27/100: Rakkauden aikakirja

Kirjan nimi: Rakkauden aikakirja ( The Forty Rules of Love)
Kirjoittaja: Elif Shafak, suomentanut Maria Erämaja
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 535
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Elif Shafakin Rakkauden aikakirja on oiva esimerkki siitä, kuinka blogimaailma vaikuttaa lukemisvalintoihin. Ilman upeita arvosteluja ja suuria kehuja en olisi koskaan itse tarttunut vapaaehtoisesti kirjaan, joka on nimestään päätellen suuri rakkausromaani ja vieläpä hyvin paksu sellainen. Onkin siis hyvä, että arvosteluja lukeneena uskalsin tarttua kirjaan, sillä se oli huippulaadukas.

Kirjan juoni on varmasti jo lähes jokaiselle tuttu, joten en pureudu siihen kuin pintapuolisesti. Kirja siis kulkee kahdessa aikatasossa: nykypäivän Amerikassa (ja osin Euroopassa) sekä 1200-luvun Turkissa. Nykyajan keskiössä on 4-kymppinen kotirouva Ella Rubinstein, joka päätyy tekemään arvostelua kirjailija Aziz Zaharan Suloisesta rienauksesta. Toisena päähenkilönä toimiikin Aziz, joka käy Ellan kanssa kiivasta sähköpostikeskustelua. Toisaalla keskitymme teokseen Suloinen rienaus, joka keskittyy runoistaan tunnetun mystikko Rumin sekä suufi Shamsin elämään. Kirjan alkuperäinen nimi, The Forty Rules of Love, viittaakin juuri Suloiseen rienaukseen, joka rakentuu Shamsin neljänkymmenen rakkaudenopetuksen ympärille. Kirjan edetessä lukija pääsee todistamaan kuinka rajoja rikkova rakkaus onkaan - ja millaisen hinnan siihen osalliset joutuvat maksamaan.

Rakastuin täysin kirjan soljuvaan kieleen. Jokainen luku on suuri lukukokemus ja kirja kokonaisuudessaan muodostaakin kokemuksen, johon harvoin törmää. Sekä nykyajan kerronta, että kirjan sisään kirjoitettu kirja noudattavat samaa satumaista kieltä. Tuntuu kuin jokainen sana olisi lentänyt kirjoitusprosessin aikana paikalleen ilman, että Shafakin on tarvinnut lainkaan työskennellä. Kaiken lisäksi kieli elävöittää varsinkin Suloisen rienauksen maailman; kykenen sieluni silmin näkemään muinaiset maisemat, hiekkaiset tiet sekä kiviset talot. Vaikka en koskaan olekaan Turkissa käynyt, tuntui kuin olisin päässyt pieneksi osaksi sitä maailmaa pelkästään kirjan avulla.

Nykyaikaan sijouttuva teksti kerrotaan pääasiallisesti Ellan näkökulmasta, Ellan toimiessa itse kertojana. Siksi onkin mukavaa vaihtelua se, että kirjan maailmassa kertojia on monia; Rumin ja Shamsin lisäksi ääneen pääsevät kaikki portosta juomariin. Tämä elävöittää kieltä edelleen ja tuo mukaan erilaisia näkökulmia. Suloinen rienaus alkaa siitä, että murha on jo tapahtunut ja tämän jälkeen pääsemmekin tutustumaan tapahtumiin, jotka tähän murhaan johtavat. Tällainen kerronta on aina asia, joka saa ristiriitaisen vastaanoton, mutta itse pidän tällaisista aloituksista; kunhan ne osataan tehdä hyvin ja jatkaa draaman kaarta niin, että lukija pysyy koukussa loppumetreille asti. Ja tämän Shafak osaa täydellisesti.

Suloinen rienaus sisältää neljäkymmentä rakkauden sääntöä, joita lukiessaan Ella alkaa arvostaa elämäänsä uudella tavalla. Itsekin huomasin lukiessani, että nyökyttelin vähintään joka toiselle säännölle hyväksyvästi. Tämä on todellakin kirja, jonka jokaisen lukuharrastajan kannattaa hankkia kirjahyllyynsä. /Edit. Täytyy myös jakaa kiitosta siitä, että kirjan perään oli laitettu sanasto. Kun kuitenkin kyseessä on uskonto, ja aihe ylipäätänsä, joka ei varsinkaan länsimaalaiselle lukijalle ole tuttu, helpottui asioiden tajuaminen huomattavasti kun niiden selitykset löysi kätevästi samasta kirjasta. Ja jotta lukija tietäisi, koska sana on takana selitetty, oli se kaiken lisäksi kursivoitu: vallan mahtavaa!

Arvosana: ****½

Hiljaiseloa

Ensin minua työllisti koulun näyttötutkintoportfolio, johon lopulta sain 26 sivua + liitteet. Ja sitten tuli lätkän MM-kisat. Joten luonnollisesti en ole oikein ehtinyt viimeiseen kahteen viikkoon kunnolla lukea. Mutta nyt pitäisi taas aikaa olla ja kohta ilmestyä uusi kirja-arvostelukin.

26/100: Siilin eleganssi

Kirjan nimi: Siilin eleganssi (L'Élegance du hérisson)
Kirjoittaja: Muriel Barbery, suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2010
Sivumäärä: 370
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Muriel Barberyn toinen teos, ja ensimmäinen suomennettu romaani, kohahdutti viime vuonna heti julkaisustaan lähtien kirjablogeja ja -blogisteja. Suurimmalta osalta teos oli erityisen pidetty ja moni jäikin innoissaan odottamaan kirjailijan esikoisen, ja meillä siis vasta toisena suomennetun, Kulinaristin kuoleman suomentamista. Kaikesta kohinasta johtuen olikin siis luonnollista, että Siilin eleganssi valikoitui nyt jo hieman laajentuneen lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi.

Renée Michel toimii hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartijana, edustaen juuri sitä tyypiä, jollainen ovenvartijan tulee olla. Pinnan alla Renée kuitenkin on kiinnostunut taiteesta, nauttii teekutsuista ja lukee paljon maailmanhistorian kirjaklassikoita: onhan hänen kissansa Leokin saanut nimensä Tolstoin mukaan. Ja sitten on Paloma Josse, talon kaksitoistavuotias älykkötyttö, joka on päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään. Molempien erakoiden filosofisielujen elämä muuttuu, kun taloon asettuu asumaan japanilainen Kakuro Ozu, joka näkee molempien siilien piikkien alle ja pian kolme yksinäistä.

Renéellä on talossa yksi ystävä, siivooja Manuela, joka tietää naisen todellisen luonteen. Muille Renée on seinäruusu, se typerä ovenvartijanainen, joka ei tajua sivistyksestä mitään. Tai ainakin talon hienostoasukkaat luulevat, kulkiessaan päivittäin rouva Michelin ohi, huomioimatta häntä ollenkaan tai antamalla hänelle mitä erinäisempiä tehtäviä. Tukeakseen tätä mielikuvaa Renée keittää kahvia vaikka ei sitä juo, ostaa hienoja ruokia vain syöttääkseen ne kissalleen Leolle ja huudattaa televisiota. Samalla Paloma kirjoittaa ajatuksiaan ylös, on kyllästynyt siskonsa filosofisiin asioihin ja hienoon perheeseensä ja on pistänyt silmälle Renéen, joka vaikuttaa jotenkin oudolta.

Minulle jäi tästä kirjasta hyvin kaksijakoiset fiilikset. Taidan siis yhtyä siihen blogaajapuoleen, joka ei nyt ollut aivan yhtä vaikuttunut tästä kuin se toinen puoli. Toisaalta osittainen pettymys saattaa johtua myös siitä, että odotin upeaa lukukokemusta, jota niin monessa blogissa oli hehkutettu. Siksi näinkin hyvä lukukokemus, joka tämä todellisuudessa oli, jätti hieman valjun olotilan sen jälkeen kun suljin kirjan viimeisen kerran.

Barberyn kieli on kaunista, siitä ehdotonta plussaa. Sivujen sekaan on kauniisti ja ovelasti upotettu yksi jos toinenkin elämän tosiasia, jotka sopisivat hyvin myös mietelauseiksi. Harmi, että omani oli kirjaston kirja, sillä välillä minut valtasi into alleviivata kaikkia sopivia lausahduksia. Barbery on koulutukseltaan filosofian opettaja, ja sen kyllä myös huomaa. Kirja vilisee filosofista pohdintaa kaikkien kolmen päähenkilön osalta, joka tosin tällaiselle, lukiossa filosofiaa vihaamaan oppineelle, ei ehkä ollut se iloisin asia. Kirjassa on kaksi kertojaa; toinen on Renée ja toinen Paloma. Kirjailijalle täytyy jakaa kiitosta siitä, että hän on erottanut kertojaäänet paitsi Paloman hauskoilla lausahduksilla, myös toisistaan eriävällä fontilla. Kerrankin lukija ei joudu arvuuttelemaan kuka kertoja on, vaan se tulee heti fontista selville.

Pidin myös siitä, miten paljon kirjassa puhutaan eläimistä; jotenkin aluksi kuvittelin, että pariilaisessa hienostotalossa ei juurikaan eläimiä olisi. Eläinrakkaana ihmisenä sekä Renée että Paloma käyttävät kuvailuissaan esimerkkeinä talonsa eläimiä, joilla on myös kieltämättä outoja nimiä: löytyy niin Konstituutio kuin Parlamenttikin. Näistä eläinhuomioista oli muutenkin hauska huomata, että paitsi eläimistä kertoessa, myös muuten Paloma ja Renée kertoivat peräkkäin samasta asiasta hieman eri näkökulmasta. Lukija jää siihen uskoon, että henkilöiden välillä on jonkinlainen sisäinen yhteys. Kirja on osaltaan myös yhteiskuntakriittiinen kannanotto, lähes satiirinomainen tulkinta elämästä hienoston parissa. Varsinkin niistä kohdista, joissa näitä huomioita tuotiin esiin, nautin erityisen paljon. Ei se ulkokuori...

Mutta, sitten niihin osiin, joista en niinkään pitänyt. Ensinnäkin kirjassa oli pari kohtausta, jotka tuntuivat sellaisilta, että ne eivät kirjaan kuuluneet. Niitä lukiessa vain käänteli sivuja ja ihmetteli, että näinkö tämä nyt meni. Filosofiaa oli makuuni myös hieman liikaa, muutamaan otteeseen lukeminen tuntui puuduttavalta kun kahlasi kappaleen toisensa perään Renéen ajatuksia. Josta pääsemmekin Renéen käytökseen, joka paikka paikoin laittoi ihmetyttämään. Puhumattakaan Palomasta, joka oli pelottava 12-vuotias; pikkuvanha älykkö, jonka kanssa en koskaan tahtoisi päätyä väittelemään.

Kaiken kaikkiaan kirja ei kuitenkaan ollut huono. Uskon, että seuraavalla lukukerralla kirja avautuu uudella tavalla, kun sitä ehtii enemmän maistelemaan ja miettimään. Nyt kun luin sen kiireisen elämän vuoksi lähinnä juosten läpi, jätin takuulla useamman tärkeän asian huomaamatta.

Arvosana: ***½

25/100: Suomen lasten linnakirja

Kirjan nimi: Suomen lasten linnakirja
Kirjoittaja: Raili Mikkanen
Kuvittaja: Laura Valojärvi
Kustantaja: Minerva-kustannus
Julkaisuvuosi: 2011
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Raili Mikkasen kirjoittama Suomen lasten linnakirja johdattaa lapset, ja aikuiset, ihanien satujen johdolla Suomen linnojen historiaan. Jokaisesta linnasta kerrotaan aluksi aukeaman verran oikeaan, historiallista tietoa, ja sen jälkeen seuraa yksi tai kaksi satua: useammilla on aivan oikea, historiallinen pohja, ja loputkin pohjautuvat jonkin sortin uskomuksiin.

Matkamme alkaa Turun linnasta, jossa pääsemme ensin seuraamaan Puolan prinsessan muuttoa Turun linnaan sekä palvelija-Laurin tuntemuksia keskellä tulipaloa. Turusta jatkamme Hämeen linnaan, jossa Folke yrittää päästä linnan päälliköksi ja Pirkko tutustuu piikaelämään. Sieltä jatkamme Raaseporin linnaan, joka tarjoilee meille kirjan surullisimman tarinan. Tämän jälkeen suuntaamme Ahvenanmaalle, Kastelholman linnaan, tervehtimään Kuningas Kustaata. Sitten palaamme manner-Suomen kotoisaan Olavinlinnaan, jossa kuulemme tarinan tarkkaan vartioidusta vangista sekä Saaran ja Antonin salaisuuden. Tämän jälkeen siirrymmekin uudemmalle ajalle Louhisaaren kartanolinnan merkeissä, jossa meitä odottaa pelkoa ja naurua. Sotilallisempiin tunnelmiin pääsemme Lappeenrannan linnoituksessa, josta lähdemme pakoon, kohti Svartholman linnoitusta. Siellä meitä odottaakin Vahva Parooni. Viimeinen pysäkkimme on pääkaupungissamme sijaitseva Suomenlinna, jonka hyvästelemme sävelten soidessa taustalla.

Minä rakastuin tähän kirjaan. Mikkasen kieli on sadunomaista, ihanan leikittelevää ja hitusen vanhanaikaista. Siis juuri sellaista, jollaisen kielen kuuluukin olla linnakirjassa. Jokaisen linnan faktaosio on kattava ja allekirjoittanutkin oppi hyvin paljon uusia asioita; tähän mennessä kun lähinnä Turun linnan ja Olavinlinnan historiat olivat suurin piirtein minulle tuttuja. Tietoiskut saivat minut suunnittelemaan linnakierrosta joksikin kesäksi, sen verran mielenkiintoisia tarinoita linnojen historiasta löytyy.

Puhumattakaan sitten saduista, jotka olivat kaikki omalla tavallaan valloittavia. Isommalle lapselle ne ovat hyvin informatiivisia, jos tylsä historialuento ei tunnu mukavalta, sillä suurin osa saduista omaa aivan oikean todellisuuspohjan: kuten juurikin Turun linnan palo ja Hämeen linnan valtausyritys. Pienemmällä väellä suurin osa kertomuksista sopii hyvin vaikkapa iltasaduiksi, tosin Raaseporin linnan tarinaa en välttämättä iltalukemiseksi valitsisi. Tämä teos todellakin tarjoaa jotakin koko perheelle. Näkisin tämän sellaisena hyvänä teoksena, jonka voisi hankkia vaikka perheen yhteiseen kirjahyllyynkin.

Sitten vielä muutama sananen kuvituksesta, joka on Laura Valojärven käsialaa. Valojärvi saa loihdittua hämmästyttävän todennäköisiä linnoja. Itse tarinoissa ei ole kamalasti kuvitusta, mikä sekin noudattaa perinteistä satukirjatyyliä. Mutta ne kuvat, jotka sivuja on tehty koristamaan, on piirretty kauniisti. (Vai maalattu, en ollenkaan osaa analysoida näitä kuvia koskaan.) Lisähuomiona, lähes jokaisessa tarinassa on kuvassa mukana kärppä, jonka löytäminen on aina osa huvia.

24/100: Viiru ja Kososen kukko

Kirjan nimi: Viiru ja Kososen kukko (Tuppens minut)
Kirjoittaja: Sven Nordqvist, suomentanut Kaija Pakkanen
Kuvittaja: Sven Nordqvist
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1996, suomennos 2008
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Luin Sven Nordqvistin Viiru ja Pesonen-sarjaan kuuluvan kirjan Viiru ja Kososen kukko ääneen iltapäiväkerholaisille. Kirja osottautui sinä päivänä ehkä hieman vääräksi valinnaksi, sillä kirja on pitkä ja juuri tuona päivänä oli aistittavissa hieman vilskettä.

Viiru on viettänyt onnellisia kissanpäiviä Pesosen kanojen kanssa ja siksi kokeekin suuren järkytyksen kun Pesonen pelastaa Kososen kukon pataan joutumiselta ja tuo sen omaan kanalaansa - viihdyttämään kanoja. Kanat ovat tietenkin tästä käänteestä enemmän kuin riemuissaan, mutta Viirun tunteet uutta tulijaa kohtaan eivät ole yhtä lämpimät. Kukko saa pian nimekseen Jussi, koska se Pesosen mielestä laulaa yhtä kauniisti kuin Jussi Björling - Viiru taas pitää tätä laulantaa metelöintinä ja öykkäröintinä. Pian Pesonenkin kyllästyy kukon jatkuvaan kiekumiseen, mutta kaikki ei sujukaan ongelmitta. Konseptit menevät lopullisesti sekaisin kun Viiru päättää tehdä kukon kukkoilusta lopun lopullisesti.

Kirjan kirjoittanut Sven Nordqvist vastaa itse myös kirjan kuvituksesta. Kuvitus on kaunista, vedot lyijykynämäisiä, värimaailma hyvin maanläheinen. Piirretyt yksityiskohdat ovat upeita alkaen kukon höyhenistä ja päättyen puisen talon syihin. Jälki on elävää ja tuo maalaismiljöön lähes käsinkosketeltavan lähelle lukijaa. Tätä tuntoa korostaa vielä kuvien koko; ne ovat suuria, vieden usein yli puolet sivun pinta-alasta.

Teksti on soljuvaa, joskin sitä on sivua kohden jokseenkin paljon. Ihan pikaluettavaa tämä kirja ei siis ole. Mitään kikkailuja tai erityisyyksiä kirjassa ei ole, vaan kieli on helppo lapsenkin tajuta. Toki mukana on aina muutama sellainen sana, jota lapset eivät välttämättä tajua, ja tässä kirjassa esiintyy myös laulaja Jussi Björling, josta ainakaan allekirjoittanut ei ole koskaan kuulutkaan. (Pikaisella googletuksella selvisi, että kyseinen laulaja kuoli vuonna 1960; ei ehkä parhain valinta nykylasten kuvakirjaan. Ja kun kyseessä on vielä ruotsalainen tenori, olisi suomentaja kyllä voinut etsiä tälle jonkun kotimaisen vastineen.)

Kuten jo alussa totesin, luin tämän siis ääneen iltapäiväkerholaisille. Teksti vie aikaa ja vaatii kyllä keskittymistä; vaikka teksti onkin helppotajuista on kirjassa kuitenkin paljon tapahtumia. Se esittelee hyvin myös maalaiselämää niille, jotka eivät ole siihen kovin syvällisesti tutustuneet. Kuvat tukevat hyvin tarinaa, tarjoten jo yksinäänkin elämyksiä.

Mitä Viiru ja Kososen kukko sitten meille opettaa? Sen, että jokaisella teolla on seurauksensa. Sen, että jokaisen tulee kantaa vastuu teoistaan. Sen, että vaikka toinen kuinka ärsyttäisi, on sen esiintuomiseen takuulla useampia keinoja; turhaantuminen saa aikaan paitsi hätiköityjä tekoja myös pahaa mieltä.

Kenelle tätä suosittelisin? Kouluikäisille, jotka jo jaksavat keskittyä tarinaan ja ymmärtävät edes ajatuksen opetuksen takana. Ehkä myös hieman nuoremmille, alkaen noin 5-vuotiaille ja vanhemmille, joille Viiru ja Pesonen ovat jo tuttuja. Iltasatuna nuoremmalle yleisölle, lähinnä runsaan tekstinsä vuoksi.

23/100: Siiri ja kauhea kummitus

Kirjan nimi: Siiri ja kauhea kummitus
Kirjoittaja: Tiina Nopola
Kuvittaja: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2010
Lukulistalle: Tilattu kirjakerhosta

Saimme koulussa Lastenkirjallisuus-kurssilla tehtäväksi arvioida jokin lasten kirja tai satu. Huomiota piti kiinniittä paitsi piirteisiin, myös itse tarinaan ja mahdolliseen kuvitukseen, löytää teokselle hyvä kohderyhmä sekä pohtia vielä mahdollisesti sitä, missä tilanteessa kyseisen teoksen lapsille lukisi. Oma valintani oli siis kirjakerhon kautta minulle kotiutunut Tiina Nopolan Siiri ja kauhea kummitus, joka on luonnollisesti osa suurempaa Siiri-sarjaa.

Pikku-Otto kertoo Siirille, että hänen kotinsa ullakolla on kummitus. Koska Siiri ei pelkää kummituksia lähtee hän tutkimaan asiaa pikku-Oton kanssa. Ullakolla pikku-Otto osoittaa ruutuikkunaa, jossa hulmahtaa jotakin valkoista. Pikku-Otto leuhkii keski-Otolle ja iso-Otolle nähneensä kummituksen ja pelotelleensa sen tiehensä. Otot haluavat tulla pikku-Oton luokse yökylään, jotta hekin näkisivät kummituksen. Myös Siiri haluaa tulla mukaan. Yöllä pikku-Oton huoneeseen hiipiikin kauhea kummitus...

Rakenteltaan Siiri ja kauhea kummitus on hyvin samankaltainen kuin satukirjat. Kirjasta nimittäin löytyy samoja rakenteita kuin saduistakin. Tarinassa on selkeä lähtötilanne: Pikku-Otto kertoo kummituksesta kaverilleen Siirille. Seuraavaksi päästään ongelman ytimeen; miten uskotella muille, että kummitus onkin todellinen? Vastuksina pikku-Oton kummitustiellä toimivat niin keski-Otto, iso-Otto kuin osin Siirikin, kaikilla kun on omat epäilyksensä siitä, onko kyseistä kummitusta lainkaan olemassa. Ja myöskin siitä, että pikku-Otto oikeasti pelkää kummituksia. Jonkinlaista oppimista on havaittavissa kun pikku-Otto tajuaa, että hän voi huijata kavereitaan leikkimällä nukkuvaa näiden yrittäessä kummitella hänelle. Lopullinen kriisi koetaan kuitenkin vasta kirjan lopussa, jolloin kummitus ryntää huoneeseen pelästyttäen kaikki paikallaolevat; Siirin sekä Otot. Kaikki päättyy kuitenkin hyvin kun toverukset järjestävät, pikku-Oton äidin ideoimana, kummitusjuhlat.

Henkilögalleria ei ole kovinkaan laaja, mutta juurikin lasten kirjoihin sopiva. Tosin henkilöhahmojen nimet saattavat tuottaa osalle lapsia hahmotusongelmia, samalla sivulla kun seikkailevat pikku-Otto, keski-Otto kuin iso-Ottokin. Päähenkilönä toimii pikku-Otto. Vastustajina toimivat eri vaiheissa niin Siiri kuin keski-Otto kuin iso-Ottokin. Auttajana voidaan nähdä äiti, joka selvittää lopun tapahtumat lapsille parhain päin. Sivuosissa nähdään muiden Ottojen ja Siirin perheenjäseniä sekä Siirin koira.

Tarina on kronologinen ja sillä on selkeä alku ja loppu. Kirjan tapahtumat on myös sijoitettu niin, että lukijan (tai niiden, joille luetaan) huomio pysyy tarinassa sen koko ajan. Tapahtumia viedään eteenpäin pienoisin harppauksin, joita myös pystyy ennakoimaan, varsinkin jos lapset ovat jo hieman vanhempia. Tarina on myös sopivalla tavalla jännittävä; ketään tuskin kunnolla pelottaa mutta sen seuraaminen on kuitenkin jännittävää myös isomman lapsen mielestä.

Kuvat ovat iloisen värisiä, isokokoisia ja sijoilteltu sivuille erilaisin keinoin. Kaikki kuvat liittyvät aina sivulla kerrottavaan asiaan, joten kuvia seuraamallakin lapsi pysyy hyvin tarinan mukana. Kuvissa on hieman avoin muoto; ääriviivoja löytyy, mutta kuvat eivät aina pääty aivan selkeästi ja kuvan muoto ja väritys on hyvinkin akvarellinomainen. Kuvia piirrettäessä on käytetty myös erilaisia kuvakulmia, vaikkakin suurin osa onkin kuvattu yläviistosta. Mahtuu mukaan kuitenkin useampi erillinen irroitettu kuva kuin kuvia myös suoraan sivulta piirrettyinä. Kuvien avulla saadaan hyvin luotua tunnelmaa silloin, kun tahdotaan tuoda kohdetta lähemmäs ja korostaa tilanteen jännittävyyttä.

Lukutapahtuma on aina monen kehitystavoitteen summa. Siiri ja kauhea kummitus vaikuttaa lapseen älyllisesti, koska hän saa tarinan edetässä koko ajan ajatella, mitä voikaan seuraavaksi tapahtua. Kielellisesti kirja on helppo, se sisältää paljon lapsille tuttuja sanoja tutuissa tilanteissa. Kirja tukee myös lapsen emotionaalista kehitystä: tapahtumien edetessä pikku-Ottoa kohtaan tuntee empatiaa ja aihe itsessään on sellainen, johon lähes jokainen lapsi voi samaistua. Lapset kokevat yhdessä kummituspelkonsa kehittäen näin myös sosiaalisia suhteitaan. Kirja rikastuttaa myösmielikuvitusta tuomalla huumoria kummitustarinaa ja lopulta opettaa myös ”uutta”: kummituksia ei ole olemassakaan.

Kirja on hyvää lukemista silloin kun ryhmän sisällä on käyty keskusteluja peloista. Varsinkin, jos monella on sama uskomus tai pelko kummituksia kohtaan. Kirjan voi lukea myös ennaltaehkäisevästi ennen, kuin suurimmalle osalle ehtii syntyä pelko kummituksista. Kirjaa en lukisi aivan pienimmille, sillä se sisältää nopeatempoisia tapahtumia ja vaatii keskittymistä. Kuvia katsomalla kirjasta tosin saisi jonkinlaisen tarinan aikaiseksi myös jo alle 3-vuotiaiden ryhmässä. Parasta lukemista tämä olisi varmasti 3-5-vuotiaiden ryhmässä, jolloin erilaiset pelot alkavat tulla ajankohtaisiksi ja jolloin vaikeista aiheista voidaan myös jo jutella. Eskari-ikäisille ja koululaisille näkisin tarinan viihdyttävänä rauhoittumissatuna, en niinkään lohdukkeena kummituspelkoon.