskata ilman juoksevaa vettä, niin siinä oli jo yksi aikuinen enemmän kuin meidän parisuhteessamme.

Polyamorian sijaan olemme suosineet ylisukupolvista mökkeilyä. Juhannusjuhlissamme jokainen lapsi sai olla aikuisen sylissä, ja silti vielä yksi pystyi paistamaan muurinpohjalettuja.

Minun tehtäväni oli selkeä: hoidin vauvaa. Ja kuulkaa, voin sanoa, että kyllä se työstä käy kun joutuu neljättä tuntia makaamaan riippukeinussa imettäen, torkkuen ja kirjaa lukien. Aurinkokin paistoi silmiin.

Muuten meni kyllä oikein mukavasti.

Erikseen täytyy mainita, että nukuimme loistavasti. Mökissämme ei ollut kylmä. Eikä hyttysiä! (Mihin tässä maailmassa voi enää luottaa, kysyn vaan.) Tämän lisäksi nukuin ensimmäistä kertaa vuosiin ilman korvatulppia, koska minulla ei ollut mukana meikkipussia, pesupussia, käsilaukkua tahi farkkujen taskua, joista kaikista olisi löytynyt pari jos toinenkin. Ja nukuimme koko perhe yhdessä huoneessa: keskimmäinen liinavaatelaatikossa, me neljä muuta kahdesta seitkytlukulaisesta vuodesohvasta muodostetussa jättiperhepedissä. Olen miettinyt ottaisivatkohan ne tämän suorituksen vastaan Guinnessin ennätysten kirjassa? Mutta tuskin. Ei tätä ilman virallisia todistajia usko kukaan.

Keskikesän sielunmaisemani.

Kokko se on pienikin kokko.

Se aito ja oikea.

Tänään huoltosuhde oli taas valitettavasti normaali, kun lähdin lasten kanssa vierailemaan (toistaiseksi lapsettoman) kaveripariskunnan mökillä. Mutta katso, tapahtui ihme! Istuimme tuvan pöydässä rivissä, lapset söivät tuomani lasagnen tomaattikastikkeineen mutisematta, ja minä join vauva sylissä kahvia. "Sulla on kyllä kilttejä lapsia," pariskunnan toinen osapuoli kiitteli.

Olin vaatimattomana ihmisenä hiljaa kun en tiennyt kiittäisinkö geenejä vai kasvatusta.

Mysteeri nimeltä naisen käsilaukku

Miehen lompakko oli kateissa. Olemme yhteisen elämämme aikana oppineet, että yleensä syypää miehen kadonneisiin tavaroihin olen minä, joten etsinnät aloitettiin minusta. Mies muisti, että hän oli ojentanut lompakon minulle Ruissalon retkellämme, kun vauvaa vyötettiin häneen. No minä en muistanut, mutta se ei yllättäne ketään.

Mies tyhjensi käsilaukkuni lattialle. Siellä oli:

Yksi kappaletta käytettyjä vaippoja. Yhden yön vanha vasta.

Kolme ja puoli kappaletta käyttämättömiä vaippoja.

Lompakko, joka oli laitettu käsilaukkuun taannoisen kauppareissun yhteydessä.

Pyyhkimisvälineitä, kuten silmälasienpyyhintälappu (vuodelta 2007) ja vähän rypistyneitä servettejä.

Käsilaukun mukana tullut mainoslehtinen.

Yhdeksän mustetäytekynää/tussia sekä puuvärit.

Ensiapuosasto.

Kaksi kameraa - esikoisen käytössä oleva vanha sellainen sekä oma.

Kuitteja ja muistilappuja (joista ilmeni myös taannoinen neuvola-aika).

Meikkejä. (Huulikiilto ostettu viime marraskuussa Ars Novasta tuttavalapselle tuliaisiksi. Nykyään odottaa "sopivaa hetkeä" antaakseni sen esikoiselle.)

Vaihtovaatteet vauvalle: pipo, body, kolme sukkaa.

Vaihtovaatteet itselle: pipo, kaksi liivinsuojaa.

Välipalaa.

Keskimmäisen lapsen aurinkolasit.

Kaksi muistitikkua - ei siis olisi tarvinnut pyytää nimiäiskuvia isältäni hänen muistitikullaan.

Korvatulpat. Melko puhtaat.

Pieni pyyhe.

Niin ja tietysti kirja, koska koskaan ei tiedä milloin olisi aikaa lukea. (Vitsi.)

Kyllähän näillä yhden Ruissalo-iltakävelyn pärjää. Eli hyvä laukku on, tilava. Laukusta puuttuivat neuvolakortit ja tyhjä vesipullo, koska siivosin laukkua juuri viime viikolla. Ja tietysti neuvolakorttia olisi tarvittu heti seuraavana päivänä rokotustutkimuskäynnillä. Eli mitä tästä opimme: pakkasin kuvaamisen jälkeen kaiken likaista vaippaa lukuun ottamatta takaisin.

Mutta niin se lompakko. Se oli luonnollisesti auton katolla. Nahka oli tarrannut onneksi sen verran tiukasti kiinni märkään kattoon, että oli pysynyt kyydissä kaksikymmentä kilometriä, ja sen verran huomaamattomasti, että oli välttänyt rantojen kulkijat.

Ja minähän sen sinne olin laittanut. Tai paha kiistääkään, kun ei yhtään muista.

Arki 3.0 (BETA)

Kolmen lapsen arki on vielä betatestausvaiheessa. Tai ehkäpä olisi rehellisintä kutsua tätä jaksoa vauvalomaksi, kuten tarhasta poisjääminen lapsille esitettiin, eikä arjeksi laisinkaan. Vauva kun yhä nukkuu kaiken päivää ja enimmäkseen yölläkin, mitä nyt syö ja vähän joutuu vaippaa vaihtamaan. Mies tekee töitä vain puolta päivää, ja kun ilmatkin alkavat näyttää varsin kesäiseltä, on pihaelämä päästy aloittamaan täysimittaisesti. Mikä on mahtavaa.

[Tuo puolipäiväinen työskentely oli minun ehdotukseni, koska yllättävä deadline ilmestyi ensi viikkoon. Laskin, että on parempi jos mies menee hetkeksi keskittymään töihin työpaikalle kuin että "on kotona" mutta samalla koittaa tehdä koko ajan töitä. No, nyt hän on siis nelisen tuntia päivässä työpaikalla ja lopun aikaa koittaa tehdä töitä kotona.]

Päivät kuluvat oikeaoppisesti lapsiperherutiinien mukaan, ja uudenlainen ruoka-arki on edelleen voimissaan, voitteko kuvitella! Tosin koska minulla on liikaa aikaa ja innostusta, välillä tulee ylilyöntejä, kuten ne acarajét.* Kun esikoiselta kysyin, olisiko toiveita tulevan viikon menulle, yksi oli: kaupan makaronilaatikko. Jätin sitten avokadopastan pois menulta ja tein sitä varten hankituista aineksista varsin maukasta guacamolea. Kiittämättömyys on hifistelevän kotiäidin palkka.

Lohikeitto.

Toinen hämmästyttävä seikka on, että vajaassa viikossa lapset oppivat nukkumaan lastenhuoneessa koko yön. Myös mies on oppinut nukkumaan lastenhuoneen lattialla patjalla, koska ajattelin, että hän voisi toimia jonkinlaiseena esteenä makuuhuoneeseen pyrkiville lapsille. Joitakin lapsia on verkkoon tarttunutkin, mutta enimmäkseen patjamajoitus taitaa taata miehelle parempia unia kaukana itkevästä vauvasta.

Mies ehtii myös urheilemaan, ehkä enemmän kuin koskaan (18,5 tuntia tähän mennessä tässä kuussa - ja ei, minä en ole pitänyt kirjaa, hän itse on), mikä pitää hänen mielensä virkeänä. Minä taas olen syönyt enemmän suklaata kuin koskaan, mikä ei ole huono asia sekään. Ja vaikka haluaisin sanoa, että minullahan ei mitään omaa aikaa ole, niin on minulla, koska vauva nukkuu niin paljon. (Tosin omien oppieni vastaisesti olen käyttänyt tätä "omaa aikaa" paljolti kodinhoitoon.) Mies ottaa isommat lapset mukaan esimerkiksi kauppareissuille, juuri nyt he ovat Lasten liikunnan ihmemaassa, ja lisäksi he viettävät aikaa myös mummolassa. Viime torstaina kuuden aikaan lapset jopa leikkivät ihan nätisti keskenään yläkerrassa yli puoli tuntia! Toki en ole poistunut kotoa mihinkään, mutta ehtiihän sitä. (Tähän viimeiseen virkkeeseen tiivistynee uuden arjen salaisuus, mutta jatkan siitä toiste.)

Mutta ei huolta, kyllä tämä varmasti vielä kamalaksi muuttuu! Kunhan se ihan oikea arki alkaa.

* Tosin tänään tarjoilin niitä (minulle ja miehelle) chili-valkosipuli-sipuli-basilika-tomaattikastikkeen kera, ja siten olivat ihan maukkaita.

På marknad

Leveä kuljetus.

(Eko)vuoden 2013 ennustukset

Valoimme tyttöjen kanssa hipistäkin hipimpää mehiläisvaha"tinaa" sukumme perinteiden mukaan 13.1.* (Mies ei valanut, kun oli kiirettä vaatteiden viikkauksen kanssa.)

* Eli siis en jaksanut hakea tinakauhaa kellarista ajoissa ja tuona päivänä sain sen pihistettyä vanhempieni luota.

Minun tinani:

Siis minusta tuo ei viittaa mitenkään ydinräjähdyksen sienipilveen, eikä siten tämän vuoden katastrofaaliseen luonteeseen. Ennemminkin puuhun, uuteen kasvavaan elämään (eli unohdetaan nyt hetkeksi ne ekolässytykset - liikakansoitus on nyt ehkä ongelmista pienin).

Esikoisen tina:

Koira(n naama), esikoinen tulkitsi. Naapurin koira - taitaa päästä ulkoilluttamaan, ennustin. Vaikka muuten kannatan ehdotonta totuuden puhumista lapsille, niin miehen vakavan koira-allergian kohdalla olen valmis tästä säännöstä joustamaan.

Kuopuksen tina:

Ööö, perhonen? Tänäkin vuonna tulee kesä? Lohdullinen ennustus tässä kohtaa vuotta.

**

Mehiläsvahat(kin) olivat peräisin vanhemmiltani, mutta kyllä niitä joku myykin (pussin päällä luki Suomen Reumaliitto, valmistajana Mesila [ei-maksettu mainos]). Ja vaikka lopputulos oli ehkä hiukan erilainen kuin tinatinassa, niin suosittelen. ("Vähän näyttää salaatilta," arvioi esikoinen, mutta eivätpä nuo muusta tiedä, niin hyvin kelpasi.) Eikä ainakaan ole ydinjätettä kuten tina, ja nämäkin voi uudelleenkäyttää. Eli ekoplusplus.

Tilanteen nollaus

Kyllä näistäkin viikoista sitten selvittiin, kunnialla joskaan ei uhrauksitta. Mitään en ole harrastanut enkä kavereita tavannut, olen siirtänyt herätyskelloa puoli tuntia aiemmaksi (toki yhä seiskan jälkeen) ja perunut kolmea kuukautta aiemmin varatun kampaajan, koska kahdeksan vuoden projekti oli jälleen kerran muuttunut minuuttipeliksi.

Kuulostaa ehkä pieneltä ja sitä onkin, mutta toverit ei-aamuvirkut ymmärtävät keskimmäisen uhrauksen painoarvon: olen ollut miehen kanssa yksissä seitsemän vuotta, enkä ole koskaan noussut häntä aiemmin aamuisin. Paitsi viimeisen kahden kuukauden ajan. Käyn suihkussa, laitan puurot ja valmistelen vaatteita ennen kuin herätän lapsia. Uskokaa, tämä tapa tulee loppumaan nopeasti.

Peruin myös tästä minuuttiaikataululla laaditusta viimeisestä viikosta yhden työpäivän valvoakseni nukutettujen lasteni unta. (Mutta kun epäilin, että joutuisin muuttamaan ajatustani sairastelemattomuudestamme, niin huomasin etten. Uskon yhä vakaasti että meidän perheessä ei sairasteta. Denial, denial, denial: siinä minuuteni perusta.)

Mutta jotenkin ihmeellisesti kaikki on loksahdellut paikoilleen. Normaalitoimintaani järkevämpänä taktiikkana otin ohjenuoraksi että jokaisena iltana lasten nukahtamisen jälkeen pitää tehdä yksi asia. Yhtenä joulukorttien tilaus, toisena lapsivakuutuksen hankkiminen, kelalaput, joululahjojen hankkiminen, esikoisen vakuutuskorvausten hakeminen (tältä vuodelta, köh) ja niin edelleen. Sellainen mukavan toimelias joulukalenteri.

Eli koska minulla on tapana ahdistua tekemättömien asioiden painosta, tällä taktiikalla sain oikeasti mielettömän kasan rästihommia työstettyä parissa viikossa.

Ja onnekseni jossain kohtaa tajusin, että minun ei tarvitse mennä kauppaan jouluostoksille, koska internet. Viime perjantaina tilatut lahjat jopa tulivat ajoissa postista ja ovat melkein jo paketissakin. (Se oli eilisen puhde, mutta paperi loppui.*) Joulukoristeita en hakenut kellarista mutta jouluvaloja on jopa kahdet (niitä ei koskaan viety kellariin), ja on myös esikoisen maalaama tonttu ja joulukuusi ja saadut joulukortitkin seinällä, niin ei paremmasta väliä.

Niin ja sen väitöskirjan lähetin siis vastaväittäjälle. Tammikuussa alkaa taitto ja vihonviimeisten viilausten tekeminen (sitä vihonviimeistä deadlinea tässä kyllä on ollut jo puoli vuotta, tuntuu). Eli tästä päivästä alkoi melkein kahden loma, mikä tuntuu epäuskottavalta, mutta kai siihenkin pian turtuu.

Se on siili, koska etteköhän tekin ole jo tonttuja nähneet.

Silti suurimpana salaisuutena joulurauhaani on se mainitsemani alisuorittaminen. Meille ei tullut tänä vuonna

- täytettävää joulukalenteria
- joulukorttiaskartelua
- joulukoristeita
- joulukuusta 
- jouluruokia
- joulusiivousta (edellistä kolmea ei toki ole ollut aiempinakaan vuosina)
- joululaulujen kuuntelemista (ei liity aiheeseen, mutta eipähän ehdi leipääntyä niihin ennen joulua)

Ja vaikka nyt kuulostan maailman suurimmalta ankeilijalta, niin huoli pois lapsiparoistani: he saavat viettää sitä ihanaa tunnelmallista lapsuuden joulua mummolassa koko joulun ajan. Saavat hakea tuoksuvan kuusen ja koristella sitä, kuunnella joululauluja, olla syömättä jouluruokaa ja jännittää pukkia. Kaikki se on minustakin ihan ihanaa.

Erityisesti kun sitä ei tarvitse tehdä kotona.

* Edit 23:42: se oli myös tämänpäiväinen duunini mutta paperi loppui taas kesken. Herää kysymys onko mulla sittenkin paljon lahjoja vai ovatko nykyajan paperirullat vain tosi lyhyitä. (Eli kyllä, täysin maailmaatuhoten tiimaripaperilla mennään. Ei tule silkkiliinoihin käärittyjä lahjoja meiltä enkä nyt lapsille ilkeä sanomalehteenkään kääriä vaikka synttärilahjoja usein sillä tyylillä toimitankin.)

Ja tuli muuten mieleen siinä paketoidessani, että olen naapurille kilon sokeria velkaa (oli kaksi viikkoa sitten juhlat) ja että viime jouluna taisimmekin saada heiltä omatekoista viikunakompottia. Eli lisättäköön siihen listaan "asioita joita meillä ei ole" joulumuistamiset naapureille. Ja päiväkodin tädeillekin taitaa olla vähän myöhäistä alkaa keksiä. Nämä eivät siis menneet menneet minkään karsitaan rauhoittumisen nimissä strategian piikkiin, vaan, no, siihen toiseen.

Paikkailua

Niin on pitänyt taas kiirettä töissä (teen nyt väitöskirjan viimeisiä korjauksia - ei se toinen esitarkastaja ollutkaan ihan niin positiivinen kuin mitä ensi lukemalta ajattelin; se on vaan englantilainen, niin oli ilmaissut kritiikkinsä niin kohteliaasti etten tajunnut), ja iltaisin on pitänyt (nukuttaa lapsia yhteentoista ja) nukkua, että.

Että ei siis ole ehtinyt bloggaamaan.

Mutta toisaalta uutisetkin ovat nyt olleet sitä luokkaa, että eihän niitä jaksa kommentoida, saati oikeastaan edes lukea. Nämä Talvivaarat ja Schubakit ja mitä niitä nyt on. Tekee mieli vaan pistää pää pensaaseen ja pitää siellä kunnes saa tarpeeksi uraania naamariinsa.

No Obama sentään voitti, siitä jonkinlainen plussa.

Hyvää tietokoneaikaa on verottanut myös, että yhtenä iltana jouduin ottamaan tietokoneen sijaan esiin ompelukoneen. Muistatteko, niitä lupauksia joita tekee, vaikka oikeasti ei olisi aikaa mutta kun ei yhdenkään muunkaan käsi nouse?

Eli tonttuhame baletin joulujuhliin tuli, ja hieno tulikin. Ainakin jos katsoo kaukaa ja kaukaahan niitä katsotaan.

Ja kun se ompelukone kerran oli esillä (sitä säilytetään ihan kaapissa asti, joten otan sen esille noin kerran vuodessa; miehen mukaan vähäisen käyttöasteensa perusteella sitä voisi säilyttää kellarissa, mutta sitten en ompelisi milloinkaan) sain myös vihdoin korjattua pikkuisen rispaantuneet raskaushousuni. (Käykö teille näin? Mulle käy aina: jokaisten kaksien äitiyshousujeni vyörätöresori on hajonnut törkeästi.)

Tarkkasilmäinen huomaa, että tuota pystysaumaa on jo käsin korjausommeltu edellisessä raskaudessa. Ja huom: nämä ostettiin vasta edellisessä raskaudessa.

Ajattelin laittaa mustaa resosia päälle, mutta totesin, että miksi suotta.

- Aika hassulta näyttää, kommentoi Neiti Totuus.

Totta. Mutta paidan allahan tuo aina kulkee. Eli eiköhän näillä vielä pari kuukautta mennä, kunnes ovat liian pienet. (Tarinan opetus: raskaushousuja ei kannata ostaa vielä kolmannella kuulla, vaikka se voi tarpeelliselta tuntuakin.)

Ja sitten huutonettiin?

Lomasuunnitelmat uusiksi

Ennen.

Jälkeen.

Siinä välissä.

Lupasin kesälomalla ottaa tärkeimpänä tavoitteekseni ruohon kasvun seuraamisen. Tämä tuli kuitenkin suoritettua jo ennen lomaa, yhdessä illassa (hippiäkin hipimmän puutaloidyllimme mukaisesti), joten mitäs nyt sitten lomalla eteen?

Mies kantaa onneksi kortensa kekoon lomasuunnitelmien osalta: mökille tulee terassi, josta ei mene jalka läpi. Lisäksi hänen väitöskirjansa jätetään sisään elokuun alussa. Minun kalenterini mukaan se siis viimeistellään heinäkuussa, joka aiemman tietoni mukaan oli kesälomaa. (Mutta olen luvannut olla kiukuttelematta, kunhan tiedän työpäivien määrän ja sijainnin edes jollain tapaa etukäteen.)

Mutta lomalla ollaan, eli suunnittelematta paras. Sataakin. Esikoinen on kuumeessa. Mies hankkii puutavaraa edellämainittuun terassiin.

Älkää toki käsittäkö väärin, en valita. Ehdimme esikoisen kanssa polkaista aamukahville kaupungille ennen kipeyden tajuamista. Molemmat lapset nukkuvat. Sataa. Ja mies on rautakaupassa.

Rauhallista lomaa minulle.