Anna Kareninan kimmpaluku on edennyt omalta osaltani aivan aikataulussa. Jos en olisi hieman hidastellut, saattaisin tosin olla jo useamman kymmenen sivua edellä aiottua vauhtia. Tahdon kuitenkin vielä ainakin marraskuussa pysyä määrätyssä vauhdissa. Tällä hetkellä olen siis lukenut osat 1-4 ja olen sivulla 507, enää siis vajaa 500 sivua jäljellä, joten voiton puolella urakassa ollaan.
Ensimmäiset 500 sivua osoittavat ainakin sen, että Tolstoi on jaarittelija. Jo pelkästään kirjan nimestä voisi päätellä sen, että se keskittyy Anna Kareninaan. Kun on lukenut pari sataa sivua huomaakin, että asiaa tehdään kutakuinkin kaikesta muusta kuin itse päähahmostamme. Jos kirjasta poistaisin kaiken sen, mikä ei suoraan Annaan liity, olisi tämä nyt 999-sivuinen opus varmastikin vajaa 400-sivuinen teos. Mutta toisaalta en valita, sillä en ole vielä hetkeäkään pitkästynyt kirjan kanssa.
Omat suosikkini henkilökavalkadista ovat Levin ja Stiva, joilla tuntuu olevan useampi ulottuvuus ja pienempi dramattisuuskerroin kuin muilla. Toisaalta taas Anna, Karenin ja Vronski ovat vähän turhankin yliampuvia, dramaattisia ja omasta mielestäni hyvin epätodellisia henkilöitä. Silti viihdyn heidänkin parissa, vaikka heidän käytöksensä saakin minulla aika ajoin aiheutettua harmaita hiuksia.
Lukukokemusta toki hieman latistaa se, että tiedän kuinka tämä tulee päättymään. Nyt näin puolessa välissä on vielä paljon asioita, joita odotan tapahtuviksi, sillä ensimmäinen puolikas tuntuu olleen vain alustusta toiselle puolikkaalle. Toivonkin siis, että loppupuoliskossa tapahtuu hieman enemmän; varsinkin päähenkilöiden välillä, sillä tällä hetkellä ei ole vielä havaittavissa niitä kahta dramaattista rakastavaista, joiksi kirjan takakannessa Annaa ja Vronskia kutsutaan.
maanantai 31. lokakuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
59/100: Halkeamia
Kirjan nimi: Halkeamia - Valikoituja tekstejä 1986-2011
Kirjoittaja: Kjell Westö, teksteistä osan suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 361
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Halkeamia on kokoelma Kjell Westön kirjoituksia, pääasiallisesti kolumneja, jotka on julkaistu vuosien saatossa niin Yhteishyvässä, Hufvudstadsbladetissa kuin Veikkaajassakin. Mukaan on kelpuutettu myös muutama pidempi teksti, jotka on jo aiemmin ilmestynyt kansissa - Westö kuitenkin halusi ne mukaan, koska piti niitä onnistuneina tuotoksina.
Alussa on Esipuhe, jossa Westö kertoo suhteestaan paitsi kirjoittamiseen myös kieliin ja suomalaisuuteen. Mukana olevat tekstit on jaettu aihepiireittäin seitsemään osaan. Jokaisen aihepiirin sisällä liikutaan kronologisesti ja useamman tekstin perässä on huomioita vuodelta 2011; näissä Westö joko täydentää jotakin epäselvää kohtaa, avaa senhetkistä tilannetta johon teksti pureutui tai peilaa mukaan omaa elämäänsä.
Teksteistä valottuu pikku hiljaa se, miksi Westö rakastaa Helsinkiä, miten tärkeä osa musiikilla on ollut ja on edelleen hänen elämässään ja ennen kaikkea se, miksi hän koki tärkeäksi jakaa näitä rakkauksiaan myös kirjoissa. Paitsi näistä, Westö ottaa kantaa myös ajankohtaisiin asioihin alkaen Lahden dopingista, päätyen maahanmuuttokysymyksiin. Kronologinen järjestys tuntuu tuovan Westön jokaisen tekstin jälkeen hieman lähemmäs lukijaa; kokoelma on hyvin henkilökohtainen, sillä jokaisen kolumninsa taakse Westö on sijoittanut palan omaa itseään ja elämäänsä. Kronologinen järjestys antaa myös hyvän mahdollisuuden seurata Westön kirjoitustyylin muuttumista. Alkupään kirjoituksista huomaa hyvin, että mukana on sitä runollisuutta, jota Westö alkuvuosinaan myös kirjallisesti tuotti. Loppupään kirjoitukset taas ovat lähempänä sitä samaa tyyliä, jota olen tottunut lukemaan hänen romaaneissaan.
Jotenkin käsittämätöntä, että en ole aiemmin törmännyt yhteenkään Westön kirjoittamaan kolumniin. Toisaalta taas enpä ole juuri mitään näistä lehdistä koskaan kunnolla lukenutkaan. Ja näin lukemalla tästä sai myös hyvin yhtenäisen kuvan herra kirjailijasta. Koostumuksensa vuoksi tämä oli paitsi helppo myös nopea lukea. Tämä sopiikin varsin mainiosti työmatkoille tai vaikka mainoskatkoluettavaksi. Tämän jälkeen tahdon jälleen kerran lukea lisää Westöä.
Kirjoittaja: Kjell Westö, teksteistä osan suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 361
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Halkeamia on kokoelma Kjell Westön kirjoituksia, pääasiallisesti kolumneja, jotka on julkaistu vuosien saatossa niin Yhteishyvässä, Hufvudstadsbladetissa kuin Veikkaajassakin. Mukaan on kelpuutettu myös muutama pidempi teksti, jotka on jo aiemmin ilmestynyt kansissa - Westö kuitenkin halusi ne mukaan, koska piti niitä onnistuneina tuotoksina.
Alussa on Esipuhe, jossa Westö kertoo suhteestaan paitsi kirjoittamiseen myös kieliin ja suomalaisuuteen. Mukana olevat tekstit on jaettu aihepiireittäin seitsemään osaan. Jokaisen aihepiirin sisällä liikutaan kronologisesti ja useamman tekstin perässä on huomioita vuodelta 2011; näissä Westö joko täydentää jotakin epäselvää kohtaa, avaa senhetkistä tilannetta johon teksti pureutui tai peilaa mukaan omaa elämäänsä.
Teksteistä valottuu pikku hiljaa se, miksi Westö rakastaa Helsinkiä, miten tärkeä osa musiikilla on ollut ja on edelleen hänen elämässään ja ennen kaikkea se, miksi hän koki tärkeäksi jakaa näitä rakkauksiaan myös kirjoissa. Paitsi näistä, Westö ottaa kantaa myös ajankohtaisiin asioihin alkaen Lahden dopingista, päätyen maahanmuuttokysymyksiin. Kronologinen järjestys tuntuu tuovan Westön jokaisen tekstin jälkeen hieman lähemmäs lukijaa; kokoelma on hyvin henkilökohtainen, sillä jokaisen kolumninsa taakse Westö on sijoittanut palan omaa itseään ja elämäänsä. Kronologinen järjestys antaa myös hyvän mahdollisuuden seurata Westön kirjoitustyylin muuttumista. Alkupään kirjoituksista huomaa hyvin, että mukana on sitä runollisuutta, jota Westö alkuvuosinaan myös kirjallisesti tuotti. Loppupään kirjoitukset taas ovat lähempänä sitä samaa tyyliä, jota olen tottunut lukemaan hänen romaaneissaan.
Jotenkin käsittämätöntä, että en ole aiemmin törmännyt yhteenkään Westön kirjoittamaan kolumniin. Toisaalta taas enpä ole juuri mitään näistä lehdistä koskaan kunnolla lukenutkaan. Ja näin lukemalla tästä sai myös hyvin yhtenäisen kuvan herra kirjailijasta. Koostumuksensa vuoksi tämä oli paitsi helppo myös nopea lukea. Tämä sopiikin varsin mainiosti työmatkoille tai vaikka mainoskatkoluettavaksi. Tämän jälkeen tahdon jälleen kerran lukea lisää Westöä.
maanantai 24. lokakuuta 2011
58/100: Piiat
Kirjan nimi: Piiat (The Help)
Kirjoittaja: Kathryn Stockett, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 456
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Kathryn Stockettin Piiat on ollut viime aikoina blogosfäärin suosiossa eikä suotta, sillä tämä esikoisteos on paitsi lukuelämys myös tarjolla valkokankailla laajemmallekin yleisölle. Tässä todella on pitkästä aikaa kirja, jonka elokuvaversion tahdon nähdä. Kirja on myös osittain henkilökohtainen, sillä Stockett on itsekin kasvanut juuri 1960-luvun Missisippissä, kotiapulaisen osittain kasvattamana.
Piiat on kertomus 1960-luvun Amerikasta, Mississipin osavaltiossa sijaitsevasta Jacksonin kaupungista. Sen pääosassa ovat Aibileen ja Mindy, kaksi mustaa naista, jotka toimivat kotiapulaisina, sekä Skeeter, lupaava kirjailijan alku, joka ei suostu hyväksymään normeja, jotka on laadittu valkoisten ja mustien välille. Skeeter saa idean kirjoittaa kirjan kotiapulaisten elämästä; niin hyvistä kuin huonoista puolistakin, siitä miten valkoiset emännät heitä kohtelevat, miten valkoiset näkevät perhe-elämän, mitä kaikkea työhön sisältyy. Projekti on riskialtis sekä Skeeterille että kaikille mukaanlähteville mustille, mutta kirja alkaa kuitenkin syntyä; tuoden mukanaan useamman salaisuuden.
Piiat on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Se soljuu alusta loppuun (lopun viimeistä noin kymmentä sivua lukuunottamatta) vahvana, pitäen tunnelmaa ja jännitystä yllä. Kertojaäänien vaihtelevuus (Aibileenin, Minnyn ja Skeeterin välillä) tuo mukavaa väriä ja asiat esiin hieman erilaisista näkökulmista. Aikajakso on verrattain pitkä, vuodesta 1962 vuoteen 1964, mutta se ei näy lainkaan kokonaisuudessa. Päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta ja vuoden vaihdoksen havaitsee vain tekstissä esiintyvistä yksityiskohdista (kuten Kennedyn murha) tai suorasta vuosiluvun maininnasta.
Pidinkin juuri siitä, että tosielämän tapahtumia oli otettu mukaan. Missään vaiheessa ne eivät saaneet suurta roolia, rotumielenosoituksia lukuunottamatta, mutta mainittiin juuri sopivasti niin, että lukijakin huomaa henkilöiden nämä asiat kohdanneen. Pidin myös maisemasta, välillä tuntui kuin olisin jälleen siinä samassa paikassa, johon matkustin lukiessani Kuin surmaisia satakieltä. Pieni kyläpahanen, jossa piirit ovat pienet, kaikki tuntevat kaikki ja ennakkoluulot ovat edelleen vahvoja. Kirjat myös olivat suuressa osassa teoksessa, mainittiinpa siinä juurikin myös kyseinen Harper Leen teos.
Mustien ja valkoisten ero tulee hyvin esiin tekstissä. Varmasti tämä tulisi vielä paremmin esiin, jos olisin lukenut tämän alkukielellä, mutta suomennoksessakin huomasi kyllä hyvin eroavaisuudet. Siinä missä hienostopiirit puhuvat huoliteltua kieltä käyttää varsinkin Minny karskia slangia. Skeeter selvänä väliinputoajana etsii paikkaansa myös kielellisessä ilmapiirissä. Myös se, kuinka kukin havainnoi maailmaa ympärillään, on mielenkiintoista. Aibileen miettii usein emäntänsä kasvatusmetodeja ja raottaa yksityiselämäänsä hyvin vähän, valikoidulle joukolle. Minny taas on rääväsuu, josta harva emäntä pitää. Minny suostuu puhumaan omasta elämästään vielä vähemmän, varsinkin valkoiselle Skeeterille, ainoastaan Aibileen on hänen uskottunsa. Ja sitten on Skeeter, joka taistelee asemastaan seurapiireissä, miettii mustien ja valkoisten oikeuksia, pohtii rakkautta ja ystävyyttä. Jokaisen kappaleessa seurataan paitsi heidän työpäiviään, myös elämää työpaikkojen ulkopuolella. Lukija siis saa enemmän tietoa kuin Aibileen, Minny tai Skeeter suostuvat jakamaan.
Kirjan loppua kohden käy myös selväksi se, että kyseessä ei ole kirja, jossa on täysin onnellinen loppu. Mielestäni lopetus onkin kirjan heikoin kohta, ja viimeiset 10 sivua osittain latistivat muuten niin upean lukukokemuksen. Loppu nimittäin jää niin auki, että se suorastaan huutaa jatko-osaa kaikille tapahtumille. Mikä sinänsä ei ole huono asia, sillä mielelläni luen lisää. Mutta se vaan on liian avoin. Toisaalta kirjan yksi kantavista kysymyksistä, voiko valkoinen ja musta ystävystyä, jatkuu viimeiselle sivulle saakka.
Arvosana: ****½
Kirjoittaja: Kathryn Stockett, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 456
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Kathryn Stockettin Piiat on ollut viime aikoina blogosfäärin suosiossa eikä suotta, sillä tämä esikoisteos on paitsi lukuelämys myös tarjolla valkokankailla laajemmallekin yleisölle. Tässä todella on pitkästä aikaa kirja, jonka elokuvaversion tahdon nähdä. Kirja on myös osittain henkilökohtainen, sillä Stockett on itsekin kasvanut juuri 1960-luvun Missisippissä, kotiapulaisen osittain kasvattamana.
Piiat on kertomus 1960-luvun Amerikasta, Mississipin osavaltiossa sijaitsevasta Jacksonin kaupungista. Sen pääosassa ovat Aibileen ja Mindy, kaksi mustaa naista, jotka toimivat kotiapulaisina, sekä Skeeter, lupaava kirjailijan alku, joka ei suostu hyväksymään normeja, jotka on laadittu valkoisten ja mustien välille. Skeeter saa idean kirjoittaa kirjan kotiapulaisten elämästä; niin hyvistä kuin huonoista puolistakin, siitä miten valkoiset emännät heitä kohtelevat, miten valkoiset näkevät perhe-elämän, mitä kaikkea työhön sisältyy. Projekti on riskialtis sekä Skeeterille että kaikille mukaanlähteville mustille, mutta kirja alkaa kuitenkin syntyä; tuoden mukanaan useamman salaisuuden.
Piiat on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Se soljuu alusta loppuun (lopun viimeistä noin kymmentä sivua lukuunottamatta) vahvana, pitäen tunnelmaa ja jännitystä yllä. Kertojaäänien vaihtelevuus (Aibileenin, Minnyn ja Skeeterin välillä) tuo mukavaa väriä ja asiat esiin hieman erilaisista näkökulmista. Aikajakso on verrattain pitkä, vuodesta 1962 vuoteen 1964, mutta se ei näy lainkaan kokonaisuudessa. Päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta ja vuoden vaihdoksen havaitsee vain tekstissä esiintyvistä yksityiskohdista (kuten Kennedyn murha) tai suorasta vuosiluvun maininnasta.
Pidinkin juuri siitä, että tosielämän tapahtumia oli otettu mukaan. Missään vaiheessa ne eivät saaneet suurta roolia, rotumielenosoituksia lukuunottamatta, mutta mainittiin juuri sopivasti niin, että lukijakin huomaa henkilöiden nämä asiat kohdanneen. Pidin myös maisemasta, välillä tuntui kuin olisin jälleen siinä samassa paikassa, johon matkustin lukiessani Kuin surmaisia satakieltä. Pieni kyläpahanen, jossa piirit ovat pienet, kaikki tuntevat kaikki ja ennakkoluulot ovat edelleen vahvoja. Kirjat myös olivat suuressa osassa teoksessa, mainittiinpa siinä juurikin myös kyseinen Harper Leen teos.
Mustien ja valkoisten ero tulee hyvin esiin tekstissä. Varmasti tämä tulisi vielä paremmin esiin, jos olisin lukenut tämän alkukielellä, mutta suomennoksessakin huomasi kyllä hyvin eroavaisuudet. Siinä missä hienostopiirit puhuvat huoliteltua kieltä käyttää varsinkin Minny karskia slangia. Skeeter selvänä väliinputoajana etsii paikkaansa myös kielellisessä ilmapiirissä. Myös se, kuinka kukin havainnoi maailmaa ympärillään, on mielenkiintoista. Aibileen miettii usein emäntänsä kasvatusmetodeja ja raottaa yksityiselämäänsä hyvin vähän, valikoidulle joukolle. Minny taas on rääväsuu, josta harva emäntä pitää. Minny suostuu puhumaan omasta elämästään vielä vähemmän, varsinkin valkoiselle Skeeterille, ainoastaan Aibileen on hänen uskottunsa. Ja sitten on Skeeter, joka taistelee asemastaan seurapiireissä, miettii mustien ja valkoisten oikeuksia, pohtii rakkautta ja ystävyyttä. Jokaisen kappaleessa seurataan paitsi heidän työpäiviään, myös elämää työpaikkojen ulkopuolella. Lukija siis saa enemmän tietoa kuin Aibileen, Minny tai Skeeter suostuvat jakamaan.
Kirjan loppua kohden käy myös selväksi se, että kyseessä ei ole kirja, jossa on täysin onnellinen loppu. Mielestäni lopetus onkin kirjan heikoin kohta, ja viimeiset 10 sivua osittain latistivat muuten niin upean lukukokemuksen. Loppu nimittäin jää niin auki, että se suorastaan huutaa jatko-osaa kaikille tapahtumille. Mikä sinänsä ei ole huono asia, sillä mielelläni luen lisää. Mutta se vaan on liian avoin. Toisaalta kirjan yksi kantavista kysymyksistä, voiko valkoinen ja musta ystävystyä, jatkuu viimeiselle sivulle saakka.
Arvosana: ****½
tiistai 18. lokakuuta 2011
57/100: Harjukaupungin salakäytävät
Kirjan nimi: Harjukaupungin salakäytävät
Kirjoittaja: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 372
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Pasi Ilmari Jääskeläinen oli minulle kauan aikaa tuttu Jääppinä, omintakeisana äidinkielen lehtorina jyväskyläläisessä lukiossa. Tunnistamisen tunne on käynyt useampaan otteeseen aivoissani, mutta vasta tarttuessani Harjukaupungin salakäytäviin osasin vetää sen puuttuvan viivan herrojen Jääp ja Jääskeläinen välillä. Joskus sitä vain on hieman hidas...
Harjukaupungissa, jonka suurin osa meistä tuntee nimellä Jyväskylä, seikkailee keski-ikää lähestyvä ja sateenvarjoja jatkuvasti hävittävä Olli Suominen, kustantaja ja kirkkovaltuutettu. Sitten Ollin elämään tulee Facebook ja Kerttu Kara, Ollille lapsuudesta tuttu ja maailmanmenestyskirjan Elokuvallisen elämänoppaan kirjoittaja. Pian Ollin elämän sekoittavat Tourulan Viisikko, oudot unet, salakäytävät, m-hiukkaset, elokuvakerho sekä Maaginen kaupunkiopas.
Niin. Ei tämä nyt saanut minussa herätettyä sellaista ooh-aaltoa, jota odotin luettuani tämän ja Jääskeläisen muiden kirjojen arvosteluja. Toisaalta tämä on kyllä lajityypiltään myös sellaista laatua, joka ei minuun aivan täysillä iske. Silti kuitenkin viihdyin hyvin tämän parissa enkä todellakaan ole antamassa tälle täystyrmäystä. Varsinkin valloittavuudellaan kirja vei mukanaan ja onkin selvää, että kyllä minä vastaisuudessakin Jääskeläistä luen.
Viihdyin lukiessani lainauksia Maagisesta kaupunkioppaasta ja Elokuvallisesta elämänoppaasta. Melkein aloin jo toivoa sitä, että joku todellakin olisi kirjoittanut kyseiset opukset. Myös viittaukset suuriin elokuviin ja muutamiin kirjoihin (Nerudaa! vaikka en itse juurikaan hänen tuotoksistaan pidä) olivat mukavia yksityiskohtia, jotka värittivät hyvin kirjan maagista maailmaa. Jälleen kerran kaupunkikuvaus oli mahtavaa ja rakastuin Jyväskylään harjuineen, vaikka kaupungissa olenkin vain kahdesti käynyt. Suomisen Olli (jälleen elokuvaviittaus, kesti kauan että tämän tajusin) myös laukoo paljon mieleenpainuvia lausahduksia ja varsinkin herran päänsisäinen maailma on hyvin viihdyttävä.
Valitettavasti tässä myös oli huonoja puolia niin, että tämä ei noussut aivan ylimmälle tasolle. Ensinnäkin hyppäykset kohtauksesta ja ajasta toiseen on toteutettu osittain sekavasti. Aina lukija ei ole aivan perillä siitä, ollaanko nykyajassa, menneisyydessä, unessa vai jossakin aivan muualla. Selkeää jakoa näiden tapahtumien välillä ei tapahdu ja välillä tarvitsee lukea koko luku loppu tajutakseen, mitä tasoa eletään. Lisäksi täytyy kritisoida sitä, että Jääskeläinen on kirjoittanut teokselleen kaksi loppua. Oma versioni oli blanc, joka tietenkin on minun mielestäni se oikea lopetus. Toisaalta en edes halua lukea sitä toista versiota, koska silloin ei enää olisi kyseessä se sama teos, jonka luin. Toisaalta taas olen utelias luonne ja tekisi mieli kurkistaa, miten paljon versioissa on eroa. Tämä ei valitettavasti anna täysin positiivista kuvaa kirjailijasta, vaan kielii enemminkin siitä, että hän on ollut kahden vaiheilla lopun suhteen ja sen sijaan, että olisi päätynyt toiseen on hän päättänyt jakaa loput kirjojen kesken.
Arvosana: ***½
Kirjoittaja: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 372
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Pasi Ilmari Jääskeläinen oli minulle kauan aikaa tuttu Jääppinä, omintakeisana äidinkielen lehtorina jyväskyläläisessä lukiossa. Tunnistamisen tunne on käynyt useampaan otteeseen aivoissani, mutta vasta tarttuessani Harjukaupungin salakäytäviin osasin vetää sen puuttuvan viivan herrojen Jääp ja Jääskeläinen välillä. Joskus sitä vain on hieman hidas...
Harjukaupungissa, jonka suurin osa meistä tuntee nimellä Jyväskylä, seikkailee keski-ikää lähestyvä ja sateenvarjoja jatkuvasti hävittävä Olli Suominen, kustantaja ja kirkkovaltuutettu. Sitten Ollin elämään tulee Facebook ja Kerttu Kara, Ollille lapsuudesta tuttu ja maailmanmenestyskirjan Elokuvallisen elämänoppaan kirjoittaja. Pian Ollin elämän sekoittavat Tourulan Viisikko, oudot unet, salakäytävät, m-hiukkaset, elokuvakerho sekä Maaginen kaupunkiopas.
Niin. Ei tämä nyt saanut minussa herätettyä sellaista ooh-aaltoa, jota odotin luettuani tämän ja Jääskeläisen muiden kirjojen arvosteluja. Toisaalta tämä on kyllä lajityypiltään myös sellaista laatua, joka ei minuun aivan täysillä iske. Silti kuitenkin viihdyin hyvin tämän parissa enkä todellakaan ole antamassa tälle täystyrmäystä. Varsinkin valloittavuudellaan kirja vei mukanaan ja onkin selvää, että kyllä minä vastaisuudessakin Jääskeläistä luen.
Viihdyin lukiessani lainauksia Maagisesta kaupunkioppaasta ja Elokuvallisesta elämänoppaasta. Melkein aloin jo toivoa sitä, että joku todellakin olisi kirjoittanut kyseiset opukset. Myös viittaukset suuriin elokuviin ja muutamiin kirjoihin (Nerudaa! vaikka en itse juurikaan hänen tuotoksistaan pidä) olivat mukavia yksityiskohtia, jotka värittivät hyvin kirjan maagista maailmaa. Jälleen kerran kaupunkikuvaus oli mahtavaa ja rakastuin Jyväskylään harjuineen, vaikka kaupungissa olenkin vain kahdesti käynyt. Suomisen Olli (jälleen elokuvaviittaus, kesti kauan että tämän tajusin) myös laukoo paljon mieleenpainuvia lausahduksia ja varsinkin herran päänsisäinen maailma on hyvin viihdyttävä.
Valitettavasti tässä myös oli huonoja puolia niin, että tämä ei noussut aivan ylimmälle tasolle. Ensinnäkin hyppäykset kohtauksesta ja ajasta toiseen on toteutettu osittain sekavasti. Aina lukija ei ole aivan perillä siitä, ollaanko nykyajassa, menneisyydessä, unessa vai jossakin aivan muualla. Selkeää jakoa näiden tapahtumien välillä ei tapahdu ja välillä tarvitsee lukea koko luku loppu tajutakseen, mitä tasoa eletään. Lisäksi täytyy kritisoida sitä, että Jääskeläinen on kirjoittanut teokselleen kaksi loppua. Oma versioni oli blanc, joka tietenkin on minun mielestäni se oikea lopetus. Toisaalta en edes halua lukea sitä toista versiota, koska silloin ei enää olisi kyseessä se sama teos, jonka luin. Toisaalta taas olen utelias luonne ja tekisi mieli kurkistaa, miten paljon versioissa on eroa. Tämä ei valitettavasti anna täysin positiivista kuvaa kirjailijasta, vaan kielii enemminkin siitä, että hän on ollut kahden vaiheilla lopun suhteen ja sen sijaan, että olisi päätynyt toiseen on hän päättänyt jakaa loput kirjojen kesken.
Arvosana: ***½
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Lokakuun kirjaostoksia
Lokakuussa minua pisti kunnolla kirjakärpänen, joka johti siihen, että haalin itselleni ennätyksellisen määrän kirjaostoksia. Ja tämä kuukausi on vasta puolessa välissä, tosin koetan jättää tämän kuukauden ostelut tähän. Näistä kuudesta kirjasta en maksanut yhteensä edes 20 euroa, kiitos siitä Kirjamessuille, Hulluille Päiville sekä Kirjatorin Poistotorille. Mukaan on siis tarttunut:
Sara Gruen - Water for Elephants
Richard Yates - Revolutionary Road
Alan Bennett - Epätavallinen lukija
Keijo Siekkinen - Jäähyväiset rakkaudelle
John Rechy - Kaupunkien yössä
Torgrim Eggen - Kaksoset
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Tunnustan kahdeksan kertaa
Sekä Lukuisan Laura, Kirjanurkkauksen Zephyr että lukuhetkien Sonja muistivat minua tällä ihanalla tunnustuksella, siitä kiitos heille! Tunnustukseen kuuluu, että kiitän haasteen antajia (kiitos taas), kerron itsestäni kahdeksan satunnaista asiaa ja annan tunnustuksen kahdeksalle blogille.
1. Jätin eilen pitkällisen sisäisen taistelun jälkeen kirjan kesken. Kyseessä oli Kauimpana kuolemasta, johon en vain päässyt mitenkään kiinni.
2. Kävin eilen niinikään vierailulla suomalaisessa Buddha-temppelissä.
3. Minun olisi tarkoitus valmistua lastenohjaajaksi toukokuussa 2012 ja tulevaisuudessa tahtoisin tehdä töitä seurakunnan lapsi- ja perhetyössä.
4. Tapasimme mieheni kanssa ensimmäisen kerran netissä wrestling-aiheisen keskustelupalstan kautta.
5. Pidän livemusiikista; paras keikkamuisto on (ja tulee varmaan myös aina olemaan) Green Dayn Suomen keikka kesällä 2010.
6. Kaikkien aikojen suosikkisarjani televisiossa on Frendit. Leffahyllystämme löytyy kaikki tuotantokaudet eikä niiden uudelleenkatselemiseen kyllästy koskaan.
7. Rakastan tulevaa alaani: lastenlaulut ja leikkiin mukaan heittäytyminen on parasta pakoa arjesta (kirjojen lisäksi).
8. Olen talvi-ihminen. Kaksi viimeistä talvea ovat olleet unelmieni täyttymys; talvella kuuluu olla kunnolla lunta ja korkeat hanget.
Koska tämä haaste on ollut lähes kaikissa blogeissa en nyt haasta mukaan kahdeksaa kanssablogaajaa. Sen sijaan heitän haasteen melkein uunituoreelle blogaajalle Annille ja hänen ajatuksilleen kirjamaasta.
maanantai 10. lokakuuta 2011
56/100: Olemisen sietämätön keveys
Kirjan nimi: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná Lehkost Bytí)
Kirjoittaja: Milan Kundera, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1996
Sivumäärä: 390
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Milan Kunderan klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys valikoitui lukupiirimme seuraavaksi teokseksi. Amerikkalaisen tytön jälkeen jokainen meistä kaipasi hieman helpompaa ja nopeampaa luettavaa ja huhut siitä, että tässä olisi sellainen teos (ja useamman lukupiiriläisemme into saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella) puolsi lopulta valintaamme.
Kirja seuraa neljän keski-eurooppalaisen ihmisen elämää 1960-luvun hajoilevassa Euroopassa. Keskushahmoina toimivat Tomàs, prahalainen kirurgi ja naistenmies sekä Tereza, johon Tomàs rakastuu päätä pahkaa heidän ensitapaamisellaan. Sitten on Sabina, taiteilija, seikkailija ja rakastajatar. Sabinan päätyessä Geneveen mukaan tulee Franz, keski-ikäinen tiedemies, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Se on ennen kaikkea tarina neljästä sijaansa etsivästä ihmisestä.
Hahmojen elämät kutoutuvat romaanissa yhteen tuoden esiin moraaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat. Olemisen sietämätön keveys pureutuu varsinkin 1960-luvun Tsekkoslovakian yhteiskunnallisiin kiemuroihin, aikaan jolloin Neuvostoliitto vyöryi maahan ja otti vallan. Kirjan kantava voima on kuitenkin filosofinen pohdinta, jota onnistutaan liittämään lähes jokaiseen asiaan.
Aivan aluksi tahdon sanoa, että en pidä filosofiasta - lainkaan. Mutta pidin silti valtavasti tästä. Kunderan kieli on valloittavaa ja vaikka hän toimiikin kertovana filosofina, se ei haitannut laisinkaan. Välillä tosin useamman luvun verran kestävä pohdinta kitchistä tai moraalista tai toisesta maapallosta tosin sai minut vallan eksyneeksi, puhumattakaan unimaailmoista ja niistä hetkistä, kun hypättiin ajassa runsaasti eteen- tai taaksepäin. Kuitenkin kun Kunderan ajatuksista pääsi uudelleen kärryille, viihtyi hänen parissaan mainiosti. Huomasin useammassa kohdassa suorastaan ahmivani kirjaa ja nyökkäileväni viisaille lausahduksille.
Kirjan hahmoista Franz tuntui täysin statistilta, välillä ajattelin että hänet oli tungettu mukaan väkisin, jotta kaikki käänteet saatiin toteutettua. Teraza taas oli ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka toki en kaikkia hänen ajatuksia käsittänytkään. Myös Karenin, pariskunnan koira, oli hyvin valloittava tapaus. Itse asiassa taisin kiintyä häneen toisiksi eniten heti Terezan jälkeen. Minäkin tahdon koiran ja nimetä hänet Anna Kareninan mukaan. (Ja nyt huom! niille, jotka lukevat Anna Kareninaa/haluavat sen joskus lukea, eivätkä ole tietoisia sen loppuratkaisusta. Älkää lukeko tätä teosta ennen kuin Tolstoinne on päättynyt, sillä Kundera kertoo varsin suorasukaisesti teoksen loppuratkaisun.) Kunderan esittämä moraalimaailma on kaikkea muuta kuin hyväksyttävä, vaikka päähenkilöt käytöstään koettavatkin kovin filosofisesti perustella.
Lisäkiitosta vielä lyhyistä luvuista. Harvemmin olen lukenut kirjan, jossa keskimääräinen luvun pituus on kaksi sivua ja viisisivuinen luku tuntuu jo pitkältä. Tällaiseen kepeään, pohtivaan tekstiin se on kuitenkin juuri sopiva pituus, nyt jokaisen luvun jälkeen lukija saa hengähtää ja maistella lukemaansa. Harmi, että minulla oli vain kiire lukea kirja loppuun, enkä juurikaan pysähtynyt miettimään. Nyt tuntuu, että kirjan kaikista kaunein hienous meni ohi. Uudelleenluku on takuulla paikallaan jossain vaiheessa, tällä kertaa hitaasti ja miettien, miten tämä on varmasti myös tarkoitettu luettavaksi.
Arvosana: ***½
Kirjoittaja: Milan Kundera, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1996
Sivumäärä: 390
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Milan Kunderan klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys valikoitui lukupiirimme seuraavaksi teokseksi. Amerikkalaisen tytön jälkeen jokainen meistä kaipasi hieman helpompaa ja nopeampaa luettavaa ja huhut siitä, että tässä olisi sellainen teos (ja useamman lukupiiriläisemme into saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella) puolsi lopulta valintaamme.
Kirja seuraa neljän keski-eurooppalaisen ihmisen elämää 1960-luvun hajoilevassa Euroopassa. Keskushahmoina toimivat Tomàs, prahalainen kirurgi ja naistenmies sekä Tereza, johon Tomàs rakastuu päätä pahkaa heidän ensitapaamisellaan. Sitten on Sabina, taiteilija, seikkailija ja rakastajatar. Sabinan päätyessä Geneveen mukaan tulee Franz, keski-ikäinen tiedemies, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Se on ennen kaikkea tarina neljästä sijaansa etsivästä ihmisestä.
Hahmojen elämät kutoutuvat romaanissa yhteen tuoden esiin moraaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat. Olemisen sietämätön keveys pureutuu varsinkin 1960-luvun Tsekkoslovakian yhteiskunnallisiin kiemuroihin, aikaan jolloin Neuvostoliitto vyöryi maahan ja otti vallan. Kirjan kantava voima on kuitenkin filosofinen pohdinta, jota onnistutaan liittämään lähes jokaiseen asiaan.
Aivan aluksi tahdon sanoa, että en pidä filosofiasta - lainkaan. Mutta pidin silti valtavasti tästä. Kunderan kieli on valloittavaa ja vaikka hän toimiikin kertovana filosofina, se ei haitannut laisinkaan. Välillä tosin useamman luvun verran kestävä pohdinta kitchistä tai moraalista tai toisesta maapallosta tosin sai minut vallan eksyneeksi, puhumattakaan unimaailmoista ja niistä hetkistä, kun hypättiin ajassa runsaasti eteen- tai taaksepäin. Kuitenkin kun Kunderan ajatuksista pääsi uudelleen kärryille, viihtyi hänen parissaan mainiosti. Huomasin useammassa kohdassa suorastaan ahmivani kirjaa ja nyökkäileväni viisaille lausahduksille.
Kirjan hahmoista Franz tuntui täysin statistilta, välillä ajattelin että hänet oli tungettu mukaan väkisin, jotta kaikki käänteet saatiin toteutettua. Teraza taas oli ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka toki en kaikkia hänen ajatuksia käsittänytkään. Myös Karenin, pariskunnan koira, oli hyvin valloittava tapaus. Itse asiassa taisin kiintyä häneen toisiksi eniten heti Terezan jälkeen. Minäkin tahdon koiran ja nimetä hänet Anna Kareninan mukaan. (Ja nyt huom! niille, jotka lukevat Anna Kareninaa/haluavat sen joskus lukea, eivätkä ole tietoisia sen loppuratkaisusta. Älkää lukeko tätä teosta ennen kuin Tolstoinne on päättynyt, sillä Kundera kertoo varsin suorasukaisesti teoksen loppuratkaisun.) Kunderan esittämä moraalimaailma on kaikkea muuta kuin hyväksyttävä, vaikka päähenkilöt käytöstään koettavatkin kovin filosofisesti perustella.
Lisäkiitosta vielä lyhyistä luvuista. Harvemmin olen lukenut kirjan, jossa keskimääräinen luvun pituus on kaksi sivua ja viisisivuinen luku tuntuu jo pitkältä. Tällaiseen kepeään, pohtivaan tekstiin se on kuitenkin juuri sopiva pituus, nyt jokaisen luvun jälkeen lukija saa hengähtää ja maistella lukemaansa. Harmi, että minulla oli vain kiire lukea kirja loppuun, enkä juurikaan pysähtynyt miettimään. Nyt tuntuu, että kirjan kaikista kaunein hienous meni ohi. Uudelleenluku on takuulla paikallaan jossain vaiheessa, tällä kertaa hitaasti ja miettien, miten tämä on varmasti myös tarkoitettu luettavaksi.
Arvosana: ***½
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
55/100: Totta
Kirjan nimi: Totta
Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 332
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 332
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Riikka Pulkkisen Totta oli odotettu varsinkin niiden keskuudessa, jotka nauttivat hänen esikoisteoksessan Raja. Minä itse tartuin kirjailijan teokseen osana Suomalaisen keskiluokan arki-haastetta ja myös kiinnostuksesta häntä kohtaan - onhan häntä täällä blogimaailmassakin paljon kehuttu.
Tottan juoni on varmasti suurimmalle osalle jo tässä vaiheessa tuttu. Sen keskiössä on kolmen sukupolven verran naisia: kuolemaa tekevä isoäiti Elsa, hänen tyttärensä Eleonoora sekä tämän tytär Anna. Vahvassa asemassa on myös Martti, Elsan mies sekä Eeva, jonka olemassaolo tuntuu olleen monelle yllätys, toisille epätoivottava tosi. Tarina kulkee kahdessa tasossa; nykypäivässä seuraamme Elsan, Martin, Eleonooran ja Annan elämää, jota varjostaa tieto salaisuudesta. 1960-luvulla seuraamme Eevaa, joka toimii Eleonooran lapsenvahtina ja ylittää yhden jos toisenkin hyvän maun mukaisen rajan. Salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua pikku hiljaa - molemmissa ajoissa. Lopputulos on traaginen ja jättää jälkensä jokaiseen osalliseen.
Mitäpä tästä oikein osaisi sanoa. Eipä tämä iskenyt sillä tavalla kuin olin toivonut, kuulun ilmeisesti siihen puolikkaaseen blogistaniaa joka ei ole liittynyt Pulkkisen fanikerhoon. Ei tämä nyt mikään hirveän huono ollut, mutta eipä tästä oikein mitään käteenkään jäänyt. Jotenkin oli vaikeaa päästä lukemisessa vauhtiin, tämä oli taas niitä teoksia jota luki vauhdilla eteenpäin siksi, että odotti koko ajan sitä suurta mullistusta, jota ei lopulta sitten tullutkaan.
Eevan tarina oli teoksen parasta antia. Se tuntui niin paljon todellisemmalta ja läsnäolevammalta kuin nykypäivän tapahtumat, piti minua lukijana otteessaan ja eteni aivan liian hitaasti, sillä halusin jatkuvasti saada lisätietoa hänen kohtalostaan. Eeva oli tuotu hyvin esiin hieman eksyneenä nuorena naisena, joka toisaalla etsii koko ajan paikkaansa tässä maailmassa, toisaalla tuntee olevansa juuri siellä missä hänen kuuluukin. Eevalla on luonnetta, nuorena ja naiivina hän on ehdottomasti koko kirjan mielenkiintoisin henkilöhahmo.
Valitettavasti muut henkilöt eivät sitten samanlaisia tunteita herättäneetkään. Eleonooraan ei tuntunut saavan minkäänlaista otetta, Elsalla oli toki hetkensä ja Martti vaikutti olevan kaavoihinsa kangistunut. Heikoin esitys oli kuitenkin Anna, joka omasta mielestäni vaikutti hyvin absurdilta, osittain jopa epätodelliselta. Hän ajattelee useammassa kohdassa aivan samalla tavalla kuin Eeva samantapaisessa tilanteessa lähes 50 vuotta aiemmin. Paikoitellen hänen käytöksensä on outoa eikä sille lopulta tarjota mitään kunnollista syytä. En itse tiedä mitään gradun tekemisestä, mutta koko hänen graduprojektinsa vaikuttaa omasta mielestäni hyvin epäorganisoidulta.
Pulkkisen kieli on kyllä kaunista. Kuvausta hän ei juurikaan harrasta, leikittelyä erilaisilla kielikuvilla sitäkin enemmän. Virkkeiden pituus vaihtelee mukavasti ja kappaleiden pituus rytmitti hyvin lukemista. Toisaalta jäin kaipaamaan kielessä puhujien erottumista. Siinä missä edellisessä lukemassani kirjassa, Salossa, käytettiin hahmoille sopivaa kieltä, on Pulkkinen tyytynyt käyttämään jokaisella henkilöllään samaa kieltä; niin pienen maaseutukaupungin tytölle kuin myös psykologille ja taidemaalarille. Sanokaa toki rajoittuneeksi, mutta edes jonkinlainen ero puhetavassa olisi mukava piristysruiske.
Aineksia tässä oli ja Eevan tarina olikin mielenkiintoinen. Nykytarina kuitenkin rikkoi mukavan kokonaisuuden, joten ei tähän aivan innoissaan voi suhtautua. Taidan kuitenkin antaa myös Rajalle mahdollisuuden ennen lopullista päätöstäni siitä, onko Pulkkinen tulevaisuudessa niitä kirjailijoita, jonka teoksia tahdon lukea enemmänkin.
Arvosana: ***
perjantai 7. lokakuuta 2011
54/100: Salo
Kirjan nimi: Salo
Kirjoittaja: Turkka Hautala
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 320
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Turkka Hautalan esikoisromaani Salo on vahva ja moniääninen. Se on episodiromaani, jonka ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa. Se on tarina pikkukaupungista, mutta samalla myös läpileikkaus koko 2000-luvun Suomesta. Se on kertomus äkkinäisistä muutoksista, yksinäisistä ihmisistä ja haikeista kohtaloista.
Salon tapahtumat sijoittuvat yhteen viikonloppuun. Tämän episodiromaanin voi tavallaan lukea myös novellikokoelmana, mutta ehdottomasti paremmin siitä saa irti kaikki ulottuvuudet kohdeltaessa sitä romaanina. Se on kertomus pikkukylän asukkaista, joista jokainen näkee seudun elämää omalla tavallaan. On suuren teknologiatehtaan johtajaa, ensimmäistä maahanmuuttajaa, lehdenjakajaa ja nakkikioskimyyjää. Tuona kyseisenä viikonloppuna seudulla sattuu ja tapahtuu paljon ja jokaisella henkilöllä on jonkinlainen osa näissä tapahtumissa. Uusi kertoja on aina jollain tavalla esiintynyt edellisessä tarinassa, Hautalan muodostaessa näin jatkumon tapahtumien ympärille.
Hautalan esikoinen on yllättävän ehjä kokonaisuus. Olen itse päässyt tutustumaan Saloon jonkin verran ja Hautalan kuvailua lukiessa pääsin jälleen kerran kävelemään torille, joen rannalle ja ihaniin lähiöihin. Teos on poikkileikkaus lähes mistä tahansa suomalaisesta pikkukaupungista, samat asiat ja ihmiskohtalot Suomessa ovat vaakalaudalla nykypäivänä.
Pidin siitä, kuinka Hautala oli onnistunut luomaan jokaisesta henkilöstä omanlaisensa. Puhetavasta pystyi hyvin päättelemään iän ja sosiaalisen statuksen, koulutuksen tason, elämänkokemuksen ja pohdinnoista hyvin usein myös onnellisuuden tilan. Nuoremmat puhuvat enemmän slangilla ja käyttävät puhessaan roisimpaa kieltä. Enemmän maailmaa nähneet pohtivat lähes filosofisesti kaupungin menoa. Itse kiinnyin eniten nakkikioskin myyjään sekä pitserian työntekijään, jotka kuvailivat Salon katuja ja asukkaita joskus hyvinkin hulvattomin sanankääntein. Lopun hattuleidi oli myös piristävä tuttavuus, sillä hän puhui kokonaan salon murteella. Samaa salon murretta esiintyi myös jokaisen kappaleen alussa valottamaan jotakin hattuleidin näkökantaa.
Salo ei tarjoa valmiita ratkaisuja. Se tarjoaa kurkistuksen pienen kaupungin arkipäivään, sen ihmiskohtaloihin ja tapahtumiin. Aina se ei ole edes lohdullinen, vaan kuvastaa myös elämän raadollisimpia puolia. Silti se ei kuitenkaan jätä lukijaa kylmäksi, vaan saa tämän pysymään otteessaan viimeiselle sivulle saakka.
Arvosana: ****
Kirjoittaja: Turkka Hautala
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 320
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Turkka Hautalan esikoisromaani Salo on vahva ja moniääninen. Se on episodiromaani, jonka ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa. Se on tarina pikkukaupungista, mutta samalla myös läpileikkaus koko 2000-luvun Suomesta. Se on kertomus äkkinäisistä muutoksista, yksinäisistä ihmisistä ja haikeista kohtaloista.
Salon tapahtumat sijoittuvat yhteen viikonloppuun. Tämän episodiromaanin voi tavallaan lukea myös novellikokoelmana, mutta ehdottomasti paremmin siitä saa irti kaikki ulottuvuudet kohdeltaessa sitä romaanina. Se on kertomus pikkukylän asukkaista, joista jokainen näkee seudun elämää omalla tavallaan. On suuren teknologiatehtaan johtajaa, ensimmäistä maahanmuuttajaa, lehdenjakajaa ja nakkikioskimyyjää. Tuona kyseisenä viikonloppuna seudulla sattuu ja tapahtuu paljon ja jokaisella henkilöllä on jonkinlainen osa näissä tapahtumissa. Uusi kertoja on aina jollain tavalla esiintynyt edellisessä tarinassa, Hautalan muodostaessa näin jatkumon tapahtumien ympärille.
Hautalan esikoinen on yllättävän ehjä kokonaisuus. Olen itse päässyt tutustumaan Saloon jonkin verran ja Hautalan kuvailua lukiessa pääsin jälleen kerran kävelemään torille, joen rannalle ja ihaniin lähiöihin. Teos on poikkileikkaus lähes mistä tahansa suomalaisesta pikkukaupungista, samat asiat ja ihmiskohtalot Suomessa ovat vaakalaudalla nykypäivänä.
Pidin siitä, kuinka Hautala oli onnistunut luomaan jokaisesta henkilöstä omanlaisensa. Puhetavasta pystyi hyvin päättelemään iän ja sosiaalisen statuksen, koulutuksen tason, elämänkokemuksen ja pohdinnoista hyvin usein myös onnellisuuden tilan. Nuoremmat puhuvat enemmän slangilla ja käyttävät puhessaan roisimpaa kieltä. Enemmän maailmaa nähneet pohtivat lähes filosofisesti kaupungin menoa. Itse kiinnyin eniten nakkikioskin myyjään sekä pitserian työntekijään, jotka kuvailivat Salon katuja ja asukkaita joskus hyvinkin hulvattomin sanankääntein. Lopun hattuleidi oli myös piristävä tuttavuus, sillä hän puhui kokonaan salon murteella. Samaa salon murretta esiintyi myös jokaisen kappaleen alussa valottamaan jotakin hattuleidin näkökantaa.
Salo ei tarjoa valmiita ratkaisuja. Se tarjoaa kurkistuksen pienen kaupungin arkipäivään, sen ihmiskohtaloihin ja tapahtumiin. Aina se ei ole edes lohdullinen, vaan kuvastaa myös elämän raadollisimpia puolia. Silti se ei kuitenkaan jätä lukijaa kylmäksi, vaan saa tämän pysymään otteessaan viimeiselle sivulle saakka.
Arvosana: ****
lauantai 1. lokakuuta 2011
Turun Kirjamessut 2011
Minulle tämänkertainen messuvierailu taisi olla yhdeksäs, miehelle neljäs. Suuntasimme siis kahdestaan kohti kirjatoukan unelmapaikkaa; kongressikeskusta täynänsä kirjoja ja kirjailijoita.
Aloitimme messukierroksemme Ruokamessujen puolelta, jossa jälleen oli tarjolla jos jonkinlaista maistiaista; chilejä eri vahvuuksin, skyr-rahkaa, juustoja, makkaroita, suklaata... Keräilymessut eivät juurikaan tuottaneet mitään ahaa-elämyksiä sillä alueen ainoa kiinnostava osasto, lasten suklaabaari, oli kieletty yli 13-vuotiailta. Joten pian tämän jälkeen tapahtuikin siirtymä itse pääalueelle eli Kirjamessuille.
Joko tänä vuonna oli todella hyvä tarjonta, tai sitten minulla oli vain kunnolla aikaa, mutta tuntuu että pysähdyin lähes jokaiselle osastolle. B-hallin antikvariaatteja oli mukava tutkiskella, vaikka lopulta en raaskinutkaan tuhlata rahojani siellä. A-hallin puolella olikin sitten kustantamoita ja kirjakauppoja sekä kirjailijoiden haastatteluja. Pysähdyin itse toviksi kuuntelemaan Reijo Mäen haastattelua. Sen verran hän suostui ensi vuoden kirjastaan kertomaan, että nyt tekstiä on jo 300 liuskaa (viime vuonna tähän samaan aikaan tekstiä oli 200 liuskaa vähemmän), uuden kirjan alkuasetelman sekä nimen, joka muistaakseni oli Sheriffi. Matti Rönkä muuten seurasi hetken ko. haastattelua vierelläni seisten.
Kustantamoiden osastolla vastaan käveli Jari Tervo, joka kohteliaasti katseli silmiin ja hymyili. Ja osoittautui myös huumorimiehiksi: Rouva osoittaen Koljattia "Kannattaako tämä hankkia?" Tervo naureskellen "No en mää nyt oikein tiiä." Basam Booksin osastolla päädyin myös ostamaan muutaman teoksen, vaikka harvemmin Kirjamessuilta onkaan mitään mukaan tarttunut. Nyt kuitenkin tarjous oli houkutteleva ja kasasta löytyi kaksi kiinnostavaa kirjaa. Mukaani kotiin ja kirjahyllyyni päätyivät siis Alan Bennettin Epätavallinen lukija sekä John Rechyn Kaupunkien yössä. Kummastakaan kirjasta tai kirjailijasta en ole koskaan aiemmin kuullutkaan, mutta takakansien perusteella voin odottaa hyviä lukukokemuksia. Mukaan tarttui vielä kolmaskin teos, kun mies kävi vielä Animalian osastolla ostamassa Halpaa Makkaraa - Tehotuotantokriittisiä sarjakuvia.
Ensi vuonna uudelleen.
Aloitimme messukierroksemme Ruokamessujen puolelta, jossa jälleen oli tarjolla jos jonkinlaista maistiaista; chilejä eri vahvuuksin, skyr-rahkaa, juustoja, makkaroita, suklaata... Keräilymessut eivät juurikaan tuottaneet mitään ahaa-elämyksiä sillä alueen ainoa kiinnostava osasto, lasten suklaabaari, oli kieletty yli 13-vuotiailta. Joten pian tämän jälkeen tapahtuikin siirtymä itse pääalueelle eli Kirjamessuille.
Joko tänä vuonna oli todella hyvä tarjonta, tai sitten minulla oli vain kunnolla aikaa, mutta tuntuu että pysähdyin lähes jokaiselle osastolle. B-hallin antikvariaatteja oli mukava tutkiskella, vaikka lopulta en raaskinutkaan tuhlata rahojani siellä. A-hallin puolella olikin sitten kustantamoita ja kirjakauppoja sekä kirjailijoiden haastatteluja. Pysähdyin itse toviksi kuuntelemaan Reijo Mäen haastattelua. Sen verran hän suostui ensi vuoden kirjastaan kertomaan, että nyt tekstiä on jo 300 liuskaa (viime vuonna tähän samaan aikaan tekstiä oli 200 liuskaa vähemmän), uuden kirjan alkuasetelman sekä nimen, joka muistaakseni oli Sheriffi. Matti Rönkä muuten seurasi hetken ko. haastattelua vierelläni seisten.
Kustantamoiden osastolla vastaan käveli Jari Tervo, joka kohteliaasti katseli silmiin ja hymyili. Ja osoittautui myös huumorimiehiksi: Rouva osoittaen Koljattia "Kannattaako tämä hankkia?" Tervo naureskellen "No en mää nyt oikein tiiä." Basam Booksin osastolla päädyin myös ostamaan muutaman teoksen, vaikka harvemmin Kirjamessuilta onkaan mitään mukaan tarttunut. Nyt kuitenkin tarjous oli houkutteleva ja kasasta löytyi kaksi kiinnostavaa kirjaa. Mukaani kotiin ja kirjahyllyyni päätyivät siis Alan Bennettin Epätavallinen lukija sekä John Rechyn Kaupunkien yössä. Kummastakaan kirjasta tai kirjailijasta en ole koskaan aiemmin kuullutkaan, mutta takakansien perusteella voin odottaa hyviä lukukokemuksia. Mukaan tarttui vielä kolmaskin teos, kun mies kävi vielä Animalian osastolla ostamassa Halpaa Makkaraa - Tehotuotantokriittisiä sarjakuvia.
Ensi vuonna uudelleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)