Lähiöjoukkoistus

Meidän on määrä muuttaa Helsinkiin ensi kesänä. Tai jotten kuulostaisi puolueelliselta jo ensi määritelmässäni: "pääkaupunkiseudulle". Koska en pysty edistämään asiaa käytännössä, näen parhaaksi pohtia asiaa mahdollisimman paljon teoreettisesti. Toimii aina.

Tarkoituksenamme on siis täältä palattuamme muuttaa kuukaudessa itsemme vuokralle Helsinkiin, ryhtyä sitten myymään Turun asuntoamme ja kunhan se on myyty, ostaa asunto samalta koulunkäyntialueelta, jossa olemme vuokralla. Ihan iisi piisi, eikö? Pitää vain valita kaupunginosa ja pysyä siellä.

On vain yksi ongelma: pitää valita kaupunginosa ja pysyä siellä.

Koska tiedän, että blogini lukijoissa on paljon helsinkiläisiä (48% teistä sanoo Google Analytics), laskin, että voisin saada teiltä hyviä ideoita.

Sekä minun että Suurmetsurin työpaikat sijaitsevat ydinkeskustassa, eli kaikki muut kulkuneuvot paitsi auto ovat mahdollisia. Lasten koulu ja päiväkoti saisivat löytyä (lapsen) kävelymatkan etäisyydeltä, muista palveluista plussaa. Sen lisäksi prioriteetteina on:

Minä: mahdollisimman nopea työmatka.
Suurmetsuri: mahdollisimman väljäänasutulla alueella, mahdollisimman lähellä luontoa.

Minä: mielellään metron varrella eli Itä-Helsingissä.
Suurmetsuri: mahdollisimman lähellä Turkua, mielellään Espoossa.
Minä: ei Espoossa. (Älkää te 6% lukijoistani loukkaantuko.)

Suurmetsuri: mieluiten omakotitalo, tai vähintäänkin erittäin avara ja väljä asunto. Ja tilava.
Minä: pihayhteisö, jossa lapset saavat leikkiseuraa.

En näe unelma-asuntomme löytymiselle pienintäkään estettä.

Jos nyt en ihan vielä ratkaisuakaan.

Raamattu ja uraäitiys

eli ainahan se on mielessä: työ.

Vietin kaksi äitiysvapaata väitöskirjaprojektini keskellä. Molemmilla kerroilla murehdin jääkö työni ja urani hunningolle ja mitäköhän pitkistä poissaoloista seuraa (ja mitä muutkin sanoo). En jättänyt työntekoa kokonaan äitiyslomien aikanakaan ja täysipäiväisesti palasin töihin lasten ollessa reilun vuoden ikäisiä. Jälkikäteen voi analysoida, että tauot tekivät tutkimukselle myös hyvää. Se ei poista sitä, että sain kulumaan kahdeksan vuotta viiden vuoden projektiin.

Kolmas äitiysloma alkoi viikkoa ennen väitöstäni. Ajattelin, että kun keskeneräinen työ ei nakuttaisi takaraivossa, voisin viettää kotona hiukan pidempäänkin, nautiskella.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Kotijakson aikana tajuntaani on porautunut vapautumisen tunteen lisäksi myös ymmärrys siitä, että minun ihan oikeasti pitää ottaa uusi kurssi elämääni. En voi palata vanhaan, vaan minun luoda itselleni uusi työ. Nurinkurisesti väitän nyt, että jos minulla olisi työ johon palata, tuudittautuisin mukavammin kotirouvan elooni. Mutta nyt minua alkaa jo pahasti jännittää - eikä kuopus ole vielä vuottakaan.

Olen nimittäin joutunut kotiäitiansaan. Kun päivät täyttyvät lastenhoidosta, huomaa hyvin nopeasti olevansa tilanteessa, jossa ajatteleminen sattuu aivoihin ja edes järjellinen keskustelu aikuisten kanssa tuntuu villapaidan neulomiseen verrattavalta urotyöltä. Minä töissä, miten se tapahtuu? Sitä kutistuu ihmisenä, kuten kohtalontoverini Anu hyvin asian ilmaisi.

Ajatus työnteosta myös tuntuu mahdottomalta, koska kuvittelee itsensä tekemään töitä kaaoksessa missä nyt elää. Unohtaa, että lasten mennessä hoitoon aivoista avautuu kokonainen mantere myös muille asioille kuin kodille.

Toinen, realistisempi, huoli nousee siitä, että olen muutaman kuukauden seurantajaksollani löytänyt yhden työpaikan, jota minun olisi ollut mielekästä hakea. Ja hain sitä, vaikka sen vastaanottaminen olisikin tehnyt elämästämme hyvin jännittävää vähäksi aikaa. En päässyt edes haastatteluun.

Kaikkein realistisinta lienee myöntää, että en osaa olla kotona kovin pitkään oli minulla sitten työ johon palata tai ei. Mutta jos vain tietäisin, että saisin töitä vuoden päästä, kyllä minä niin nyt sitten tästä vapaasta nauttisin.

Tai sitten murehtisin jotain muuta.

Kävin nosturissa. Siinäpä avautui uusia horisontteja ja perhe kutistui. Lihaksitulleet metaforat.

Ai mitä Raamattu sitten aiheesta sanoo? En tiedä. Ilta-Sanomien otsikointikurssin satoa tämäkin. Mutta terkut sanaparin googlaajalle jos uudelleen tänne eksyt: on ihan okei olla uraäiti! Ihan varmaan Raamatussakin sanottaisiin niin, ellei olisi pahasti anakronismi.

Työhanskat ja kuinka ne tiputetaan

Olen nyt kyllästymiseen asti kehunut kuinka hienosti meidän uusi arkemme sujuu. Varmasti siinä määrin, että kyynisempi lukija saattaisi kuvitella minun peittelevän karmaisevaa totuutta ruusuisilla kulisseilla. Mutta en.

No mikä sitten on toisin kuin ennen? (Paitsi lapsiluku, joka nyt ei varmaan lähtökohtaisesti helpota arkea.)

Ei paljon mikään. Ja kaikki. Eli oma asenteeni. Olen tällä kertaa psyykannut itseäni vakavasti kotiäidin rooliin: se on mun duuni, teen nyt tätä. Omasta ajasta (jota ei ole) ei tule ongelmaa, jos sitä ei edes yritä saada.

Tämän asennemuutoksen on mahdollistanut se, että ensimmäistä kertaa äitiyteni historiassa minulla ei ole mitään keskeneräistä projektia: ei väitöskirjaa, ei mitään muutakaan kirjaa, ei edes konferenssia tai pikku artikkelia tuloillaan. Äitiyden voi ottaa täyspäivätyönä* jos se ei ole jotain minkä yrittää suorittaa pois alta päästäkseen pieninä vapaahetkinään tekemään oikeita töitä. Työpaineet eivät vedä ajatuksia pois tästä hetkestä kohti seuraavaa päiväunihetkeä tai iltaa.

Aikaisemmilla kierroksilla olen vain hämärästi kuvitellut millaista on kun voi jäädä töistä lomalle niin että työt jäävät sinne töihin. Että voi vain tiputtaa hanskat ja jättää hommat sijaiselle. Nyt tiedän: se tuntuu vapauttavalta.

Juuri nyt työelämäni on tabula rasa, ja suunnitelmanani on ollut pitää se sellaisena mahdollisimman pitkään.

Tänään jouduin kuitenkin harhapolulle. Isompien lasten ollessa mummolassa luin joutessani vähän tarkemmin työsähköpostejani ja huomasin yhden post-doc-haun, joka umpeutuu toukokuun lopussa. Kolmivuotinen kausi alkaisi 1.1.2014 tai 1.1.2015. Mikä mahdollisuus! Eihän tätä voi jättää hakematta! Paitsi että minulla ei ole mitään ideaa siitä mitä tutkisin. Eikä oikein motivaatiotakaan tällä hetkellä. Tai uskoa että pystyisin tutkimussuunnitelman tekemään tällä aikataululla.

Järki sanoo, että ei kannata yrittää, tulee vain stressi, ahdistus ja iso väsy - ja sen kautta lisää stressiä ja ahdistusta. Mutta järki sanoo, että jos kuvittelen isona tekeväni tutkijan työtä, pakko olisi hakea rahoitusta. Niinpä. Tämä oli se, mikä piti jättää välistä.

PS: Ja ei, kotiäitiys ei ole minusta palkkatyöhön verrattavaa työtä. Perhepoliittinen kannanottoni tähän kohtaan.

Kotitöiden suhteellinen ja absoluuttinen määrä

Salamatkustaja kertoi heidän taloutensa kadehdittavasta kodinhoidollisesta systeemistä, jossa hän vastaa ruoanlaitosta ja mies kodin siivouksesta. Kadehdittavasta siksi, että minä niin mielelläni ottaisin tuollaisen jaon. Ja jo siksi, että tehtävät on niin selkeästi jaettu, ja ilmeisen hyvässä yhteisymmärryksessä.

Työnjako meillä: mies ostaa uusia hammastahnatuubeja, minä yritän käyttää vanhoja tyhjäksi. Minä olen selkeästi tehottomampi.

Meidän taloudessamme kotityöt ovat olleet varmasti suurin väännön aihe kautta aikain. Kuten aiemminkin olen manaillut, on miehen siisteyskäsitys korkeampi kuin minun, ja kotirauhan säilyttämiseksi minä joudun pyrkimään miehen määrittämälle tasolle. (Elämässäni ennen miestä ei pedattu sänkyä kuin vieraita odottaessa.)

Vuosien saatossa on kyllä jonkinlainen herkkä balanssi meidänkin kotitaloudessamme löydetty. Lasten tuoman lisätyömäärän tasautuminen on näkynyt viipeellä, ja väittäisin, että koskaan se ei ole täysin tasautunut. Tosin nyt kun koitin miettiä tyypillistä tilannetta, huomasin, että koko ajan elämme jotain vaihetta ja aika usein poikkeustilannetta. Kuten juuri nyt.

Mutta viimeisimmän vuoden aikana, jolloin olimme molemmat töissä - ja vieläpä yhtä (paljon aikaa) vaativissa töissä - pyrittiin arjessa melko tarkkaan tasaukseen. Käytössä oli vuoroaamut ja vuoroillat lasten viemisissä ja hauissa ja sen mukaiset roolitukset päivissä. Iltaharrastukset jaettiin suht tasan. Sittemmin perheemme ajankäyttöä helpotti minun raskauteni, eli se, että minä lopetin harrastukseni, eikä niihin näin ollen kulu aikaa.

Mutta jos nyt kuvittelen jonkinlaista normaalitilannetta, jakautuvat kotityöt meillä seuraavasti.

Päivittäiset:

- Pyykinpesu, pääsääntöisesti minä. (Suhteemme alkuaikoina kielsin miestä pyykinpesusta, koska ei osannut lajitella pyykkiä. Tämän siitä saa.) Mies pesee omia treenikamojaan, ja siinä sivussa myös muuta mustaa pyykkiä.
- Pyykit kaappiin, pääsääntöisesti minä. Mies toki omansa.
- Astianpesukone, molemmat täyttää (minä salaa uudelleenjärjestelen miehen jäljiltä), mies tyhjentää.
- Lasten aamiainen (sisältäen keittiön siivouksen), useammin mies. (Tässä väitöksen jälkeisessä maailmanjärjestyksessä.)
- Lasten päivällinen (sisältäen keittiön siivouksen), useammin minä. Mies jos minä olen poissa.
- Lasten iltapala. Kuten edellinen.
- Lasten iltapuuhat ja nukutus. Yleensä yhdessä/vuoroillat.

Harvemmin tehtävät/kausiluontoiset:

- Laskujen maksu, vakuutusasiat sekä muut viranomaistoimet. Minä.
- Lasten vaatehuoltoon liittyvä kaikki - kausivaatteiden ajantasalla pito, uusien hankkiminen, vanhojen poislaitto, nimikointi, ja niin edelleen. Paikkaaminen ja nappien ompelu sikäli kun sitä ikinä tehdään. Minä.
- Yöllä oksentavien lasten hoito ja ylipäätään yöhommat. Minä.
- Lakanoiden ja pyyhkeiden vaihto eli liinavaatehuolto. Minä.
- Jääkaapista pilaantuneiden asioiden ja tyhjien pesuainepullojen poisheittäminen. Minä.
- Kaupassa käynti, pääsääntöisesti mies.
- Autoon liittyvä kaikki. Huollot, pesut, tankkaaminen ja jopa skrapaaminen (minä en osaa riittävän tarkasti). Mies.
- Lumityöt ja pääosin haravointi. Mies.
- Vesimittarin luku kellarissa. Mies.
- Nikkarointi, jos kotitöihin liittyvää sellaista on. Mies.
- Internetin ja kodinteknologian hankkiminen (pyytämättä) ja ylläpito. Mies.
- Painavien asioiden siirtely. Mies.
- Ikkunanpesu. Niin? Pian alkaisi olla aika. Minä sen olen tainnut aiemmissa asunnoissa tehdä.

Huomaatte, että listasta puuttuu kokonaan imurointi, lattioiden pesu ja sen sellainen. Tämä siksi, että olemme nyt jonkin aikaa nautiskelleet ulkoistetun siivouksen käsittämättömästä luksuksesta. Kumpikaan meistä ei siis tartu imuriin tai luuttuun, vaan näitä toimenpiteitä suoritetaan tasan kahden viikon välein muiden toimesta.

Ja silti kotitöistä pitää purnata? No vähän.

Havaintoja kotitöiden jakautumisesta:

1. Kotitöiden roolitus on meillä todella perinteisesti jakautunut siten, että pyykkäys ja vaatteet ovat minun hommiani, auto ja muu mekaniikka miehen.
2. Päivittäisistä kotitöistä kasautuu iso osa minulle, koska koen että ne pitää tehdä ajallaan. Kyllä mieskin lapset ruokkii, mutta ei välttämättä juuri sillä kellonlyömällä kuin minusta pitäisi. Eli minä ehdin useimmin hoitaa sen ensin.
3. Mies on ajankäytöllisesti voittanut siivouksen ulkoistuksessa enemmän, koska imurointi oli hänen rastinsa (ja lattioita ei pessyt kukaan).
4. Oikeastaan minua ei häiritse lainkaan se, montako tuntia käytän kotitöihin, kunhan se tuntimäärä on sama kuin miehen. Eli kysymys on lopulta enemmän periaatteellinen kuin käytännöllinen. Jos mies voi oikaista työpäivän jälkeen sohvalle, minäkin haluan voida. Siksi vuorovastuu onkin toiminut hienosti - kun toinen ei ole kotona, ei kotitöistä tarvitse neuvotella. Kunhan molemmat saavat vapaa-aikaa saman verran.

Silmäilin Väestöliiton julkaisemaa Anneli Miettisen tutkimusta kotitöiden jakautumisesta sukupuolten välillä taustoitukseksi etsien tukea omalle korostuneelle roolilleni kotitöiden tekijänä. Tilastojen valossa talouksissa, joissa on pieniä lapsia, miehet hoitavat n. 30% kotitöistä ja lastenhoidosta. Ja jos molemmat vanhemmat työskentelevät, on naisten käyttämä yhteenlaskettu aika palkallisiin ja palkattomiin töihin (so. kotitöihin) huomattavasti suurempi kuin miehillä.

Valitettavasti en voi kuitenkaan tilastoilla osoittaa minun tekevän leijonanosaa kotitöistä. Ja erityisesti kotitalouspoliittisia neuvotteluja hankaloittaa se, että meillä myös mies kokee tekevänsä vähintään yhtä paljon ellei enemmän kotitöitä kuin minä. Olenkin laskenut, että meillä tehdään kotitöitä yhteensä n. 150%.

Mutta kuten sanottua, tämänhetkinen systeemi on toiminut. Eli syy miksi nyt aihetta pyörittelen päässäni on tuo edessä häämöttävä huoltosuhteen muutos: vauvan myötä kotitöiden osuus noussee jonnekin 180-200 prosenttiin. Millä tavalla tasataan kotityöpainetta, joka kohdistuu minuun vauvan syntymän jälkeen? Vaikka ymmärrettävästi kotivapailla kodinhuolto on päiväsaikaan "minun työtäni", tiedän, että käytettyäni koko päivän ensin lasten kanssa ruoanlaittoon, siivoamiseen, nukutukseen, syöttämiseen, pukemiseen ja pesemiseen, tulen olemaan aika kiukkuinen marttyyri jos en iltaisin koe saavani enemmän vapaa-aikaa. Ja vanhasta kokemuksesta epäilen, että miehen työaikojen ulkopuolinen aika jaetaan "tasan", kuten ennenkin.

Koska en usko, että millään excel-taulukoinnilla arkeamme muutettaisiin, mitä voin tehdä, etten täysin katkeroidu kotiäitinä?

1. Hyväksyä tilanne ja keskittyä sen tilapäisyyteen. So. olla vertaamatta omaa työmäärää miehen vastaavaan. (Ja muistaa että mieskin tavallaan tekee töitä päivisin, joskaan ei kotona.)
2. Pitää huolta omasta vapaa-ajastani, edes pienessä määrin.
3. Laskea standardeja kodin- ja lastenhoidollisesti: ehtii sen myöhemminkin. (Tosin tästä seuraa potentiaalisesti laskua kodin yleisessä viihtyvyysilmapiirissä.)
4. Huolehtia, että pistän pitkäkseni sohvalle silloin kun olemme molemmat kotona.
5. Niin ja olla järjestelemättä sitä astianpesukonetta. (Jolloin maailma tuhoutuu, koska meillä pestään vajaita koneellisia.)

Muita hyvin vinkkejä? (Niin ja miehelle terveisiä, että voit vaikka anonyymisti kommentoiden tuohon alle listata kaikki asiat, joita sinä teet enemmän ja jotka olen puolueellisessa vuodatuksessani täysin ohittanut. Kukaan muu tuskin näin pitkälle jaksoi lukeakaan.)

Suuri vaatekaappitesti

Kun nyt vaateasioista aloin puhua, niin otetaanpas pieni naistenlehtityyppinen psykologinen testi.

1. Onko tämän vaatekaapin haltija mielestäsi:

A. Epäterveellä tavalla järjestystä rakastava nipo.

B. Keskiverto, siisti ihminen.

C. Henkilö, joka tykkää raidallisista T-paidoista.

2. Onko tämän vaatekaapin haltija mielestäsi:

A. Ihminen, joka ei tykkää käyttää aikaansa epäolennaiseen.*

B. Epäsiisti, toivoton taloudenpitäjä.

C. Henkilö, joka tykkää mustasta.

***

Eniten A-vastauksia: Olet sopivalla tavalla boheemi ja leppoisteleva järki-ihminen; tykkäät herkutella ja nauttia elämästä. Pidät hyvästä kahvista ja hyvistä kirjoista ja lempi-tv-sarjasi kautta aikain on Rakkautta ja rimakauhua. (On myös hyvin mahdollista ettet sen jälkeen ole ehtinyt katsoa televisiosta kuin lastenohjelmia.)
Eniten B-vastauksia: Olet mun mies.
Eniten C-vastauksia: Olet pragmaatikko, joka välttää psykologisointia.

***

* Kaapin ovi kiinni, ja kas, jo on siistiä! Huomaa muuten hyllyn alaosissa pilkistävät viikatut (ei-mustat) paidat - niitä ei varmaan olekaan viimeisen kaapinsiivouksen jälkeen käytetty.

Vannon ja vakuutan

Täytin lapsivakuutushakemuksen kolmoselle. Parempaa tahtoani vastaan.

Ristiriita syntyy siitä, että näen lapsivakuutuksen julkisten palveluiden nakertamisena. Niiden yleistyessä syntyy kehä, jossa vakuutus pikkuhiljaa tekee itsestään pakollisen. Jos jokainen joka vähänkin kynnelle kynenee ottaa lapsivakuutuksen, voidaan julkisista perusterveyspalveluista leikata yhä enemmän. Ja vaikka Amerikka onkin hieno ja iso maa, sikäläistä terveydenhoitosysteemiä en Suomeen ottaisi.

Vielä Helsingissä asuessamme soitin kerran neuvolaan kysyäkseni miten menetellä päästäkseni näyttämään lapsen ihottumaa lääkärille.

"Eikö teillä ole vakuutusta?" aloitti kunnallinen terveydenhoitaja. Kun myönsin, hän selitti miten työlästä erikoislääkärille olisi kunnallisen kautta päästä, ja minä uskoin ja menimme yksityiselle. Ja sinne kiertoon olemme rahamme sittemmin laittaneet. Tosin, kuten tuossa todettua, laskutettavaa vakuutuksesta ei juuri ole ollut.

Esikoisen kohdalla tätä jo tuskailin, mutta päädyimme kuitenkin lapsivakuutukseen - en täysin muista perusteluitamme, mutta luullakseni järkeilimme, että jos vauvalla olisi syntyessään joku haastava sairaus niin vakuutus voisi helpottaa kaikkien elämää.* Vakuutuksen voisi sitten tämän riskin rauettua irtisanoa. (Ja todellinen vitsi tässä logiikassa lienee se, että jos sairaus menee todella haastavaksi, hoito siirtyy kuitenkin julkisten palveluiden puolelle. HUSiin se yksityinen ihotautilääkärikin meidät muuten lähetti, kun ei keksinyt nokkosrokon aiheuttajaa.)

No, onneksi ei ollut, mutta vakuutus on silti voimassa yhä. Ja tässä tulee se todella ongelmallinen kohta, sanottakoon vaikka kohtalo- tai taikauskoisuus, jota en tietenkään oikeasti myönnä omaavani. Kun järjellä ajatellen voisi todeta, että jonkinlainen tapaturmavakuutus olisi meidän kohdallamme ihan riittävä vaihtoehto - ne harvat (kopkop) korvakäynnit voisi sitten maksaa ihan suoraan lääkärille kierrättämättä maksua vakuutusyhtiön kautta - niin jossain takaraivossa kytee irrationaalinen pelko, että jos sen nyt irtisanoo niin kyllä sitten jotain tapahtuu. Ja kun se vakuutusmaksukin pikkuhiljaa laskee vuosien myötä, niin taloudellinenkaan kannuste irtisanomiseen ei enää ole niin suuri. Eli ehkä katsomme taas "vielä tämän vuoden".

(Ja kyllä, ei kotivakuutustakaan pidetä sen takia, että saisi joka vuosi sieltä omat maksunsa takaisin korvauksina, tai siksi, että olisi todennäköistä että koti palaa, vaan riskien jakamiseksi. Jos se palaa, ei oma maksukyky riitä mitenkään. Terveydenhuollon saralla tuo riskien jakaminen hoituu kuitenkin myös veronmaksun kautta. Vielä.)

* Ja seuraaville lapsille se on pitänyt ottaa, koska, no, on vaan sitten pitänyt toimia samoin.

Kotiäiti saa paikan

Uusimmassa Talouselämässä oli Alkon uudesta toimitusjohtajasta nostettu esiin harvinainen piirre: kotiäitiysvuodet. Jutussa pohdittiin miten tämä silti pääsi huipputehtäviin. Korhosen mukaan salaisuutena on oman ammattitaidon ylläpitäminen; hän oli kotona ollessaan opiskellut ja tehnyt lisurin. Eli no, oliko hän sitten ihan vain "kotona lasten kanssa"?

Työnteon ja lasten yhdistäminen on melko kuuma teema tässä elämänvaiheessa. (Tosin jutun Korhonen on 51-vuotias - en huomannut mainittiinko jutussa milloin kotiäitivuodet on vietetty.)

Vietin eilen iltaa kolmen ystävän kanssa. Äitiyslomalainen samaan aikaan ikävöi töitään ja ihmetteli miten kolmilapsisen perheen arjen pyörittäminen tulee töihinpaluun jälkeen olemaan ylipäätään mahdollista. Lapseton ystävä pohti miten hallita orastavaa työnarkomaniaa, eli tunnetta, että mikään ei pakota lähtemään töistä kotiin - entä miten tilanteen muuttaisi jos ei lapsia tule?

Kolmas kaveri koki, että lapset antavat juuri sen - syyn lähteä kotiin. Vaikka töistä irrottautuminen on ehkä vaikeaa, on oven suljettuaan tyytyväinen siihen, että lähti.

Mutta entä jos ei ole? Jos on vain kamalaa, että lapset keskeyttävät työn, ja odottaa lasten nukahtamista, että töitä pääsee "pakon sanelemana" jatkamaan? Että kantaa huonoa omatuntoa sekä työn että lasten suuntaan?

En sano, että minä kokisin näin - en ainakaan usein. Mutta esitin epäilykseni, että lapset eivät yksin riitä muuttamaan ihmisen identiteettiä. Kyllä, "arvot" saattavat "mennä uuteen tärkeysjärjestykseen", mutta jos on ehtinyt kolmevitoseksi ja työ on ollut keskeinen määrittäjä omalle identiteetille, ei tämä varmasti katoa lasten myötä.

Minä huomaan kuvittelevani, että nyt kun tämä on viimeinen lapsemme, voisin olla kotona vähän pidempään kuin aiemmin. Ja samalla havahdun, että teen tulevaisuudensuunnitelmani sen mukaan, että palaan töihin (mihin töihin?) elokuussa 2013. En uskalla edes ajatella miten minun kävisi jos olisin kotona pidempään.

Tuskin yhtään mitenkään. Mutta kun.

Mies, jonka työntekoa kotielämä on myös julmasti vähentänyt, muistuttaa toisinaan niistä miehistä (ja naisista), jotka eläkkeellä lausuvat, että olisinpa ollut enemmän lasten kanssa ja vähemmän töissä.

Sosiaalisesta pakosta niin sanovat, mies uskoo.

Mutta mitä sanoo muutoksen kotiäidistä huippujohtajaksi kokenut nainen? Millaista on Talouselämän mukaan kahden huippujohtajan perhearki?

No, ihan tavallista yritysjohtamista. "Käymme yleensä joululomalla läpi vuosisuunnitelman, eli mietimme mitä haluamme lomalla tehdä ja raamitamme ne vuoden lomat teemoittain."

Ei sekään sitten kuulemma miehelle kelpaa.

No-o onkos tullut joulu?

- Näkyykö tuolla ikkunan takana tonttuja? kyseli esikoinen ruokapöydässä.

Juuri kun olin vannonut totuudenpuhumisen nimeen, olin vaikean paikan edessä. Kiristys, lahjonta ja uhkailu ovat kuitenkin kasvatusarsenaalini vahva pohjustus, ja joulunalus näiden hedelmällisin toteuttamisajankohta.

- No enpä tiedä, näkyykö sun mielestä? Ainahan se on hyvä vähän miettiä, että onko niitä joulutonttuja kurkkimassa.

Huomaatteko: ei varsinaisesti valehtelemista. Joskaan ei ihan totuudenpuhumistakaan. Mutta pointtinani tässä kertomuksessa oli, että joulu on näemmä jo lapsiperheessä lähellä. Onhan lokakuu.

Joulu on musta ihan jätte kiva, en stressaa tarjoiluista enkä siivouksista, niin joulunalusaikakin menee leppoisasti, paitsi. Joululahjat aiheuttavat minulle suurta ahdistusta. Kahdellakin tasolla. 1: lahjojen keksiminen aikuisille sukulaisille, kun vuohet on jo niin nähty, ja teatteri-/illallislahjakortteja ei voi kovin pienille summille kirjoittaa. Ja 2: kuinka paljon lisää tavaraa meidän talouteemme tulee.

Vietämme joulua aika laajan suvun kesken, ja vaikka virallinen politiikkamme lienee, että aikuisten kesken lahjoja ei jaeta, on jotenkin tavaksi kuitenkin muodostunut antaa "jotain pientä". Minkä keksiminen on vielä vaikeampaa kuin ison lahjan. Sitten vielä serkkuni vievät viimeisetkin tuhkat pesästä antamalla itsekudottuja sukkia ja kaikkea kivaa kekseliästä itsetehtyä. En minä sellaisia osaa ehdi keksi saa aikaiseksi.

Nyt vaivihkaa ehdottelin, että josko tänä vuonna ei oikeasti jaettaisi aikuisten kesken lahjoja, mutta en kehtaa sopia sitä kuin osan kanssa ja sekin taisi mennä pieleen kun keksin, että he ovat lasteni kummeja eli "lasten nimissä" heille kai pitäisi jotain kuitenkin antaa. Hitto.

Toinen ongelma on vielä monisyisempi: lasten saamien lahjojen rajoittaminen/valikointi. Voin toki ohjata lahjanantajia toiveilla, mutta on vaikea keksiä järkeviä toiveita, kun mielestäni lapsilla on jo ihan kaikkea. Tänä vuonna esikoinen onneksi keksi toivoa luistimia, niin sitä saa yhden lahjatoiveen.

Itse annoimme viime vuonna esikoiselle duplosairaalan, mutta kuopus ei tainnut saada mitään, kun laskin, että saa muutenkin enemmän kuin tajuaa. (Ja hän viettikin lahjanavaushetken sohvapöydän alla lahjapapereissa kieriskellen.) Tänä vuonna pohdin voisimmeko me olla lahjomatta lapsia lainkaan, kun isovanhemmat, kummit ja sukulaiset antavat lahjoja kuitenkin. Mutta onko se sitten liian karua? Ja miksi olisi?

Salamatkustaja juuri esitti, että joulumyynti on monissa kaupoissa puolet vuoden myynnistä. Ai että miten niin tulee ostettua vähän turhaakin?

Ja sanottakoon nyt, että meillä lahjoja ei jaeta ihan älyttömästi: lapset saavat ehkä kymmenen lahjaa, joista muutama on isompia (kuten se duplosairaala) ja loput pienempiä - kirjoja ja vaatteita. Silti tämänkin paljoudesta kertoo se, että esikoinen ei havainnut kun viime jouluna katalasti laitoin osan lahjoista avaamisen jälkeen sivuun ja annoin nämä heille vasta kuukausia myöhemmin - jolloin riemu uusista leluista oli jälleen ylitsepursuava. Huomaan, että se uusien tavaroiden määrä, jota jouluna osataan arvostaa, on lapsilla aika rajallinen.

Silti en pysty ajattelemaan, että lapsiltamme evättäisiin joululahjat. Enkä halua loukata ihmisiä, jotka ihan hyvyyttään haluavat minun lapsilleni lahjoja ostaa.

Eli? Mutisen vain itselleni, ja samalla iloitsen lapsen ilosta? Ja toivon salaa, ettei ihan hirveästi joulupäivänä hajoavaa muovikrääsää laskeudu talouteemme? Ja itse toteutan ideaaliani ostamalla ikuisuudesta ikuisuuteen sukulaislapsille kirjoja, eli vain niitä tylsiä lahjoja. No sen teen kyllä.

Onko kenenkään muun elämä yhtä vaikeaa?

Rahoille vastinetta (eli kuvitelmat vs. todellisuus)

Tiedätte varmaan paljonko maksaa salijäsenyys isoissa kuntokeskuksissa. Ja ehkä on käynyt ilmi myös sääst kitsas luonteeni. No, kiitos hyvän ystäväni, en maksa täyttä hintaa omasta jäsenyydestäni. Ja tällaisella luonteella vuosijäsenyys kannustaa käymään tunneilla ahkeraan, jotta saa rahoilleen vastinetta.

Kysyttäessä vastaan käyväni jumpassa noin kerran viikossa. Aiemmin minulla oli futis kerran viikossa, ja sitten kävin jumpassa toisen kerran. Tavoitteena on ollut kaksi jumppaa viikossa, mutta se on harvoin toteutunut. Olen nirso jumppieni suhteen, ja niitä kivoja tunteja on harvoin sellaiseen aikaan jolloin pääsisin. Kun miehellä on omat harrastuksensa ja niin edelleen.*

Nyt valitettavasti kuitenkin salini tarjoaa tällaista hienoa palvelua, jonka avulla voi seurata omia treenejään.

Tässä treenini viimeisen 12 viikon ajalta. Tuo ylempi pallura tarkoittaa yhtä treeniä. Siis viikossa. Ihan melkein joka viikko.

Ja tässä on kuukausinäkymä.

Viime talvena kävin ihan kohtuulliset viisi kertaa kuussa, mutta huhtikuussa alkoi alamäki. Työkiireet ennen muuta.* Ja sitten kesäloma.* Toukokuussa kävin yhden kerran, heinä- ja elokuussa kahdesti ja syyskuussa kerran. No oli pahoinvointia ja kaikkea sellaista.*

Tulee siinä yhdelle jumppakerralle hintaa.

Nyt kauhistelen, että jos lokakuusta tuo käyrä ei nouse takaisin viiteen ja pysy siellä loppuvuotta, niin... Niin, tosiaan, mitä sitten? Lopetan jäsenyyden ja sitten mitä?

Ehkä parempi kysymys olisi, millä minut sinne jumppaan motivoisi. Lajin vaihtoahan olen pohtinut (ja minulle on suositeltu) aiemminkin, mutta olen niin kovin huono aloittamaan uutta. Ainakaan nyt 5. kuulla. Sen baletin aloitin ja se on ihanaa, mutta ei siellä minun taidoillani tule edes kunnolla hiki.

Ja on mulla sentään aika hyvä alennus...

*Seli seli.

Siivouspäivä

Tänään oli siivouspäivä. Mies piti lapsia loitolla ja minä siivosin. Se on minusta ihan okei - siivous on jopa palkitsevaa, kun ero alkutilanteeseen on silmin nähtävä (imurointi, josta ei kuulu ropinaa on ajantuhlausta) ja saan tehdä duunin rauhassa, ilman että joku toinen sekoittaa samaan aikaan huoneen toisesta nurkasta.

Mitä en jaksa on *jatkuva* siivoaminen. Se pöydän pyyhintä ja lattian pyyhintä ja raejuustojen kerääminen ja lautasten tyhjentäminen ja huuhteleminen ja tiskikoneeseen laittaminen ja seinän pyyhkiminen ja lasten peseminen - viisi kertaa päivässä. (Niin ja tietysti ruoanlaittoastioiden tiskaaminen. Ja tässä samassa yritit itse myös syödä.) Kun käyttää puolet valveillaoloajastaan "siivoamiseen", josta ei jää mitään näkyvää jälkeä, koska kaikki on kuitenkin vartin päästä taas sekaisin - silloin kirkkaasti näen miten elämäni valuu hukkaan.

No miksi sitten en syö rauhassa ja siivoa keittiötä illalla? Koska mies.

"Parisuhteessa tulee eteen myös niin sanottuja ikuisuusristiriitoja, jotka liittyvät esimerkiksi elämän unelmiin tai keskeisiin elämänpyrkimyksiin tai -tapoihin, joista on siksi vaikea tinkiä. Tällaisia ovat usein muun muassa kodin siisteyteen tai rahankäyttöön liittyvät näkemyserot. Usein riittää, että nämä ristiriidat otetaan puheeksi ja niistä keskustellaan. Jos keskustelu riittää, ristiriitoja ei tarvitse ratkaista."

Lähde: Väestöliitto, "Avaimia hyvään keskusteluun parisuhteessa."

Ystäviäni kuunnellessa roolit tuntuvat yleensä olevan toisin päin. Vaimo nalkuttaa likaisista sukista lattialla ja märistä pelikamoista eteisessä. Meillä miehen siisteysstandardi on korkeampi kuin minun.

Okei, olen ahkeruussa rajoittunut; tykkään tehdä asiat minimipanostuksella. Asuin 28-vuotiaaksi yksin, ja sain käyttää samaa kahvikuppia ja samaa vesilasia viikon - ei tullut tiskivuoria. Sain pedata sängyn vain silloin kun oli vieraita tulossa. Nyt yhtään vesilasia ei saa jättää pöydälle ilman naputusta. Mies viikkaa vaatteensa sotilaallisella tarkkuudella ja petaa sängyn vaikka kello kahdeksan illalla jos se on jostain syystä jäänyt petaamatta.

Mutta kyse ei ole vain minun kotitöiden välttelystäni, vaan niiden epätasaisesta jakautumisesta. Miehen mukaan nimittäin siivouksessa vallitsee sääntö, että se joka tekee (sotkun), siivoaa. Eli se joka laittaa ruoan, tiskaa. Se, joka ruokkii lapset, siivoaa pöydän. Ja niin edelleen. Mies toki myös itse toimii näin. Mutta ehkä voitte arvata minun näkemäni epäkohdan systeemissä: jotenkin kummasti se olen useammin minä, joka ne lapset ruokin - eli siis myös siivoan.

"Jos ikuisuusristiriita kuitenkin jumiutuu ja näkyy ahdistavina riitoina tai pahana olona, se pitäisi pyrkiä ratkaisemaan. Koska konfliktissa sisältää [sic] molemmille tärkeitä asioita, pitää miettiä, missä asioissa voisi tulla kumppaniaan vastaan. Esimerkiksi jos toinen haluaa lomailla aina mökillä ja toinen haluaa matkustella, pitää miettiä voisiko lomia jakaa näiden kahden haaveen kesken."

Koska siisteys on miehelle erityisen tärkeää, minä tosiaan yritän jotenkin luovia tässä: petaan sängyn (jos nousen viimeisenä) ja otan joka kerta uuden vesilasin. Esikoinen myös auttaa: "Äiti sä jätit kaapin auki vaikka isä on kyllä sanonut, että se pitää laittaa kiinni!" Kasvatuksen kohteita me molemmat.

(Mutta arvatkaa petasinko kertaakaan miehen ollessa Tukholmassa. Hah, mikä kapina!)

Ja kai se mieskin elää kompromississa, koska ei meillä järin siistiä ole.

Haave taitaa silti olla molemmilla sama. Siisti koti ilman siivoamista. Onko meidän ikuisuusristiriitaamme muuta ratkaisua kuin Live-in maid?