Eilen vietettiin valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää.
Somesta luin, että joka vuosi kuolee liki 450 alle 20 vuotiasta lasta.
Lapsen kuolema tuntuu aina odottamattomalle ja luonnottomalle.
Elämän kun pitäisi olla vasta aluillaan ja
vanhempien sekä lapsen yhteinen tulevaisuus valoisana edessäpäin.
On todella tärkeää ja aivan ihanaa,
että lapsen kuolemalle ja vanhempien surulle on tullut enemmän näkyvyyttä sekä
väyliä käsitellä ja hoitaa surua.
Avoimmuus ja tunteista puhuminen sekä surun jakaminen
ovat parasta hoivaa tämän äärimmäisen surun äärellä.
Kun suru kosketti meidän perhettä v.1987,
ei ollut lapsensa menettäneiden sururyhmiä eikä kriisiapua.
Noilta päiviltä on piirtynyt mieleeni pysyvästi sinivalkoiset kukkakimput
ja surunvalittelukortit sekä -adressit.
Vieraita tuli ja meni.
Suruvalittelut ja osanotot sanoina tuntuivat soljuvan ohi,
mutta ihmisten läsnäolo auttoi.
Läheiset ja ystävät kuuntelivat meitä,
kun puhuimme tapahtunutta, eronikäväämme ja tyhjän sylin surua.
He kantoivat meitä pahimman surun yli.
Kaksi lastamme ja uusi vauva antoivat muuta ajattelemista
ja heidän tähtensä oli jaksettava.
Työ ja tekeminen tuntuivat terapeuttisilta,
vaikka kyyneleet valuivatkin ja sydäntä raastoi.
~~~~
Emme koskaan ikinä osanneet ajatella tällaista kohdallemme.
Lapsen kuolema pysäytti meidät ja jätti pysyvän jäljen sydämeemme.
Nuorena perheenä kokemamme kriisi
ja läpikäymämme koettelemus
sekä kaipaus nousevat väistämättä aina uudelleen mieleen
-etenkin toukokuun toisena sunnuntaina
ja marraskuisena isäinpäivänä.
Pyhäinpäivä arvatenkin pysäyttää,
mutta myös lapsen keväinen syntymäpäivä
ja elokuun 9. päivän muistot.
Jouluna ja perhejuhlissa hänen paikkansa on tyhjä
ja sitä ei ole kukaan täyttänyt eikä koskaan tule täyttämään.
Antton elää mukanamme muistoissa.
Hänestä puhutaan "hän oli",
mutta myös niin, että
"hänellä voisi olla tai olisikohan hänellä".
Hän on muistoissa ja hän elää meidän mukana
osana sisarussarjaa sekä perhettä
niin ajatuksissa kuin ajankulussakin.
~~~~
Saatan hämmentyä,
kun minulta kysytään montako lasta meillä on.
Olen päättänyt vastata,
ettö olen kolmentoista lapsen äiti ja
lapsistani kaksitoista on elossa.
Minä tahdon muistaa
en unohtaa.
Minun tarvitsee puhua
ei vaieta.
Hän oli minun lapseni
jokaisella solullaan osa minua
ja yhä edelleen minä kannan
jokaisella solulla häntä mukanani.
-Alisa Martikainen-
Suru muuttaa muotoaan niin kuin tämä toukokuussa saamani Hortensia.
Se oli keväällä violetinsininen
ja nyt syyskuulla se kukoistaa syvänpunaisena.
Siinä on kuin pienen poikamme, sunnuntailapsen elämänkaaren värit.
Vaaleansinisiä ajatuksia,
aurinkoinen huhtikuinen sunnuntaiaamu
sekä pienokaisen
reilun vuoden mittainen elämä.
Se päättyi elokuiseen sunnuntai-iltaan
ja rakkauden sävyttämiin syvänpunaisiin muistoihin.
Ikävään ja kaipaukseen.
Taitoin eilen Hortensiasta pari kukkaa maljakkoon
ja loput laitan kuivahtamaan tulevien päivien iloksi.
Sytytin tuon niin aidolta näyttävän ja turvallisen led -kynttilän
sateiseen lauantaipäivään lapsemme muistolle
ja tälle vanhemmuuden kipeälle kokemukselle.
Aika on hoitanut.
Se on muovannut muistoista lohdutuksen.
Se, että olen ja olemme avoimesti käsitelleet lapsemme menettämistä,
on auttanut jaksamaan.
Ja toivo, että vielä kerran voimme tavata.
He, jotka vain kävivät täällä
pienen hetken
ovat suurinta
mitä ihmissydän voi löytää
ja he käyvät täällä yhä
tulevat iltaisin hiljaisin askelin
hipaisevat eiliset eloon
viipyvät ikävän verran
kertovat, miten millään muulla
ei ole merkitystä
kuin sillä. että edes hetken
on ehtinut äärettömästi
rakastaa.
-Hanna Katajarinne-
Rakkaus ei koskaan häviä!
♥
