Kun Liina niin minäkin

Blogi-esikuvani ja sieluni sisar Liina valitteli aiemmin tänään bloginsa likikuolemaa ja lupasi tehdä paluun postaamalla joka päivä marraskuun ajan johonkin neljästätoista blogistaan. Ja kun sanoin, että kun Liina niin minäkin, tarkoitin että minäkin aion voivotella blogini terminaalivaihetta. En postata marraskuun jokaisena päivänä, mutta jos nyt edes tänään.

Kävin nimittäin lenkillä, toiveikkaana, koska samainen Liina väitti, että sitä seuraavassa euforiassa on hyvä kirjoittaa blogia. Euforiaa ei tullut, mutta kenties puoli tuntia lisää hereillä. Otan sen.

Ja syksyn ensimmäiselle (kuinkakohan monta kertaa niitä voi kutsua syksyn ensimmäisiksi) lenkille jouduin, koska en päässyt futistreeneihin oltuani eilen työmatkalla. Näemmä minulle varattujen iltojen laskuri toimii Suurmetsurin päässä niin automaatiolla, ettei tästä edes tarvinnut keskustella vaan Hitachi saapui kotiin vasta harkkareitteni jo alettua. En toki vaivautunut kysymään oliko kyseessä tahallisuus vai vahinko, vaan kirjoitan spekulaationi mieluummin Internettiin. Onneksi voin olla vakuuttunut siitä, että Suurmetsuri entisen yleisöni tavoin on täysin unohtanut blogiharrastukseni. (No et sinä, äiti. Tiedän.)

Mutta jottei ihan metabloggaamiseksi menisi, kerronpa vaikka sitten siitä eilisestä työmatkastani.

No niin. Olin siis työmatkalla. Oikein ulkomailla. Tukholmassa, ja niin hyvin ohjelmani suunnitellut, että kokousten välissä ehdin piipahtamaan sekä Fotografiskassa että Medelhavetsmuseetissa, jonka olemassaolosta en aiemmin ollut ollut missään määrin tietoinen. Ja siinä missä olen tänä syksynä ollut monissa kulttuuririennoissa vähän kyynisen epäkiinnostunut, nämä molemmat toimivat aivan erinomaisesti. Fotografiskassa nyt toki oli aika takuuvarmaa kamaa: Martin Schoellerin jättimäisiksi suurennettuja kasvokuvia, jotka paljastivat, että ei, meikki ei todellakaan peitä todellista ikääsi, Donatella Versace (vaikka tokikaan siihen ei tarvita kaksimetristä kasvokuvaa, mutta kuitenkin) ja Magnus Wennmanin dokumentaarisia kuvia pakolaislapsista vuoteissaan (tai pahveillaan) karun kirjallisin kuvauksin varustettuna. Ruotsalainen tuutulaulumusiikki oli mielestäni hieman tarpeeton lisä, mutta poistuin silti näyttelystä ajoissa, että kehtaisin mennä vielä kokoukseeni näyttämättä Donatella Versacen meikkaamalta.

Anteeksi, meneepäs nyt henkilökohtaiseksi. Ei mitään henkilökohtaista Donatella!

Värimerenmuseoon eksyin sekoillessani remontissa olevan Nationalmuseetin tilapäissijaintia kohti, ja huonosti googlattuani sen olevan jo suljettu. Lähinnä minua houkutti museon ravintolaksi mainostettu Bagdad Cafe, josta saikin aivan mainiota feta- ja munakoisorörasalaattia. (Röra. Mikä hieno sana, mikä hieno konsepti.) Mutta kahviossa istuskellessani ja Hercule Poirotia Egyptissä pohdiskellessani päätin tehdä nopean iskun kokoelmien puolelle ennen Arlanda Expressenini lähtöä. Olkoonkin, että siellä olisi ne samat etruskien pienoisveistokset kuin kaikissa muissakin vastaavissa museoissa.

Papin pää Palmyrasta, 150-200 eaa. Palmyra, jossa en koskaan ole käynyt - merkittävä vaikuttaja elämässäni.

Mutta koska tämä kyseinen kokoelma oli sopivan pieni, kerrankin keskityin tutkiskelemaan esineitä, enkä vain suorittamaan huonetta toisensa perään. Ja pistäähän se miettimään näiden muinaisten kulttuurien aarteiden määrää, että johonkin Pohjolan perukoille riittää tällainen kokoelma. (Eikä vain toisille pohjoisille perukoille British Museumiin.) Ahdistusta aiheutti Palmyra-huone, johon oli ruotsalaisen tunnollisesti kerrattu ISISin tuhovietti alueella.

En oikeastaan halua puhua siitä.

Mutta lapsiperhematkaajille vinkiksi: lisätkää tämä ohjelmaanne seuraavan Junibackenin reissun kylkeen. Museon koko Egypti-osuus oli toteutettu lapsivieraita ajatellen, ja hienon esillepanon lisäksi "hautakammiossa" oli oikein vaikuttava mediapöytä, jossa saattoi tarkastella kokoelmassa olevan muumion kääreitä, arkkuja ja läpi- ja poikkileikkauksia. Onneksi paikalla ei ollut lapsia häiritsemässä leikkiäni.

Kas noin, eihän se ollut ollenkaan vaikeaa. Kirjoittaa ainakaan. Kiitos vaan Liina!

Suuri Juoksuvuosi 2016

Ei siihen paljoa vaadittu. Paria kannustavaksi (vaikeasti) tulkittavaa kommenttia, yhtä flunssassa sohvalla maattua päivää - kas tunnollinen työntekijä suorittaa syysflunssan pois päiväjärjestyksestä ennen töiden alkua - ja yhtä Instagram-kuvaa myöhemmin, olen ilmoittautunut Helsinki Half Marathonille ensi kesäkuussa. Suunnitelmaa voisi pitää suuruudenhulluna huomioiden, etten ole tänä vuonna juossut vielä yhteensä puolimaratonin matkaa. Mutta aikaahan kesäkuuhun on melkein vuosi, ja mitään muuta kuin aikaa minulla ei tule tänä vuonna olemaan.

Ja huoli pois, en aio blogata jatkossa pelkästään juoksuun liittymättömistä asioista!

Ilmoittautumiseni oli siis Millan vika, ja Liina on ymmärtääkseni jo tapahtumalle myyty*, mutta miten on, saataisiinko tästä aikaan kunnon blogijuoksut? Jaettu treenikärsimys on puolikas ilo, vai miten se vanha kansa tapasikaan sanoa. Jennijee nyt ainakin? Ja Ehtoisa emäntä, sinähän kaipailit blogimiittiä Hessaan: tässä on tilaisuutesi! Sponssipullaa en järjestä, mutta oluen tarjoan.

Ilmoittauminen maksaa elokuun lopulle asti varsin kohtuulliset 35 euroa, ja kuluvaan päivään mennessä ilmoittautuvat saavat korruptiolahjana treenipaidan, joka toivottavasti on tyylikkäämpi kuin logonsa.

Miten on, kukaan?

Näin hauskaa.

* Tosin vasta nyt Liinan postauksesta ymmärsin, että tapahtuma järjestetään aamuyöllä, eli onneksi en käynyt lukemassa sitä ennen ilmoittautumistani. Muilta osin hurmiohenkinen teksti lupaa tapahtumalle pelkkää hyvää.

Sesonginvaihto

Ei, en tietenkään viittaa pukeutumissesonkiin, välikauden jatkuessa tänä vuonna mitä ilmeisimmin sujuvasti talvesta talveen. Viittaan aktiivisuussesonkiin, joka edellisen kerran vaihtui tasan vuosi sitten. Juoksumotivaattorina toiminut puolimaraton oli suoritettu, kesällä ehkä oli hellettäkin, lomamatkoja, ja syksyllä (olevinaan) kiirettä. Kiinassahan tekosyitä löytyikin sitten vaikka muille jakaa: päällimmäisenä kaamea ilmanlaatu ja arjen logistiikkahaasteet. Illalla lasten nukahdettua autoteiden varsilla hortoilu ei tullut kyseeseen, joten muumioiduin mieluummin villasukkineni ja läppäreineni sohvan nurkkaan.

Kiitos urheilukausi 2014-15.

Siellä sohvannurkassa toisinaan pohdiskelin kuinka kirmaan vuorikauriin lailla Suomeen palattuani, ja niinhän toki kirmasinkin - terasseille ja festareille. Mutta sitten myös jalkapallokentille.

Selfie-koulussa on käyty. Ja hississä, kuten tosiurheilijoilla on tapana.

Tästä syttyi motivaatio. Onnistuttuani soluttautumaan vähintäänkin kaupungin siisteimpään joukkueeseen huomasin haluavani jaksaa taas juosta. Myös toki osata pelata jalkapalloa, mutta se on jo vähän suuremman luokan tavoite se. (Haaveilen tekniikkakoulusta, mutta haaveilen myös kahden työssäkäyvän vanhemman viikkoon muutamasta lisäillasta. Eli aloitetaan juoksukunnosta.)

Kulunut viikko kuulostaakin jo eri aktiiviselta: olen pyöräillyt tavoite(juoksu)lenkiksi määrittelemäni reitin, 15 kilometriä, käynyt suunnistamassa*, ratsastamassa ja luonnollisesti jalkapalloilemassa. Koska kuitenkin ollaan vielä siirtymävaiheessa uuteen urheilulliseen minuuteen, olen muistanut nauttia lenkkioluen, suunnistusoluen sekä jalkapallo-oluen. Eikä tarvitse sanoa, tiedän kyllä mitä ajattelette: mitä ihmettä tapahtui ratsastuksen jälkeen?

Ajoin takaisin mökille, ja illalla nukahdin lapsia nukuttaessa. Aina ei voi onnistua.

Virallinen juoksutavoitteeni on yhä määrittelemättä, mutta koska haasteen pitää olla haastava, lienee sen oltava joko puolimaraton alle kahteen tuntiin, tai sitten kokonainen, jos saisin jonkun toisen kajahtaneen kaveriksi. Tätä ehtii pohtia kunhan saa sen ensimmäisen tavoitelenkin suoritettua. Ja pääasiahan on että tunnin intervallitreenit kentällä sujuvat kunnialla.

* Kiitos kouluaikaisten suunnistuskisojen, joihin minut tuntemattomasta syystä lähetettiin, ja joissa eksyin armottomasti, suunnistus kuuluu asioihin, joita en tee, jos vain voin valita toisin. Suurmetsurin järjestämän laatuajan kyseessä ollen en voinut. Silti nytkin kieltäydyin ehdottomasti kantamasta tai katsomasta karttaa, ja keskityin suunnistamaan näkökenttäni rajamailla liikkuvan valkokeltaisen paidan ääriviivoista ja samanaikaisesti olemaan kompastumatta. Oikein laadukasta parisuhdeaikaa oli, koska alitettiin Hitachin määrittämä aikatavoite, mutta yhäkään en ymmärrä miksi ei ihminen voi juosta teitä pitkin, kun sellaiset on suurella vaivalla metsiin tehty. Hyvät tiet. Ei juuria eikä kantoja. Voi katsoa ylös tossunkärjistään jos mieli tekisi. Että.

Se on täytetty, eli puolipakollinen juoksuraportti

Olen yrittänyt muodostaa mielipidettä eilisestä puolimaratonista. Liinan tontilla enemmänkin urheillut Fitness Führer kommentoi Helsinki City Runin reitin olevan hirveä, ja vailla muuta maratonkokemusta olen taipuvainen uskomaan sen. Paljon puuduttavia ylämäkiä ja henkisesti tappava Pikku Huopalahden lenkki siinä kohtaa kun melkein olit jo käynyt kääntymässä Stadionin kulmalla. Mutta toisaalta, enhän paremmastakaan tiedä.

Näin se meni:

Lyötyäni vuoden verran laimin kaikki hyvät treenineuvot, viimeisellä viikolla noudatin neuvoja orjallisesti. Kävin keskiviikkona viimeisellä hölkkälenkillä ja sen jälkeen keskityin säästelemään jalkojani. Lauantaina yritin parhaani mukaan jopa nostella jalkoja tuolille oikein vakavissani lepuuttaakseni. Söin kolme päivää ennen kisaa pastaa ja vaihdoin ruisleivän paahtoleipään. Raskasta oli.

Puoli viikkoa myöskin murehdin varusteitani, että millainen paita ja takkiako vaiko ei takkia - ja että ei, sortseilla en kyllä pysty. Lopulta valikoin ylleni trikoot sekä miehen juoksupaidan, jonka pitkät hihat välttivät hansikkaiksi asti kylmällä alkumatkalla. Akuutin viime hetken paniikin aiheutti säänmuutos pilvisestä paisteiseksi juuri ratikkaan hypätessäni, mutta kaupallisessa yhteistyössä Jennijeen kukkaron kanssa hankin itselleni viime hetken paniikkijuoksulippiksen kisakaupasta. (Kiitokset vielä kerran sinne!)

Ehkäpä se kaikki kannatti. Tankkaus, varustelu ja yleinen juoksufiilis olivat nimittäin erittäin kohdillaan, kun järjestin itseni oman juoksuryhmäni eturivistöön, jotta saisin hyvän startin. Ei ollut nälkä, kylmä eikä vessahätä.

Ja hyvän startin sain. Viralliset kannustusjoukkoni hurrasivat minulle ekan kilometrin kohdalla ja juoksu oli iloista koko Töölönlahden ympäri. Miehen kellon asettelin näyttämään juoksunopeutta ja koko juoksun keskinopeutta, enkä ensimmäisen kymmenen kilometrin kohdalla laskeskellut kilometrejä juuri lainkaan. (Toisella kympillä en paljon muuta ajatellutkaan.) Tuijottelin kuitenkin maanisesti juoksuvauhtia ja laskin päässäni sekuntien tuomia muutoksia kokonaisaikaan. Koko kilpailuviettini oli koko juoksun ajan hyvässä käytössä.

Eka kymppi menikin nätisti, tasan tuntiin. Sen aikana toki pohdin, että lähdinkö liian lujaa - koska lähdin todellakin lujempaa kuin 2:15 tavoitteeni olisi antanut syytä. Salaa mielessäni toivoin kuitenkin 2:10 tai jopa 2:05 loppuaikaa. Viritin mieleni odottamaan juomapisteitä, joita oli reilun neljän kilometrin välein - sekuntien menettämistä ja jalkojen puutumista peläten en uskaltanut ottaa yhtään kävelyaskelta, vaan aidon urheilijan tavoin heitin juostessa urheilujuomaa naamani suuntaan ja nielin nenän kautta. Olin etukäteen tehnyt paljon työtä sen eteen, että en yrittäisi heittää mukia roskikseen vaan viskaisin suosiolla mäkeen. Sekään henkinen varustautuminen ei mennyt hukkaan.

Ja tosiaan, lähdinhän minä vähän lujaa: jo pari kilometriä kympin jälkeen alkoi matka painaa. Olen juossut pitkiä lenkkejä, kuten kerroin. Mutta en olen koskaan juossut näin pitkään näin lujaa. Tunnelmaa keventääkseni en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin hokemaan mantrana seuraavaa kilometrilukemaa. Kohta viisitoista, kohta viisitoista, kohta viisitoista. Jalat olivat lyijyä. Eli ei minulla siitä Pikku Huopalahden kierroksesta paljon hyvää sanottavaa ole. Paitsi että se loppui lopulta.

Kahdeksantoista kohdalla alkoi henkisesti helpottaa ja kiristin vähän vauhtiakin, takaisin kuuden kilometrin keskivauhtiin. Tästä mennään maaliin vaikka mikä olisi. Kohta yhdeksäntoista, kohta yhdeksäntoista. Viimeisillä loppukireillä leppoisissa ylämäissä kirosin jokaisella puuskuttavalla uloshengityksellä, irvistin hymyntapaisen maalisuoran kuvaajille ja sitten.

Suunnittelin lyyhistyväni maaliviivan jälkeen, mutta se tuntui liian dramaatiselta, joten toikkaroin puujalkojeni kanssa läpi mitalinjaonchipinirrotukseneväidenjaonnarikan, vedin takin ylle ja raahauduin ratikkaan.

Sitten tuntui ihan hyvältä. Hymyillytti ehkä jopa. Alitin tavoitteeni, jopa sen salaisemman tavoitteeni 2:10. Olin juossut niin hyvän juoksun kuin pystyin, eikä tarvinnut miettiä olisinko pystynyt parempaan.

Päivän ulkojuoksullisissa osioissa tapahtui skumpanjuomista hyvässä seurassa. Mutta vaikka pöydässä istui neljä bloggajaa, ei kuoharilaseista ole yhtään kuvaa. Voitte kuvitella sellaisen tähän. Ja nyt kun kerran aloititte, niin toisen, jossa kirmaan kuin gaselli.

Etukäteen kuvittelin, että seuraava looginen etappi juoksuharrastuksessani olisi täyspitkä maraton, mutta ne suunnitelmat ropisivat Pikku Huopalahden rannoille. Nyt juuri nautin siitä, että en aio vähään aikaan mennä lenkille lainkaan.

Lähtölaskenta

Puolimaratonille, se on.

Liina jo hienosti maalailikin paniikkia lähestyvän juoksutapahtuman edessä. Itse liikun pääosin epäuskoisen kauhun ja katteettoman optimismin välitiloissa. Yritin valaa itseeni uskoa tutkimalla juoksuhistoriaani Sports Trackerista, mutta lukemat eivät valitettavasti olleet toivomani suuruisia. Olen viimeisen 11 kuukauden aikana (tasan) käynyt lenkillä 57 kertaa ja taittanut niillä yhteensä 450 kilometriä.

Mutta kun aloin miettiä tarkemmin, tuo kilometrimäärä saattaa hyvinkin ylittää aiemman elämäni juoksusaldon. Olen lenkkeillyt vuoden ympäri aika tarkkaan kerran viikossa, keskimäärin 8 kilometrin lenkkejä. Ei yhtään huonosti minun pitkäjänteisyydelläni.

Itseni ylittämisiä olen tehnyt lukuisia. Olen juossut pakkasella! Juossut yhdeksän asteen pakkasessa! Juossut vaikka yhtään ei ole huvittanut. Ja: saanut trackeriin tänä vuonna lähes joka viikko kolme merkintää.

Tämä kaikki on maininnan arvoista siksi, että minä en ole ns. urheiluihminen. (Enkä ns. talvi-ihminen.) Koskaan ollut. Olen väkisin-jumppaaja-ihminen. Juoksukisan tuoma motivaation motivaation lisäksi oman kehityksen näkeminen on varmasti auttanut harrastuksen ylläpidossa. (Bodypumpissa en ole tainnut lisätä painoja viimeiseen kymmeneen vuoteen. Kertoo kehityksen palkitsevuudesta väkisin-jumpparina.)

Kun viime kesäkuun alussa aloitin juoksemisen, jaksoin juosta kolme korttelin väliä. Enkä liioittele yhtään. Kuitenkin jo heinäkuun lopulla testasin jaksaisinko juosta yhtäjaksoisesti tunnin ja jaksoin: matkaa kertyi jopa 8,6 kilometriä. Lokakuussa juoksin Kaarinan syysmaratonilla kympin tunnin alittaen.

Kuten olettaa kuitenkin saattaa, tuon kympin jälkeen en lenkillä käynytkään: marraskuun track record oli kokonaiset kaksi lenkkiä. Tästä ihan itse päättelin, että kilpailutavoitteen tuoma motivaatio on ilmeisesti minulle toimiva konsepti. Ja ainoa keino - jos sellaista olisi - saada minut juoksemaan talvella. Kiitos vähälumisen talven ja juoksuun tsemppaavan kaverin, kävin joulun välipäivinä haastamassa itseni kahden tunnin lenkillä. Sen jaksaminen sinetöi osallistumiseni HCR:ään. (Liinan syytä se silti on.) Ja lopun kerroinkin poukkoilevassa tarinassani jo aiemmin.

Harvinaisen pitkä 21 kilometriä, jos minulta kysytään.

Tämän viikon maanantaina siirryimme futiksessa ulkokaudelle ja tajusin, että kolme aiempaa kesää kestänyt puuskutukseni siitä, että kun nyt edes jaksaisi juosta sen tunnin, on historiaa. Jaksan juosta tunnin, helposti, ja intervalli-tyyppisenä treeninä spurttailin huviksi pitkien pallojen perään. (Jalkapalloa en valitettavasti ole vieläkään oppinut pelaamaan.)

Tokikaan ensi lauantaina ei riitä tunti, eikä kaksikaan, ja kilometrejä on edessä enemmän kuin koskaan aiemmin. Pisimmät lenkkini ovat olleet 18-kilometrisiä - sellaisia olen juossut puolen vuoden aikana kaksi. Enköhän minä sen maaliin pääse, ellen sitten tyri yrittämällä juosta kovempaa kuin jaksan - mutta kun yllä esittämäni huikea kehityskertomus keskinkertaisuuteen antaa syytä luoda odotuksia ajankin suhteen.

Sanottakoon se siis ääneen, viimeiseksi tsemppaamiseksi. 2:15 pitäisi saada alitettua, ja kaikki siitä alemmas on pelkkää juhlaa.

Mutta lähtölaskenta kisaviikkoon: huomenna viimeiset futikset, keskiviikkona kevyt jolkottelu, ja sitten loppuviikolla syön (ruokaa) ja toivon nukkuvani edes vähän. Niin ja mies käskee kokeilemaan energia-geelejä. Sitä vielä puntaroin.

Aika  jännää, kuitenkin.

Samppanja palautusjuomana

Viikon alussa mies vanheni. Järjestin lapset perjantaiksi yökylään mummolaan ja lupasin viedä miehen syömään ja elokuviin. Klassisille treffeille siis.

Viikon kuluessa rupesin kuitenkin laskeskelemaan viikon urheilusuorituksia. Ei kyllä millään pääse kolmeen, totesin huolestuneena.

- Mitä jos mennäänkin perjantaina lenkille ja sitten laitetaan ruokaa kotona, ehdotin.

Ja suostui mies, vaikka epäilenkin, että joudun ajamaan kartingia omilla synttäreilläni seuraavaksi.

Pastaa, itsetehtyä pestoa ja buffalo-mozzarellaa, vihersalaattia sekä maa-artisokkia.

Lenkki oli hyvä. Mies - entinen himourheilija, nykyinen pendelöijä - juoksutti minua toiveestani yli oman mukavuusvauhtini.

- Pystytkö vielä puhumaan?
- Ky- ky- kyllä... mä... py... styn.

Tämä dialogi käytiin kahden kilometrin kohdalla. Sen jälkeen olin hiljaa.
 
Olen itseni ylittäen saanut merkittyä Sports Trackeriin kolme urheilukertaa lähes joka viikolle tänä vuonna. Mutta vain yksi niistä on juoksulenkki. Ja yksi lenkki viikossa ei näemmä mitenkään paranna suoritusta. Se jos mikä turhauttaa. Mielestäni minun pitäisi olla vähintään SM-tasoa jo tässä vaiheessa. Raskaana oleva ystäväni, jonka raskaus sen kuin etenee, yhä toimii kirittäjänäni. Ja puolimaratoni odottaa vain kahden kuukauden kuluttua.

Repäisin eilen postin tuomasta mainosjuoksulehdestä Kahdeksassa viikossa puolimaratonille juoksuohjelman, joka alkoi kannustavilla sanoilla, että kahdeksan viikkoa on liian vähän. Mutta jos lasken futistreenit yhdeksi lenkiksi, pitäisi enää saada kolme muuta lenkkiä viikkoon. Iisi piisi.

Ja niin se pääasia: samppanja palautusjuomana, se on nyt testattu toimivaksi Jennijee ja Liina. Loppukiri alkakoon!

Juoksuvuosi 2014

Liina suunnitteli murjottavansa uutta vuotta minun juoksujuttujani kuunnellen, ja niin epätodennäköiseltä kuin se lukuhetkellä minusta tuntuikin, niin hei, yleisönpalveluhommissahan tässä ollaan! Kävin siis lenkillä.

Jokivarren juoksureitillä ei ole pelkästään pimeyttä: kuvassa uusi kirjastosilta.

Se olikin lenkki numero kaksi puolimaratonille valmistautumisessani.

Muistatte ehkä sen suuresti rummuttamani kympin lenkkini lokakuussa? Sitä seuraavina kahtena kuukautena kävin lenkillä ihan jopa neljästi. Nyt kun vuodenvaihde lähestyi, olin vakavan päätöksen äärellä: Liinan monesti mainostaman Helsinki City Runin osallistumismaksu ponnahti kalliimpaan luokkaan tänään - määräsin itseni päättämään sitä ennen juoksenko vai enkö. [Niistä motivaattoreista olen puhunut aiemminkin, ja huomaan että kyllä taloudellinen sitoutuminen on minulle ihan ykkösluokan motivaattori. Ja näemmä tavoitteellisuus, vaikka olen aiemmin kuvitellut ettei.]

Pitkää matkaa makustellakseni jallitin juoksevan ystäväni kanssani joulunjälkeislenkille: tavoitteenani oli juosta vähintään viisitoista kilometriä, mieluummin kaksi tuntia, ja kaksi tuntia juoksimme (2:04), taittaen liki 18 kilometriä ("liki", koska tekniikka petti taas, enkä saanut Sports Trackerista tarkkaa lukemaa). Ilman juoksukaveria olisin feidannut hyvän aikaa aiemmin, eli hän kiritti minua jatkamaan - minä puolestani pidin hänen juoksuvauhtinsa sopivan alhaisena, tapanaan kun on juosta liian lujia lenkkejä. Kyseenalainen kiitos, sanoisin, kun tämä ystävä on kuitenkin kokolailla puolessavälissä raskautta.

No, itseään vastaan, itseään vastaan tässä kilpaillaan.

Mutta vähän pitää kuitenkin kilpailla. Kun nyt huomasin, että pystyisin oletettavasti tälläkin kunnolla raahautumaan 21 kilometriä oksentamatta, pitää ottaa jonkinlainen aikatavoite sille toukokuiselle puolimaratonille - jonne siis ilmoittauduin megalenkkini jälkeen. Mikä se tavoite tarkkaan ottaen on, sitä en vielä uskalla luvata, mutta jos mies sanoo, että no tietenkin kahteen tuntiin, niin sen tietää ainakin varmuudella epärealistiseksi.

HCR:n sivujen kautta klikkasin itseni myös ensimmäistä kertaa juoksuaiheiseen blogiin. Sieltä opin että

"Jos sinulla on ollut pitkä tauko juoksemisesta tai et ole aikaisemmin juurikaan juossut, älä aloita treenaamista testaamalla kuinka pitkälle jaksat juosta."

No, okei.

Uudenvuodenjuhlissa jututin myös yhtä juoksun puoliammattilaista, joka neuvoi, että pitkälle matkalle valmistautumisessa ideana on juosta tavoitejuoksuvauhtia, vaikka lyhyitäkin lenkkejä. Se sopiikin tietysti paremmin kalenteriin. Tänään jaksoin juosta 5:40 kilometrivauhtia ihan koko viisi kilometriä. Eli nyt enää pitäisi jaksaa tätä puolen tunnin lenkkivauhtia se kaksi tuntia ja risat.

Iisi piisi!

PS: Kävin jallittelemassa jo Jennijeetä mukaan ja haaste on tietysti voimassa kaikille juokseville mutseille siellä! Mitä monempi sitä lystimpää!

Syitä käydä juoksukilpailuissa

1. Voi kehuskella itseään sosiaalisessa mediassa.

Kuvassa minä ohittamassa toista juoksijaa maalisuoralla.

Kävin eilen suorittamassa yhden keski-ikäistymisriitin, eli juoksemassa ensimmäisen juoksukilpailuni.

Olin puhunut kympin juoksemisesta pitkään, ja Kaarinan syysmaratoni oli viimeinen tälle vuodelle löytämäni lenkki näillä kolkilla. Välttelin silti ilmoittautumista viime hetkeen saakka. Kilpailujuoksuni oli vasta viides kymmenen kilometrin lenkkini, tänä vuonna tai ikinä, mutta sen verran kilpailuhenkeä minulta löytyy, että ajattelin sen käyvän harmittamaan jos ei tavoiteaika alitu. Tunnissa kymppi pitäisi vetää.

Lauantai-aamu aukesi hyvin valvotun yön jälkeen harmaana ja sateisena. Sänkyyn ei voinut jäädä köllimään, jotta saisi aamiaisen alas riittävän ajoissa ennen lähtöä. Mies jakoi oikean juoksijan taktiikkavinkkejä ja tsemppasi, että kyllä minä kympin 55 minuuttiin juoksen. Ja jos en juokse, saan kävellä Kaarinasta kotiin.

Lähtö onnistui erinomaisesti, eli ehdin lähtöviivalle, kun sain viime hetken bajamajajonossa etuilla muutamaa myöhemmälle maratonlähdölle osallistuvaa jonottajaa. Hain miehen juoksukellon avulla vaaditun juoksuvauhdin, ja loppu oli vain enemmän ja vähemmän työlästä puurtamista. Sade vihmoi naamaan, ja koko kymmenen kilometrin matka oli suoraa viivaa keskellä peltoa kamalassa vastatuulessa. (Aika erikoista, että tällainen lenkki ylipäätään päättyi alkupisteeseensä.) Koin itseni tosijuoksijaksi kun sai heittää urheilujuomaa naamalleen ja takinrinnuksille - niin tosijuoksija en kuitenkaan osannut olla, että olisin heittänyt mukin ohi roskiksen.

Maalissa sai lämmintä mehua, ja jopa kyydin kotiin, vaikka liki 58 minuuttia matkaan taittuikin.

Iltapäivällä vietimme perheaikaa urheilukaupassa, ja ostin juoksusortsit, joissa saa takuuvarmasti sisäreitensä vereslihalle sekä trikoot, joita voi myös käyttää, joten kai minä aion sitten juosta toistekin. Liinan mielestä puolimaratonilla ensi keväänä.

Saahan siitä sitten taas uuden postausaiheen.

Urheilu-uutiset

Kuluvan viikon maanantaina pelatun turkulaisen höntsäfutiksen harjoitteluottelussa numerolla 9 pelaava Täti-ihminen teki maalin 37. peliminuutilla. Ottelu, jonka maaleja ei laskettu, päättyi tasatulokseen 1-1.
- Koko joukkue pelasi tosi mahtavasti yhteen, Täti-ihminen tuulettaa. Kiva on ollut pelata.
Myös huhumylly Täti-ihmisen seuranvaihdosta kiihtyy.
- Katsotaan nyt, Täti toppuuttelee. Mitään sitovia sopimuksia ei ole tehty, vaitonainen pelaaja myöntää.

Turussa on avattu myös vuoden 2013 pyöräilykausi. Tekosyitä pyöräilemättömyyteen on useita.
- No kun on tuo vauva, joka ei vielä saa istua pyöräistuimessa, toimituksen haastattelema turkulaisnainen kommentoi. Ja yleensä lapsia on kuitenkin mukana jopa kolme, nainen jatkaa.
- Silloin kun pääsee kotoa poistumaan ilman vauvaa, on yleensä aikataulu kiristetty minimiinsä, nainen tilittää.
- Mutta olikin pitkästä aikaa hauska polkea lapsi tarakalla, nainen hehkuttaa. Tosi hauskaa!
Naisen mies syyttää pyöräilemättömyydestä naisen huonoa polkupyörää, mutta nainen kiistää ja sanoo vankkatekoisen menopelin palvelleen hyvin jo vuodesta 1997. Jäämme jännityksellä odottamaan ensi pyöräilykautta!

Herttoniemessä valmistaudutaan suureen juoksutapahtumaan. Startti tapahtuu kuluvan viikon lauantaina aamupäiväunien aikaan, ja matkan kesto on maksimipituinen, kymmenestä kilometristä ylöspäin. Ilmoittautuminen tapahtumaan on käynnistynyt vilkkaasti, ja tapahtumaan odotetaan ainakin erästä turkulaista juoksunoviisia sekä lyhyehköä, housujaan ylöskiskovaa herttoniemeläiskonkaria.

Myös Kaarinassa kuhisee. Toimituksen tavoittama turkulaisjuoksija harkitsee osallistumista Kaarinan syysmaratonille 26.10. Ei toki maratonille eikä sen puolikkaallekaan, mutta hakemaan virallista tulosta kymmenestä kilometristä.
- Mieli tekisi, nainen kommentoi, mutta juoksukaveri on yhä hakusessa. Treenikausi on ollut kova, ja olen juossut jo kaksi kymmenen kilometrin lenkkiä.

Turkulaisella lenkkipolulla kohdattu hiiri. - Ei jännittänyt yhtään, hiiri kommentoi.

Ja vielä vielä lopuksi: Lyhyiden matkojen ryömintäsprintistä on löydetty lupaava lahjakkuus, tänään tasan kuusi kuukautta. Kyvyt viittavaat lahjakkuuteen sekä konttaamisessa että istumisessa, ja tavoitteeseen pyritään määrätietoisella harjoitusohjelmalla, joka vie valtaosan urheilijan valveillaoloajasta. Tästä nuorukaisesta tulemme vielä kuulemaan.

Omaa aikaa urheillen

Taannoisen postaukseni kommenteissa Pilami totesi osuvasti, että tarkkaan säädelty lapsiperhe-elämä ei anna tilaa suunnitelluista urheiluista luistamiseen, koska uutta mahdollisuutta tuskin tulee. Omassa perhe-elämässäni olen myös huomannut, että urheiluhetki kannattaa buukata kalenteriin aina kun sieltä tyhjä paikka löytyy - koska muuten se hetki menee. Ja jotenkin tuntuu, että urheileminen on pienten lasten äidille sosiaalisesti helpoimmin hyväksytty tapa "ottaa omaa aikaa". Ainakin minun mieheltäni juoksulenkki saa myötämielisemmän vastaanoton kuin jonkun muun tyyppinen aktiviteetti. Onhan se myös helpompi toteuttaa kuin vaikka leffa tai keikka.

Tästä seuraa, että vapaa-aikani määrään suhteutettuna urheilen paljon. Enemmän kuin monina vapaampina aikoina aikuista elämääni.

Olen kuitenkin laiska haastamaan itseäni. Nyt kun olen kevyesti yrittänyt sitäkin, huomaan että se kannattaa. (Myös koska kasvattamalla ureilusuorituksiani saan enemmän vapaa-aikaa!* Nerokasta.)

Välineillä on myös väliä.

Esikoinen on käynyt nyt heinäkuun ajan uimakoulua - joka päivä maauimalassa - ja olemme jakaneet vientivuoroja. Minun vientivuorollani olen saanut uida matkaa. Ensimmäisellä kerralla uin viisisataa metriä, koska ajattelin, että enhän minä kuitenkaan jaksa sitä tonnia mitä taannoin uin. No seuraavalla kerralla ajattelin kokeilla. Seuraavaksi uin 1300 ja sitten 1600 metriä. Ehkäpä ehtisin** tunnissa jopa 1800:aan jos oikein yrittäisin.

Kävin AEL uimassa säännöllisesti enkä koskaan ikinä yrittänyt uida yli tonnia. Siinähän olisi voinut vahingossa vaikka kunto kasvaa. Kun sanoin, että huono haastamaan itseäni, niin ihan tarkoitin sitä.

Uintikokemuksesta innostuneena päätin tänään ikuisen*** kuuden kilometrin juoksuläpsyttelyni sijaan kokeilla jaksaisinko juosta tunnin. Ja jaksoin minä - itse asiassa ihan samaa vauhtia kuin aiemmat lenkkini. Taitoin 8,6 kilometriä enkä edes kuollut, eli ei kai se kymppi nyt mikään mahdoton tavoite olisi.

Täytynee asettaa siis myös aikatavoite, että saadaan mahdotonta, koska jatkuva itsensämotivoimisen tarve tässä on. Erityisen hauskaa juokseminen ei meinaan vieläkään ole.

* Vaikka en minä samoihin lukemiin pääse kuin mies, millään - ja tasa-arvoa kohtihan tässä tietysti kilvoitellaan. Heinäkuussakin se on yhden vuorokauden aikana urheillut 30 tuntia. Ja matkoineen suoritukseen saatiin menemään se aiemmassa valituksessa postauksessa mainittu neljä päivää.
** Tässä siis käytän konditionaalia, en imperfektiä turkulaisittain. Jos hämääntysitte.
*** Minähän en koskaan liioittele. Tänään oli lenkki numero 22.

Kolme kertaa kolme

Tukholman jälkeen tapahtunutta: kolme vuorokautta yksin kolmen alamittaisen kanssa. Ja elin bloggaamaan siitä.* Ai miten?

1. Varustaudu

Tietenkin miehen pidennetyt metsäseikkailut osuivat sellaiseen viikonloppuun, jolloin myös vanhempani olivat viikonloppureissulla. Ensimmäisenä yksinhuoltajapäivänäni he kuitenkin olivat vielä kaupungissa, ja veivät Ruotsin-matkasta univelkaiset lapset heille päiväunille ja sitten sirkukseen. (Olenhan riittävän usein hehkuttanut heidän mahtavuuttaan?) Sillä aikaa Ruotsin-matkasta univelkainen minä nukuin, hain kaksi annosta noutothaimaalaista (itselleni tietenkin) ja tein vuoallisen lihamakaronilaatikkoa ja toisen feta-pinaatti-lasagnea. (Vähän pastapitoista, totesin, mutta en välittänyt - katso kohta kolme.)

Ruokahuolto viikonlopuksi, check!

2. Älä jää yksin

Järjestin joka päiväksi ohjelmaa. Ensimmäisestä huolehtivat vanhempani, ja toisena janttaannuin serkulleni, jonka mies oli samalla reissulla minun mieheni kanssa. (Hän oli muuten varustautunut yksinäisviikonloppuun siivoamalla - tasolla matonpesu. Meitä on moneen junaan.) Kolmantena tehtiin uimarantareissu kavereiden kanssa, ja neljäntenä viihdytin vieraita meillä. Mitä vähemmän tylsää kotiaikaa, sen parempi.
 
3. Jousta

Otin tietoisesti asenteen, että nyt voidaan ottaa rennommin. Yleensä minä olen (mielestäni) meistä tiukempi, mutta miksi olla koko ajan se ikävä vanhempi jos vanhempia on paikalla vain yksi. Eli ehkäpä maailmaa ei kaada jos iltapalalla juodaan mehua, ja iltapäivän sudenhetkessä katsotaan pari videota. Ei kaatanut. Väitän, että piti pystyssä.

Iltapäivät vaativatkin hieman normaalista suurempaa joustoa, koska lapset eivät nukkuneet lainkaan päiväunia. Tästä hyvästä saatoin kuitenkin aikaistaa iltapuuhia tunnilla, ja kaikki lapset olivat unessa ennen yhdeksää. Toistan: kaikki lapset. Kaikki kolme! (Tyttöjen nukutus on yleensä miehen rasti, ja tähän asti, jos ovat nukkuneet päiväunia, nukahtaminen on helposti venähtänyt puoli yhteentoista. Siihen en olisi taipunut.)

Jouduin kyllä joustamaan myös periaatteestani lasten nukkuessa ei tehdä kotitöitä, sillä tiskikoneen täyttö ja pihan raivaus jäivät auttamatta kello yhdeksän jälkeiseen elämään. Sekään ei tuntunut niin pahalta kun nukkuivat kuitenkin niin aikaisin. (Ehdin siis silti lukemaan blogini.)

Klassinen hiekkavarvaskuva. Ensimmäistä kertaa rannalla tänä kesänä. Tietenkin silloin kun olen yksin lasten kanssa.

Ja ikkunanpesu - ensimmäistä kertaa tässä asunnossa. Eipähän mennyt hyvää "omaa aikaa" hukkaan.

Bonus: Palaudu

Miehen tultua kotiin vedin vihdoin jalkaan uudet lenkkitossuni, ja suoritin ensimmäistä kertaa koko lenkkini juosten, ilman yhtään kävelyaskelta. Viisi kilsaa, silkasta kiukusta ja riemusta.

* En mitenkään vertaile kokemustani oikeaan yksinhuoltajuuteen, mutta lyhyissä, etukäteen määritellyissä jaksoissa taloudenpito yksin saattaa olla jopa jouhevampaa kuin jatkuvasti tarkkaillen sitä kuka tekee mitäkin ja kumpi enemmän - valmiina käden käänteessä omaksumaan hyvän marttyyriroolin. Siis tokihan minä en tällaista harrasta. Tuli vain mieleen.

Tarpeellisista varusteista, brändeistä ja heräteostoksista: Moraliteetti kolmessa näytöksessä

Näytös 1: Asiakas kävelee lastentarvikeliikkeeseen.

Asiakas: Niin matkarattaita. 
Katselee esiteltyjä matkarattaita, pohdiskelee. Saa mielijohteen: Mites noi juoksurattaat sitten? 
Koska hänhän on suuri lenkkeilijä, tulevaisuudessa. Katselee juoksurattaita, rumia ovat. Ja kalliita. Myyjä hakee rivin päästä yhdet.
Myyjä: Ja sitten on tietysti nämä Baby Joggerit. Lopetamme niiden myymisen, niin tässä on viimeinen kappale erikoishintaan.
Asiakas tunnistaa brändin: "Baby Jogger", siinäpä juoksurattaiden aatelia! Tutkii, rullailee, ihastelee. Asiakkaan päässä alkaa raksuttaa. Eihän nämä niin pieneen tilaan mene, mutta sitten pääsisi lenkille. Mutta on ne kalliit! Mutta on hyvä alennus kyllä. Mutta on ne silti kalliit! Mutta on ne hienotkin. Ja vahva brändi, saa varmaan myytyä eteenpäin myöhemmin. (Asiakas on hieman päättämätöntä sorttia.)

Asiakas ostaa Baby Joggerit.

Näytös 2: Asiakas menee lenkille. 

Kahden korttelin päästä huomaa, että rattaiden kanssa ei voi juosta. Heti juoksuaskeltaessa etupyörät alkavat väpättää. Asiakas menee kotiin ja googlaa - sama kokemus ollut muillakin.

Näytös 3: Asiakas palaa Lastentarvikkeeseen.

Asiakas: Nämä rattaat - näissä olisi se ongelma, että näillä ei pysty juoksemaan.
Myyjä: Niin, ei nyt juosta varsinaisesti, reipasta kävelyä ehkä. Juoksurattaat ovat sitten erikseen...
Asiakas: Kun minä nämä juoksurattaina ostin, niin en saanut sitä mitä piti.
Myyjä kiistää myyneensä rattaita juoksurattaina. Asiakas nieleskelee kiukkuista jankutusta aiheesta kylläpä myit, keskustelimme puoli tuntia minun juoksusuunnitelmistani! Myyjä kieltäytyy palauttamasta rahoja, koska rattaita on käytetty. Asiakas protestoi, koska rattaat olivat alunalkaenkin näyttökappale, mutta myyjän mukaan rattaat ovat nyt muuttuneet uusista käytetyiksi. Myyjä suostuu kuitenkin vaihtamaan vaunut (oikeisiin) juoksurattaisiin. Jollaisia asiakas ei oikeastaan halua, koska hän on jo googlannut, että netistä saa sen kirotun harhaanjohtavasti nimetyn Baby Joggerin (tyylikkäämpiä) juoksurattaita (edullisemmin). Keskustelussa käy ilmi, että oikeastaan näin pienen vauvan kanssa ei juoksemista suositella lainkaan. Valmistajan mukaan yhdeksästä kuukaudesta ylöspäin. Eli ensi vuonna, jolloin asiakas aikoi jo juosta ilman lapsia - jos nyt herra ties niin kauaa mitenkään pysyy harrastuksessaan.
Myyjä: Mutta ei tässä mitään lakia ole, että äidit tekevät ihan niin kuin tekevät.
Asiakas siirtyy katselemaan niitä alunperin etsimiään matkarattaita, mutta ei enää pysty muistamaan miksi niitä tarvitaan. Kun ei se keskimmäinen lapsikaan enää nuku päiväuniaan ulkona.

Asiakas päättää pitää kalliit (mutta tyylikkäät!) joggerinsa ja kuvittelee myyvänsä ne käypään hintaan kunhan tietää tarvitsiko oikeastaan matkarattaat vai juoksurattaat.

Myyjä: Eihän jäänyt harmittamaan? Että tule toki toistekin! Annetaan sitten ensi kerralla hyvitystä jostain seuraavasta ostoksesta, muistutat vaan.
 

 Epilogi

Jos tämä surkea tarina olisi tapahtunut minulle, jäisin pohtimaan miten helppoa minulle on myydä jotain mitä en oikeastaan ollut ostamassa, koska en tiedä mitä olen ostamassa. Eli mikäli olisin kiinnostunut tutkimaan ja vertailemaan tämäntyyppisiä tuotteita, "shoppailemaan", en ehkä olisi hurahtanut näin pahasti harhaan.

Mutta toisaalta, miksi sitten niin riehaannuin ihkupihkuista Baby Joggereista? Olen kuljettanut lapsiani viisi vuotta aivan tyytyväisenä veljeltäni perimissä kulahtaneissa yhdistelmävaunuissa ja halvoissa matkarattaissa (jotka ovat nyt siis tulleet tiensä päähän), ja yhtäkkiä en malta luopua luksusrattaista, joiden pääasiallista hienoutta (eli muunneltavuutta) en millään tasolla tarvitse.

Vaunuepisodin jälkeen menin viereiselle kirpparille, ja ostin vauvalle pillifarkut koossa 74, vaikka onhan sillä housuja. Puheeni kuluttamisesta ja toimintani kuluttajana eivät ole oikein linjassa. Pitäisikö tässä mennä itseensä, vai pitäisikö vain pysyä poissa kaupoista - vai blogeista?

Woo hoo!*

Juokseminen on nyt sen verran kovasti blogiuskottavaa sekä tietenkin keski-ikäisen ja keskiluokkaisen trendikästä, että parempi kirjoittaa siitä vielä kun voi. (So. vielä kun juoksen.)

Multitaskaaja: juoksee ja kuvaa. Ymmärrätte pian miksi.

Kuukausi on jo vierähtänyt siitä kun julistin aloittavani juoksemisen, ja olenkin käynyt urheasti kävelyillä. Yhdeksän kertaa, kertoo Sports Trackerini. Eli niistä ulkoistetuista motivaattoreista tuo tallennusvehje on kyllä kummasti tuonut lisää intoa touhuun.

Tärkein juoksuvarusteeni onkin puhelin, sillä asensin kapulaan myös Spotifyn ja kirjauduin miehen tunnareilla sisään: hänen harrastelija-dj:n ominaisuudessaan karonkkani jatkojen jatkoja varten laatimansa soittolista on aivan kerrassaan menojalkaa vipattavaa kamaa. (Harmi etteivät juhlat jatkuneet niin pitkään.) Suorastaan siten, että on ollut vaikeaa vain kävellä listan tahtiin.

Kun nyt sitten sain viime viikolla neuvolan tädiltä luvan aloittaa juoksemisen ("niin kauan kun ei tunnu pahalta" ja "jos olet juossut ennenkin, niin kroppa on kyllä tottunut siihen" - tämän jälkimmäisen tulkitsin aika väljästi), niin hylkäsin vauvan kotiin, pistin napit korviin, ja kirmasin kuin vuoristokauris vapautuneena, oman ruumiini haltijana. En olisi ikinä uskonut, mutta niin vaan juoksin menemään sen siihen asti kävelemäni viiden kilsan lenkin!

Näin suunnittelin kirjoittavani kahden ensimmäisen korttelin matkalla, jolloin jalka ei painanut lainkaan, vaan tunsin täysin painottomana kiitäväni vapauteen. Kolmannessa risteyksessä palasin keuhkot pistellen kävelyyn.

Kävelin ja juoksin (ja hyppelehdin muina poneina) kuusi kilometriä kolmeen varttiin (eli juoksufanaatikoille tiedoksi: keskivauhtia 7,7km/h). Paljon on siis matkaa kymmenen kilometrin juoksemiseen, mutta tavallaan se alkoi yhä enemmän haasteena kiehtomaan. Että jaksaisinko olla niin pitkäjänteinen, että tästä rapakunnosta pääsisin siihen pisteeseen?

En vieläkään sano odottavani lenkille pääsyä, paitsi merkityksessä "Kun tulet kotiin, minä lähden lenkille", mutta lenkin jälkeen fiilis on aika mukava. Ja tapahtuipa sellainenkin historiallinen käänne parisuhteessamme, että menimme miehen kanssa yhdessä lenkille! Tytöt olivat vanhempieni kanssa mökillä, ja minä ilmoitin miehelle tuon ylläolevan lainauksen, niin hän ehdotti jos tulisikin mukaan vaunuja työnnellen. Ja ilman ilveilyjä hän lönköttelikin lenkin minun vauhtiani. Toki kyllä sopimamme kuuden kilsan lenkki venyi seitsemään - kyöni mies.

Lenkin lopuksi pyysin miestä ottamaan kuvan minusta blogia varten. Kaikkensa antoi, kuten yleensä näissä fotohommissa.

Tätä haettiin (täältä).

Tällainen saatiin.

No, eipähän tarvinnut sensuroida kasvoja. Huomaa myös äitienpäivälahjaksi saadut juoksutrikoot. (Paidassa lukee Jag sprang Stockholm marathon, mikä saattaa hämmästyttää vastaantulijoita. En nyt viitsi mainita kummalta puolelta vaatekaappia se on peräisin.)

PS: Meinasin Liinan tyyliin arvuuttaa biisiviittausta, mutta liian helppohan se olisi ollut. Jos ei tuossa lähde tossu toisen eteen, niin on kumma.

Ulkoisettu motivaattori

Aloitin taas kerran juoksuharrastuksen.

Tai siis: päätin aloittaa juoksemisen.

Kävin siis kävelyllä.

En pidä juoksemisesta, ja motivaatio-ongelmanikin on tullut läpikäytyä aiemmin. (Kiitos Valeäiti, mä niin samaistuin - paitsi että mä en ole edes ole aloittanut.) Miksi ihmeessä taas vaivaudun? No koska.

1. Hengästyn matkalla alakerrasta yläkertaan. Viimeksi olen urheillut joulukuun alussa. Sanan "urheilu" tilalle voi myös vaihtaa sanaparin "kävellyt kilometrin" ja se on yhä totta. Kuntoa tarvitaan, jotta voi pelata futista, mikä on ihanaa. Ei haittaisi myöskään arjessa jos en olisi tällainen energiaton mato. Jos yleväksi ruvetaan, niin ehkä eläisikin vähän pidempään, tai terveempänä.*

2. Juoksu on ainoa kunnonkohotusmuoto, johon näin pikkuvauvavaiheessa helposti irtoan: ei aikatauluja ja vauvan voi ottaa mukaan.

3. Kaikki muutkin juoksee (mikä on tietysti paras motivaattori kaikkeen). Eli kai siitä pakosti jotain voi saadakin.

4. Soft shell -takki. Lahja ei ollut mieheltä mikään hienovarainen vihje, että kiva jos sinäkin urheilet. Sen se sanoo ihan suoraan. Mutta lahjaksi saan joko itse tarkoin osoittamiani tuotteita - tai sitten urheilukamoja. (Olen tosi hienovaraisesti sanonut ihan suoraan, että en minä urheiluvarusteita tarvitse vaan aikaa urheilla.) Onhan miehen innostus minun urheiluuni myös hyvä: kotoa tuleva tuki on ensimmäinen ehto sille, että kotoa pääsee poistumaan. Ja on näin hienoa urheiluvarustetta toki pakko käyttää.

5. Soft shell -takki. Kummallisen hälytinkommelluksen takia mies tuli kotiin miesten takin kanssa, vaikka oli ostanut naistensellaisen. Menin siis vaihtamaan takkia, ja jouduin sovituksen jälkeen valitsemaan M-koon. Urheilun lisääminen ja kakunsyönnin vähentäminen lienevät helpoimmat keinot palata jollain aikavälillä vanhoihin mittoihin (ja mahtua muihinkin kuin niihin yksiin farkkuihin, joiden haarus on jo pahasti revennyt).

6. Lenkkeily on myös helpoimpia mahdollisia tapoja saada "omaa aikaa". Unohdetaan se, että mukavammin aika kuluisi kakkua syömällä kahvilassa.

Toinen suuri kysymys: Miksi jokin olisi tällä kertaa toisin?
Ehkä ei olekaan, mutta lähden hakemaan motivaatiota ulkoisin keinoin:

1.  Julistamalla uutta alkua täällä, minkä jälkeen on noloa taas lopettaa ennen kuin aloittaakaan. Ilkkukaa minua rumasti jos juoksuaiheisia postauksia ei ala kuulua!

2. Rekisteröitymällä Sports trackeriin: datan keruu saa ponnistelut näyttämään todellisimmilta. Pics or didn't happen! (Tämä atk-aika on alkanut kyllä lähteä käsistä: pysähdyin ensimmäisellä lenkillä ensimmäiseen kadunkulmaan asentamaan ohjelmaa puhelimeen. Lataus ei kuitenkaan onnistunut, ja sen sijaan otin jonkun halvan kopion, joka ei sitten tallentanut kävelyäni: hukkaan meni koko lenkki!)

3. Osallistumalla johonkin juoksutapahtumaan syksyllä - mielellään kaverin kanssa, jotta saa suorituspaineita. Serkulla olisi kolmekymppistavoitteena juosta ensimmäinen puolimaraton lokakuun alussa, mutta se lienee minunkin harhaiselle luonteelleni liian iso tavoite. Niin ja synnytystä käytän tekosyynä. Kympin lenkki Ruissalojuoksussa 21.9. voisi ehkä olla mahdollisuuksien rajoissa.

4. Ja sitten vielä luin männä iltoina Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Vaikka en hirveän vakuuttunut ollut kirjasta, hirveän vakuuttavasti Murakami puhuu juoksemisesta. Eli kai todellisen juoksutavoitteen on sitten oltava maratoni. Kröh. Mainitsinko jo harhaisesta itseuskosta?

Huvittavin osuus tässä uhossa on, että en ole juossut vielä metriäkään, vaan kävelemällä joutuu aloittamaan. Toistin tänään sen ensimmäisen, rekisteröimättömän kävelyni: hiukan vajaa tunti, hiukan vajaa viisi kilsaa. Kunnostani kertoo paljon, että tämä tuntuu ihan urheilusuoritukselta. Mutta tiedättekö mitä: siitä tulee myös ihan siis tosi nastat vibat! Ihan niin kuin kaikki ovat aina väittäneet! Jos vain se ulkoinen motivaattori saisi minut potkittua liikkeelle, niin ehkä sisäinen motivaatio syntyisi tämän tunteen kautta. Pretty please?

* Sattuvasti tähän Hesari kertoi tänään, että istuminen tappaa. Ja sitä ei voi kompensoida sillä pienellä iltalenkillä.

"On huo­mat­tu, et­tä run­sas is­tu­mi­nen on it­se­näi­nen kuo­le­maa ai­heut­ta­va ris­ki­te­ki­jä, vaik­ka liik­kui­si pal­jon. Lo­giik­ka on sa­ma kuin tu­pa­koin­nis­sa. Ei tun­nin lenk­ki pois­ta nii­tä hait­to­ja, joi­ta syn­tyy, kun polt­taa as­kin tu­pak­kaa," kertoo jutussa terveysliikunnan tutkija Tommi Vasankari.

Ja miten minä vietän päiväni? No niinpä. Istun aina paitsi ruokapöydässä. Romahdan ensimmäisen mahdollisuuden tullen hiekkalaatikon reunalle tönöttämään, ja voivottelen mielessäni kun on pakko antaa keinuissa vauhtia. Laiskuus laiskistuttaa.

Pakkotoisto

Sain tänään taas itseni kiinni kuntosalilta vilkuilemasta kelloa. Vielä kyykkybiisi, hartiat, vatsa ja venyttely, sitten pääsee himaan.

Saan itseni kiinni siitä oikeastaan joka kerta. Ehkä en kauheasti pidä jumpasta. Saunominen on käynnin palkitsevin osio ja se kestää kaksi minuuttia. Mielestäni olisi siis reilua, että huomaisin edes jotain edistymistä.

Laskin, että on kulunut vuosi siitä kun aloitin kuntosalijäsenyyden - ja samaan aikaan jalkapallon. Ja vaikka muuten edistymistä on vaikea todentaa, bodypumpissa, jossa sama konsepti toistuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen, käytettyjen painojen määrästä voi päätellä jotain. Tänään tajusin että latasin kyykkyihin enemmän painoja kuin koskaan ennen. Enemmän kuin koskaan ennen lapsiakaan. Siis saman verran kuin yli viisikymppinen tätini, joka käy samalla salilla.

Miksi sitten oikeastaan käyn jumpassa? Ulkonäön takia kaiketi pelkästään. Pysyäkseni "kunnossa". Siksi olisikin siis reilua, että tulokset näkyisivät edes jollain tavalla.

Tunneilla muistutetaan keskivartalon tuesta - yleensä tässä kohtaa puristan pakarani yhteen, koska se on lähinnä keskivartaloa oleva lihasryhmä, jota pystyn tahdonalaisesti liikuttamaan.

Muistan jo koulusta, että punnerrukset ja vastalihakset olivat ne, joissa en pysynyt muiden tahdissa. Edelleen teen penkkipunnerruksia säälittävillä painoilla, ja vatsalihasten kohdalla koitan niillä surkeilla käsivarsien lihaksilla nostaa ylävartaloani ylös lattiasta.

Juoksulenkillekin pitäisi varmaan taas mennä kun maa on paljas. Yksi ystävä muistutti niistä viime syksyn puolimaratonuhoista, niin pakkohan se on mennä. Mutta kuinka paljon tykkäänkään juoksemisesta, se käytiin läpi jo aiemmin.

Jalkapallo oli laji, jonka pelaaminen on (useimmiten) ihan aidosti kivaa, mutta sitä saa pelata vain kerran viikossa. Ja sinnekin joutuu itsensä pakottamaan.

Välillä sitä miettii, että onko tässä mitään järkeä. Voisiko vain hylätä sen "kunnossa pysymisen" illuusion? Vai voisiko siitä urheilusta jotenkin alkaa tykätä vielä näin elämän iltapäiväpuolella?

Maraton juostu ja lapset nukkumassa. Onnea voittajille!

Hämärä laji tuo maratoonaus. Mies saavutti tavoitteensa (huh) ja kertoi, että maaliin päästyään paikat puutuivat, myös esimerkiksi huulet. Kuulostaa varsin terveelliseltä.

Pohtivat juoksukaverinsa (joka myös alitti neljä tuntia, huh) lähtisivätkö illalla ulos, mutta kuulemma ei olut maistunut. Kerroin – koska sillä hetkellä täällä oli kaksi kirkuvaa lasta – että täällä on kaksi kirkuvaa lasta. Jos vaikka alkaisi olut maistua pelkästä välimatkan ilosta.

Lopulta nukahtivat molemmat nopeasti – lapset siis, maratoonareista en tiedä – mutta pitkiä olivat ne illan viimeiset minuutit. Onneksi tätä ei ihan aina tarvitse jaksaa yksin.

Mies uhosi maaliin tultuaan, että maratonit olisi nyt juostu. Pistetään ylös, jos vaikka ensi kesän ilmoittautumisten koittaessa on hyvä lupaus unohtunut. Tosin en minä tästä maratonharrastuksesta ole juurikaan kärsinyt – mitä nyt hieman sen tuomasta stressistä. Ja ne ryvettyneet suunnistustossut kuistin nurkassa ovat kuitenkin tulleet jäädäkseen.

Ystäväni kyseli millaisia lenkkejä mies juoksi maratoniin valmistautuessaan, ja totesin, että niitä neljän kilometrin suunnistusreittejä. Tällä logiikalla minä voin spurtata itseni puolikaskuntoon kahden kilometrin metsälenkeillä. Se ei kuulostaa kovin pahalta. Pistetään hautumaan.

Juoksemassa, osa I

Kävin eilen lenkillä. Toisen kerran viikon sisällä.*

Mies innostui juoksemaan Tukholman maratonin viime kesänä, ja tässä kuussa lähtee Berliiniin. (Eli on keksinyt sosiaalisesti hyväksytyn keinon lähteä ulkomaanreissulle pikkulapsiperheen isänä.) Heinäkuussa oli myös trooppisen kuuma Paavo Nurmi maraton Turussa, mistä mies juoksi puolikkaan ja sen jälkeen kramppaili, oksenteli ja vapisi illan 39 asteen kuumeessa. Ihan hyvä aika, kuulemma, eli oli suoritukseensa oikein tyytyväinen.


Tukholmassa seurasin maratonia ensimmäistä kertaa ja vaikka maaliintulevat ihmiset näyttivät juuri niin raadoilta kuin näyttivät, minut valtasi selittämätön halu tehdä tuo sama itsekin. Paavo Nurmessa kyyneleet kihosivat silmiini, niin hienolta juokseminen näytti. Syytän hormoneja. Massatapahtumissa on kuitenkin selvästi jotain, joka vetoaa minuun. Maratonkatsojan innostuksessa meninkin läväyttämään ideani julkiseen jakoon: juoksisin puolikkaan ensi vuonna.

Tässä on vain yksi ongelma: vihaan juoksemista. Tai pari muutakin ongelmaa: en ole kovinkaan tavoiteorientoitunut ihminen enkä juurikaan ole kiinnostunut itseni ylittämisestä tällaisten fyysisten suoritusten tasolla. Enkä pidä sellaisten asioiden harjoittelemisesta missä en ole hyvä. Niin, ja en todellakaan, todellakaan pidä kylmästä, eli talvella lenkkeily on täysin poissa laskuista. Ainoa piirteeni, joka puhuu projektin onnistuminen puolesta, on kohtuuvoimakas kilpailuviettini, jonka olemassaolon olen havainnut jälleen viime aikoina, kun olen päässyt pelaamaan jalkapalloa.

Maratonhaaveeni julkistettuani pakotin itseni myös lenkille (ja tosiaan, siinä on hyväksytty syy myös minulle poistua kotoa). Havaitsin, etten jaksa juosta yli viiden minuutin pätkiä, mutta raahauduin mökkitiellä seitsemisen kilometriä. Toisella lenkillä puolitoista kuukautta myöhemmin jaksoin juosta jo kymmenen minuutin pätkiä. Eilen kaksikymmentä. Kehitys vaikuttaa siis lupaavalta: tällä tahdilla menee seitsemännellä lenkkikerralla jo 320 minuuttia putkeen. Kai viidessä tunnissa yksi puolikas taittuu.

Suurin ongelma on saada itseni lenkkipolulle ja pysymään siellä. Nyt juoksin vauvauintiin, jonne on pakko päästä perille asti, ja vielä tiettyyn aikaan. Jos olisin juossut lenkkiä, olisin kääntynyt paljon aiemmin takaisin. Siksi käyn yleensä ohjatussa liikunnassa – lintsaan heti, jos joku ei huuda minulle.

Saisikohan jostain jumppaohjaajajargonia mp3-tiedostoina ladattavaksi: "Jaksaa, jaksaa, jaksaa, nel, kol, kaks, yks, ei tunnu missään...!" Postauksen otsikko osoittaa optimismia, että juoksemisesta tulee asiaa vielä toistekin.

* Sitä edellisen kerran heinäkuussa, ja sitä edellisen just vuonna 2007.