Se on täytetty, eli puolipakollinen juoksuraportti

Olen yrittänyt muodostaa mielipidettä eilisestä puolimaratonista. Liinan tontilla enemmänkin urheillut Fitness Führer kommentoi Helsinki City Runin reitin olevan hirveä, ja vailla muuta maratonkokemusta olen taipuvainen uskomaan sen. Paljon puuduttavia ylämäkiä ja henkisesti tappava Pikku Huopalahden lenkki siinä kohtaa kun melkein olit jo käynyt kääntymässä Stadionin kulmalla. Mutta toisaalta, enhän paremmastakaan tiedä.

Näin se meni:

Lyötyäni vuoden verran laimin kaikki hyvät treenineuvot, viimeisellä viikolla noudatin neuvoja orjallisesti. Kävin keskiviikkona viimeisellä hölkkälenkillä ja sen jälkeen keskityin säästelemään jalkojani. Lauantaina yritin parhaani mukaan jopa nostella jalkoja tuolille oikein vakavissani lepuuttaakseni. Söin kolme päivää ennen kisaa pastaa ja vaihdoin ruisleivän paahtoleipään. Raskasta oli.

Puoli viikkoa myöskin murehdin varusteitani, että millainen paita ja takkiako vaiko ei takkia - ja että ei, sortseilla en kyllä pysty. Lopulta valikoin ylleni trikoot sekä miehen juoksupaidan, jonka pitkät hihat välttivät hansikkaiksi asti kylmällä alkumatkalla. Akuutin viime hetken paniikin aiheutti säänmuutos pilvisestä paisteiseksi juuri ratikkaan hypätessäni, mutta kaupallisessa yhteistyössä Jennijeen kukkaron kanssa hankin itselleni viime hetken paniikkijuoksulippiksen kisakaupasta. (Kiitokset vielä kerran sinne!)

Ehkäpä se kaikki kannatti. Tankkaus, varustelu ja yleinen juoksufiilis olivat nimittäin erittäin kohdillaan, kun järjestin itseni oman juoksuryhmäni eturivistöön, jotta saisin hyvän startin. Ei ollut nälkä, kylmä eikä vessahätä.

Ja hyvän startin sain. Viralliset kannustusjoukkoni hurrasivat minulle ekan kilometrin kohdalla ja juoksu oli iloista koko Töölönlahden ympäri. Miehen kellon asettelin näyttämään juoksunopeutta ja koko juoksun keskinopeutta, enkä ensimmäisen kymmenen kilometrin kohdalla laskeskellut kilometrejä juuri lainkaan. (Toisella kympillä en paljon muuta ajatellutkaan.) Tuijottelin kuitenkin maanisesti juoksuvauhtia ja laskin päässäni sekuntien tuomia muutoksia kokonaisaikaan. Koko kilpailuviettini oli koko juoksun ajan hyvässä käytössä.

Eka kymppi menikin nätisti, tasan tuntiin. Sen aikana toki pohdin, että lähdinkö liian lujaa - koska lähdin todellakin lujempaa kuin 2:15 tavoitteeni olisi antanut syytä. Salaa mielessäni toivoin kuitenkin 2:10 tai jopa 2:05 loppuaikaa. Viritin mieleni odottamaan juomapisteitä, joita oli reilun neljän kilometrin välein - sekuntien menettämistä ja jalkojen puutumista peläten en uskaltanut ottaa yhtään kävelyaskelta, vaan aidon urheilijan tavoin heitin juostessa urheilujuomaa naamani suuntaan ja nielin nenän kautta. Olin etukäteen tehnyt paljon työtä sen eteen, että en yrittäisi heittää mukia roskikseen vaan viskaisin suosiolla mäkeen. Sekään henkinen varustautuminen ei mennyt hukkaan.

Ja tosiaan, lähdinhän minä vähän lujaa: jo pari kilometriä kympin jälkeen alkoi matka painaa. Olen juossut pitkiä lenkkejä, kuten kerroin. Mutta en olen koskaan juossut näin pitkään näin lujaa. Tunnelmaa keventääkseni en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin hokemaan mantrana seuraavaa kilometrilukemaa. Kohta viisitoista, kohta viisitoista, kohta viisitoista. Jalat olivat lyijyä. Eli ei minulla siitä Pikku Huopalahden kierroksesta paljon hyvää sanottavaa ole. Paitsi että se loppui lopulta.

Kahdeksantoista kohdalla alkoi henkisesti helpottaa ja kiristin vähän vauhtiakin, takaisin kuuden kilometrin keskivauhtiin. Tästä mennään maaliin vaikka mikä olisi. Kohta yhdeksäntoista, kohta yhdeksäntoista. Viimeisillä loppukireillä leppoisissa ylämäissä kirosin jokaisella puuskuttavalla uloshengityksellä, irvistin hymyntapaisen maalisuoran kuvaajille ja sitten.

Suunnittelin lyyhistyväni maaliviivan jälkeen, mutta se tuntui liian dramaatiselta, joten toikkaroin puujalkojeni kanssa läpi mitalinjaonchipinirrotukseneväidenjaonnarikan, vedin takin ylle ja raahauduin ratikkaan.

Sitten tuntui ihan hyvältä. Hymyillytti ehkä jopa. Alitin tavoitteeni, jopa sen salaisemman tavoitteeni 2:10. Olin juossut niin hyvän juoksun kuin pystyin, eikä tarvinnut miettiä olisinko pystynyt parempaan.

Päivän ulkojuoksullisissa osioissa tapahtui skumpanjuomista hyvässä seurassa. Mutta vaikka pöydässä istui neljä bloggajaa, ei kuoharilaseista ole yhtään kuvaa. Voitte kuvitella sellaisen tähän. Ja nyt kun kerran aloititte, niin toisen, jossa kirmaan kuin gaselli.

Etukäteen kuvittelin, että seuraava looginen etappi juoksuharrastuksessani olisi täyspitkä maraton, mutta ne suunnitelmat ropisivat Pikku Huopalahden rannoille. Nyt juuri nautin siitä, että en aio vähään aikaan mennä lenkille lainkaan.