Virallisen arkeologian suuri hiljaisuus

Olen harrastanut "väärinkäsitysten arkeologiaa" jo muutamien vuosien ajan, mutta en muista aiemmin käsitelleeni siinä varsinaista arkeologiaa. Nyt olen kuitenkin lyhyen ajan sisällä törmännyt useampaan pseudoarkeologiseen uutiseen, jotka herättävät hämmennystä.

Eniten hämmennystä minussa on herättänyt se, miten virallinen akateeminen arkeologia ei koskaan tunnu kommentoivan mitään, mitä netissä tapahtuu. Siitä onkin tullut erittäin epäsuosittua viime aikoina - tai kenties se on ollut sitä jo pidemmän aikaa?

Poliittisissa kysymyksissä on usein kaksi tai useampaa puolta, jotka nopeasti reagoivat toistensa levittämään väärään tietoon ja valheisiin. Näin ei kuitenkaan ole asian laita tieteessä, jossa virallinen aiheeseen perehtynyt tutkijaryhmä marginaalisen pieni. eikä heillä ole mitään asemaa julkisessa mediassa.

Arkeologiaa koskevat uutiset, jotka sosiaalisessa  mediassa leviävät, alkavat lähes aina väittämällä "tämä kumoaa virallisen historiankirjoituksen valheet!" tai "tämä mullistaa käsityksesi historiasta!"

Kukaan ei levitä uutista, joka ei ole uutinen, koska se asia on tiedetty jo jonkin aikaa. Ja silti virallisen arkeologian ehkä kannattaisi yhä kyetä innostumaan löydöksistään, eikä piilottaa niitä jonkin maan kansallismuseon jättimäiseen varastoon, kuten Indiana Jones -elokuvissa aina arkeologisten löytöjen kohtaloa aina kuvataan.

Innostus erottaa pseudoarkeologian oikeasta arkeologiasta - ja innostus on ainoa asia, minkä avulla tieteelliset löydökset voivat levitä sosiaalisessa mediassa, joka on ainoa nykymedia, missä arkeologia edes on olemassa.

TAPAUSESIMERKKI 1: Smithsonian-insituutin valheet

Sana "Illuminati" on aikaa sitten kadottanut lumonsa, eikä "Rothschild" enää herätä kauhua, koska myös siihen liittyvät väittämät ovat kaikille. Sen sijaan Smithsoniaaninen instituutti kuulostaa juuri nyt sopivan salamyhkäiseltä. Ties mitä ne smitsoniaanit tällä kertaa ovat juonineen ihmiskunnan pään menoksi?

Voiko tällaisessa, kuin suoraan Lovecraftin Cthulhu-mythoksesta tempaistussa oppilaitoksessa erikoistua mihinkään muuhun kuin okkultismiin ja hurjastelevan eliitin saatananpalvontamenoihin?

Tiedän, ettet sinä kenties edes usko koko smitsoniaanisen instituutin olemassaoloon, mutta heidän väitetään silti hankkineen haltuunsa ja hävittäneen satoja, ellei tuhansia jättiläisen luurankoja, joita on löydetty Amerikan mantereelta:
http://worldnewsdailyreport.com/smithsonian-admits-to-destruction-of-thousands-of-giant-human-skeletons-in-early-1900s/

Näistä jättiläisten luurangoista on todisteena lukuisia lehtileikkeitä 1800-luvulta sekä valokuvia, joissa ilmiselvästi esitellään ihmisen luita, mutta monta kertaa suuremassa koossa. Nämä jättiläiset ovat luiden perusteella olleet helposti kolmemetrisiä!

Uutinen, jossa pahuuden insitutuutti myöntää kavalat tekonsa, on jaettu 111 tuhatta kertaa.

Löysin kuitenkin toisen nettisivun, jossa tämä uutinen pala kerrallaan todistetaan pelkäksi fiktioksi:
http://www.snopes.com/media/notnews/giantcoverup.asp

Tätä juttua on jaettu 3 tuhatta kertaa. Myönnän, että sen lukeminen oli suuri pettymys. Olisi kiva, jos meillä olisi sellainen arkeologinen instituutti, joka etsii virallisen historian vastaiset todisteet ja tuhoaa ne, koska uskoo oman valtansa perustuvan siihen, että virallinen totuus ei horju. Se olisi tosi jännittävää, ja ennen kaikkea pseudoarkeologien valtaisaa armeijaa innostaa varmuus siitä, että meidän käsityksemme historiasta on väärennös.

Se jättää niin paljon enemmän itse löydettäväksi. Kaikki mitä valheen alta paljastuu on merkittävää. Arkeologiassa ei ole enää kyse vain luista ja pölyisistä kaivauksista. Se on seikkailu, jossa taistellaan jättimäisiä pahuuden voimia vastaan.

TAPAUSESIMERKKI 2: Muinaiset panssarivaunut ja titaanien sotakoneet

Turkista ja etenkin Maltalta on löydetty useita selkeästi ajoneuvon jättämiä jalkiä, joiden ikää on vaikea määrittää. Näiden jälkien tiedetään kuitenkin olevan hyvin vanhoja, koska ne ovat paikoin peittyneet syvälle mullan ja kasvillisuuden alle.

Jäljet ovat painautuneet peruskallioon, mikä herättää aavistuksen siitä painosta, joka muinaisella koneella on täytynyt olla. Niinpä näihin kärrynjälkiin (=cart ruts) liitetään usein ajatus kadonneesta huipputeknologiasta ja sivilisaatioista, joilla on ollut nykyaikaisia höyrykoneita tai jopa jotakin vielä mahtavampia teknologioita.

Kymmenien asialle omistuneiden sivustojen mukaan nämä jäljet ovat tieteelle täysi mysteeri.

Näiden samojen sivustojen on joko oltava täydellisen tietäättömiä Googlen hakukoneesta, sillä on helppo löytää artikkeleja, joissa tutkijat selittävät mistä tässä on kyse. He ovat peräti menneet paikan päälle ja testanneet kuinka vastaavia voitaisiin jäljentää nykyteknologialla.

Empiirisissä kokeissa - jotka perustuvat pitkälti paikallisten ihmisten puheisiin sateen vaikutuksesta maaperään - on havaittu, että pitkän ja rankan sateen jälkeen paikallinen "peruskallio" menettää kantavuutensa 80-prosenttisesti, jonka jälkeen vastaavat jäljet uurtaa kallioon aivan tavallinen puinen hevoskärry. Siihen ei tarvita panssarivaunua. Siihen tarvitaan vain sadetta.

Tässäkin tapauksessa käy kuitenkin seuraavalla tavalla:

1.) Henkilö kadottaa kiinnostuksensa ilmiöön, koska mysteeri ratkeaa. Hän ehkä jakaa uutisen somessa yhden kerran tai sitten ei jaksa tehdä edes sitä. Koko juttu on hänen osaltaan loppuun käsitelty. Tyhmää että hän edes hetken ajan kuvitteli muinaisten vaunujen olleen terästä ja jättiläisten ajamia.

2.) Henkilö ei suostu myöntämään, että totuus on tarua vähemmän ihmeellinen. Hän jatkaa tiedon levittämistä mytologisen ja pseudotieteellisen selityksen innoittamana. Vuosien ajan hän jakaa kaikki aiheesta löytämänsä uudet hämäräperäiset todisteet ja onnistuu vakuuttamaan ainakin kymmenen ihmistä, joista puolet hänen laillaan jakavat jännittävää selitystä eteen päin, perehtymättä vastakkaiseen tietoon tai hyväksymättä sitä totuudeksi.

Kuten otsikossa totean, näyttää hyvinkin siltä, että virallinen arkeologia on hiljaa, häpeissään ja käpertyneenä omaan pieneen kuplaansa. Siltä ehkä sosiaalisen median sekä uudenaikaisten vastamedioiden valossa vaikuttaa... tai ehkä se on totta... mutta miksi tätä kysymystä ei riittävän usein esitetä ääneen?

En tiedä onko kukaan edes jaksanut lukea tänne asti. Ketä muka edes kiinnostaisi arkeologia, joka perustuu puhtaasti todistusaineistoon, eikä hyödynnä mielikuvituksen voimaa? Kun 1980-luvulla Erich Von Däniken paljasti historian monia salattuja totuuksia kirjoissaan sekä televisiodokumenteissaan, akatemia oli täysin voimaton.

Tai ehkä kaiken taustalla sittenkin on suuri salaliitto? Ehkä yliopistot ja säätiöt salaa rahoittavat näitä pseudoarkeologisia sivustoja, jotta arkeologia kiinnostaisi useampia nuoria? Mitä merkitystä sillä edes on mitä ihmiset menneisyydestä ajattelevat?

PS.
Nykyisen innostuksen jättiläisluurankoja kohtaan voi palauttaa kuvankäsittely-yhteisö Worth1000:n järjestämiin kilpailuihin. Photo Shop -velhot ovat ovat jo 2000-luvun alusta alkaen tuottaneet manipuloituja kuvia ernäisistä aiheista. Tämä juttu esimerkiksi on vuodelta 2004:
http://www.rationalistinternational.net/article/20041001_fi.html

Huijauksia on pilan tähden tai rahastus mielessä tehty kautta aikojen. Nykyään on hyvin vaikea sanoa jostain sata vuotta vanhasta lehtileikkeestä onko se aito tai perustuuko se aitoihin tapahtumiin. Asiaa ei auta se, jos seuraavan viikon lehdessä toimitus on tunnustanut langenneensa halpaan. Myös aprillipiloja tai vastaavia voidaan nykyään lukea täysin tosissaan. Koska "dokumentteja" on niin suuri määrä, tuntuu helposti uskottavalta, että joidenkin niistä täytyy olla todellisia, mutta viranomaiset ovat peitelleet asioita.

Viisausihanteista ja multinarratiiveista

Muutama käsite jonka tahdon purkaa taskusta löytyneiltä lappusilta:

Olen aiemmin puhunut "ulkoaikalaisesta", eli pyrkimyksestä lähestyä kauneuskäsityksiä, politiikkaa, taidetta tai jopa historiaa itseään historian kautta. En ole perehtynyt Melenderin Antiaikalaisen merkityshistoriaan, mutta en tarkoita niinkään antiteesien muodostamista. On helpompi olla vastakkaista mieltä jostakin asiasta kuin asettua koko kysymyksen ulkopuolelle.

Vanhat sanomalehdet, romaanit, elokuvat ja tietokirjat paljastavat usein kokonaisia kiistoja ja aihepiirejä, jotka ovat unohtuneet historiaan. Joskus ilmiöt tekevät paluun kuten jojot tai korsetit, ja joskus villitykset toistuvat eri nimellä. Jotkin ajatukset ehkä ansaitsisivat uuden mahdollisuuden. Esimerkiksi jos puolueettomasti tarkastelee, mitä "eetteristä" on aikoinaan sanottu, ei voi olla ihmettelemättä miten lähelle fyysikot ovat taas päätyneet: avaruudella itsellään on monia ominaisuuksia ja se voi venyä tai taipua. Eetteriteoria hylättiin kokonaivsvaltaisesti, vaikka toisena mahdollisuutena olisi voinut olla sen uudistaminen. Kenties eetteriteoriasta olisi ollut lyhyempi matka nykykäsitykseen jos olisi ajoissa uudistettu?
http://www.xenoxnews.com/science/studies-and-research/3052-ether-making-a-comeback-36338775

Historiaa on aluksi hahmotettu tapahtumien, kansakuntien tai henkilöiden kautta legendoina. Sittemmin on myös kiinnitetty huomiota tekniikan, taiteen, uskontojen tai kulttuurimuotoihin. Tällainenkin historia yleensä edellyttää henkilöitä ja tapahtumia ollakseen kiinnostavaa ja mieleenpainuvaa.

Multinarratiivisuus (polynarratiivit)

Esimerkiksi sisustuksessa, rakennustaiteessa tai vaatetuksessa vallinnutta empire-tyyliä voi palautella mieleensä, kun ajattelee, että keisari oli Napoleon (tai Aleksanteri I) ja miettii millä tavoin ihmiset pukeutuivat Napoleonin ajan elokuvissa, millaisissa salongeissa he juonivat ja tanssahtelivat. Itse olen jo aikaa sitten tunnustanut, että mieli poimii paremmin elämänkohtaloita kuin kliinisiä faktoja. Historiaa on helppo oppia, kun miettii ketkä olivat aikalaisia. Tällä tavoin voi helposti sisäistää jopa yksittäisiä vuosikymmeniä 1700-luvulta, aivan kuten useimmat aikaihmiset osaavat sanoa mitä eroa oli 1970- tai -80-luvuilla.

Esimerkiksi 1810-luvulla, Suomen juuri siirryttyä osaksi Venäjän suurruhtinaskuntaa, syntyivät Charles Dickens (kirjailija), Kierkegaard (filosofi), Wagner (säveltäj'ä), Otto von Bismarck (sotaherra), Emily Bronte (kirjailija) Topelius (satusetä), Karl Marx (yhteiskuntafilosofi) ja Albert Edelfelt (kuvataiteilija), Herman Melville (merimieskirjailija) ja Walt Whitman (runoilija). Tässä vain muutama nimi, joka itselleni kiinnittyy historiaan. Heistä etenkin Kierkegaard ja Whitman puhuttelevat minua merkittävällä tavoin, kuten ehkä myös Marx ja Melville.

On paljon helpompaa hahmottaa 1800-lukua, kun tietää ketkä ovat aikalaisia. Ei tule vahingossa ajateltua, että esimerkiksi vasta 1830-luvulla syntynyt Aleksis Kivi tai 1840 syntynyt Tsaikovski olisivat tavanneet toisensa lapsena tai kokeneet samoja reaktioita samoihin suuriin tapahtumiin. Jane Austen kuoli kutakuinkin samoihin aikoihin kuin Emily Bronte syntyi.

Vaikka historialliset tapahtumat jäsentyisivät aivoihin helpoiten tarinoiden avulla, on lopulta väistämätöntä myöntää tarinoiden fiktiivisyys. Ne ovat valikoituja näkökulmia jonkun elämän kymmeniin tuhansiin päiviin, vain yksi pahoin subjektiivinen säie ajan koko eetoksesta.

Narratiivisuuden poistamisen sijaan varmaankin useimpien historiaan perehtyvien ihmisten mieleen muodostuu eräänlainen multinarratiivi, ja tällä sanalla viittaan nyt etupäässä narratiiviseen multiversumiin. Kyse on tulkinnoista, jotka yhdessä vievät ehkä jonnekin sinne suuntaan. Jos henkilön elämästä on paljon kerrottavaa, ja etenkin jos hän itse sekä hänen tuttavansa ovat kirjoittaneet useita rinnakkaisia elämäkertoja, niissä väistämättä on suuria eroavaisuuksia.

Viisausihanteet

Kenties kiinnostavin kartoittamaton historian ulottuvuus ovat viisausihanteet. Me tiedämme paljon kunkin ajan kauneusihanteista, koska se välittyy (ainakin eliitin kohdalla) maalauksista ja romaaneista.

Kauneusihanteissa on suuria eroja kulttuurien ja aikakausien välillä, mutta entä viisausihanteet? Mitä ovat viisausihanteet?

Tiettyssä maassa, tiettynä aikana jokin hyvään elämään, onnellisuuteen ja esimerkillisyyteen liittyvä hyve nousee muiden yläpuolelle. Hallitsevana viisausihanteena saattaa olla esimerkiksi kohteliaisuus ja hienotunteisuus - tai vaihtoehtoisesti kyky teräviin, viiltäviin väittämiin. Joskus retoriikassa hallitsee rauhallisuus ja kärsivällisyys. Joskus taas yleisön voittaa paremmin puolelleen kuohuva kaunopuheisuus, joka moralisoi ja vetoaa tunteisiin. Joskus viisauden sukulaiseksi tunnistetaan pulestaan huumorintaju, joskus ivallisuus.

Mitä me sitten tiedämme viisausihanteista? Emme paljoakaan. Kenties kiinnostavin kysymys tässä suhteessa on se, missä määrin viisausihanteisiin vaikuttavat ne koettelemukset, joita kansa on käynyt läpi.

Suomessa aivan kiistatta ollaan hiljattain koettu suuria muutoksia viisausihanteissa. Osatekijöitä on useita: klikkijournalismi, pitkään jatkuneet talousvaikeudet sekä Perussuomalaisten nousu. Varmasti myös ministerien paljastuneilla valheilla on vaikutusta siihen, millaista viisautta kansa janoaa.

Viisausihanteiden vaihtelussa on kenties säännöllistä aaltoilua tai syklisyyttä, mutta siitä en osaa sanoa. Kyse on toistaiseksi vasta sanasta. Google tarjoaa molemmille yhdyssanoille (multinarratiivi, viisausihanteet) nolla hakutulosta, joten siitä vain tutkimaan ja kehittelemään.

Manifesti: Humanistiset tieteet lakkautettava

Lisää yllätyksettömiä toteamuksia itsestäänselvyyksien puolustukseksi: pehmeät tieteet vs kova tietämättömyys...

Löysin netistä vuonna 2009 julkaistun manifestin, jossa esitetään humanistisia tieteitä lakkautettavaksi. Tämä on erittäin iloinen löydös, sillä tällaisten selkeästi artikuloitujen mielipidekirjoitusten avulla päästään kiinni niihin ajatuksiin, joita hallituksen taustajoukot kenties eivät uskalla tai osaa lausua ääneen.

Ei ole väliä sillä onko manifesti kirjoitettu tosissaan tai kieli poskella, eikä silläkään miten hyvin siinä näkemyksiä perustellaan. Se joka tapauksessa tarjoaa kiinnepisteitä keskustelulle ja työmaata väärinkäsitysten arkeologialle. Niinpä lainaan manifestista heti pitkän pätkän:

"Ensinnäkin humanistiset tieteet tarkoittavat ihmisen tutkimiseen keskittyviä aiheita. Ihminen on vain yksi eläinlaji ja itse asiassa kun tarkistellaan ihmisen tutkimisen lähihistoriaa, niin biologia ja taloustieteet ovat tuoneet konkreettisimmat tulokset ihmisen ymmärtämisessä: genetiikka, evoluutioteoria ja peliteoria ovat selittäneet paljon. Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole.

Humanistisia "tieteitä" erottaa luonnontieteistä yksi huomattava ero: siinä missä luonnontieteet pyrkivät uusien asioiden ymmärtämiseen, keskittyvät humanistiset aineet olemassa olevien asioiden tulkintoihin. Tämä on tyhjänpäiväistä kynänpyörittelyä ja sanalätinää joka ei hyödytä ketään. Tämän huomaa kauneimmillaan siinä, että jos kysyt kolmelta sosiologilta miksi itä-Helsinki on köyhempi kuin Espoo saat kolme eri vastausta. Humanistiset tieteet ovat siis mielipiteen muodostamista eikä edes oleteta olevan yhtä totuutta. Oikeat tieteet toimivat täysin päinvastoin."

LINKKI: http://murobbs.muropaketti.com/threads/manifesti-humanistiset-tieteet-lakkautettava.595883/

Manifesti on tulvillaan väittämiä, joita voisin analysoida artikkelin verran. Jotkin kirjoittajan mietteet ovat myös täysin oikeutettuja - mutta ne kummasti käännetään humanistien ongelmiksi, vaikka ne ovat ongelmia, jotka koskettavat meitä kaikkia. Kenties manifestiin on haettu lisäpontta sysäämällä humanistien syyksi kaikkea mitä päähän juolahtaa. Se ei olisi manifestin tyylilajissa ennenkuulumatonta, että kirjoittaja revittelee. Päätyihän Martti Lutherkin naulaamaan kirkon oveen 95 teesiä, vaikka niistä vain 3-4 hän koki jättimäiseksi ongelmaksi ja elämäntehtäväkseen. Useat syytökset voivat eräällä tavoin jopa lieventää niitä kaikkein pahimpia. Välittömän torjuntareaktion sijaan vastapuoli hämmentyy ja vastatoimenpiteet viivästyvät.

Useita muutosvaatimuksia esittämällä päästään ehkä nopeammin erimielisyydessä torjunnan ja vihan lävitse kaupankäynnin ja neuvottelujen asteelle. Syytöksistä joitakin voidaan tunnustaa myönnytykseksi, jotta toiset oltaisiin valmiita katsomaan sormien lävitse... mutta nyt uhkaan eksyä eri aiheeseen.

Esimerkiksi aivan erinomainen huomio: "Ihminen on vain yksi eläinlaji..." voisi kääntyä yhtä hyvin humanismin puolustukseksi. Jos humanismi tutkii ihmistä ja ihminen on yksi eläinlaji, niin eikö tämä jo lähennä humanismia luonnontieteisiin? Miten ihmusen tutkiminen olisi vähemmän tieteellistä kuin vaikkapa leijonien tutkiminen? Onko humanismin vika, jos leijonalaumassa naaraat metsästävät ja samaan aikaan antropologit havaitsevat, että naisten tekemä työ on yhteiskunnan säilymisen ja jopa taloudellisen toiminnan näkökulmasta miesten työtä arvokkaampaa, mutta silti miehet saavat parempaa palkkaa. Ei se ole feminismiä, vaan tutkimustulos, joka seuraa siitä, että ihmistä voidaan tutkia niin kuin mitä tahansa eläintä.

Kun kulttuureja verrataan keskenään, nousee näkyville yleisiä trendejä... kuten nyt vaikka se että naisten tekemä työ on välttämättömämpää kuin miesten. Miehet vain tekevät omista saavutuksistaan paljon paljon suuremman numeron ja ottavat työryhmissä kunnian omasta panoksestaan vähätellen naiskollegoidensa panosta... mutta taas uhkaan eksyä sivuraiteille.

Me kaikki tiedämme, ettei ihmisen tutkiminen objektiivisesti ole niin helppoa, koska meillä on lähtöasenteita, itressiryhmiä ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvia ennakkoluuloja. Tehtävän haastavuuden myöntäminen on humanismin ymmärtämisessä jo ihan hyvä alku. Kirjoittaja tulkitsee, että sosiologia on humanismia, vaikka ainakin suomalaisessa yliopistomaailmassa on erikseen "yhteiskuntatieteitä".  Humanismi sekä yhteiskunta- tai valtiotieteet ovat molemmat ihmistä tai ihmisiä tutkivia tieteitä, joten ne voidaan tässä tapauksessa niputtaa. Mikä jottei.

Onko perää väitteessä, että jos kolmelta sosiologilta kysytään samaa asiaa, he antavat kolme eri vastausta?

Ainakin meidän täytyy heti samaan otteeseen huomata, että jos kysymme kolmelta talousoppineelta tai kolmelta poliitikolta, he myös antavat kolme eri vastausta.

Huono sosiologi antaisi yhden yksiselitteisen vastauksen, kuten toimii ideologian sekä ryhmäkurin sisäistänut ammattipoliitikko. Hyvä sosiologi korostaisi heti alkuun, että vastauksia lienee vähintään kolme, joten kysyjän ei tarvitsisi erikseen mennä kolmen eri sosiologin pakeille. Hän saisi kaikki kolme vastausta yhdeltä ja samalta sosiologilta, joka olisi perehtynyt kollegoidensa tutkimuksiin ja ymmärtäisi niiden näkökulmaa. Totta kai inhimilliseen ilmiökenttää perehtyneen ihmisen kuuluu tiedostaa, että erimielisyydessä on osapuolia.

Media tai peruskurssit herkästi vääristävät humanistisen tai yhteiskunnallisen tutkimuksen luonnetta. Humanismiin kuuluu se, että aiheet ovat niin monimutkaisia, että niitä täytyy yrittää lähestyä useammasta suunnasta jotta kokonaiskuva hahmottuisi. Eihän elefanttiakaan voi tutkia myöntämättä, että sillä etupää ja takapää, eikä kumpaakin pysty näkemään samaan aikaan, ellei tarjolla ole suurta peiliä.

Tarjotut näkökulmat eivät ole yksiselitteisiä vastauksia, koska ne eivät voi olla. Kyse on todellisuuden empiirisestä tutkimisesta, eikä deduktiivisesta päättelystä, joka lähtee tarkasti määritellyistä aksioomista. Yhteiskunnan dynamiikka perustuu aina erilaisten ihmisryhmien ja instituutioiden kohtaamiseen, jossa törmäävät erilaiset intressit ja valtasuhteet. Huono sosiologi (tai sosiologian olkinukke) näkee maailman liian yksinkertaisesti ja ryhtyy jonkin eturyhmän äänitorveksi, kuten poliitikkojen on pakko tehdä, jotta he keräisivät ääniä.

Jos sosiologia ei täytä tieteen kriteerejä, koska sen rahoitus tulee taholta, joka haluaa yksiselitteisiä vastauksia, se ei ole yksin sosiologian ongelma. Se on koko tieteen rahoituksen ongelma, eikä siihen auta tutkimusalojen välinen kinastelu siitä kumman tiede hakkaisi toisen, jos tieteet olisivat jättimäisiä taistelevia robotteja joiden voimasuhteet vihdoinkin tulevat punnituiksi eeppisessä taistelussa vuoren huipulla.

Manifestin kenties raflaavin kohta on:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole."

jonka voisi lukea myös näin:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? En ole perehtynyt."

Humanismi onkin kiistämättä epäonnistunut omien saavutustensa juhlistamisessa. Humanistit eivät esimerkiksi ole vaatineet itselleen Nobelin-palkintoa, joka korottaa luonnontieteiden (ja sittemmin myös taloustieteiden) näkyvyyttä sekä arvostusta. sillekin asialle Pikkujättiläinen aikoo tehdä jotakin, kunhan ensin olen kysellyt maailman merkittävimpien yliopistojen ihmistieteilijöiltä, kenen 1900-luvun humanistin olisi heidän mielestään pitänyt voittaa Nobelin palkinto, jos sellaisia olisi myönnetty.

Yhteinen yleissivistävä oppiaine valmistumisen nopeuttamiseksi ja laitosten byrokratian vähentämiseksi pienissä yliopistoissa?

Vaikka varsinaista ongelmaa ei olisi vielä artikuloitu, niin tarjoan heti yhden vastauksen humanismin arvostuksen puutteeseen. Pienemmissä yliopistoissa voisi olla yleishumanistinen opintolinja, jolla psykologian, sosiologian, antropologian, historian ja muiden ihmistä sekä kulttuuria tutkivien aineiden saavutukset koottaisiin yhdeksi yleissivistäväksi ihmistieteeksi.

Tästä olisi se hyöty, että humanismin nyt sirpaleinen kenttä edes muutamien ihmisten kohdalla yhdistyisivät tiedoksi humanismin yleisestä merkittävyydestä. Yleishumanistit osaisivat auttavasti toimia suuremman yleisön ja erityisalojen välisenä komminikaatioväylänä, ja hehkuttaa humanismin löydöksiä. Nyt yksittäisten tutkimusalojen diskurssit jäävät liian harvalukuisen populaation harteille. Humanismin yhteiskunnallista vaikuttavuutta heikentää se, että eri alojen humanistit puhuvat kukin eri kieltä. Yleishumanisti toimisi siis eräänlaisena tulkkina humanismin tutkimuskohteiden välillä.

Hiljattain uutisoitiin myös siitä, että Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa opiskelee liikaa poikia, joten he eivät löydä itselleen tyttöystävää. Tämänkin ongelman voisi ratkaista lisäämällä koulutusvalikoimaan yleishumanistisen linjan, jonka tavoitteena olisi tuottaa kansallisen historian, korkeakulttuurin ja sivistyksen tuntijoita instituutioiden ja yrityselämän tarpeisiin. Yleishumanistin näkemykset varmasti pelastaisivat monet suuret yritykset tehottomilta ja noloilta markkinakampanjoilta, koska insinööreistä ja talousoppineista koostuvan henkilökunnan sisällä ei olisi ketään tekemässä facepalm-elettä, kun liian moni innostuu pöydälle heitetystä päivän tyhmimmästä läpästä, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä asiakasryhmiä loukkaava että yrityksen myymää tuotetta halventava.

Oppiaineiden listaamisen jälkeen manifesti jatkuu:

"Voitteko vakavissanne väittää, että kaikkiin noihin tarvitaan ihmisiä tutkimaan aihetta? Boldasin pahimmat facepalmit listasta.

Eniten raivostuttava turhuus on kulttuuritutkimus kaikissa muodoissaan. Kyseiset "tutkijat" analysoivat, tulkitsevat, pyörittävät, tulkitsevat lisää ja analysoivat vielä kerran jotain mitä joku toinen ihminen on joskus tehnyt. Sellaisesta touhusta ei voida koskaan odottaa minkäänlaisia konkreettisia tuloksia eikä mitään uutta. Kulttuuria luovat aivan eri tahot eikä sellaisilla tahoilla usein ole paljoakaan koulutusta."

Kulttuuritutkimuksen aloja on tosiaankin eriytetty varsin paljon: teatteria ja kirjallisuutta tutkitaan erikseen, ja samoin musiikkia, taidehistoriaa ja estetiikkaa.

Olen manifestin kirjoittajan linjoilla sikäli, että taidemuotojen välisiä rajoja sietäisi mielestäni häivyttää. Voisi olla hedelmällisempää myös opiskelijoille, jos he pystyisivät hahmottamaan koko taidekenttää. Etenkin teatterin, kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien historiat kulkevat käsi kädessä. Jos elokuvaohjaaja kykenee omassa tuotannossaan yhdistämään näiden kaikkien alojen osaamista, niin miksi rajoittaa opiskelijoiden suuntautumista erityisillä karsinoila? Taiteilijat itsekin hyötyvät siitä, että pääsevät ammentamaan inspiraatiota muista taiteista.

Kirjoittaja on sikäli jäljessä aikaansa, että 2000-luvulla pienempiä laitoksia on jo hallinnan vähentämiseksi yhdistetty. Helsingin yliopistossa on nykyään "Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos". Aiemmin jokaisella aineella oli oma erillinen toimistonsa.

Kultuuriaineiden kohdalla voisi varmaan harkita myös yhteisten pääsykokeiden järjestämistä. Silloin tosin varmaankin tarvittaisiin uusia oppikirjoja, joissa asia huomioitaisiin.

Tutkimuksen kannalta yhdistäminen on kuitenkin ongelmallisempaa. Jos tavoitteena on kansainvälisen huippututkimuksen tekeminen, täytyy tiettyihin kysymyksiin erikoistua hyvinkin kapeasti.

Tällekin voisi löytyä vaihtoehtoja. En pidä mitenkään mahdottomana sitä, etteikö myös poikkitieteellisten metodien avulla voisi löytyä uusia merkittäviä havaintoja. Jos semiotiikan kansainvälistä käsitteistöä sovellettaisiin teatteritieteeseen tai kirjallisuutta tutkittaisiin estetiikan näkökulmasta, tulokset varmaankin olisivat erilaisia ja sitä kautta kiinnostavia missä maassa tahansa. sikäli kuin kielimuuri ei ole ongelma.

Humanistisen tieteen arvo on juuri siinä, että se tuottaa valtavan määrän näkökulmia sekä käsitteistöä, jota voidaan hyödyntää monilla muillakin aloilla. Näiden ajattelua avaavien näkökulmaerojen vain täytyisi aiempaa paremmin yltää kabinetteihin, joissa tärkeitä asioita suunnitellaan. Kaikissa merkittävissä kokouksissa tulisi juristien ja ekonomistien lisäksi olla humanisti, joka huomauttaisi milloin hänen mielestään keskustelu junnaa paikoillaan. Myös taiteilijoita tulisi rohkeammin käyttää , niin tuotteiden muotoilussa ja esilletuomisessa olisi rohkeutta. Ei se haittaa, jos taiteilijan kaikki ideat sattuvat olemaan jollakin viikolla tyhmiä. Silloin muut tyrmäävät ne. Riittää, että silloin tällöin tulee oivalluksia, jotka lisäävät valtavasti yrityksen näkyvyyttä ja erottavat niitä kilpailijoistaan.

Edes se ei riitä, että taiteilijoita käytettäisiin nykyistä enemmän konsultointiapuna. Heidän tulisi olla läsnä kaiken aikaa, keksimässä pieniä parannuksia joka puolelle yrityksen brändiä ja toimintatapoja. Taiteilijan avulla yrityksellä voisi olla aidosti erottuva ilme. Se voisi kohottaa pienen yrityksen keskisuureksi ja keskisuuren suureksi, suuren kansainväliseksi. Taiteilijan palkkaaminen ei edes maksaisi kovin paljon, koska taiteilija on yleensä tottunut pieniin tuloihin ja koska moni taiteilija voisi kiinnostua tyhteistyöstä edistääkseen omaa luovuuttaan, näkyvyyttään ja uskottavuuttaan.


Humanismi on rahan haaskausta ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi?

Kritiikeissä ja myös niiltä puolustautuvissa puheenvuoroissa jää usein huomiotta eräs humanistisen tieteen tärkeä etu. Humanistisen tutkimuksen vaaatimat kustannukset ovat huomattavasti pienemmät yhteiskunnalle kuin lääketieteen tai vaikkapa fysiikan.  Rahamäärä, joka on kulunut CERN:in hiukkaskiihdyttimen tai jättimäisten teleskooppien rakentamiseen on sananmukaisesti tähtitieteellinen.

Higsin bosonin löytäneen CERN:in hiukkaskiihdyttimen rakentaminen maksoi 7,5 miljardia euroa. Large Hydron Collider -nimellä tunnetun kiihdyttimen vuosittaisten käyttökustannusten on lisäksi arvioitu olevan 1 miljardin luokkaa.

Kansainvälisen ISS-avaruusaseman kokonaiskustannusten on arvioitu olevan peräti 150 miljardia euroa. En halua millää tavoin kyseenalaistaa näiden projektien merkitystä, sillä pelkästään Yhdysvallat käyttää aseteknologian kehittäämiseen joka vuosi samansuuruisia summia, mitä avaruustutkimukseen kuluu vuosikymmessä.

Humanistisessa tutkimuksessa tähtitieteellisiä summia ei tarvita. EU:ssa tarvittavat kymmenen tuhatta tulkkia on koulutettu varsin pienellä summalla, eikä filosofian maistereiden tai opettajien koulutukseen vaadita kalliita laboratorioita. Voisin alkaa luettelemaan humanismin löydöksiä, mutta on hassunkurista vaatia säästöjä niiltä aloilta, jotka jo valmiiksi tuottavat tiedettä kaikkein edullisimmalla panostuksella.

Oheisesta tilastosta näkee, että yhden hammaslääkärin kouluttaminen tulee kaksi kertaa kalliimmaksi kuin humanistin kouluttaminen. Eläinlääkärin kouluttaminen tulee yli nelinkertaisesti kalliimmaksi:
http://www.yle.fi/tvuutiset/uutiset/upics/liitetiedostot/Yliopistokoulutuksen_menot_uusi2.pdf

Hieman vastaavalla tavalla hölmöä on etsiä säästöjä lakkauttamalla pienempien kaupunkien yliopistoja. Pienissä kaupungeissa yliopiston tilojen vuokrat ovat yleensä huomattavasti alhaisempia kuin Helsingissä tai Tampereella. Järkevämpää olisi päin vastoin lisätä aloituspaikkoja niillä paikkakunnilla, joilla asumiskustannukset ovat edullisempia.

Humanismin keskeisin ongelma piileekin juuri siinä, että se on yhteiskunnalle turhankin edullista. Tästä syystä humanismille ei löydy puolustajia, kun vahvat eturyhmät iskevät nyrkkiä pöytään ja motivoivat näkemyksiään puhtaasta tietämättömyydestä.

Lääketieteelliset tutkimukset työllistävät satoja tuhansia teknikkoja, jotka toimivat alihankkijoina. Kun sairaalat ostavat kalliita erityislaitteita, ne työllistävät valtaisan määrän alihankkijoita. Nämä kaikki ihmiset jo työnsä puolesta ymmärtävät miten vaativaa työtä sairaaloissa tehdään.

Humanistille on helppo naureskella, koska niin harvan ihmisen oma elinkeino on sidoksissa humanistiseen tutkimuskenttään. Ihmistieteiden tarjoamien käsitteellisten työkalujen sekä näkökulmien vaihtamiseen tottuneen järkeilyn avulla  kyetään esittämään vastauksia myös siihen, mistä kumpuavat halut halveksia humanismia. Ajatteluni kulkee ehkä monimutkaisia reittejä, koska olen opiskellut useita aineita, joissa keskitytään ihmisten ajattelutottumusten ja käyttäytymisen analysoimiseen.

Humanistit eivät ehkä aina uskalla puolustaan itseään, mutta he ovat tottuneet erimielisyyteen ja siksi heillä on enemmän keskustelukestävyyttä. Insinööri yleensä luovuttaa hyvissä ajoin, koska huomaa aloittaneensa väittelyn, joka jatkuu ikuisuuksiin ja jossa ei todennäköisesti tule selviämään voittajana. Siinäkin yksi hyvä syy lisää inhota ihmistieteilijöitä.

Luukku 15: Ateistien rikokset

Hallituksen viime aikaiset leikkaukset ovat palauttaneet uutisvirtaan teatteriohjaaja Esa Leskisen parin vuoden takaisen kirjoituksen taiteen merkityksestä tehokkuuden ja markkinavetoisen kilpailun vastavoimana:
http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta/

Kirjoitus on melko pitkä ja sisältää useita komeita kohtia. Kiinnitän siinä nyt kuitenkin huomioni vain yhteen juonteeseen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida tekstiä, vaan ainoastaan hyödyntää sitä ponnahduslautana toiseen aiheeseen. Suosittelen lukemaan jutun ihan erikseen.

"(Jumalan kuolema) aiheutti eräänlaisen kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajun heräämisen: yhä kasvavan kollektiivisen tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista. Liberalistinen yhteiskuntajärjestelmä rakentuu tämän kuolevaisuudentajun synnyttämälle yksilöistymiselle ja erillisyyden tunteelle."

Vaikka tekstin muut sivallukset markkinavoimien ideologista valtaa vastaan ovat varsin osuvia, jäin miettimään mikä todella on kuolevaisuuden ja kulutushysterian suhde. Amerikassa ateismia pidetään pahimpana syntinä ja samaan aikaan maa on kapitalismin soidunkantaja.

Aiemmin samana vuonna ilmestyi uutinen ateismin Yhdysvalloissa herättämästä epäluottamuksesta:

"...uskonnottomiksi itsensä luokitelleet pitkälti jakoivat samat mielipiteet uskonnollisten ihmisten kanssa. Gervais päätteli, että sen enempää uskovat kuin uskonnottomatkaan eivät luota ateisteihin, koska ihmisten yleisesti uskotaan käyttäytyvän paremmin, jos he kuvittelevat Jumalan tarkkailevan heitä."

Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Tietenkin se, mitä ihmiset uskovat ateisteista ja kristityistä on eri asia kuin miten ateistit tai kristityt todellisuudessa toimivat. Mielikuva tarkkailevan Jumalan suojelevasta vaikutuksesta voi kenties kääntyä myös itseään vastaan, jos siihen turvaudutaan liiaksi, eikä moraalia muilla tavoin vahvisteta. Onhan tutkimuksella osoitettu, että kristityt teinit tulevat raskaaksi sitä todennäköisemmin, mitä vahvempia siveyslupauksia he antavat.
nytimes.com/2009/religions-link-to-teen-pregnancy/
Jos teinit lupaavat pidättäytyä kaikesta seksistä ennen avioliittoa, he eivät kanna mukanaan kondomeja, eikä heillä usein myöskään ole ikäisilleen tyypillistä tietämystä seksistä ja ehkäisystä.

Yhdysvalloissa korrelaatio uskonnollisten osavaltioiden ja teiniraskauksien välillä on eritäin vahva:
www.livescience.com/teen-birth-rates-higher-highly-religious-states

Itse tulkitsen tilastoja myös siten, että seksuaalisuuden tabuluonne estää tietoisten kognitioiden kehittymisen, jolloin vaistot voivat ohjata käyttäytymistä vapaasti. Tämä kenties onkin tabujen varsinainen tehtävä; ne mahdollistavat juuri sen asian toteumisen, jonka ne kieltävät: sukupuoliyhteyden, sodankäynnin tai vaikkapa lihansyönnillä mässäilemisen.

Entä sitten rikollisuus? Ateismin vaaroista on trollattu myös Suomi24-ketjussa: suomi24.fi/ateistipropaganda-lisannyt-rikollisuutta
Luotettavia tilastoja on vaikea löytää, mutta ainakin epäluotettavien tilastojen valossa ateistit tekevät paljon vähemmän rikoksia kuin mitkään keskeiset uskontokunnat, jopa vähemmän kuin buddhalaiset.
www.patheos.com/what-percentage-of-prisoners-are-atheists-its-a-lot-smaller-than-we-ever-imagined/

Tilastovääristymä voi toki johtua myös siitä, ettei monikaan halua vankilaoloissa identifioitua ateistiksi, vaan pyrkii mitä pikimmin etsimään yhteisöllisyyden tukea jostakin ryhmästä. Vankilassa uskonnollisten narratiivien lohduttavat ulottuvuudet kenties myös itsessään saavat lisää arvoa?

Palaan vielä alkuperäiseen lainaukseen:

"...tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista."

Tällaiset eksistentialistiset tunnot leimaavat vahvasti 1900-lukua, mutta esiintyvätkö ne vain sattumalta historiassa rinnakkain globaalin markkinatalouden kanssa? Tilastojen valossa ateismi (tai uskonnottomuus) ei edes ole merkittävästi lisääntynyt, vaikka ateismilka onkin yhä enemmän avoimia äänenkannattajia, sen tähden ettei liberaaleissa valtioissa ketään suoraan rankaista hänen yksilöllisestä vakaumuksestaan.

Onko kuolemanjälkeisen elämän ja yhteisöllisyyden välillä mitään välttämätömtä loogista yhteyttä? Mistä juontuu ajatus, että ihminen olisi yksin, jos hän on kuolevainen? Mistä tällainen syntagma on peräisin - eikö päin vastoin kuolevaisuus olisi jotain, mikä meitä ihmisiä kykenee yhdistämään?

En puhu nyt vain Esa Leskisen kirjoituksesta. Olen kohdannut tämän saman ajatuksen jo usein aiemminkin.

Kenties syntagma perustuu hätiköintiin, joka on muodoltaa oikaistu: A - B - C ketju lyhennetään muotoon A - C.

Jos A on "Jumalan kuolema" ja C on "yksinäisyys", olisiko ketjusta kadonnut B sitten "toivottomuus" tai "ahdistus".

Ainakin ahdistus ja toivottomuus saavat meidät tuntemaan itsemme yksinäisiksi. Ne myös herkästi edistävät meidän yksinäisyyttämme, koska emme hakeudu muiden joukkoon tai koska muut eivät innostu alakuloisesta seurastamme.

Ihaa-aasi asuu yksin suolla.

Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki siitä, miten jokin psykologinen päättelyketju tai omaan kokemukseen perustuva intuitio lyhenee metafyysiseksi syntagmaksi.

Jos me kuitenkin palaamme vielä lähemmäs ihmiselämän konkretiaa, voimme kenties huomata, että ateismin on yhteydessä yksinäisyyteen sitä kautta, että ateisteja on niin hemmetin vähän suhteessa kristittyihin. Ateistit ovat kulttuurisesti marginaalisessa asemassa. Heillä ei ole mahdollisuus juhlistaa omia arvojaan kansallisten juhlapyhien ja perinteiden muodossa.

Ateisti mököttää yksin, koska häneltä puuttuu ystävä, toinen ateisti. Vielä toistaiseksi ateistit lisäksi koostuvat liiankin usein kriittisistä vastaanhangottelijoista. He ovat jo luonteeltaan eripuraisia. Ateistit lisäksi usein julistavat mielipiteitään tietyllä altavastaajan äkäisyydellä, mikä entisestään lisää valtaväestön mielikuvaa siitä, että he ovat antisosiaalisia - mikä puolestaan on Yhdysvalloissa liki pitäen sama asia kuin rikollisuus:

criminal tendency = antisocial behaviour.

Siksihän noitiakin aikoinaan poltettiin. He elivät omassa mökissään kaukana asutuksen laitamilla. He eivät kuuluneet joukkoon.

Ehkä samasta syystä rikkaudet tuottavat katkeruutta ja ideologisia vääristymiä. Rikkaat kokevat kaikkina aikoina joutuneensa marginaaliin, ja vieraantuneensa yhteisöllisyydestä, koska kulttuuria ei räätälöidä heidän tarpeisiin (eli narratiivit eivät tulkitse heidän omimpia kokemuksiaan) ja heidän mielessään kehkeytyy vainoharhaisia ajatuksia vallankumouksesta.

Tästäkin aukenee toinen syntagma, jota Esa Leskinen kenties on alitajuisesti hahmotellut: Ateismi, yksinäisyys, yksinäisyys, kapitalismi.

Luukku 8: Elämän tarkoitus, vuosimallia 1932

KIRJA-ARVOSTELU: Väinö Valvanne(V.H.V): Mikä on elämän tarkoitus? (Teosofinen seura 1932, 2.p. Elonpyörä 1981)

Jos jollain on pokkaa painattaa kirjansa kanteen sanat "elämän+tarkoitus", täytyy ratkaisua kunnioittaa sen vertaa, että kirjaa edes ylimielisesti hieman selailee. Koska divarin alelaarissa oli ilmoitettu hinnaksi "2e", päätin saman tien ostaa opuksen ja tutustua siihen bussissa.

Ja voi pojat, aika hyvä ostos tulikin tehtyä, sen verran käyttistä matskua V.H.V tarjoilee hyvässä ja pahassa. Aihetta ei käsitellä ainakaan hellävaroen - kaikki viralliset kirkkokunnat kutsutaan kemuihin, eikä yksikään säästy julkiselta ryöpytykseltä - nimittäin kirjoittaja on valmistanut vierailleen melko tujakan paskapommin.

"Voi kristinuskoa! Sen aika ei ole oleva pitkä. Inholla tulevat ajattelevat ihmiset heittämään sen luotaan ja historian asiakirjat tulevat siitä kertomaan samalla säälivällä ylenkatseella kuin ne nyt kertovat muinaisten aikojen taikauskoista." (s.10)

Väinö Valvanne kuului Teosofiseen seuraan, joka kaikesta hömppämaineestaan huolimatta sai aikaan myös paljon hyvää. Ensimmäisenä täytyy mainita seuran entinen puheenjohtaja Yrjö Kallinen, jonka teoksen Zen: idän sanoma valaistuksesta, teosofit julkaisivat vuonna 1944 - ja edelleenkin kirja on yksi parhaista suomenkielisistä johdatuksista zenin ydinajatuksiin.

Yrjö Kallisesta kirjoitan vielä lisää tulevaisuudessa, aina toistuvin väliajoin. Kallinen oli yksi maamme kiehtovimmista henkilöistä, joka mm. oli ensin tunnettu aseistakieltäytyjä ja sittemmin puolustusministeri. Yhtä kiehtova elämäntarina on enintään Muumipapalla.

Teosofinen seura julisti riippumattomuutta perinteisistä uskonnoista ja tavoitteli täydellistä synteesiä, johon olisi valikoitu kaikkien kulttuurien syvimmät viisaudet. Tätä tarkoitusta varten teosofit käänsivät intialaisia klassikkoteoksia (esim. Bhagavad Gita) sekä ylpeilivät orientalistisilla kokeiluillaan: joogaa, meditaatiota, spiritismi-istuntoja, pullonpyöritystä, absinttia jne. Suurin osa seuran nimissä kirjoittaneista henkilöistä näyttää päätyneen jonkinlaiseen nopeaan kristinuskon antiteesiin: pohjaksi on otettu oppi jälleensyntymästä ja sen mausteeksi valikoitu muutamia muita ei-kristillisiä ainesosia.

Väinö Valvanteen esittämä maallistuneen luterilaisuuden kritiikki on rohkea jopa nykystandareilla mitattuna. Ilmeisesti 30-luvulla oli mahdollista sanoa ääneen sellaista, mistä 50- ja 60-luvulla olisi napsahtanut syyte jumalanpilkasta. Kirjoittaja röyhkeys tuntuu perustuvan hänen yltiömäiseen optimismiinsa:

"Nyt jo tämä aika alkaa koittaa. Tuskin nuoremmissa sukupolvissa enää on ainoatakaan, joka vakavasti uskoisi kirkon oppiin tulevaisesta elämästä...

Muutamat pitävät kirkonoppia yhtänä otaksumana muiden rinnalla, ei pahempana eikä huonompana.
(aikamme viimeisten kristittyjen) usko riippuu hiuskarvan varassa, jonka pieninkin vapaan ajattelun tuulahdus voisi katkaista, ja sen tähden se on visusti suojeltava ja ajatukset ovat kiinteästi pidettävä koko aiheesta erillään.

...hän puolustautuu sanomalla, että se on vain varovaisuuskeino, sillä "jospa sitenkin" - mutta kerran hän ehkä tulee huomaamaan, ettei se ollut niinkään viaton usko, vaan että hän sitä kannattamalla tuli lisänneeksi maailman pimeyttä ja tuottaneeksi tarpeettomia kärsimyksiä heikommille veljilleen."

Kirjoittajan mielestä valveksittavinta on kuitenkin olla epämääräisesti tapakristillinen ja vain vältellä ikäviä kysymyksiä koko elämänsä läpi. Parempaa olisi sentään olla edes johdonmukainen tosiuskossaan ja...

lähteä ulos toreille, repimään tukkaansa ja huutamaan kaikelle kansalle: Kavahtakaa ja tehkää parannus! Ettekö näe, että käytte ammottavan kuilun partaalla? Joka hetki voi olla viimeinen, armonaika on lyhyt ja iänkaikkisuus pelottava. Kauhistukaa! Tällaista tapahtui menneinä aikoina, jolloin usko oli vilpitöntä eikä vain sanoissa. Mutta nykyään ihmiset hänelle nauraisivat ja poliisi korjaisi talteen. "Hän on sairaalloinen, hän on päästään sekaisin", sanottaisiin.

V.H.V. vastustaa erityisesti käsitystä helvetistä, ja selittää ilmiötä psykologialla:

"heidän mielikuvituksensa rakenteli hekumallisia tulevaisuuden asuntoja itselleen ja kidutuspaikkoja uskonnottomille.
(helvettiin uskovan kristityn) autuudenunelma ei ole kaikkisyleilevää rakkaudenriemua, vaan se on personallinen itsekäs halu. Hän on kateellinen 'maailman ihmisille', jotka täällä saavat nauttia. Hän toivoo Jumalalta korvausta siitä, että hän tämän elämän ajan on tuntenut ikävää ja tyhjyyttä."

(Mahtavaa miten persoonallinen on kirjoitettu tuohon aikaan yhdellä o-lla: personallinen itsekäs halu.)

Vanhan aikakauden unohtuneeksi uskontokritiikiksi kirja sisältää monia komean jylhiä lauseita, jonka veroisia harvoin kuulee nykyateistin suusta:

"Hän toivoo Jumalalta korvausta siitä, että hän tämän elämän ajan on tuntenut ikävää ja tyhjyyttä."

Voiko onton, mutta hädin tuskin uskossaan sinnittelevän krstillisyyden ydintä enää tylymmin ilmaista? Tämä ei ole ateistin puhetta. Ateistit eivät koskaan osaa puhua näin suoraan. Sen sijaan tällainen lause saattaisi päästä ilmoille tosiuskovaisen papin parhaassa sunnuntaisaarnassa. Kristittyjen tehtävähän on kohdata itsessään mahdollinen katkeryys ja kääntää se kiitollisuudeksi ja rakkaudeksi. Rakkaus ja viha tuottavat rakkauden ja vihan tekoja jo ajatusten tasolla.


ILOTON VAIHTOEHTO USKOLLE

Murskattuaan kristinuskon tutuksi tulleilla, mutta varsin väkevästi muotoilluilla argumenteillaan, kääntyy Väinö Valvanne tieteen puoleen saadakseen vastauksia kysymyksiin.

Tiede (evoluutio) kuitenkin osoittautuu ongelmalliseksi lohdun ja tarkoituksen lähteeksi. Ensinnäkään tieteen tehtävä ei ole ottaa kantaa inhimillisiin arvoihin ja unelmiin, ainoastaan todeta miten maailma on koostunut. Tieteellisen maailmankuvan päätöslauselmana Valtanne näyttäisi näkevän Schoppenhauerilaisen kyynisyyden tai silkan materialismin:

"Täällä maan päällä tulevat lukemattomat sukupolvet taistelemaan ja ponnistamaan jälkeläisiään varten ja itse häviämään, kunnes viimein harhaileva pyrstötähti lakaisee koko maan mennessään... elämä maan päällä sammuu ja mitä hyötyä siitä on ollut?" (s.17)
"Voimmeko pyrkiä eteenpäin, jollemme näe edessämme muuta päämäärää kuin olemattomuuden?" (s.18)

Tämän varsin totisen havainnon jälkeen Valvanne tekee muutaman filosofisen aloitteen, josta osa joutaa romukoppaan - mutta eivät suinkaan kaikki.

Ensinnäkin hän hyökkää materialismia vastaan toteamalla, että kaikkia ilmiöitä ei suinkaan ole vielä tutkittu ja selitetty - ehkä spiristismin ja yliaistillisten psyykillisten tutkimusten (siis parapsykologian) seurauksena meille valkenee jotakin uutta. Tämä oletus ei tietenkään johda mihinkään järkevään keskusteluun tieteen kanssa ja kirjoitus uhkaa ajautua teosofistisiin hämäräpuuhiin.

"Langaton sähkölennätin on osoittanut, kuinka ääretön joukko värähtelyjä alinomaa risteilee eetterivaltakunnassa meidän ympärillämme..." (s.25)

Mitä hän sitten olettaa tieteen tutkimattomilta rajoilta löytyvän? Kummituksia? Keijukaisia? Eikö hän juuri halunnut sanoa, että kuolematon sielu on toiveajattelua? Paljon aiheellisempi tieteenkritiikki on tämä:

"Kiitollisuus itse elämää kohtaan vaatii meitä etsimään, väsymättä etsimään, kunnes löydämme vastauksen, joka saa meitä riemumielin tunnustamaan: sinä olet viisas, sinä olet hyvä, sinä olet täydellinen, oi olemassaolon lähde." (s.18-19)

Nyt osuu kirjoittaja asian ytimeen. Tässä jos jossain on tieteellisen maailmankuvan akilleen kantapää. Tiede osaa metodisesti epäillä ja purkaa, mutta ihmisen psykologinen halu ei tyhjene tietämiseen - hän haluaa tietää riemumielin, hän haluaa olla kiitollinen. Paljon ennemmin minäkin kuuntelen ihmistä, joka puhuu siitä kuinka siisti tyyppi Jeesus oli tai kuinka paljon me saamme kiittää Jumalaa - kuin jotain latteita totemuksia avaruuden kylmyydestä ja mustien aukkojen kaikenrutistavista gravitaatiovoimista. Sanojen takaa on löydyttävä tunnetta.

Kirja asettaa siis varsin hyvin muotoillut tavoitteet etsinnälle: uskottavan vastausten elämän tarkoitukseen tulisi täyttää kaksi kriteeriä: ensinnäkin sen tulisi olla empiirisesti ja rationaalisesti kyllin pätevä - ja toisekseen sen tulisi tuottaa meille iloa, tarjota motivaatiota ja vaalia kiitollisuudentunnetta elämään.

Tässä ei mielestäni ole kyse vain yhden ihmisen julkilausumasta halusta vaan pysyvästä inhimillisestä tarpeesta. Uskonto ei saa olla itseensäkäpertynyttä ja julmaa - eikä tiede saa puolihuolimattomasti riistää lapsekasta elämäniloamme. Ja nimen omaan tieteen uskottavuuden kannalta tämä vaatimus on relevantti: evoluutio ei mitenkään pärjäisi ilman dinosaurusleluja, eivätkä tähdet kiinnostaisi meitä keskivertoihmisiä ilman avaruusseikkaiuja ja lasermiekkoja.

Jos tiede koskaan kykenee päihittämään uskontoja suurimpana maailmansselityksenä, se tapahtuu iloa tuottavien oivallusten ja jännittävien tulevaisuudennäkyvien voimalla. Tiede on varsin tehokkaasti vääntänyt kättä sokean uskon kanssa, mutta seuraavat haastajat ovat toivo ja rakkaus. Niitä vastaan eivät samat kuluneet argumentit enää tepsi, eikä myöskään raaka voima.

Modernismi toimi pitkään tieteen tärkeimpänä liittolaisena ja tarjosi "toivoa" jatkuvasta kehityksestä. Viihde ja urheilu ovat puolestaan paikanneet rakkaudentarvetta tarjoamalla lyhyitä iloja ja yhteisöllisyyden kokemuksia. Voiko tämäkään ratkaisu olla kestävä, sillä tiedämme modernin kehitysuskon jo heikentyneen merkittävästi? Tieteen ei pitäisi loputtomasti ulkoistaa tehtäviään inhimillisten tarpeiden tyydytyksessä, sillä lopulta voi käydä niin, että kaikki kiva kuuluu taloudelle sekä viihteelle ja yhdessä ne julistavat tieteen käyneen tarpeettomaksi. Riippumaton yliopistotutkimus heitetään modernin kehitysuskon sekä hyvinvointivaltion kanssa samaan kuoppaan.

Tiede ei uskontojen lailla kykene toimimaan kokonaisvaltaisena maailmanselityksenä, koska se ei edes yritä. Vaikka jo modernin maailmankuvan alkutaipaleilla eräs tuuheaviiksinen filosofi totesi "tiedon lisäävän tuskaa", ei tieteen sisällä ole muotoiltu minkäänlaisia kriteerejä kivan tai ei-niin-kivan tiedon tunnistamiselle.

Ja miksikö sellaisten erottelujen tiedostamiseen tulisi uhrata voimia? Koska viimekädessä suuret yleisöt kumminkin osaavat jo tehdä tämän eron ja tiedosta toisaalta valikoituu uutisiin shokeeraavia sirpaleita ja toisaalta kivoja, mutta hyödyttömiä latteuksia ikuistetaan tee-pusseihin ja seinätauluihin. (Ja nämä viimeisimmät kappaleet siis ovat vain omia harha-ajatuksiani, eivätkä otteita Valvanteen kirjasta.)


Omat tarkoitukset laumalle ja yli-ihmiselle

Valvanteen tarkoituksennälkäinen hyökkäys osuu oman aikamme ateisteihin, jotka bussin kyljestä vuoratuilla mainosplakaateillaan ovat mm. kehottaneet ihmisiä unohtamaan turhat lupaukset Jumalasta ja elämään elämäänsä kuin se olisi ainoa. Valvanne kirjoittaa:

"On tuhansia, joiden henkisille tarpeille (epäusko) ei tarjoa paljoakaan tyydytystä. On sellaisia, jotka ovat pakotetut tekemään kovaa työtä aamusta iltaan saamatta nauttia mistään elämän ihmeellisimmistä puolista... Onko heillekin yhdentekevää, tuleeko elämä kuoleman jälkeen jatkumaan vai ei? He tarvitsevat jotakin uskoa, voidakseen kestää ilottomassa asemassaan. On kovaa ja säälimätöntä kehoittaa näitä ihmisiä käyttämään hyväkseen mitä tämä nykyinen elämä tarjoo, kun ei heillä ole siihen tilaisuutta." (s.20-21)

Useampaankin kertaan kirja muistutti minulle, että sen kirjoitushetkellä elettiin 30-lukua. Väinö Valvanne on onneksi ehtinyt muotoilla sanansa ennen natsien valtaannousua, joten hänen puheitaan yli-ihmisistä ei suoralta kädeltä voi tuomita natsismiksi - sitä paitsi hän määrittelee laumaihmiset varsin sympaattisesti:

Nietzschen seuraajat sanovatkin suoraan: "Lauman elämällä ei ole merkitystä; sen tarkoitus on vain valmistaa yli-ihmistä." Mutta onko heidän syynsä, että he kuuluvat "laumaan"? ...meissä kaikissa on "laumasielu" ja laumasielun taipumukset.(s.21)

Vaikka me olemmekin niukkuuden ja jatkuvan työnteon vuoksi pakotetut laumamme eläimellisen perinteen osaksi, on tulevaisuutemme silti valoinen. Muutamaan lauseeseen V.H.V piirtää lähes kaiken mitä saatoin kuvitella sotien välisestä modernismista:

"...säädetään mallikelpoiset lait, että kaikilla on hyvä olla. Rotua jalostetaan taitavasti käyttämällä hyväksi perinnöllisyyden lakia ja kieltämällä kelvottomilta naimisoikeutta, jotta saadaan pelkästään hyviä ja siveellisiä ihmisiä syntymään maan päälle. Tiede edistyy niin, että tautien valta murretaan, ihmeellisten keksintöjen kautta supistetaan työnteko vähimpään mahdolliseen määrään ja hankitaan kaikille mahdollisuuksia nautintoihin ja myöskin sielunviljelyyn." (s.21)

Wau mikä pätkä! Rodunjalostusta, ihmeellisiä keksintöjä, sielunviljelyä... puuttuu vain matkailua ajassa ja avaruudessa. Mihin me tästä päädymme? Tietenkin Leo Tolstoin oppeihin! :D

"hänellä oli rahaa, mainetta, onnellinen koti, hyvä terveys, ylhäinen asema, rikkaat lahjat - kaikki, mitä hän suinkin saattoi toivoa - ja yhtäkkiä kesken kaikkea tätä "onneaan" häneen tarttui ääretön inho koko elämää kohtaan. Elämä tuntui hänestä olevan kaikkea tarkoitusta vailla, se oli tyhjää tyhjempi." (s.22)

Juuri kun luulimme, että Kristus oli heitetty romukoppaan, hän syntyy jälleen lähes identtisessä myytissä - joka tällä kertaa (Buddhan elämää muistuttavassa tarinassa) on saanut nimen Leo Tolstoi.

Väinö Valvanteen kirja on sekava ja maaninen, mutta täynnä pieniä helmiä: etupäässä juuri julistavuutensa ansiosta se tarjoilee komealta kalskahtavia argumenttejä, jotka on ehkä kuultu muualtakin, mutta harvoin niin väkevässä ilmiasussa. Tekstin seasta voisi tarvittaessa irrottaa monia found-poetry -pätkiä, mutta halusin tällä kertaa pysyä itse aiheessa.

Jos törmäätte kirjaan divarissa niin suosittelen hankkimaan. Inspiroiva teos, josta löytyy monia hyviä keskustelunaloituksia - minkä lisäksi se toimii historiallisena aikalaiskuvauksena.

Tiede edellyttää myös luottamusta

Tieteen lähtökohta on kriittisyys. Sitä tulee opettaa ja vaalia - mutta oikein.

Olemme konkreettisesti nähneet, kuinka Skeptikot, Vapaa-ajattelijat ja muut aikamme taikauskoisten ajatustottumusten vastustajat usein epäonnistuvat pitkän tähtäimen hankkeissaan. Heidän rivinsä repeilevät, koska he kohdistavat kriittisyyttä myös toisiinsa, sekä kenties myös omiin tarkoitusperiinsä ja parhaina pitämiinsä käsityksiin.

(Heidänkin joukoissaan kenties naiset sortuvat useammin epäilemään omaa arvovaltaansa ja miehet kukkoilevat sillä kuka onnistuu olemaan suurin mulkku, mutta tämä on vain arvaus. Pidettäköön arvaukset omassa karsinassaan.)

On vaikea muodostaa yhtenäistä poliittista etujoukkoa tai tehokasta ryhmää, jos populaatio koostuu itsekeskeisistä individualisteista tai toistensa päälle huutavista kaikenkieltäjistä. Jo antiikissa naureskeltiin kyynikoille, jotka mököttivät yksin saviastiassa, muiden pitäessä hauskaa. Antiikin Rooman kaksi vahvaa ja lujasti yhteiskuntaan juurtunutta filosofikoulua olivat stoalaiset ja epikuroslaiset. Kumpikin ryhmittymä korosti sosiaalisesti merkityksellisiä hyveitä, jotka edistivät ryhmän etua. Siksi ne myös menestyivät, kuten hieman myöhemmin myös kristinusko.

Stoalaiset opettivat itsekuria, kärsivällisyyttä ja mielenmalttia. Tällaiset periaatteet takasivat, että stoalaiset eivät huutaneet toistensa päälle, vaan keskustelivat asiallisesti.

Lisäksi stoalaiset korostivat niukkaa ja vaatimatonta elämää, mikä mahdollisti filosofian harjoittajien keskinäisen kunnioituksen luokkarajoja katsomatta. Köyhemmätkin vapaat kansalaiset saattoivat kuulua samojen arvojen piiriin kuin keisari itse. Tällainen filosofia yhdisti siis koko kansakuntaa ja vähensi rikkaiden harrastamaa keskailua, mikä helposti johtaa luokkaerojen ja poliittisen erimielisyyden kärjistymiseen.

Stoalaisuus menestyi aatteena, koska järkeen vetoamisen lisäksi se eheytti yhteiskuntaa ja toi ihmisiä yhteen.

Epikuroksen korostamista arvoista tärkein oli ystävyys. Epikuroslaisuus tähtäsi onnellisuuteen, mutta harkituin ja parhaiksi havaituin keinoin. Mielihyvän ja mielenrauhan tavoittelua ei tullut jättää alkukantaisten himojen vastuulle, vaan yhteiseen kokemukseen ja järkeen nojaten kehittää onnellisen elämän taitoa. Siksi epikuroslaisuuden toiminnan perustana oli koulu, jonka Epikuros perusti omistamaansa puutarhaan.

Epikuros ei halunnut osallistua politiikkaan, vaikka hänen ajattelullaan varmastikin oli myös poliittisia vaikutuksia. Liike oli vahvasti sosiaalinen, sillä taustalla oli vahva usko siihen, että ihminen voi todella olla onnellinen vain myötätuntoisten ihmisten yhteisössä, johon tiivistyy paljon sivistystä ja elämänviisautta.

Tällaisia "akateemisia hippikommuuneja" perustettiinkin Epikuroksen kuoleman jälkeen ympäri valtakuntaa. Niiden väitettiin harrastavan monenlaisia irstailuja, vaikka tärkein epikuroslaisuuden jälkimaineen pilannut tekijä varmaankin oli se, että epikuroslaiset olivat materialista. He siis kielsivät henkimaailman olemassaolon, mikä ei sopinut keskiajan kirkolle. Samalla materialismiin yhdistyi pysyvästi kaksoismerkitys uskonnottomuudesta ja aineellisen hyvän tavoittelusta, vaikka epikuroslaiset nimen omaan tavoittelivat kulttuurista, sosiaalista ja henkistä hyvinvointia.

Myös kristityt kohosivat valtaan pitkälti uuden sosiaalisen filosofian avulla.

Jeesuksen vertauskuva laupiaasta samarialaisesta sekä hänen naisia kohtaan osoittamansa yllättävä tasavertaisuus (Maria ja Martta opetusten kuulijoina) mahdollistivat opin levittämisen hyvin laajojen verkostojen kautta. Lisäksi Paavali (vaikka hän tuomitsikin vahvasti esimerkiksi homouden) iskosti kirjeissään ajatusta, että kuka tahansa saattoi syntyperään katsomatta kääntyä uskon kannattajaksi, jos tunnusti Kristuksen.

Uuden Testamentin tarinoissa on monia muitakin sosiaalisuutta ja yhteishenkeä korostavia katkelmia, mutta en mene nyt yksityiskohtiin. Pointti on se, että jokainen vaikutusvaltainen liike tarvitsee opinkappaleita, jotka edistävät sosiaalisuutta, hyvää kommunikaatiota, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja tehokasta yhteistoimintaa.

On valitettavasti toissijaista, kykeneekö filosofia lähestymään totuutta tai tekemään yksilön onnellisemmaksi, jos se kasvattaa ryhmän kokoa ja vahvistaa sen toimintaedellytyksiä. Toki tällaiset asiat myös auttavat ja ne täytyy jollain tavoin osata kietoa mielekkääksi kokonaisuudeksi.

Ideologioiden ja filosofisten oopijärjestelmien analyysi on mielestäni ollut aivan liian yksilökeskeistä, mikä liittyy myös laajempaan individualismin kritiikkiin. Ideologioiden ja instituutioiden todellinen valta jää hahmottamatta, jos mitataan vain sitä, missä määrin ne ovat faktuaalisesti oikeassa tai millä tavoin yksilöt kokevat ne itselleen merkityksellisiksi. Toki tällaisilla asioilla on myös oma marginaalinen merkityksensä.

Johtopäätöksiä liittyen tieteeseen ja Suomen nykytilaan

Tieteen lähtökohta on kriittisyydessä, mutta samaan aikaan tiede instituutiona perustuu useisiin luottamuksen mahdollistamiin piilorakenteisiin.

Ensinnäkin nuorten on luotettava siihen, että heille on kouluttautumisesta jotain iloa. Joku etsii yliopistosta suurempaa palkkaa, toinen suurempaa itsenäisyyttä, kolmas vain sivistystä tai kenties jonkinlaista Harry Potterin Tylypahkan noitakoulussa esiteltyä yhteisöllisyyttä. On kuitenkin kyettävä rakentamaan luottamus sekä omiin kykyihin että koulun tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Taloudessa on jo kauan aikaa sitten havahduttu siihen, että luottamus on itsessään tärkeä indikaattori. Kuluttajien ja yritysmaailman luottamusta mitataan, koska se kertoo paljon talouden kehityksestä ja mahdollisuuksista. Myös tieteessä luottamus ratkaisee huomattavan paljon, vaikka sitä ei samalla tavoin nähtäisi kriittiseksi.

Tieteen rahoitus esimerkiksi on sidonnainen siihen, pystyykö tiedeyhteisö vakuuttamaan poliittiset päättäjät tieteellisen tutkimuksen ja koulutuksen vaikutuksesta yritysten kilpailukykyyn. Monet tutkijat tunnustavatkin avoimesti - tai jopa heti ensialkuun -, että kriittisyyden vastaparina on luottamuksen rakentuminen elintärkeää.

Luottamus ja sosiaalisuus - kommunikaatio, kyky kompromisseihin, kyky kuunnella, kärsivällisyys - ovat avaintekijöitä tieteessä, mutta myös politiikassa ja taloselämässä - mistä pääsemme maamme nykytilaan.

Olen huolissani siitä, miten sosiaalinen media ja uudet röyhkeät asenneilmapiirit murentavat maamme yhteistyökelpoisuutta. Klikkimediat perustavat otsikkonsa kärjistyksille. Nämä kärjistykset kiertävät somessa luoden päivästä toiseen mielikuvaa siitä, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi.

Äänestäjäkunnan ja kommentaattoreiden asenteet tuntuvat kaiken aikaa vain entisestään kärjistyvän. Useimmat eivät myöskään malta perustella mitään mielipiteitään. He vain yksityiskohtiin perehtymättä töräyttävät esiin patoutuneet asenteensa, valiten selkeästi puolensa kiistassa, joka ei oikeasti edes kosketa heidän omaa elämäänsä.

Tällaisessa asenneilmapiirissä poliittisten päätösten tekemisestä on tullut lähes mahdotonta. Asiaa ei edistä se, jos myös ministerit elävät hetkessä ja kuluttavat päivänsä twiittaamiseen ja antavat haastatteluja kaikista maailman tapahtumista.

Kukaan ei keskustele, keskity yhteen asiaan ja ole kykeneväinen kompromisseihin. Meidän sosiaaliset hyvemme ovat murenemassa. On vähän toivoa, että blogitekstiä monikaan jakaisi, jos siinä ei huoritella ja haukuta ketään idiootiksi tai vatipääksi.

Varmaan jo antiikissa oli useita aivan samanlaiseen ulosantiin kykeneviä ryhmiä, mutta heitä ei kukaan nykyään muista, koska heillä ei ollut mitään laajempaa vaikutusvaltaa tai kulttuurista merkitystä. He olivat vain eripuraista ja katoaviin hetken ilmiöihin reagoivaa roskasakkia.

Salaliitto piiloutuu teoriaan

Reaalimaailman talousteoriaa.

Salaliittoja koskevia väittämiä kutsutaan teorioiksi, siis salaliittoteorioiksi. Teoria ymmärretään siis jonkin henkilön tai ryhmän tavaksi yhdistää informaation palasia mielestään koherentiksi kokonaisuudeksi. Teorian esittäjien omasta mielestä teoriassa ei ole aukkoja. Se on johdonmukainen ja vaikuttaa parhaalta tarjolla olevalta selitykseltä.

Tällainen "teorian" määritelmä pätee yllättävän monen ryhmittymän tarjoamaan kokonaisnäkemykseen. Poliittiset puolueet tarjoavat kukin kansalle omasta mielestään loogisimman selityksen maailman tapahtumille sekä ratkaisun käsillä oleviin ongelmiin.

Salainen liitto on salassa pikemminkin tyhmän jäseniltä itseltään kuin kaikilta muilta. Muut näkevät, että nämä ihmiset - oli kyse sitten oikeistosta, vasemmistosta, vihreistä tai kenestä tahansa - käyttävät teorioitaan sosiaalisena liimana. Ryhmän sisältä käsin sosiaalisuus ei näytä yhtä ilmeiseltä,. Pikemminkin teoria näyttää olevan läheisessä suhteessa todellisuuteen, siksihän sitä kannatetaan, ei samanmielisyyden vuoksi.

Kenties olisi paikallaan lanseerata uusi termi: ilmiliittoteoria.

Ilmiliittoteorian kannattajat eivät kokoonnu salassa. He julkistavat oman teoriansa pääkohdat puolueohjelmassaan. Myös yksityishenkilöt voivat paljastaa oman maailmankatsomuksensa palasia julkaisemalla tietokirjoja, pamfletteja tai elämäkertoja.

Toki puolueohjelmien takana voi olla salaisia päämääriä, joita kenties on vaivihkaa suunniteltu tai joista monet jäsenet ovat vain yhteisesti salaa haaveilleet. Ilmiliittoteorian ja salaliittoteorian yhteinen nimittäjä on kuitenkin se, että teorian kannattajat kieltäytyvät näkemästä omassa teoriassaan ristiriitoja.

Joskus niin suuri määrä ihmisiä allekirjoittaa teorian, ettei sitä enää koeta poliittisesti värittyneeksi. Oikeistolaiset eivät kavahda sitä ilmeisen vasemmistolaisena tai toisin päin. Tällaista teoriaa voisi kenties nimittää puolihuomaamattomuusliittoteoriaksi, sillä kokonainen kansakunta on puolihuomaamattaan liittoutunut kannattamaan teoriaa, jossa ei huomata mitään ongelmallista.

Parhaat salaliitot ovat siis piiloutuneet virallisen totuuden sekaan. Niissä ei ole välttämättä sen enempää järkeä kuin muissakaan mielikuvituksellisissa teorioissa, mutta ne onnistuvat lumoamaan suuria kansanjoukkoja sekä jopa kaikkein kriittisimpiä ihmisiä.

Ihmiset onnellisesti liittoutuvat yhteen suuressa taistelussaan elämän arbitraarisia realiteetteja vastaan, kenties vain tunteakseen, että kerrankin asioissa on jotain järkeä.


Mitä jos teoria on väärä?

Maailma on kiistämättä muuttunut hyvin paljon lyhyessä ajassa.

Olen ennenkin todennut tämän, mutta mitä jos suurin syy Suomen talouden ongelmiin löytyy päättäjiemme luottamuksesta teoriaan?

Suomi on pitkään kuulunut yhtenä harvoista maista kolmen A:n luottoluokituksen saaneisiin maihin. Yhä edelleenkin Fitch sijoittaa meidät AAA-luokkaan, ja Standard & Poors luokkaan AA+.

Lähde:
http://www.treasuryfinland.fi/fi-FI/Suomen_talous_ja_luottoluokitukset/Luottoluokitukset

Silti Suomen talouskasvu on EU:n heikointa. Miksi?
http://yle.fi/uutiset/suomi_on_eun_talousjumbo_-_talous_pakittaa_eniten_euroopassa/8453569

Kenties pitäisi kysyä: Miksi hyvän taloudenpidon kovimpien kansainvälisten erotuomareiden mukaan erinomaista teoriaa noudattava valtio on kaikkein huonoimmassa asemassa?

Loogisin vastaus olisi: Jos teorian tarkka noudattaminen tuottaa huonompia tuloksia kuin sen hövelö tai surkea noudattaminen, teoriassa täytyy olla jotain pahasti vialla.

Silti tätä kysymystä ei kovin moni uskalla esittää - ja vielä harvempi uskaltaa tarjota siihen kaikkein suorinta vastausta.


Mikä talouden nykyteoriassa sitten voisi olla vialla?

Niin. Sen kysymyksen haluaisin esittää Suomen parhaille ajattelijoille, riippumatta siitä ovatko he ekonomisteja, valtio-oppineita tai mitä vain. Ihmettelen, etteivät toimittajat esitä tätä kysymystä aivan ensimmäiseksi aina kun he saavat siihen tilaisuuden.

Minulla ei ole tarjota yhtä helppoa vastausta. Minulla on vain sekalaisia hämäriä arveluja. Nimittäisin niitä ennemmin hypoteeseiksi kuin teorioiksi, kuten asiaan kuuluu. Tässä muutama keskustelua avaava näkökulma, joita en muista kuulleeni asiantuntijoiden suusta - kenties, koska he eivät ole esittäneet alkuperäistä kysymystä:

1.) Suomen ikääntyvä väestö, yhdistettynä säästäväiseen luonteeseen ja tiukkaan taklouspolitiikkaan on tuottanut eräänlaisen uusmerkantilistisen ummetuksen.

Merkantilismi on sana, joka on unohtunut historiankirjoihin ikään kuin kadotettuna vitsautena. Moni ekonomisti tuntuu uskovan, ettei se enää koskaan voi missään muodossa palata, sillä se on päihitetty, kuten isorokko. Nyt se on kuitenkin tekemässä paluun aiempaa sitkeämpänä, hieman kuten tuberkuloosi, joka myös luultiin jo nujerretun.

Yllätyin siitä, että oikeasti löytyi termi uusmerkantilismi, ja se myös vastaa likipitäen sitä, mitä ajattelinkin: https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusmerkantilismi

"Uusmerkantilismissa - pitkälti merkantilismin tapaan - kontrolloidaan pääomanliikkeitä ja lannistetaan kansalaisia kuluttamasta, tuetaan vientiä ja verotetaan tuontia, jotta vienti ylittäisi tuonnin ja maahan kerääntyisi rahaa."

Suomen päättäjät eivät kenties edes tajua, että he harjoittavat uusmerakantilistista politiikkaa. Tuntuu. että edes eturivin talousteoreetikoilla ei ole siitä mitään hajua.

Wikipedia-artikkelin kuvauksen perusteella ei ehkä ole aivan ilmeistä, että hallituksemme nykyinen politiikka edustaisi merkantilismia, mutta palataan merkantilismin perusteoriaan. Modernin liberalismin perustajan Adam Smithin talousteoria vastusti juuri merkantilismia, joka oli Euroopassa ollut pitkään vallalla.

Merkantilismin juuret olivat paljon kauempana Amerikan mantereen löytämisestö seuranneessa konkistadorien ryöstöretkissä. Espanjalaiset valloittajat keräsivät yhteen atsteekkien ynnä muiden intiaanikansojen kulta- ja hopea-aarteita ja rahtasivat niitä suurin määrin Eurooppaan. Pian hallitsijoiden kammiot notkuivat raharöykkiöistä kuin Roope Ankalla ikään.

Adam Smithin kritiikki kohdistui osaltaan juuri tällaista varallisuuden haalimista vastaan. Häneen mukaansa rahalla ei ollut todellista arvoa, ellei se motivoinut ihmisiä työskentelemään. Ja jotta ihmiset saisi työskentelemään ahkerammin, heille täytyi maksaa palkkaa.

Kun hallitsija haali rahaa itselleen, se ei ollut maailmalla liikkeellä tekemässä työtään, eli kannustamassa ihmisiä puurtamaan rikastumisen kiilto silmissään. Ja kun keskiluokalla ei ollut rahaa, ei eivät voineet palkata itselleen apuyötä tai ostaa palveluja, mikä taas teettäisi lisää työtä - ja johtaisi yhä parempiin tuloksiin, koska rahan avulla työläiset myös saattoivat investoida työvälineisiin ja koulutukseen.

Adam Smithin mukaan rahan tuli olla liikkeellä. Hallitsijoiden myös kannatti laittaa se liikkeelle, koska silloin koko maan talous kehittyi ja heille itselleen syntyi suurempia verotuloja. Näin raha palasi takaisin alkupisteeseen, josta se taas saattoi lähteä uudelle kierrokselle. (1900-luvun myötä on tapahtunut eräs suuri muutos tähän, sillä nykyään rahaa laittavat liikkeelle etupäässä pankit, kun ne myöntävät lainaa uusille yrityksille tai asunnonostajille. En nyt kuitenkaan mene siihen sen pidemmälle, vaikka tiedämme myös pankkien kiristäneen lainanantoaan Kreikan kriisin seurauksena, mikä on hyydyttänyt koko globaalia taloutta - aivan kuten myös liika velkaantuminen, kun metodi on ollut ylikäytössä.)

Miten tämä kaikki sitten liittyy nyky-Suomeen?

Suomalaiset ovat olleet ahkeria eläkesäästäjiä. Akateemisessa talousblogissa hiljattain ilmestyi tieto, jonka mukaan olemme itse asiassa maailman 7. varakkain maa, jolla kohtuullisen oman velan lisäksi on paljon velkasaatavia sekä eläkesäästöjä:
http://blog.hse-econ.fi/?p=6897

Oppositio on kaiken aikaa kritisoinut hallitusta siitä, ettei se noudata keynesiläistä elvytyspolitiikkaa, vaan kiristää julkisen sektorin kuluja taantuman aikana, mikä keynesiläisen teorian mukaan entisestään vaikeuttaa talouskasvua, koska tavallisen kansan ostovoima heikkenee.

Elvytyspolitiikan tekisi helpoksi se, että Suomi saa tällä hetkellä lainaa negatiivisella korolla:
http://www.talouselama.fi/uutiset/suomen-2-vuotisen-lainan-korko-laski-ennatysalhaiseksi-6066992

Tämä kaikki on yhteydessä uusmerakantilismiin jo sikäli, että Suomi haluaa haalia valtion kassaan lisää rahaa, vaikka se on jo valmiiksi 7. rikkain valtio maailmassa.

Vielä hälyyttävämpämpää uusmerkantilismia edustaa kuitenkin se, että päättäjämme pihistelevät eläkevarantojen käytössä, vaikka ne alkujaan luotiin juuri nykyistä tilannetta varten. Eläkevarantoja tahdotaan yhä vain kasvattaa. Niiden tähän mennessä tuottamien voittojen hyödyntämisestä ei ole edes kunnon keskustelua.

Enkä nyt puhu edes siitä, että velkarahoja tai eläkesäästöjä tulisi noin vain pistää haisemaan. Eihän se ollut myöskään Adam Smithin ajatus. Kyse on enemmänkin siitä, että tyypilliseen merkantilistiseen tapaan Suomen nykyhallitus istuu valtavan varallisuuden päällä, mutta kieltäytyy investoimasta sitä toimintaan, joka työllistäisi joutilaita kansalaisia, laittaisi rahan liikkeelle ja palaisi lopulta takaisin valtion kassaan arvonlisäverona ynnä muuna.

Tilastoitujen työttömien määrä maassa on jo reilusti yli 330.000. Se on aivan huikea määrä, kun ottaa huomioon, että esimerkiksi minä en ole saanut työttömän statusta, vaikka olen hakenut sitä jo yli vuoden ajan. Karenssin syynä on ties mikä peruste vuorollaan: olen saanut apurahaa, olen täydentänyt opintoja, olen ollut liian aktiivinen järjestötoiminnassa ynnä muuta. Kaikesta toimeliaisuudesta seuraa aina vähintään muutaman kuukauden karenssi. Saa nähdä pääsenkö aiempaa työttömäksi kuin eläkkeelle.

Hallituksen toimien ja eläkevarantojen ohella työttömyysreserviämme voisi nimittää uusmerkantilismin alatyypiksi: rahan sijasta työtä vailla olevia ihmisiä säilytetään eräänlaisessa pankissa. Nykymerkantilistit voivat olla suorastaan ylpeitä suurista reserveistään, jotka takaavat, että työllistetyt pysyvät kiitollisina ja nöyrinä. Harmi vain, että nöyryys ja pelko eivät ole tunnetusti mitään parhaita lähteitä luovuudelle ja itsenäiselle toimeliaisuudelle, jonka seurauksena työn tulokset kehittyvät. Edes koulutus ei enää ole tae työllistymisestä, joten iso osa nuoremmista sukupolvista suhtautuu skeptisemmin itsensä kehittämiseen. (Kokonaan yhteiskunnasta syrjäytyneiden määrä tietenkin onneksi tilastollisesti parantaa työttömyyslukuja.)

Eläkevarantojen, hallituksen säästötoimien ja työttömyysreservien ohella mieleeni juolahtaa vielä neljäskin uusmerkantilismin piirre:
Kun yritykset saavat voittoja, ne aiemmin joko maksoivat ne osinkoina tai investoivat uuteen tuotekehittelyyn, markkinointiin tai tuotannon laajentamiseen. Nykyään voitot päätyvät monimutkaiseen mankeliin nimeltään "verosuunnitttelu".

Yritysten rahat kiertävät tililtä toiselle ja maasta toiseen tuottamatta siinä välissä minkäänlaista konkreettista työtä. Ne kenties työllistävät vain jonkun yksittäisen talousoppineen tilinpitäjän, joka on vastuussa rahan ovelasta naamioimisesta tai kätkemisestä.

Vaikka yritykset tai omistajat investoisivat voittojaan, tässä prosessissa esiintyy yhä pidempi viive. Epäilen myös sitä päätyvätkö veroparatiisien näkymättömille tileille suljetut varat koskaan kunnolliseen kiertoon. Ne kenties vain toimivat turvallisuuden takeena, merkantilistiseen tyyliin.

Pääministeri Juha Sipilä on itse myöntänyt, että hän ei kotiuta omia osinkojaan yrityksistään, koska tietyt verosuunnittelun prosessit vaativat odottamista. Tällaiselle tyhjänpäiväiselle rahan hautomiselle en keksi parempaa nimitystä kuin merkantilismi, uusi tai vanha.

Todisteeksi merkantilismin mekanismien olemassaolosta käy myös Yhdysvaltojen ja EU:n rahapolitiikka. Molempien keskuspankit myöntävät itselleen lainaa, eli painattavat uutta rahaa valtioiden tarpeisiin. Tätä rahaa syntyy aivan valtaisia määriä, mutta se ei johda inflaatioon tai myöskään näy merkittävänä talouskasvuna. Tämä voi tarkoittaa vain sitä, että raha jossain kohtaa kiertoaan pysähtyy ja jopa seisahtuu kokonaan. Sukanvarteen piilotetut miljoona ovat merkantilismin oire, vaikka miljoonat olisivat pelkkiä bittejä ja sukanvartena toimisi kokonainen valtio.


2.) Katsotaan karttaa

Joskus teorioiden ollessa monimmutkaisia ja hämmentäviä, on parasta unohtaa kaikki abstraktiot ja katsoa asioita mahdollisimman konkreettisena ja paljaana. Kenties jotain on jäänyt huomaamatta, koska se on liian itsestäänselvää?

Kartalla kriisissä olleet euromaat on merkitty punaisella: Irlanti, Portugali, Suomi ja Kreikka.

Näemme heti, mikä niitä yhdistää. Ne kaikki sijaitsevat reuna-alueilla ja varsin kaukana Saksasta.

Yhteisvaluutan sekä yhteisen markkina-alueen ongelmat eivät tämän kartan valossa edellytä mitään kovin kompleksia teoriaa. Me voimme jopa päätyä parempaan lopputulokseen, kun emme sekoita kuvaan mitään ekonomistien oppeja, ainoastaan maalaisjärkeä.

A). Me tiedämme, että Saksa pitkälti määrää tahdin. Saksan johtama EU:n yhteinen talouspolitiikka myös näyttää hyödyttäneen eniten juuri sitä itseään, yllätys yllätys.

Eniten ovat kriiseilleet maat, jotka eivät ole Saksan naapureita. Niiden on ollut kenties vaikeampi saada hyötyä Saksan talouskasvusta, koska niiden kauppaverkostot ovat pidemmät.

B.) Niinpä, jos EU:n sisämarkkinoiden malli on sellainen, että paljon rahtia ja poliittisia päätöksiä kulkee Saksan kautta, Saksa saa eniten hyötyä kaikesta taloustoiminnasta, koska se on ikään kuin huumekauppias, joka seisoo kadunkulmassa.

TV-sarjassa The Wire aikoinaan opetettiin (kuten jo muistaakseni jossain aiemmassakin gansteritarinassa), että huumekauppias seisoo kadunkulmassa, koska silloin hän hallitsee kahdella tiellä tapahtuvaa liikennettä. Kadunkulmasta hänellä on myös parempi näkyvyys kuin keskeltä jotain tiettyä katua. Kulmakahvilat ja kulmakaupat ovat aina suositumpia, koska risteys on kaikkien matkan varrella. Saksa on EU:n sisämarkkinoiden haltija, koska se sijaitsee EU:n ytimessä.

C.) Kaukana toisistaan sijaitsevat pienet maat ovat enimmäkseen vain riidelleet keskenään. Saksa on siis onnistunut - todennäköisesti melko tahattomasti - hyötymään myös hajoita ja hallitse politiikasta.

Mitä me tiedämme Suomen ja Kreikan suhteista? Suomi oli Kreikan kriisin aikana tarjoamassa kovimpia ehtoja.

Entä mitä me tiedämme Suomen ja Portugalin suhteista? Suomi on kritisoinut Portugalia siitä, että se toimii turvasatamana rikkaille eläkeläisille.

Suomi on ajautunut avoimella EU:n sisämarkkinoilla laidalle sekä fyysisesti että keskinäisessä suosiossa.

Karttaa ei kannata liikaa selitellä. Tyhmempikin näkee, että Suomi on erittäin hankalassa asemassa, jos ja kun kauppa Venäjälle tyrehtyy, koska sinne suuntaan meillä olisi lyhyt matka ja paljon yhteistä rajaa. Suomi on tämän kartan valossa pelannut korttinsa niin huonosti kuin mahdollista. Pienet, syrjäiset valtiot riitelevät keskenään ja antavat keskusalueen sanella kaikkia kansainvälisen kaupan ja rahatalouden päätöksiä.


3.) Maailma on muuttunut tavalla, joka edellyttäisi aivan uudenlaista näkemystä tulevaisuuden mahdollisuuksista

Suomen nykyinen hallitus on suurista lupauksistaan huolimatta äärimmäisen konservatiivinen. Vanhat äijät päättävät keskenään kuinka tuleville sukupolville tulisi luoda parempia elämisen mahdollisuuksia.

Tässä kirjoituksessa kuvattu käsitteistö, kuten tarjoamani antiteesit, ovat täysin ajastaan jääneitä, mitä tulee kasvun mahdollisuuksiin. Meidän olisi jo aikaa sitten pitänyt heittää romukoppaan suurin osa varmoista oletuksista. Pitäisi lopettaa myös ruikuttaminen oppositiosta käsin ja rakentaa nykytulevaisuuden kokoisia ja arvoisia visioita.

Nykytulevaisuudella tarkoitan sitä tulevaisuutta, joka on täällä jo, mutta emme vielä ole havahtuneet sen läsnäoloon - hieman kuten, jos automme osaisi lentää, mutta me emme vain ole uskaltaneet tai tajunneet painaa oikeaa nappia.

Tarvittaisiin rivakoita nuoria ihmisiä, joita positiivisuusfilosofioiden hölynpöly, feikki hymy ja liika twiittaaminen eivät ole pilanneet, kuten A. Stubbia ja Sanni Grahn-Laasosta. Emme me iloista energiaa kaipaa, vaan konkreettisia ideoita ja niiden tueksi rahaa. Ideoita oikein tulvii esiin heti kun pääsee irti keskusparadigmasta. Askelkivinä pyrin käyttämään uusia sanoja.


PS. Kaksi päivää myöhemmin tällainen kirjoitus ilmestyi Talouselämässä.
http://www.talouselama.fi/uutiset/kova-suomi-arvio-brittilehdessa-viela-huolestuttavampaa-kuin-kreikan-ristiinnaulitseminen-6090506#.Vk2HXYy5Z5F.facebook

"Suomen ongelmat ovat Evans-Pritchardin mukaan huolestuttavia, koska kukaan ei voi syyttää Suomea kurittomuudesta, teknologisesta jälkeenjäämisestä tai korruptiosta, kuten eteläeurooppalaisia usein syytetään. Sen sijaan Suomi loistaa erilaisten kilpailukykyvertailujen kärjessä."

Kirjoitus oli päivää aiemmin ilmestynyt Telegraphissa (18.11.), siis vain päivä sen jälkeen kun Pikkujättiläinen (17.11.) raportoi asiasta:

"Nobody can accuse Finland of being spendthrift, or undisciplined, or technologically backward, or corrupt, or captive of an entrenched oligarchy, the sort of accusations levelled against the Greco-Latins.

The country's public debt is 62pc of GDP, lower than in Germany. Finland has long been held up as the EMU poster child of austerity, grit, and super-flexibility"

http://www.telegraph.co.uk/finance/12001895/Finlands-depression-is-the-final-indictment-of-Europes-monetary-union.html

Nyt jos olisin Philip K. Dick, niin kirjoittaisin vainoharhaisen postauksen siitä kuinka minua vakoillaan vieraista maista käsin, koska Suomessa minulla ei ole minkäänlaista julkisuusarvoa.

Kolme apinaa - paluu viisauden lähteelle

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja symbolisten kompostien tonkimista kulttuurimme takapihalla.

Blogini alkuvaiheissa julkaisin tarinan Kolmesta viisaasta apinasta. Kukaan ei ole kommentoinut kirjoitusta, mutta sillä on tähän mennessä eniten lukijoita koko Pikkujättiläisen historiassa. Lukijoita kertyy tasaiseen tahtiin, joten olen päätellyt suosion perustuvan pelkästään siihen, että sanaparia googletetaan ahkerasti. "kolme apinaa, kolme apinaa..."

Todennäköisesti useimmat lukijat etsivät vain kuvaa kolmesta apinasta, jonka voisivat liittää johonkin keskusteluketjuun ilmentämään jonkin henkilön tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Omassa periamerikkalaisessa kulttuuripiirissämme kolmen apinan meemissä näyttäisi olevan kyse esimerkiksi siitä, että muiden kohdatessa ongelmia käännetään vain päätä toiseen suuntaan:

"In the Western world both the proverb and the image are often used to refer to a lack of moral responsibility.." https://en.wikipedia.org/wiki/Three_wise_monkeys

Alkuperäisessä postauksestani löytyvän tarinan kolmesta apinasta olin kehitellyt omasta päästäni, mutta se perustui kuitenkin mielikuviin, joita olin rekonstruoinut zenbuddhalaisesta kirjallisuudesta. Japanissa viisaus "see no evil" tai ainakin jokin sen variaatiot saattavat esiintyä ilman mitään hassuja apinoita. Usein näissä opetuksissa ajatus liitetään karman käsitteeseen, mitä tulen käsittelemään myöhemmin.

Oma viittaukseni Laotseen ja Kungfutseen olivat vain osa suurta vitsiä, jota ilmeisesti kovin moni ei tajunnut. Syytän siitä vain itseäni, sillä muinainen kirjoitukseni ei klikkauksistaan huolimatta ole kovin hääppöinen. Siinä on aivan liikaa turhaa löpinää ennen kuin päästään itse asiaan - ja kenties syyllistyn siihen nytkin.

Oheisista kuvista voi havaita, että kolmea apinaa käytetään lännessä lähinnä pilkkaamisen apuvälineenä. Apinat ymmärretään tyhmiksi tai hassunkurisiksi. Ne eivät tahdo tiedostaa ongelmiaan tai kuulla itsestään mitään negatiivista.

Hikipedia esimerkiksi toteaa, että:

"Mizaru on apina, joka peittää silmänsä. Hän kuvaa facepalmin hyvettä."

Ajatukset "pahuudesta" legitimoivat pahuutta

Itämaisessa henkisessä traditiossa pahuuden tunnustamisesta kieltäytymisellä on kuitenkin paljon syvällisempiä merkityksiä, joita myös yritin tavoittaa sekavassa tarinassani.

Ensinnäkin ihmisten tai ilmiöiden tulkitseminen pahoiksi herättää meissä pelkoa ja pelko herättää vihaa.

Kenties onnistuneimman länsimaisen tulkinnan kolmen apinan opetuksesta muotoilee Star Warsin jedimestari Yoda:

"Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Luke kieltäytyy näkemästä omassa isässään pahaa, ja lopulta sinnikkään sydämeen vetoamisen kautta hän onnistuu pelastamaan hänet voiman pimeästä puolelta. Yhtä hyvin Luke olisi voinut hokea itselleen: "See no evil, see no evil..."

Kun määrittelemme ihmisten toimet pahoiksi, meissä myös herkästi herää halu korjata vääryyksiä oman käden oikeudella ja toisilla vääryyksillä. Pahuuden näkeminen voi siis hyvinkin suoraviivaisesti johtaa konfliktien kärjistymiseen, leirien pystyttämiseen ja avoimeen väkivaltaan.

Vaikka selityksessä nyt uhkaavat mennä puurot sekaisin, voidaan kehoitus See no evil tulkita myös useiden Jeesuksen oppien mukaiseksi:

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi." 

"Älä tuomitse muita, ettei sinua tuomittaisi." 

"Älä vastusta pahaa pahalla." jne.

Elämänviisaudet ovat usein ajattomia, eivätkä niitä sido valtiolliset rajat. Kun emme näe pahaa, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että me emme suostu tekemään nopeita johtopäätöksiä jonkun syyllisyydestä pelkkien kevyiden todisteiden valossa, emme salli itsemme vaipua pyhän raivon valtaan ja pahenna asiaa puhumalla kaikille siitä, miten pahoja joku on meille tehnyt.

Kolme apinaa ja karma

Karmaa olen viime aikoina käsitellyt valitettavan vähän, sillä siihen liittyy niin paljon psykologista viisautta, joka vasta viime aikoina on noussut keskustelun aiheeksi lännessä. Karman laista vapautuminen voidaan ensinnäkin ymmärtää juuri pyrkimykseksi irtautua pitkään jatkuneesta paskarallista, jossa ongelmia vain sysätään itse heikommille. Me vapaudumme kärsimyksen ketjusta, kun kieltäydymme osallistumasta toimintaan, joka tuottaa kärsimystä.

Kolmen apinan tapauksessa karman käsite kuitenkin tavoittaa aivan toisen ilmikentän, joka on aivan yhtä vähän yliluonnollista alkuperää kuin mitä kuvailin edellä. See no evil ei tarkoita suinkaan sitä, että peittäisimme silmämme, kuten kuvien apinat tekevät, vaan että emme kuvittelisi asioiden johtavan huonoon lopputulokseen ennen kuin olemme yrittäneetkään.

Karmaan liittyy mystiikalla hämärretty, mutta varsin realistinen ajatus siitä, että ajatuksemme ja sanamme tuottavat asiat todeksi. Kun me kadotamme luottamuksemme muiden ihmisten hyvyyteen ja arastelemmme yhteistyötä, me tulemme tuottaneeksi itsellemme ja muille paljon enemmän pahaa kuin jos luottaisimme asioiden järjestymiseen.

Yhteistoiminta edellyttää kompromisseja ja anteeksiantoa. Jos sitkeästi takerrumme mielikuvaamme pahuudesta, ei sovitteluun koskaan päästä.

Apinoihin liittyvästä mielikuvasta on vaikea irtautua, sillä meemien elämää ei oikein kyetä kontrolloimaan suunnitellusti.

Ehkä apinat voitaisiin kokonaan unohtaa ja muotoilla ajatus uudelleen jotenkin tähän tyyliin:

Älä muistele kohtaamiasi vääryyksiä, 

älä keskitä ajatuksiasi vain ongelmiin, 

älä kuvittele että epäonnistut kaikessa 

tai odota muilta pelkkää petollisuutta

Me vapautamme itsemme syyn ja seurauksen ketjusta, kun tunnistamme itsessämme ne psykologiset laukaisijat, joiden kautta heräävät alkukantaiset pelot, kunnes lopulta kadotamme kontrollin.

Meidänkin ajassamme jatkuvat negatiiviset uutiset ja juorut vastapuolen tyhmyydestä ja pahuudesta - mikä hyvänsä koettu vastapuolemme sitten onkaan - ylläpitävät jatkuvasti kiihtyvää eripuran ja kyräilyn ilmapiiriä, joka siellä täällä purkautuu esiin yksittäisten ryhmien typerehtimisenä.

Parasta kaikille voisi olla se, jos opettelisimme vanhoja sivistyselämän tapoja, ja kieltäytyisimme pystyttämästä olkinukkeja ja mustamaalaamasta ihmisiä, joita hädin tuskin tunnemme.

Älä puhu muiden pahuudesta, jos sinulla ei ole kiistattomia näyttäjö. Älä silloinkaan puhu "pahuudesta", vaan tietämättömyydestä, heikkoudesta, erehdyksistä. Älä leimaa ihmistä pahaksi, jotta hänen pahuudestaan ei tulisi pysyvä tila. Korjaa rauhallisesti väärät käsitykset, ole pitkämielinen - hieno sana, eikö - ja anna anteeksi.

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että voimattomana katselemme sivusta. Emme kauaa katsele pahaa, koska pistämme sille heti stopin.

Talouspuheen subjektiivisuudesta

Tällä kertaa pidän postaukseni lyhyenä.

Nykyään talouden nobelistien mielipiteitä toisteltaessa muistetaan aina mainita ovatko he vasemmistolaisia vai oikeistolaisia, liberaaleja vai konservatiivejä, keynesiläisiä, marxilaisia tai jotakin muuta. Erittäin tärkeää tämä on etenkin silloin, kun heidän ajatuksensa halutaan kiistää.

Olemme pitkittyneen talouskriisin aikana lopullisesti irtautuneet siitä ajatuksesta, että talousoppineiden mielipiteet voisivat olla objektiivisia. Silti me yhä turvaudumme ajatukseen, että subjektiivisuuden paljastaminen vähentäisi asiantuntijan arvovaltaa.

En tiedä onko suunta parempaan vai ei. Ainakin itse olen jo kauan aikaa toitottanut, että me ihmiset miellymme sellaisiin teoreettisiin tulkintoihin, jotka istuvat omaan maailmankuvaamme ja jotka parhaiten miellyttävät egoamme. Toisaalta on pelottavaa, jos edes huippuekonomisteihin ei enää luoteta, vaan poliitikot saavat täyden legitimiteetin kansan heille vaaleissa siunaamalle mututuntumalle.

Jopa puolueellinen ammattiekonomisti on parempi kuin menestyksensä sokaisema harrastelija toteuttamassa hybriksensekaista visiotaan.

Ekonomistit ovat jo pitkään piikitelleet toisilleen oikeistolaisista tai vasemmistolaisista tulkinnoista, mutta he kumminkin lukevat tilastoja ja kommentoivat toistensa tulkintoja - eivätkä usein käytä suoraa valtaa.

Kvalifysiikan pyrkimyksenä on tutkia tieteen subjektiivisuutta, joten sille talouspuhe tarjoaa mainion tutkimuskentän. Kvalifysiikka tutkii käytännössä niitä ilmiöitä, joiden olemassaoloon relativismi vain filosofisesti vihjaa. Jos emme etsi tieteellistä objektiivisuutta, vaan pikemminkin subjektiivisuuden indikaattoreita, me voimme ilman pienintäkään epäilystä näyttää toteen, että totuudeksi väitetty asia on vain osatotuus tai tulkinta.

Kvalifysiikka on tiedettä, jonka tutkimuskohde on epämääräisyys, vääristyminen ja tietämättömyys.

Toivon, että tulevaisuudessa taloustieteen opintoihin useimmissa yliopistoissa kuúluisi vähintään yksi kvalifysiikan kurssi. Voin tulla vaikka heti pitämään aiheesta luennon, jos joku kutsuu. Minulla on satoja liuskoja julkaisematonta materiaalia sekä lähdeaineistoa, koska jossain vaiheessa aion julkaista samannimisen kirjan ihmismielen fantasisista kyvyistä itsepetokseen.

Kirjan nimi on siis vain lyhyesti Kvalifysiikka. Se toimii perusteoksena myös loogisten virhepäätelmien, hätiköimisen ja psykologisten defenssien saralla. Lisäksi perehdyn jossain määrin myös väärinkäsitysten arkeologiaan ja kusipäisyyden perintöön.

Taloustieteen osalta kvalifysiikka lähtee siitä, ettei ihminen kykene tarkastelemaan yhteiskuntaa tai rahataloutta täysin oman asemansa, viitekehyksensä ja luokkansa ulkopuolelta. Tällainen toteamus voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta etenkin itsestäänselvyydet kaipaavat tuekseen vahvoja näyttöjä.

Kvalifysiikan kurssin aikana perehtyisin asiasisällön ja tulkintojen sekä henkilön yhdistämiseen.

Jos talouteen liittyvistä uutisista voi päätellä, onko ne julkaissut oikeistolainen tai vasemmistolainen julkaisu - siis jos voi päätellä - eikö se aika hyvin todista, että poliittinen tausta vaikuttaa tulkintaan?

Ei kvalifyysikon työn sen kummallisempaa tarvitse olla. Jos subjektiivisuuden indikaattoreita voidaan osoittaa, niitä voidaan silloin myös koota ja analysoida.

Näin me voimme tehdä kovaa tiedettä, jonka perustana on se, ettei mitään totuutta ole. Relativismin teoreettiset ongelmat katoavat, kun siitä tulee varmennettavissa oleva hypoteesi. Toki kyse on subjektiivisuuden asteista, eikä siitä, ettei mitään voitaisi sanoa mistään.

Jos ja kun pystymme määrittelemään subjektiivisuuden toimintatavat, se tarkoittaa uusia mahdollisuuksia humanistiselle tieteelle kokonaisuudessaan. Vuosia kestäneenä visionani onkin ollut humanismin kohottaminen nykyisestä alhostaan. Matka on pitkä, mutta "kvalifysiikan" käsite on jo antanut minulle paljon uutta puhtia. Hauska ajatella, että se on saanut alkunsa pelkästä 'patafyysisestä hupailusta.

Kvanttifysiikka hämmensi kurkistamalla todellisuutemme tuolle puolen. Kvalifysiikka puolestaan kurkistaa todellisuutemme tälle puolen, oman subjektiivisuutemme lähteeseen. Millaista on olla ihminen? Miten sen selittäisi korkeammalle älylle, joka saapuu planeetallemme?

Miten sen selittäisi ihmiselle itselleen, kun kaikki mitä kvalifysiikka tutkii pyrkii tekemään kvalifyysisen tutkimuksen mahdollisimman vaikeaksi. Jopa tiedeyhteisö näennäisessä objektivismissaan vaikeuttaa oman subjektiivisuutensa tutkimista.

Kvalifysiikka ei onneksi ole kiinnostunut yksilöstä. Yksilöllisyytemme tulee hyvässä ja pahassa esiin juuri ryhmissä ja sitä ilmentävät myös lukuisat instituutiot. Tavallaan instituutiot ovatkin muutosvastaisuudessaan ja keskinäisessä kateudessaan vain puhtaimman ihmisyyden ilmentäjiä. Me lyöttäydymme laumaksi, jotta näkisimme omat pimeimmät puolemme. Yhteistyössä toki piilee myös suurimmat vahvuutemme.