Vauvan yövieroitus, 24. yö

Viisivuotias nukkuu jo usein yönsä heräämättä.

Alkamassa on kahdeskymmenesneljäs yö kuopuksen unikoulun aloittamisen jälkeen. Jokohan saan virallisesti lausua, että "kolme päivää se vie" ei ole täysin universaalisti pätevä totuus?

Myönnettäköön, että unikoulumme on edennyt hieman vaiheittain. Yö numero kymmenen oli ensimmäinen uudessa huonejärjestyksessä, ja yön numero kaksikymmentäyksi koittaessa päätin, etten imettäisi vauvaa edes aamulla vuoteessa, ettei hän turhaan heräilisi sitä odottaen. Yöllä ei saa ruokaa, vuoteessa ei saa ruokaa. Ylös noustuamme tarjoilen puuroa ja vasta sitten maitoa.

Konsepti on kirkas, mutta ei kaikkien osapuolten hyväksymä.

Edistystäkin on toki tapahtunut. Toisinaan vauva saattaa itse nukahtaa ensimmäiseltä heräämiseltään. Huutelee hetken ja sitten hiljenee. Pari seuraavaa herätystäkin sujuvat yleensä kivuttomasti muutamalla taputuksella ja pään silityksellä. Niin ja ovathan nukkumispätkät pidentyneet alkuperäisestä tunnista. Mutta kyllä se vaan heräilee, siitä ei tunnuta pääsevän mihinkään.

Seitsemännentoista yön jälkeen heräsin riemuissani: olin noussut ensimmäisen kerran vasta neljältä! Mutta kävi ilmi, että yö olikin toisenlainen käännekohta - olin ensimmäistä kertaa kahdeksaan ja puoleen kuukauteen nukkunut läpi lapsen huudon niin että mies oli herännyt ja minä en. Minua kai sitten oli väsyttänyt.

Kahdentenakymmenentenätoisena yönä aiempi kuvitelmani oikeasti toteutui: vauva nukkui yhdestätoista neljään ilman huoltotaukoja. Viisi tuntia! Vihdoin! Edistystä!

Seuraava eli viime yö olikin sitten ihan samanlainen kuin aiemmat. Se on: herätys kahdeltatoista, yhdeltä, kolmelta, viideltä, ja siitä eteenpäin pientä torkkumista siihen asti kunnes päätän ettei enää. Tänään nousin kahdeksalta (mies aamusyöttöjen jälkeen yhdeksältä, minkä jälkeen nukuin vielä tunnin).

Olenkin tässä leikkimielisesti jännittänyt mikä saapuu ensin: A. psykoosi, B. avioero vai C. kokonaan nukutut yöt. Vielä ei ole yhdestäkään voittoisia merkkejä havaittavissa.

Mutta: ehkä jo tänä yönä kaikki muuttuu! (Toivokaamme, että C:n suuntaan.)

Kohuvauvan yllätysunikoulu

Olen vähintäänkin viimeiset kolme kuukautta sinnitellyt joululoman voimalla. Siis siinä ajatuksessa, että joululomalla minä kääriydyn pehmoisen peiton alle jossain rauhaisassa paikassa ja mieheni hoitaa vauvan yövieroituksen. Männä viikolla, kun sadannen kerran puhuin aiheesta, mies esitti, ettei hän oikeastaan uskonut tällaisen unikoulun voimaan. Ja minä ymmärsin, ettei hän halunnut valvoa niitä vaadittua kolmea yötä.

Niinpä tuossa viime perjantaina, kun vauva tapansa mukaan heräsi ensimmäiselle yösyötölle (siltä ainoalta pitemmältä unipätkältään) kello 00.40, unikoulu sitten alkoi. Vähän vahingossa, kuten meillä tapana on. Olin, yllättävää kyllä, vähän väsynyt, ja kuulin kuinka se vielä väsyneempi mies katsoi alakerrassa telkkaria. Juuri kun olin huutamassa jotain rakentavaa tyyliin on se kumma, että jaksat telkkaria katsoa öisin kun et jaksa vauvaa hoitaa, mies tuli yläkertaan ja alkoi hyssytellä vauvaa.

Puolen tunnin kuluttua minä otin vuoron ja päätin, että nyt on jo lasta huudatettu liikaa; että enää en antaisi rintaa ja tekisi kaikkea tätä vaivaa ja huutoa turhaksi. Mutta sitkeäksi osoittautui lapsi. Hyvin sitkeäksi. Ehkä tämä on sellainen yhden yön kaveri, kannattelin itseäni.

Muutaman kerran vauva torkahti syliini, mutta heräsi välittömästi makuuasentoa yrittäessäni. Tunnin kuluttua hain tuttipulloon vettä ja se kelpasikin ihan hyvin - mutta ei millään tavoin edistänyt nukahtamista tai vähentänyt huutoa.

Kaksi tuntia vauva kesti. Mutta minä voitin!

Ja ihme! Seuraava herääminen hoitui vesipullon kanssa muutamassa minuutissa, samoin seuraava. Neljännen heräämisen aikaan kello olikin jo melkein kuusi ja päätin, että se saa kelvata aamusyötön ajankohdaksi. Siitä nukuimme yhdeksään. Ja ehkä tämä tosiaan oli tällainen yhden yön juttu, mietin tyytyväisenä.

Seuraava yö olikin tavallaan lupaava. Se lupaava osuus oli, että ensimmäisellä heräämisellä vauva huusi vain 20 minuuttia ja rauhoittui hyvin vesipullon kanssa. Se vähemmän lupaava, että näitä heräämisiä oli likimain tunnin välein koko yön.

Viime yö oli yö numero viisi. Siinä ajassa ymmärtääkseni hoituu unikoulu kuin -koulu. Yhteen mennessä vauva oli herännyt kolmesti. Siitä yhdestä valvoimme kolmeen. Minä kiroillen, vauva huutaen. Ja sitten aamupuoli taas rinnalla.

Eli kun aiemmin vauva heräili ja nukkui rinnalla koko yön, nyt hän huutaa alkuyön ja on rinnalla loppuyön. Ja minä nukun vähemmän kuin koskaan.

Niin, ja oli mieskin vielä oikeassa.

***

To be continued... Tai sitten ei. Tällä hetkellä pohdin, että ihan sama mitä pyristelen, eivät nämä minun lapseni nuku ennen kahta vuotta.

Univajeesta ja henkisestä hyvinvoinnista

Valivalivalivali. Valivali. Valivalivali, vali. Valivalivalivali. Valivali, valivali. Valivalivalivali. Valivalivalivali. Valivali. Valivali. Valivali. Valivalivali, vali valivalivalivali. Valivali. Valivalivali, vali. Valivali. No tämä nyt on vaan tällasta. Valivali. Valivalivali, vali. Valivalivalivali. Valivalivali, vali. Valivali. Valivalivali, vali. Valivalivalivali. Valivalivali, vali. Valivalivalivali. Valivali. On se saatana.

"Ehkä se tekee hampaita"

Vauva lopetti nukkumisen viime perjantaina. Syöttöväli oli toki siihenkin saakka ollut jotain puolestatoista tunnista nollaan, mutta nyt lapsi ei rauhoittunut edes rinnalle. "Ehkä se tekee hampaita" on pohdinta, joka esitetään kaikista vauvan itkuisuuksista kolmesta kuukaudesta puoleentoista vuoteen, mutta joka oli tällä kertaa oikeassa. Tiistaina, neljän hyvin valvotun yön jälkeen, alaikenestä oli ensimmäinen kidutusväline puhjennut.

Ai onko nukkunut sen jälkeen paremmin? Eipä oikeastaan. Eli ehkä niitä hampaita on tulossa useampi? Niin se varmaan on.

Koska en erityisemmin välittäisi juoda ruokaöljyä kahvissani, enkä nähdä kahvikoneen huuhteluvesiä viimeisissä kahvimaidoissani, mietin jo ennen tätä uusinta syvyyttä, että aamuihin pitäisi saada uutta ryhtiä. Että ehkä nukkuminen voisi auttaa!

Mieheltä ei heru apuja yövalvomisiin, hänen kellonsa kun herättää viideltä. Mutta ei auta itku unikoulussa, itse on tämä(kin) homma hoidettava. Laskin, että jos haluan joskus vielä tässä elämässä nukkua, on lapsen opittava nukkumaan muualla kuin rinnalla. Ja sitä varten sen on nukuttava jossain muualla kuin vierelläni.

Olinkin toiminnan naisena heti eilen hakemassa tori.fistä uutta pinnasänkyä, kunnes mieleeni juolahti, että ehkäpä jossain rautakaupassa voitaisiin myydä sellaisia puuttuvia ruuveja. Ihan totta: minulta meni yli kuukausi keksiä tämä! (Pyydän: jos jatkossa tulee mieleen jotain hölmönkin itsestäänselviä ratkaisuehdotuksia esittämiini ongelmiin, antaa tulla vaan.)

Kotiutin siis tänään ihanat pinnasängynruuvit reilulla kolmella eurolla, kokosin sängyn lasten suosiollisella häirinnällä, ja nyt illan tullen asetin vauvan nukkumaan sinne ensimmäistä kertaa.

Jaksoin tassutella ehkä kaksi minuuttia, mutta kädethän siinä väsyi. Tulin tietokoneelle. Hämmästyksekseni lapsen möyhnäys sängyssä näytti johtavan uneen puolen tunnin kuluttua, kunnes se sitten havahtui hereille. Huuto taantui parin minuutin tassutuksella, jatkui kiehnäyksellä, huuto, tassutus, kiehnäys, huuto, syliin, sänkyyn. Puolitoista tuntia siinä taittui, mutta ei se edes koko aikaa huutanut. Ja nythän nukkuu heräämättä seuraavat kymmenen tuntia - ainakin.

Kannatti se siinä tapauksessa.

Uusia horisontteja

Vauvan ensimmäiset kaksi viikkoa ovat tunnetusti huijausta (esikoisodottajan kannattaa laittaa korvan taakse).

Varhaiskypsä pikkumies otti kuitenkin jo viime yönä repertuaariinsa nukkumisen ja syömisen lisäksi huutamisen.

Esimakua tulevasta.

Kerran vielä pojat! Eli huonosti nukkumisesta (ja töistä ja sairastelevista lapsista)

Melkoinen viikko takana, eikä mitenkään erityisen hyvällä tavalla. Joskaan ei nyt maailmoja kaatavan huonollakaan tavalla.

Kuopuksella on jokin vaihe™. Useampana yönä tällä viikolla hän on päättänyt herätä kahden-neljän aikaan, haluta viereen ja olla nukahtamatta uudelleen. Siinä tahi omassa sängyssään. Johtuneeko tutista, en tiedä - tutin puute saattaa kyllä vaikeuttaa unen löytymistä uudelleen, vaikka ei lapsi rauhoittajaansa aktiivisesti kaipailekaan.

Koska työviikkoni ei odotusarvoisesti ollut järin kiireinen - työstän tällä hetkellä esitelmää, joka on lokakuun lopussa* - tein maanantaina ja tiistaina radikaalin ratkaisun ja jäin nukkumaan miehen vietyä lapset tarhaan ja tein töitä vain iltapäivän tunnit. "Luovaa kirjoitustyötä" tekevänä totesin, että tässä kohtaa koneen ääressä nuokkumisesta olisi pienempi hyöty töiden edistämisen suhteen kuin työpäivän lyhentämisestä.

Tiistai-illalla päätin yöpyä sohvalla, mikä usein on taannut paremmat unet koko perheelle. Mies ei herää lasten kitinöihin (ellen minä sohvalta huuda) ja jotenkin lapsetkin taitavat aistia, ettei niinä öinä maksa vaivaa herätellä. Tällä kertaa kuitenkin kuopus huusi katoamisestani huolimatta ja koska totesin, etten nukkunut sohvallakaan, kömmin yläkertaan ja havaitsin pienen hehkuvan patterina. Suppo, unta, ja keskiviikkona kotipäivä lasten kanssa.

Laskeskelin, että olin toista kertaa elämässäni sairaan lapsen takia töistä pois - ja kummallakaan kerralla kukaan ei oikeastaan ole ollut sairas. Kuumetta ei kuopuksella keskiviikkona nimittäin enää ollut.

Tämän yön jälkeen sama meininki jatkui, paitsi viime yönä, jolloin kuumana kitisevänä patterina hehkui isompi lapsi. Tänään lämpöä on ollut 37,5 eli tämä ei taida johtaa kotipäivään huomenna. Ellei sitten yöllä kuume nouse uudelleen. (Mutta marttyyrinä voin kertoa, että kauan odotettu kutomiskerhoni alku jäi sitten minulta tänään kokematta - tosin autonhuollot, anopin synttärit ja sairastelevat lapset taisivat kuivuttaa kasaan koko kerhon. Äiti-ihmisten elämässä jäävät ne omat menot niin kovin helposti viimeiseksi, huomaan.)

Ja huomenna voisin töihin kyllä mielelläni mennäkin. Miehellä on kuitenkin tiukempi tilanne hetkellä, joten sairaslomapäivä lankeaisi neuvottelematta minulle.

Itseohjautuvan työn ja sairastelevien lasten yhtälöä tämä viikko on kyllä saanut pohtimaan. Itseohjautuvalla tarkoitan, että jos minä tai mies olemme poissa töistä, kukaan ei töitä puolestamme. Mietin miten mahdotonta olisi suunnitella töitään jos jatkuvasti saisi olla kotona sairaiden lasten kanssa. Eli miten vanhemmat, joilla on vastaava työ ja sairastelevat lapset pystyvät hoitamaan asiansa? Kuukauden työhön varataan viisi viikkoa työaikaa, jotta yhden viikon voi olla sairaslomalla? Ja kun keskimäärin kaikilla taitaa olla kuukauden töihin aikaa vain kolme viikkoa.

No voihan tätä päivitellä. Hatunnosto niille, jotka tuon yhtälön kanssa painivat. Muistaapahan taas olla kiitollinen tästä tilanteesta; että tämä viikko on ollut poikkeusviikko.

* Älkää kertoko kellekään. Erinäisistä syistä johtuen en pysty edistämään suunniteltuja töitäni nyt (esim. kirjan toimittaminen on vaikeaa ilman toimitettavia tekstejä), joten seurauksena on, että nyt on löysää ja samalla tiedän että kahden kuukauden päästä tulee olemaan kamalaa. Mutta ei auta.

Cold turkey

Tämä on ihan yhtä hyvä hetki kuin kaikki muutkin, päätin tänään aamulla viiden aikoihin. Ja sitten ei ollut enää tuttia.

Puoli seitsemän aikaan sitten jo vähän kyseenalaistin päätöstäni - oliko se hetki sittenkään niin hyvä. Mutta tutti oli jo rikki. Ja periaatteena on, että jos tarpeeksi kauan on jotain sanottu, sitä ei enää peruta - jo lapsenkin takia. Lapsi voi luottaa, että aikuisen sana pitää.

Nukahdimme me lopulta vielä hetkeksi, mutta voi sitä loukkaantuneen naaman määrää, kun päiväkodin pihalla kerroin hoitajalle lapsen raskaasta yöstä. "Sinä se olit," ilme sanoi.

Illan mittaan aina harmistuksen tullen tyttö kaipaili tuttia. Mutta ihme: illalla lapsi nukahti nopeammin kuin tavallisesti. Jos se tuolla yhdellä puolentoista tunnin huudolla meni, niin... No, koputetaan puuta.

Samaan aikaan esikoisella on käynnissä motivaatiokampanja, että pysyisi koko yön omassa sängyssään. Esikoinen on aina tykännyt nukkua vieressäni, kuopus ei yösyöttöajan jälkeen koskaan. Paitsi nyt. Eli viimeisen kuukauden on sängyssä alkanut olla ahdasta kun mies valtaa korkeampine petareineen 90 cm sängystä ja molemmat tytöt haluavat olla minun kainalossani siinä toisella yhdeksälläkymmenellä sentillä.

Eihän se tosiaan iso asia olisi kantaa tytöt takaisin sänkyynsä yöllä, mutta kun se on. Olen maailman huonoin unikouluttaja, koska pitkäntähtäimen palkinto ei kannusta minua luopumaan juuri tämän yön unista. Unikoulu kuuluu asioihin, jotka aloitetaan aina ensi kuussa.

Mutta nyt taas toiveikkaana uuteen elämään. Esikoinen omassa sängyssään (ollut ainakin jo kaksi yötä) ja kuopukselta tutti pois, niin sitä ei tarvitse enää kontata sängyn alta yön pimeinä tunteina.

Eiköhän tämä tästä (kunnes raskaus parin kuukauden päästä vie unet. Ja sen jälkeen vauva.)

Hulvatonta.

Tik tak

Meillä nukutaan nykyään ihan hyvin. Sen tajuaa etenkin silloin kun yhden yön nukkuu huonosti.

Valvotun yön seuraukset huomaa välittömästi. Kun tekee niinsanottua aivotyötä, niin pakottamisella pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos ei nuku, ei liiku aivo, ei etene työ. Ja tänään vielä sattuu olemaan edessä sellainen duuni, jonka pitää olla valmis ennen kuin voin poistua. Kello tikittää ja lasten hoitopäivä päättyy neljältä.

Olen pyhästi luvannut itselleni, että työajalla (so. lasten hoitoajalla) ei bloggailla tai tehdä mitään muuta ei-työtä. Että sen takia en heitä hoidossa pidä. Mutta yhtä vähän työ etenee kirjoitin sitten tätä tai tuijotin lasittuinein katsein tyhjää ruutua. Jos vaikka sormet vetreytyisivät ja alkaisivat kirjoittaa itsellään ilman aivotoimintaa. Kas näin.

Itse asiassa kuvittelin hakevani lapset hoidosta etuajassa, koska tehtävä duuni ei ole suuren suuri. Mutta enpä taida. Eikä syypää ole bloggaaminen. Meni kolme minuuttia, otin aikaa.

Edit klo 21. Sain minä työt tehtyä. Ja lapsetkin haettua kolmen aikaan. Mutta seitsentuntisen päivän tuhrasin parin tunnin duuniin.

Eli mitä tästä opimme (sadannen kerran)? Jos olisin jäänyt kotiin ja nukkunut tunnin aamupäikkärit, olisin voinut tehdä kuusituntisen päivän ja kuuden tunnin edestä töitä. Miksi tuntuu oikeutetummalta nuokkua työpaikalla kuin ihan oikeasti nukkua kotona? Puhdasta tyhmyyttä.

Vähiin käy ennen kuin loppuu...

Nimittäin tila meiltä kotoa. Olohuoneemme näyttää siltä kuin olisi Amerikkaan lähdössä.

Eilen suunnittelimme hääpäivää talkooväen kanssa, ja paitsi että nauroin niin että sain kahvia tulemaan nenästä, sain myös pienen jännityksen vatsanpohjaan: ne juhlat on ihan pian!

Tämän jännityksen säälittävä ilmenemä on, että vaikka potkuhousukansalainen vingahti viime yönä vain kerran, minä en enää kello viiden herätyksen jälkeen saanut unta, vaan mielessäni listasin unohtuneita asioita puuhalistalta.

Mutta, se heräsi viime yönä vain kerran! Ja nukahti uudelleen ilman kahden tunnin painiotteita! Jos se tekee tämän toistekin, vähänkö mä aion silloin nukkua! Ja käyttää huutomerkkejä!

Enää odotamme valssilevyä postista ja pitäisi päättää hankinko kukkakimpun vai en. Huomenna on hääpuvun sovitus eli totuus paljastuu silläkin rintamalla.* Niin ja se lappu mihin täytetään sukunimet avioliiton jälkeen pitäisi täyttää.

Tapasimme viime viikolla vihkijämmekin, joka kysyi sukunimen vaihdosta. Sanoin, että en osaa sanoa. Luulisin, että nimet eivät vaihdu, mutta voin vielä muuttaa mieleni.

- Mieli voi muuttua, mutta nimi ei, maistraatin mies veisteli.

Hauska mies - harmi, ettei pidä puhetta.

Tein muuten empiiristä tutkimusta nimiasian tiimoilta - ei mene koulutus hukkaan. Eniro tuntee viisi kaimaani, facebook kahdeksan; etunimelläni ja miehen sukunimellä ei löydy ketään. Enirosta löysin hätkähdyttävästi myös täyskaimani toista nimeä myöten. Se olin minä. Ehkä se menee hukkaan kuitenkin.

* Vaikka sanoin, että en laihduta, niin uudenvuoden vatsatauti antoi niin kivan kick-startin pikku dieetille, että olisihan se ollut synti jättää hyödyntämättä. Olen siis korvannut aterioita suklaalla. Valinnut punaviiniä oluen asemesta. Mitäpä sitä ei kauneuden edestä.

Viikonloppuidylliä

Kävin meikkaajalla toteamassa, että edes diplomikosmetologi kera Blascon Jussin ei saanut näitä silmäpusseja kadotettua. Niihin auttaa vain uni tai kuolema. Ja jos sitä ensimmäistä ei ala kuulua, jälkimmäinen on varmasti kohta ovella.

Mutta en ole ainoa, joka perheessä kärsii väsymyksestä. Esikoinen on nukkunut öisin huonommin, minkä seurauksena kateissa ollut (mutta ei ikävöity) ystävämme Iso Kiukku on palannut iltahetkien vieraaksi.

Perjantaina tilanne kärjistyi, kun kylässä tarjottuun jauhelihaan oli sekoitettu syömäkelvotonta materiaalia kuten herneitä ja maissia. Ruokailu meni pelleilyksi, ja koska periaatteena on, että turhilla ei uhkailla, jouduimme lähtemään kotiin. Tämä ymmärrettävästi ennestään kohensi lapsen mielialaa. Epäilen, että kuuloni vaurioitui kotimatkalla pysyvästi.

Mies joko luki ajatuksen suoraan kasvoiltani tai sitten hänkin oli lukenut Salamatkustajan päivityksen: hän ei päästänyt minua lähtemään kauppaan. 

Toista tuntia myöhemmin, kun tyttö oli hieman rauhoittunut ja istui iltapuurolla, lapsi kertoi, että

- Siinä itkiessäni tuli mieleen, että en kuulu tähän perheeseen. (Tai niin luulin hänen sanovan. Nyyhkytyksestä oli hieman vaikea saada selvää.)

Minun sydämeni särkyi lausunnosta ja vakuuttelin, että tietenkin lapsi kuuluisi aina tähän perheeseen. Vaikka kuinka paljon kiukuttelisi tai vaikka äiti hermostuisi ja huutaisi, niin aina kuuluu perheeseen!

- Ei vaan en halua kuulua tähän perheeseen. Haluan kuulua mamman ja pappan perheeseen. Siellä on kivaa.

Mitäköhän kymmenen vuoden päästä?

Requiem for a dream

"Äiti sä näytät tosi väsyneeltä."

No shit.

Olen viimeisen viikon aikana jälleen havainnut, miten herkässä on arjen tasapaino. Kahdestatoista kahdeksaan neljällä herätyksellä on pitänyt nämä junat vielä kiskoilla, mutta puoli neljästä kuuteen valvominen syöksee VR:n palvelutasolle. Pyykit kasaantuvat (luonnonlakeja nopeammin), kotoa ei poistuta ja ärsyyntymiskynnys on kiukuttelusta kulunut pois.

Mutta se on vaan se vaihe, eikö niin..?

Vauvaperheen äidille ongelmanratkaisuna suositeltuja päiväunia ei voi ottaa kun lasten määrä ei rajoitu yhteen päiväunia nukkuvaan yksilöön. Henkisen tasapainoni ylläpitämiseksi tarvitaan myös pieni hetki "omaa aikaa" lasten nukahtamisen jälkeen. Viime aikoina olen kyllä joutunut priorisoimaan nukkumista - pidän siis jutut lyhyenä.

Väsymys alkaa kuitenkin näkyä. Viime talvena ipana bongasi minut sanomalehdestä, se oli Maria Veitola. Nyt lokakuussa se oli Kaari Utrio.

Pitäisi saada univelat ulosottoon.

Kuka, mitä, häh?

Harmittelin aamulla (mielessäni) kun eilen ei tullut pestyä lapsen tukkaa, lähti likaisilla hiuksilla hoitoon. Mies kertoi lapsen hoitoon vietyään, että tänään oli valokuvaus. Ei huomenna kuten minun kalenterissani lukee. Ja oliko asu äidin mieleen kivasti värikoodattu? No ei ollut.

Olen tietyissä asioissa tavannut olla pedantti. Maksan laskut ennen eräpäivää, säilytän tärkeät paperit ja merkitsen kaikki menot kalenteriin (oikein). Ja olen ajoissa. Jopa siinä määrin, että olen yrittänyt oppia myöhästymään, koska muu maailma ei ole yhtä ajoissa.

Nykyään kaikki on toisin.

Kaivoin esiin sen lapun, jossa valokuvauksesta kerrottiin, ja tosiaan: ihan muut ryhmät valokuvattiin tänään. Olin vain lukenut sen huonosti.

Kun sain uuden työsopimuksen postista, jätin sen keittiön tasolle lehtipinoon. Löysin sen huomattavasti myöhemmin vettyneenä, allekirjoitukset pois liuenneina. (Mutta kuka allekirjoittaa tussilla, kysyn vaan.)

Laskuja tupsahtelee vastaani milloin mistäkin. Unohdan palauttaa Kelan tai päiväkodin lappuset ajoissa. Veroilmoituksen tajusin täyttää viimeisenä päivänä kun joku kaveri facebookissa mainitsi sitä täyttäneensä.

Sanomattakin lienee selvää, että en enää ole kiusallisen ajoissa.

Paitsi, että en siis muista mitään (ja kiusaan siitä itseäni), koen menettääneni osan persoonastani. Osa palautunee kunhan joskus elämässä alan taas nukkua. Mutta entä se muisti? Sitä en voi jälkikäteen palauttaa.

Tänään nuorempi leikki sählypallon ja muovipurkin kanssa, laittoi palloa purkkiin, kaatoi sen, haki pallon jne. Yritin muistella samanlaisia hetkiä esikoisen vauva-ajalta ja päättelin että muistan ne mitä on valokuvattu. Hain siis kameran ja videokameran ja säilöin tämän leikin itselleni.

Seuraavaksi jäin toivomaan, että ne kaikki aiemmat videot, jotka mies tyhjensi kamerasta läppärilleen, joka sittemmin hajosi, saadaan pelastettua.

Se entinen minä olisi huolehtinut varmuuskopioinnista.

Statuspäivitys

En pidä Facebookia mitenkään erityisen loistavana välineenä, mutta olen silti suunnattoman onnellinen, että sosiaalinen media nousi suuruuteensa ennen kuin minä jäin äitiyslomille. Sosiaalinen elämäni taisi nimittäin olla suurin häviäjä kun tulin äidiksi. Illuusio ystävien kanssa tekemisissä olemisesta on parempi kuin ei sitäkään.

Mieluiten näen ystäviäni in vivo, mutta kovin harvoin siihen on aikaa. Minulla tai muilla. Tai ainakaan yhtä aikaa.

Viime viikonloppu oli tässä mielessä todellista luksusta: kestitimme vieraita kaukaa, ihan 100 kilometrin päästä, ja siksi oikein yökyläilyn merkeissä. Erityisen hienoa oli, että koska vieraat olivat meillä torstaista perjantaihin, oli viikonloppua yli puolet viikosta. Sopiva määrä ihan vakioksi.

Perjantaina mies lähti töihinsä ja minä vierainemme ihmettelemään eurooppalaista tunnelmaa: syyskuun viimeinen päivä ja terassikeli! Ylimääräinen kesäpäivä tuli puskista ja otettiin avosylin vastaan.


Tämä suklaakakku oli myyjän mukaan "taivaassa tehty", ja vaikka epäröinkin pitkää kuljetusmatkaa, oli kakku todellakin sitä. Ah.

Lauantaina matkustimme Porvooseen tapaamaan toisia ystäviä, yövyimme Haikon kartanossa, ja vielä paluumatkalla tunkeuduimme Helsingissä 2-vuotissynttäreille väärään aikaan sankarin päiväunet pilaten. Mutta kun kaukaa tultiin ja silleen. (Eivät kovin vihaisilta vaikuttaneet ja kahviakin saimme.)

***

Nyt sitten ollaan siellä arjen takana taas: meillä sairastetaan. Pienellä kuumetta riittää, mutta muita oireita ei. Tällä perusteella veikkaan (ja toivon) vauvarokkoa, joka oli (myös?) esikoisen ainoa vauvana sairastamana tauti, ja tuntui melko vaarattomalta.

Minulla puolestaan on pitkäkestoinen ja yhdessä unenpuutteen kanssa voimat vienyt flunssa ja yskä. Kuten tapana on, yksi meistä leikkii huoletta 39 asteen kuumeessa ja toinen paljon pienemmin oirein leikkisi vain kuollutta ja vaikeroi kovaa kohtaloaan.

Onneksi muutimme sinne missä apu on lähellä kun hätä on keskisuuri. Äitini haki esikoisen leikkimään ja minä sain koomassa parantaa itseäni kuopuksen päiväunien ajan. Lepo auttoi väsymykseen ja uskoni tulevaan on suuri.

(Keksin jopa teorian, että nuorempi nukkuu huonosti tautinsa takia ja varmaankin siis jo ensi viikolla nukkuu paremmin. Pidän tätä osoituksena siitä, että hormonit ovat pilaneet kykyni rationaaliseen ajatteluun lopullisesti.) Mutta hei, pakkohan sen on pian alkaa nukkua. On.

Kel onni on, se onnen kätkeköön

Usein tavataan ajatella, että sanomalla ääneen jotain manataan se pois. Jos menee toteamaan jotain elämästään, niin "annas olla", johan se sitten loppuu – niin hyvässä kuin pahassakin.

No, hyvät uutiset ensin: esikoisen päiväkotiongelmista valitettuani ne loppuivat oikeastaan heti. Eilen, viikonlopun jälkeen, hän meni sinne iloisena, palasi iloisena kotiin, ja kuulin jopa millaiset ruokalorut ja käsidesinottovuorolorut (!) heillä on. Ihanaa!

Sitten huonot uutiset: nuorimmaisen uniongelmista valittaminen ei tuonut mitään muutosta. Iltaisin jännitän vain tuleeko herätys kolmelta vai viideltä. Jos valvoo kolmesta viiteen, saa vielä pienet unet aamuun, mutta jos herätys on viideltä, se oli oikeastaan siinä se yö.

Ja loppuun sämpyläteorian mukaisesti vielä jotain hyvää: valvominen laihduttaa! Lisäksi ehtii ajatella paljon. Minä ajattelen enimmäkseen kaikkia kivoja ja ihania juttuja.

Autosimulaattori lastenhuoneeseen

Piti mennä kauppaan, mutta molemmat lapset nukahtivat matkalla enkä raaskinut herättää.

Tänään aamulla esikoinen kysyi eikö voisi jäädä päiväkotiin koko päiväksi. Muut kun käyvät päiväunille hänen lähtiessään kotiin, ja häntä niin kamalasti väsyttää. "Mennään päiväunille sitten kotona", ehdotin. "Ei."

Eikä menty. Yritettiin lukea kirjaa ja mennä vauvana nukkumaan pikkusiskon pinnasänkyyn. (Vauvaleikki on tällä hetkellä ihan ykkösleikki – ja ihan maailman puuduttavin.) Yritin lahjoa, että herätessä saisi jäätelön. Uhkailemalla en uskonut nukahtavan, muuten olisin yrittänyt sitäkin.

Mutta sitten lähdettiin kauppaan ja voilá. Toimii kuin metrin halko. Ekologista imagoa tavoittelevana en oikein halua lähteä ajelulle muuten vaan lasta nukuttaakseni, eli kysymys kuuluu miten voisin simuloida auton ihania uniolosuhteita lastenhuoneessa. Turvaistuimeen kiinni kasvot seinään päin ja radio tyhjälle taajuudelle hurisemaan? DVD:ltä aavikkomaisema rullaamaan kasvojen sivulle? Voi kun ymmärtäisi vain nukkua kun väsyttää, vielä kun saa.

PS: Sukupuolisensitiivisestä kasvatuksestamme sitten joku toinen kerta.

Kolmivuorotöissä

Etenkin tämän nuorimmaisen kanssa tavoitteeni äitinä on ollut ylittää rima mahdollisimman alhaalta. (Project Mama hienosti kertoo keskinkertaisen äitiyden syvemmästä olemuksesta.) Oman sängyn kuopus sai seitsenkuisena, kun en aiemmin jaksanut edes kuvitella nousevani sängystä keskellä yötä. (No okei, sängyttömyyteen vaikutti myös se, että pinnasänky oli miehen mielestä uuteen sisustukseen väärän värinen ja se oli siksi yhdeksän kuukautta hiekkapaperoitavana kellarissa. Kun kuulin, että projekti epäonnistui, ostetaan uusi sänky, maalasin sen kolmessa päivässä kolmeen kertaan, ja uskoisin, ettei vauva huomaa, että vain osa osista on hiekkapaperoitu.)

Muutto omaan sänkyyn oli toki myös itsekäs projekti minulta – halusin hiukan enemmän vapautta ilta-aikaan, ja niin kauan kun lapsi nukkuisi vieressäni, olisi yösyöttöjä turha yrittää lopettaa. Näin kuukautta myöhemmin voi pohtia, kannattiko kuitenkaan. En kyllä syötä enää öisin, mutta en myöskään nuku.

No tietysti on erilaisia öitä, on huonoja ja sitten on huonompia. Viime yö oli sellainen huonompi. Ilmeisesti nuhaa. Tai hampaita. Tai ehkä roskis on jäänyt hyvin nukkumisen nurkkaan. Ja tänään pitäisi tuottaa parituhatta merkkiä – ilman mainittavaa aivotoimintaa. On vähän vitsit vähissä.

Tai muistan minä yhden. Vaikka sekin on kyllä ihan tosi tarina, tapahtui lukiossa opon tunnilla.
Opo: "Ei lukihäiriö estä uralla etenemistä. Ruotsin kuningaskin on lukihäiriöinen."
Oppilas: "Eikö kuninkuus ole perinnöllistä?"
Opo: "Juu. Mutta niin on lukihäiriökin."

Kyllä minä näin tyylikkäästi maalatussa sängyssä mielelläni nukkuisin.