Gonzotiede ja pyramidit

Minun täytyisi tänään täyttää passihakemus, joten tunsin suurta paloa kirjoittaa pikkujättiläiseen ihan muista aiheista. Koronakriisin aikana olisi sietänyt kirjoittaa tänne laajaltikin, mutta keväällä monet aiheet tuntuivat liian tärkeiltä, etten saanut aikaiseksi. Nyt kun passihakemus on tärkeä ja kiireellinen, onnistun pakenemaan sitä mahdollisimman epäoleelliseen puuhailuun.

Vaikka ylläpidän tätä blogia laiskasti, tuntuu Gonzotiede vuosi vuodelta vain merkityksellisemmältä puuhalta, ja toivon mukaan saisin joskus nytkäytettyä eteen päin 600-sivuisen esseeteokseni, jota piilottelen pöytälaatikossani (tai edes koottua yhteen Pikkujättiläisen parhaita kirjoituksia vuosien varrelta). En ole tuplatohtori, eikä minulla ei ole poliittista agendaa, joten on vaikea kuvitella, että ketään kiinnostaisivat yksityiset johtopäätelmäni filosofiasta, ihmisluonnosta tai tieteentekemisen inhimillisistä haasteista. Etenkin kun osaisin tuskin suolta sellaista hölynpölyä, että se tuottaisi uutiskynnyksen ylittävää vastareaoktiota.

Gonzotiede tulee aina vain aiheellisemmaksi, kun tuplatohtorit ja muut itseäni paljon arvovaltaisemmat tiedeihmiset päätyvät tekemään hassunhauskoja juttuja, niin kuin Ruotsin koronakeväässä, jossa asiantuntijaelinten korkeimpien auktoriteettien mielipiteet ja empiiriset faktat eivät juurikaan ole toisiaan kohdanneet. Nimitän lahdentakaista syvää tragediaa hassunhauskaksi asiaksi, sillä hassunhauskat asiat ovat usein preludia suurimmille tragedioille ja syvimmälle mielipuolisuudelle. Matkustajien hassunhauskoista hatuista ja eleistä voi esimerkiksi päätellä, että valtamerilaiva on saavuttanut sellaiset mittasuhteet, että se pian törmää jäävuoreen ja uppoaa valtameren pohjaan.

Samalla tavoin on täysin loogista, että koronavirus puhkesi rajuimmaksi epidemiaksi juuri Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, koska kummassakin tapauksessa on kysymys maailman parhaasta valtiosta. Ruotsi on maailman turvallisin valtio, joten kansalaisten ei tarvinnut tehdä mitään, asiathan kyllä hoituisivat. Ja niin ei mitään tehty, ja siksi eivät asiat hoituneet. Jos occamin partaveistä hyödyntäen poistamme kaikki monimutkaisemmat teoriat, on helppo nähdä kaava, missä varmuus omasta onnistumisesta johtaa täydellisimpään epäonnistumiseen. (Suomessa onneksi ei kukaan ota vakavasti väitteitä, joiden mukaan on kyse maailman onnellisimmasta kansasta. Jos koskaan tulee päivä, jolloin tämä asia tunnustetaan kollektiivisesti todeksi, me olemme todella syvissä ongelmissa.)

Gonzotieteilijän asenteen on oltava sopivan kevyt ja ihmiselämästä irrallinen, muutoinhan ei hassunhauskoja asioita kestäisi kohdata ollenkaan.

Oman aikamme tiede on alkanut silmissäni näyttäytyä hassunhauskojen asioiden kerholta, mutta todellisiin epäkohtiin ei siinäkään tapauksessa kannata kohdistaa huomiotaan. Muutoin mielenterveydelle käy samoin kuin henkilökohtaiselle taloudelle, josta en ole jaksanut piitata, koska en kertakaikkiaan osaa, ja täydellisen epäonnistumisen jälkeen ei muuta enää voi paitsi lakata piittaamasta.

Niinpä ajattelin pitkän hautomisen jälkeen puhua pyramideista. Pyramidit ovat siitä mukava aihe, ettei niistä voi keskustella vakavasti. Jos akateemikkojen seurassa lausuu sanan "pyramidi", syttyy useimpien kuulijan päähän ensimmäiseksi kuva, missä pääosaa esittävät lentävät lautaset. Sen jälkeen on turha haaveille kuulijoista, saati sitten apurahoista, vaikka olisi aikeissa keskustella lomamatkastaan Kairoon.

Jos taas yhteiskuntatieteilijoiden tai politiikan harrastajien seurassa puhuu pyramideista, on luultavammin ensimmäinen mielikuva hieman erilainen. Edelleenkään eivät pääosaa esitä muinaiset egyptiläiset, vaan illuminati ja yhdysvaltain perustajien yhteyden vapaamuurareihin.

Jos tahtoo pärjätä taiteiden kentillä, on tiedostettava ihmisten assosiaatiot ja hyödynnettävä näitä yhteyksiä niin, että oikeat symbolit yhdistyvät oikeisiin tunteisiin ja värittävät elämänkokemuksia samalla tavoin kuin Howard Shoren musiikki on muuttanut vellovat taistelukohtaukset merellisen eeppiseksi Sormusten herra -trilogiassa. Jos menee liian pitkälle assosiaatioissa, sairastuu paranoidiin skitsofreniaan, tai masentuu sen tähden, että taiteesta tulee liian kansaanmenevää ja voimallista, eikä sillä enää pysty miellyttämään eliittejä, jotka arvostavat distinktiivistä hienovaraisuutta ja heikompaa puhuttelevuutta.

Sanat eivät suinkaan ole viattomia, vaan ne on ladattu täyteen merkityksiä. Siksi ilahduin suuresti, kun satuin törmäämään Oulun yliopiston tutkimusryhmään, joka täysin avoimesti ilmoitti uuden rakennusmateriaalinsa saaneen innoitusta muistaisilta pyramidien rakentajilta:

"Geopolymeeritekniikka on ollut olemassa jo pitkään; jotkut uskovat, että jopa Egyptin pyramidit olisikin valmistettu valamalla geopolymeeristä. Nimityksen keksi ranskalainen tutkija 1970-luvulla."

OULUN YLIOPISTO: Geopolymeerit muuttavat maailmaa

Jos jakaisin vuosittaista gonzotieteellistä palkintoa rohkeimmasta tieteellisestä teosta, olisi palkinto ansaitusti myönnetty Oulun yliopiston kuitu- ja partikkelitekniikan tutkimusyksikölle, jossa kaikkia apurahatahoja ja kasvojenmenetyksen vaaraa uhmaten on uskallettu mainita pyramidit.

Kyseisessä hankkeessa ei ole mitään pseudotieteellistä, mutta jo pelkkä vihjaus muinaisten rakentajien salaisuuksiin on merkki sydäntä lämmittävästä ennakkoluulottomuudesta ja ihanan terveestä itsevarmuudesta, jota en voi muuta kuin rakastaa.

Geopolymerit voivat hyvinkin olla tervetullut lisä materiaalitieteen valikoimiin, ja on hyvinkin todennäköistä, että vastaavia geopolymerejä todella käytettiin muinaisina aikoina, olihan esimerkiksi roomalaisilla myös sementtiä, jota he sekoittivat tulivuoren tuhkasta, ja se vetää kestävyydessä vertoja modernille portlandin sementille. Pyramideista vain ei parane puhua, ja jos ihmettelet miksi liioittelen, koeta jakaa Facebookiin yksikin pyramidien arkeologisiin mysteereihin liittyvä juttu. Huomaat että pala nousee kurkkuun, ja ennemmin tekisit jotakin ihan muuta kuin kertaliipaisulla tuhoaisit kaiken uskottavuutesi ystäviesi silmissä.

Jos vuotuisen gonzo-palkinnon avulla olisi mahdollisuus jollakin tavoin lieventää tieteenkentän tabuja ja armotonta teologisen ahdasmielisyyden valtaa, se olisi unelmieni täyttymys.

Runoilijana en voi kuin ihmetellä sitä tiedostamattomien sääntöjen ja pelkojen verkostoa, jossa tieteentekijät toimivat, luisuen asteittain kohti yhä huonompia (tai pinnallisempia) tuloksia useilla aloilla. On vaikea kerryttää kansakunnan kokonaissivistystä, tai kannustaa itseään parempiin suorituksiin tutkijana, jos empiiriset tulokset eivät saa mitään näkyvyyttä mediassa, eikä kovalla osaamisella ole konsulttikielen veroista merkitystä apurahoista taisteltaessa. Myös mittarit on pyritty laatimaan yliopistojen ja kaupunkien statusta silmälläpitäen, imago edellä, jolloin lopulta vain diskurssilla ja habituksella on merkitystä. Tämä sosiaalisen tanssin dynamiikka on edelleen monille näkymätön, ja he suhtautuvat siitä puhumiseen kuin mystiikkaan. Gonzotieteen ja tieteen keskinäinen asetelma onkin hyvin samanlainen kuin keskiajan mystiikalla ja keskiajan teologialla. On vapaan ja ulkopuolisen puheen kenttä, joka on vapautensa tähden täysin käsittämätöntä lähes kaikille, sekä ääneenlausumattomien sääntöjen ahdasmielinen rakenne, jossa taas säännöt ovat osanottajille niin tuttuja, ettei niitä tarvitse ääneen lausua.

Tieteen kriisi 2000-luvulla koostuu osaltaan myös siitä, ettei filosofialla ja humanismilla ole enää mitään merkitystä verrattuna talouteen, lääketieteeseen ja teknologiaan, jotka keräävät kaiken yksityisen rahoituksen. Niinpä tieteentekijöiden enemmistön tieteellinen itsekriittisyys jää täysin olemattomaksi, ja heidän hybriksensä mahdollistaa sen, että ihmisluonto saa täyden vallan. Kun kollektiivit uskovat olevansa inhimillisyyden yläpuolella, mutta eivät tunnista teatterin lisääntyvää valtaa, nousee oppimisen sekä tutkimuksen sijaan ainoaksi merkitseväksi asiaksi sosiaalinen kudelma, jossa ei ole eroa skolastiikkaan tai feodalismiin. Mehän tiedämme, että ne olivat juuri tyhjien fantastisten käsitteiden pyörittelyä, mutta näiden termien tuntemisesta, ja etenkin latinan hallitsemisesta oli palkkana viheliäinen papin virka, jonka turvin saattoi kuitenkin vaivihkaa tarkkailla tähtiä tai tutkia kasvien risteyttämistä.

Aikamme tieteen kenttä on tulvillaan paaveja, piispoja, kauluksia ja symboleja, joiden avulla käydään kauppaa uskottavuudesta. Täytyy miellyttää ihmisiä, täytyy elättää perhe, täytyy tuottaa julkaisuja. Tiedettä ei missään välissä ole välttämätöntä tehdä. Se jää tutkijan vapaa-ajan harrastukseksi, ellei koko tehtävää kohta jätetä gonzotieteilijöille, jotka edistävät tiedon täsmentymistä tai kumuloitumista ilman mitään statusta, pyrkivät samalla luomaan perustaa sille että ahtaiden ajatusten välissä olisi edes hieman tilaa hengittää ja salaa liikutella ajatuksiaan, jotta pää ei täysin jämähdä.

Gonzotieteilijä on kuka tahansa ihminen, joka päättää kieltäytyä Play Stationin pelaamisesta, jotta voisi ennemmin käyttää vapaa-aikansa siihen että lukee esseitä, tutkimuskirjallisuutta ja yhdistelee lankoja, koska virallisten asiantuntijoiden asema on liian usein saavutettu narsismilla ja kyynärpäätaktikoinnilla. Enää voi harvoin luottaa siihen, että kärkijuoksijoilla olisi muuta kulttuurista pääomaa paitsi sosiaalisia kontakteja ja kyky suoltaa termejä, jotka miellyttävät valtaapitäviä. Sofistien ja fariseusten maailmassa on vain koetettava olla huutava ääni erämaassa, tai vaatimaton zen-mestari, joka ennemmin hoitaa puutarhaa kuin sotkee itseään ontoksikovertaviin politiikan kiemuroihin.

Kuvittelin, että filosofiassa olisi toisin

"Koulu ei tapa luovuutta, vaan se murhaa."
- Lassi Kämäri

Lueskelin tänään uusinta Niin & Näin -lehteä, jossa oli hyviä juttuja minuudesta ja narratiiveista. Lehden loppupäässä oli myös esitelty parhaita poimintoja ylioppilaskirjoituksista, minkä ohessa kerrottiin filosofian suosion kääntyneen nousuun kymmenen vuoden laskusuhdanteen jälkeen.

Minua ei yllätä se, jos filosofian suosio on laskenut vuoden 2007 jälkeen, sillä vapaan ajattelun harjoittaminen edellyttää tiettyä perusturvallisuutta, minkä lisäksi taloudellinen epävarmuus konkreettisesti tyhmentää ihmistä.

Enemmän minua huoletti se, että parhaaksi valitussa yo-aineessa oli taas saman ikivihreät Platonit tietoteoriat ja Immanuel Kantin apriorit. Paras essee ei taaskaan voinut perustua omaan ajatteluun, vaan tyypilliseen tapaansa, ilman että olen kohdannut ainuttakaan poikkeusta (myönnettäköön otos rajalliseksi ja muistikuviin perustuvaksi) arvostus syntyy siitä, että on osattu toistaa mahdollisimman täsmällisesti oppikirjojen viisauksia.

On mahdollista, että näkemykseni muuttuisivat, jos saisin lukea kaikki yo-kirjoitusten vastaukset. Kenties yksikään omaan ajatteluun perustuva teksti ei ole riittävän hyvä? Silti minua ihmetyttää se kuinka filosofia oppiaineena haluaa pysyä kaikkien muiden oppiaineiden kaltaisena, eikä näe mitään mahdollisuuksia siinä, että se tekisi jotakin toisin.

Kenties akateemiseen filosofiaan etabloituneen ihmiset eivät edes ymmärrä mistä puhun. Ehkä he tietävät erittäin hyvin, mutta vain itse olen sortunut kyynisyyteen (tai epärealistiseen optimismiin kuvitellessani, että lukiolaisista olisi siihen). Todellisen tai kuviteltujen syiden tähden kuitenkin suren sitä, että filosofiassa yhä vuonna 2016 ajatellaan kouluutuksen tarkoittavan sitä, että oppilaiden päät ruuvataan auki ja sinne kaadetaan tietoa. Filosofian tapauksessa sinne vain kaadetaan filosofista tietämystä.

Filosofian oppiaine on häirinnyt minua alusta loppuun: aina pääsykokoista graduun asti se perustuu toisintamisen taitoon. Pyritään omaksumaan käsityksiä ja viemään niitä eteen päin. Paras on se, jonka puhelin ei ole yhtään rikkinäinen. Viesti siirtyy eteen päin alkuperäistä vastaavassa muodossa kuin oppilaiden tarkoitus olisi Fahrenheit 451 teoksen tapaan toimia elävinä kirjoina, koska todelliset kirjat uhataan polttaa.

Sivilisaatiot ja instituutiot pyrkivät luonnollisesti toiminnassaan säilyttämään muotonsa ja kamppailevat mutaatioita vastaan. Itsenäinen ajattelu koetaan syöväksi, jota vastaan taistellaan pääsykokeilla ja arvosanoilla kuin ne olisivat valkosoluja, joiden tarkoitus on hyökätä kehoon tunkeutuneen tuntemattoman eliön kimppuun.

Häinhän instituutiot luonnollisesti toimivat, mutta olin odottanut, että filosofiassa jokin olisi toisin. Tuntuu kuitenkin, että filosofiassa jos missä tällainen konservatiivisuuden, eli ennallaan säilyttämisen ilmiö vain korostuu. Kenties se johtuu siitä, että filosofia joutuu aina kamppailemaan olemassaolostaan, mistä syystä se ei kykene luovuuteen ja uusiutumiseen.

Uusiutumisen kautta filosofia pelkää katoavansa, samoin kuin se pelkää katoavansa, jos se ottaa mihinkään kantaa, eli todistettavasti lankeaa poliittisuuteen.

Filosofia on ainakin Suomessa kaikkea sitä, mitä sen kaikkein vähiten toivoisi olevan. Filosofia ei opeta väittelemään. Se ei opeta mediakriittisyyttä tai verbaalista itsepuolustusta. Se opettaa vain klassista etiikkaa, klassista logiikkaa, klassista tieto-oppia ja historiaa. Oikeastaan kaikki filosofian peruskukurssit ovat historiaa, sillä 1900-luvun alkua sivutaan vain lyhyesti, jos sinne edes ehditään.

Akateeminen filosofia ei osaa reflektoida omaa akateemisuuttaan, mikä tulee ilmeiseksi, jos suorittaa mitään naistutkimuksen tai kirjallisuuden opintoja. Naistutkimus on erittäin kriittistä kaikenlaisia instituutioita kohtaan ja kirjallisuudentutkimuksesta puolestaan tulevat useimmat 1900-luvun lopun uudet filosofiset nimet sekä käsitteet. Näissä aineissa, sekä kenties uskontotieteissä tai semiotiikassa tai yleisessä kielitieteessä sentään harjoiteetaan filosofiaa.

Paradoksaalisesti filosofia ei akateemisena aineena lainkaan kykene siihen puuhasteluun, jolta se on saanut nimensä. Sen piirissä ei harrasteta filosofiaa - tai sitä harrastetaan pelokkaasti, ikään kuin peläten, että jos joku sattuu jotakin keksimään, se otetaan heti pois.

Olen miettinyt sitä onko filosofialla jokin kollektiivinen trauma siitä, että sen piiristä on napsittu pois oppiaineita sitä mukaan, kun ne ovat osoittautuneet kyllin tieteellisiksi tai käytännöm elämään sovellettaviksi. Filosofia on kadottanut kykynsä luoda uutta. Uusi filosofia syntyy ensin filosofian ulkopuolella ja sitten se omaksutaan osaksi filosofiaa. Kenties näin on ollut asian laita jo pidemmän aikaa, sillä Marx Marx katsoi rakentavansa mullistavaa yhteiskuntatiettä, mutta historia sittemmin luokitteli hänet ennemmin poliittiseksi filosofiksi.

William James kirjoitti teoksia sielutieteistä (psykologiasta), pedagogiikasta sekä uskontotieteistä, mutta monitieteilijänä hän kelpasi filosofiksi ja putosi siihen laariin. Moni on ollut ensin kirjailija tai taloustieteilijä tai historioitsija tai terapeutti, ja vasta sitten hänet on leimattu filosofiksi, kun hänet on haluttu torjua liian radikaalina hahmona näillä aloilla.

Filosofian ongelmat eivät rajoitu vain siihen, ettei se tieteenä tai oppiaineena kykenisi luomaan uutta tai edes näkisi tätä ongelmaksi. Filosofia ei epäonnistu vain omissa tavoitteissaan, vaan myös suuremman yleisön toiveissa. Se ei uudista tiedettä tai inhimillistä maailmankuvaa, mutta ei myöskään syleile niitä elämänfilosofioita, jotka myyvät miljoonittain kirjoja.

Filosofia tuottaa pettymyksen niille, jotka etsivät sen piiristä establishmentiin kriittisesti suhtautuvaa akateemista siipeä. Se tuottaa pettymyksen niille, jotka etsivät sen piiristä trendikkyyttä ja tietoisuutta ajan hengestä sekä vaatimuksista.

En oikeastaan edes tiedä kenelle filosofia sopii nykymuodossaan. Jotenkin se onnistuu uusintamaan itsessään vavin tylsimmät puolet. Filosofinen artikkeli on usein suorastaan parodia akateemisesta artikkelista: kieli on koukeroista ja lopun kirjalista on tuplasti pidempi. Filosofinen artikkeli on loputon sarja viittauksia. Se on namedroppailua ja pätemistä akateemisillä termeillä.

Minkään muut akateemisen tieteen itsekriitttisyys ei ole yhtä vähäistä, eikä missään muualla kyetä vastaavaan muoollisuuteen ja ulkokultaisuuteen, vaikka juuri filosofian piirissä "tieteen ulkoisista tunnusmerkeistä" on kaikkein vähiten mitään hyötyä.

Filosofia yrittää liikaa olla oikea tiede. Se pelkää olla filosofiaa. Se hylkää Sokrateen kaikki muut luonteenpiirteet paitsi sen, mikä sai hänet heittämään kilpensä ja pakenemaan taistelukentältä.

Olisi vaikea kuvitella, että Suomessa filosofi pakotettaisiin juomaan myrkkymalja, koska hän on pilkannut vanhoja jumalia. Se tarkoittaa, että filosofia on epäonnistunut.

Manifesti: Humanistiset tieteet lakkautettava

Lisää yllätyksettömiä toteamuksia itsestäänselvyyksien puolustukseksi: pehmeät tieteet vs kova tietämättömyys...

Löysin netistä vuonna 2009 julkaistun manifestin, jossa esitetään humanistisia tieteitä lakkautettavaksi. Tämä on erittäin iloinen löydös, sillä tällaisten selkeästi artikuloitujen mielipidekirjoitusten avulla päästään kiinni niihin ajatuksiin, joita hallituksen taustajoukot kenties eivät uskalla tai osaa lausua ääneen.

Ei ole väliä sillä onko manifesti kirjoitettu tosissaan tai kieli poskella, eikä silläkään miten hyvin siinä näkemyksiä perustellaan. Se joka tapauksessa tarjoaa kiinnepisteitä keskustelulle ja työmaata väärinkäsitysten arkeologialle. Niinpä lainaan manifestista heti pitkän pätkän:

"Ensinnäkin humanistiset tieteet tarkoittavat ihmisen tutkimiseen keskittyviä aiheita. Ihminen on vain yksi eläinlaji ja itse asiassa kun tarkistellaan ihmisen tutkimisen lähihistoriaa, niin biologia ja taloustieteet ovat tuoneet konkreettisimmat tulokset ihmisen ymmärtämisessä: genetiikka, evoluutioteoria ja peliteoria ovat selittäneet paljon. Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole.

Humanistisia "tieteitä" erottaa luonnontieteistä yksi huomattava ero: siinä missä luonnontieteet pyrkivät uusien asioiden ymmärtämiseen, keskittyvät humanistiset aineet olemassa olevien asioiden tulkintoihin. Tämä on tyhjänpäiväistä kynänpyörittelyä ja sanalätinää joka ei hyödytä ketään. Tämän huomaa kauneimmillaan siinä, että jos kysyt kolmelta sosiologilta miksi itä-Helsinki on köyhempi kuin Espoo saat kolme eri vastausta. Humanistiset tieteet ovat siis mielipiteen muodostamista eikä edes oleteta olevan yhtä totuutta. Oikeat tieteet toimivat täysin päinvastoin."

LINKKI: http://murobbs.muropaketti.com/threads/manifesti-humanistiset-tieteet-lakkautettava.595883/

Manifesti on tulvillaan väittämiä, joita voisin analysoida artikkelin verran. Jotkin kirjoittajan mietteet ovat myös täysin oikeutettuja - mutta ne kummasti käännetään humanistien ongelmiksi, vaikka ne ovat ongelmia, jotka koskettavat meitä kaikkia. Kenties manifestiin on haettu lisäpontta sysäämällä humanistien syyksi kaikkea mitä päähän juolahtaa. Se ei olisi manifestin tyylilajissa ennenkuulumatonta, että kirjoittaja revittelee. Päätyihän Martti Lutherkin naulaamaan kirkon oveen 95 teesiä, vaikka niistä vain 3-4 hän koki jättimäiseksi ongelmaksi ja elämäntehtäväkseen. Useat syytökset voivat eräällä tavoin jopa lieventää niitä kaikkein pahimpia. Välittömän torjuntareaktion sijaan vastapuoli hämmentyy ja vastatoimenpiteet viivästyvät.

Useita muutosvaatimuksia esittämällä päästään ehkä nopeammin erimielisyydessä torjunnan ja vihan lävitse kaupankäynnin ja neuvottelujen asteelle. Syytöksistä joitakin voidaan tunnustaa myönnytykseksi, jotta toiset oltaisiin valmiita katsomaan sormien lävitse... mutta nyt uhkaan eksyä eri aiheeseen.

Esimerkiksi aivan erinomainen huomio: "Ihminen on vain yksi eläinlaji..." voisi kääntyä yhtä hyvin humanismin puolustukseksi. Jos humanismi tutkii ihmistä ja ihminen on yksi eläinlaji, niin eikö tämä jo lähennä humanismia luonnontieteisiin? Miten ihmusen tutkiminen olisi vähemmän tieteellistä kuin vaikkapa leijonien tutkiminen? Onko humanismin vika, jos leijonalaumassa naaraat metsästävät ja samaan aikaan antropologit havaitsevat, että naisten tekemä työ on yhteiskunnan säilymisen ja jopa taloudellisen toiminnan näkökulmasta miesten työtä arvokkaampaa, mutta silti miehet saavat parempaa palkkaa. Ei se ole feminismiä, vaan tutkimustulos, joka seuraa siitä, että ihmistä voidaan tutkia niin kuin mitä tahansa eläintä.

Kun kulttuureja verrataan keskenään, nousee näkyville yleisiä trendejä... kuten nyt vaikka se että naisten tekemä työ on välttämättömämpää kuin miesten. Miehet vain tekevät omista saavutuksistaan paljon paljon suuremman numeron ja ottavat työryhmissä kunnian omasta panoksestaan vähätellen naiskollegoidensa panosta... mutta taas uhkaan eksyä sivuraiteille.

Me kaikki tiedämme, ettei ihmisen tutkiminen objektiivisesti ole niin helppoa, koska meillä on lähtöasenteita, itressiryhmiä ja henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvia ennakkoluuloja. Tehtävän haastavuuden myöntäminen on humanismin ymmärtämisessä jo ihan hyvä alku. Kirjoittaja tulkitsee, että sosiologia on humanismia, vaikka ainakin suomalaisessa yliopistomaailmassa on erikseen "yhteiskuntatieteitä".  Humanismi sekä yhteiskunta- tai valtiotieteet ovat molemmat ihmistä tai ihmisiä tutkivia tieteitä, joten ne voidaan tässä tapauksessa niputtaa. Mikä jottei.

Onko perää väitteessä, että jos kolmelta sosiologilta kysytään samaa asiaa, he antavat kolme eri vastausta?

Ainakin meidän täytyy heti samaan otteeseen huomata, että jos kysymme kolmelta talousoppineelta tai kolmelta poliitikolta, he myös antavat kolme eri vastausta.

Huono sosiologi antaisi yhden yksiselitteisen vastauksen, kuten toimii ideologian sekä ryhmäkurin sisäistänut ammattipoliitikko. Hyvä sosiologi korostaisi heti alkuun, että vastauksia lienee vähintään kolme, joten kysyjän ei tarvitsisi erikseen mennä kolmen eri sosiologin pakeille. Hän saisi kaikki kolme vastausta yhdeltä ja samalta sosiologilta, joka olisi perehtynyt kollegoidensa tutkimuksiin ja ymmärtäisi niiden näkökulmaa. Totta kai inhimilliseen ilmiökenttää perehtyneen ihmisen kuuluu tiedostaa, että erimielisyydessä on osapuolia.

Media tai peruskurssit herkästi vääristävät humanistisen tai yhteiskunnallisen tutkimuksen luonnetta. Humanismiin kuuluu se, että aiheet ovat niin monimutkaisia, että niitä täytyy yrittää lähestyä useammasta suunnasta jotta kokonaiskuva hahmottuisi. Eihän elefanttiakaan voi tutkia myöntämättä, että sillä etupää ja takapää, eikä kumpaakin pysty näkemään samaan aikaan, ellei tarjolla ole suurta peiliä.

Tarjotut näkökulmat eivät ole yksiselitteisiä vastauksia, koska ne eivät voi olla. Kyse on todellisuuden empiirisestä tutkimisesta, eikä deduktiivisesta päättelystä, joka lähtee tarkasti määritellyistä aksioomista. Yhteiskunnan dynamiikka perustuu aina erilaisten ihmisryhmien ja instituutioiden kohtaamiseen, jossa törmäävät erilaiset intressit ja valtasuhteet. Huono sosiologi (tai sosiologian olkinukke) näkee maailman liian yksinkertaisesti ja ryhtyy jonkin eturyhmän äänitorveksi, kuten poliitikkojen on pakko tehdä, jotta he keräisivät ääniä.

Jos sosiologia ei täytä tieteen kriteerejä, koska sen rahoitus tulee taholta, joka haluaa yksiselitteisiä vastauksia, se ei ole yksin sosiologian ongelma. Se on koko tieteen rahoituksen ongelma, eikä siihen auta tutkimusalojen välinen kinastelu siitä kumman tiede hakkaisi toisen, jos tieteet olisivat jättimäisiä taistelevia robotteja joiden voimasuhteet vihdoinkin tulevat punnituiksi eeppisessä taistelussa vuoren huipulla.

Manifestin kenties raflaavin kohta on:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? Ei ole."

jonka voisi lukea myös näin:

"Humanististen tieteiden merkittävät tulokset? En ole perehtynyt."

Humanismi onkin kiistämättä epäonnistunut omien saavutustensa juhlistamisessa. Humanistit eivät esimerkiksi ole vaatineet itselleen Nobelin-palkintoa, joka korottaa luonnontieteiden (ja sittemmin myös taloustieteiden) näkyvyyttä sekä arvostusta. sillekin asialle Pikkujättiläinen aikoo tehdä jotakin, kunhan ensin olen kysellyt maailman merkittävimpien yliopistojen ihmistieteilijöiltä, kenen 1900-luvun humanistin olisi heidän mielestään pitänyt voittaa Nobelin palkinto, jos sellaisia olisi myönnetty.

Yhteinen yleissivistävä oppiaine valmistumisen nopeuttamiseksi ja laitosten byrokratian vähentämiseksi pienissä yliopistoissa?

Vaikka varsinaista ongelmaa ei olisi vielä artikuloitu, niin tarjoan heti yhden vastauksen humanismin arvostuksen puutteeseen. Pienemmissä yliopistoissa voisi olla yleishumanistinen opintolinja, jolla psykologian, sosiologian, antropologian, historian ja muiden ihmistä sekä kulttuuria tutkivien aineiden saavutukset koottaisiin yhdeksi yleissivistäväksi ihmistieteeksi.

Tästä olisi se hyöty, että humanismin nyt sirpaleinen kenttä edes muutamien ihmisten kohdalla yhdistyisivät tiedoksi humanismin yleisestä merkittävyydestä. Yleishumanistit osaisivat auttavasti toimia suuremman yleisön ja erityisalojen välisenä komminikaatioväylänä, ja hehkuttaa humanismin löydöksiä. Nyt yksittäisten tutkimusalojen diskurssit jäävät liian harvalukuisen populaation harteille. Humanismin yhteiskunnallista vaikuttavuutta heikentää se, että eri alojen humanistit puhuvat kukin eri kieltä. Yleishumanisti toimisi siis eräänlaisena tulkkina humanismin tutkimuskohteiden välillä.

Hiljattain uutisoitiin myös siitä, että Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa opiskelee liikaa poikia, joten he eivät löydä itselleen tyttöystävää. Tämänkin ongelman voisi ratkaista lisäämällä koulutusvalikoimaan yleishumanistisen linjan, jonka tavoitteena olisi tuottaa kansallisen historian, korkeakulttuurin ja sivistyksen tuntijoita instituutioiden ja yrityselämän tarpeisiin. Yleishumanistin näkemykset varmasti pelastaisivat monet suuret yritykset tehottomilta ja noloilta markkinakampanjoilta, koska insinööreistä ja talousoppineista koostuvan henkilökunnan sisällä ei olisi ketään tekemässä facepalm-elettä, kun liian moni innostuu pöydälle heitetystä päivän tyhmimmästä läpästä, joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä asiakasryhmiä loukkaava että yrityksen myymää tuotetta halventava.

Oppiaineiden listaamisen jälkeen manifesti jatkuu:

"Voitteko vakavissanne väittää, että kaikkiin noihin tarvitaan ihmisiä tutkimaan aihetta? Boldasin pahimmat facepalmit listasta.

Eniten raivostuttava turhuus on kulttuuritutkimus kaikissa muodoissaan. Kyseiset "tutkijat" analysoivat, tulkitsevat, pyörittävät, tulkitsevat lisää ja analysoivat vielä kerran jotain mitä joku toinen ihminen on joskus tehnyt. Sellaisesta touhusta ei voida koskaan odottaa minkäänlaisia konkreettisia tuloksia eikä mitään uutta. Kulttuuria luovat aivan eri tahot eikä sellaisilla tahoilla usein ole paljoakaan koulutusta."

Kulttuuritutkimuksen aloja on tosiaankin eriytetty varsin paljon: teatteria ja kirjallisuutta tutkitaan erikseen, ja samoin musiikkia, taidehistoriaa ja estetiikkaa.

Olen manifestin kirjoittajan linjoilla sikäli, että taidemuotojen välisiä rajoja sietäisi mielestäni häivyttää. Voisi olla hedelmällisempää myös opiskelijoille, jos he pystyisivät hahmottamaan koko taidekenttää. Etenkin teatterin, kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien historiat kulkevat käsi kädessä. Jos elokuvaohjaaja kykenee omassa tuotannossaan yhdistämään näiden kaikkien alojen osaamista, niin miksi rajoittaa opiskelijoiden suuntautumista erityisillä karsinoila? Taiteilijat itsekin hyötyvät siitä, että pääsevät ammentamaan inspiraatiota muista taiteista.

Kirjoittaja on sikäli jäljessä aikaansa, että 2000-luvulla pienempiä laitoksia on jo hallinnan vähentämiseksi yhdistetty. Helsingin yliopistossa on nykyään "Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos". Aiemmin jokaisella aineella oli oma erillinen toimistonsa.

Kultuuriaineiden kohdalla voisi varmaan harkita myös yhteisten pääsykokeiden järjestämistä. Silloin tosin varmaankin tarvittaisiin uusia oppikirjoja, joissa asia huomioitaisiin.

Tutkimuksen kannalta yhdistäminen on kuitenkin ongelmallisempaa. Jos tavoitteena on kansainvälisen huippututkimuksen tekeminen, täytyy tiettyihin kysymyksiin erikoistua hyvinkin kapeasti.

Tällekin voisi löytyä vaihtoehtoja. En pidä mitenkään mahdottomana sitä, etteikö myös poikkitieteellisten metodien avulla voisi löytyä uusia merkittäviä havaintoja. Jos semiotiikan kansainvälistä käsitteistöä sovellettaisiin teatteritieteeseen tai kirjallisuutta tutkittaisiin estetiikan näkökulmasta, tulokset varmaankin olisivat erilaisia ja sitä kautta kiinnostavia missä maassa tahansa. sikäli kuin kielimuuri ei ole ongelma.

Humanistisen tieteen arvo on juuri siinä, että se tuottaa valtavan määrän näkökulmia sekä käsitteistöä, jota voidaan hyödyntää monilla muillakin aloilla. Näiden ajattelua avaavien näkökulmaerojen vain täytyisi aiempaa paremmin yltää kabinetteihin, joissa tärkeitä asioita suunnitellaan. Kaikissa merkittävissä kokouksissa tulisi juristien ja ekonomistien lisäksi olla humanisti, joka huomauttaisi milloin hänen mielestään keskustelu junnaa paikoillaan. Myös taiteilijoita tulisi rohkeammin käyttää , niin tuotteiden muotoilussa ja esilletuomisessa olisi rohkeutta. Ei se haittaa, jos taiteilijan kaikki ideat sattuvat olemaan jollakin viikolla tyhmiä. Silloin muut tyrmäävät ne. Riittää, että silloin tällöin tulee oivalluksia, jotka lisäävät valtavasti yrityksen näkyvyyttä ja erottavat niitä kilpailijoistaan.

Edes se ei riitä, että taiteilijoita käytettäisiin nykyistä enemmän konsultointiapuna. Heidän tulisi olla läsnä kaiken aikaa, keksimässä pieniä parannuksia joka puolelle yrityksen brändiä ja toimintatapoja. Taiteilijan avulla yrityksellä voisi olla aidosti erottuva ilme. Se voisi kohottaa pienen yrityksen keskisuureksi ja keskisuuren suureksi, suuren kansainväliseksi. Taiteilijan palkkaaminen ei edes maksaisi kovin paljon, koska taiteilija on yleensä tottunut pieniin tuloihin ja koska moni taiteilija voisi kiinnostua tyhteistyöstä edistääkseen omaa luovuuttaan, näkyvyyttään ja uskottavuuttaan.


Humanismi on rahan haaskausta ja tulee yhteiskunnalle kalliiksi?

Kritiikeissä ja myös niiltä puolustautuvissa puheenvuoroissa jää usein huomiotta eräs humanistisen tieteen tärkeä etu. Humanistisen tutkimuksen vaaatimat kustannukset ovat huomattavasti pienemmät yhteiskunnalle kuin lääketieteen tai vaikkapa fysiikan.  Rahamäärä, joka on kulunut CERN:in hiukkaskiihdyttimen tai jättimäisten teleskooppien rakentamiseen on sananmukaisesti tähtitieteellinen.

Higsin bosonin löytäneen CERN:in hiukkaskiihdyttimen rakentaminen maksoi 7,5 miljardia euroa. Large Hydron Collider -nimellä tunnetun kiihdyttimen vuosittaisten käyttökustannusten on lisäksi arvioitu olevan 1 miljardin luokkaa.

Kansainvälisen ISS-avaruusaseman kokonaiskustannusten on arvioitu olevan peräti 150 miljardia euroa. En halua millää tavoin kyseenalaistaa näiden projektien merkitystä, sillä pelkästään Yhdysvallat käyttää aseteknologian kehittäämiseen joka vuosi samansuuruisia summia, mitä avaruustutkimukseen kuluu vuosikymmessä.

Humanistisessa tutkimuksessa tähtitieteellisiä summia ei tarvita. EU:ssa tarvittavat kymmenen tuhatta tulkkia on koulutettu varsin pienellä summalla, eikä filosofian maistereiden tai opettajien koulutukseen vaadita kalliita laboratorioita. Voisin alkaa luettelemaan humanismin löydöksiä, mutta on hassunkurista vaatia säästöjä niiltä aloilta, jotka jo valmiiksi tuottavat tiedettä kaikkein edullisimmalla panostuksella.

Oheisesta tilastosta näkee, että yhden hammaslääkärin kouluttaminen tulee kaksi kertaa kalliimmaksi kuin humanistin kouluttaminen. Eläinlääkärin kouluttaminen tulee yli nelinkertaisesti kalliimmaksi:
http://www.yle.fi/tvuutiset/uutiset/upics/liitetiedostot/Yliopistokoulutuksen_menot_uusi2.pdf

Hieman vastaavalla tavalla hölmöä on etsiä säästöjä lakkauttamalla pienempien kaupunkien yliopistoja. Pienissä kaupungeissa yliopiston tilojen vuokrat ovat yleensä huomattavasti alhaisempia kuin Helsingissä tai Tampereella. Järkevämpää olisi päin vastoin lisätä aloituspaikkoja niillä paikkakunnilla, joilla asumiskustannukset ovat edullisempia.

Humanismin keskeisin ongelma piileekin juuri siinä, että se on yhteiskunnalle turhankin edullista. Tästä syystä humanismille ei löydy puolustajia, kun vahvat eturyhmät iskevät nyrkkiä pöytään ja motivoivat näkemyksiään puhtaasta tietämättömyydestä.

Lääketieteelliset tutkimukset työllistävät satoja tuhansia teknikkoja, jotka toimivat alihankkijoina. Kun sairaalat ostavat kalliita erityislaitteita, ne työllistävät valtaisan määrän alihankkijoita. Nämä kaikki ihmiset jo työnsä puolesta ymmärtävät miten vaativaa työtä sairaaloissa tehdään.

Humanistille on helppo naureskella, koska niin harvan ihmisen oma elinkeino on sidoksissa humanistiseen tutkimuskenttään. Ihmistieteiden tarjoamien käsitteellisten työkalujen sekä näkökulmien vaihtamiseen tottuneen järkeilyn avulla  kyetään esittämään vastauksia myös siihen, mistä kumpuavat halut halveksia humanismia. Ajatteluni kulkee ehkä monimutkaisia reittejä, koska olen opiskellut useita aineita, joissa keskitytään ihmisten ajattelutottumusten ja käyttäytymisen analysoimiseen.

Humanistit eivät ehkä aina uskalla puolustaan itseään, mutta he ovat tottuneet erimielisyyteen ja siksi heillä on enemmän keskustelukestävyyttä. Insinööri yleensä luovuttaa hyvissä ajoin, koska huomaa aloittaneensa väittelyn, joka jatkuu ikuisuuksiin ja jossa ei todennäköisesti tule selviämään voittajana. Siinäkin yksi hyvä syy lisää inhota ihmistieteilijöitä.

Väärinkäsityksiä humanismista

Yksi yleinen väärinkäsitys on se, että humanistit ja yhteiskuntatieteilijät loisivat maailmaan suuren joukon erilaisia näkökulmia ja tulkintoja, koska he tuovat niitä esiin. Todellisuudessa ihmisillä jo on valtava määrä erilaisia tulokulmia todellisuuteen ja heidän kokemuksensa elämästä ovat kaukana toisistaan.

Jos meillä ei olisi humanistista keskustelua, joka tunnustaa näkökulmien olemassaolon ja sallii äänten tulla esiin, ihmiset vain linnoittautuisivat syvemmälle omaan poteroonsa ja valtaosa kansasta hammasta purren kätkisi raivonsa siitä, että yksi pieni ryhmä kulloinkin pääsee määrittelemään mikä on totta ja mikä ei.

Humanismin tarve syntyy siitä, että ihmisen myötätunto, kärsivällisyys kuunnella ja keskustelutaidot ovat rajallisia. Humanistien tuomitseminen maailman monimutkaisuudesta muistuttaa lähetin syyttämistä siitä, että uutinen ei ole mieluisa. Totta kai ihmisen turvallisuutta saattaisi väliaikaisesti lisätä ajatus, että asiat ovat yksinkertaisia. Pitkällä aikavälillä se kuitenkin johtaa vain siihen, ettei ristiriitoja ja ongelmia kohdata eikä käsitellä.

Humanismi voi yhdistää näkökulmia samaksi ratkaisuksi ja annan siitä esimerkin. Kun kuulemme samalla viikolla eri puolella maailmaa tapahtuneista kammottavista terrori-iskuista, me voimme reagoida monin eri tavoin ja usein kuulee esitettävän etenkin kaksi hyvin erilaista kysymystä:

1.) Miten me voimme estää näiden pahojen ihmisten kamalat teot?
2.) Mitä kamalaa nämä ihmiset ovat kokeneet, jotta he ovat valmiita räjäyttämään itsensä ja samalla riistämään hengen jopa kymmenilttä muilta?

Pintapuolisesti näyttää siltä, että tässä olisi kaksi eri tulokulmaa, mutta itse asiassa niitä on vain yksi. Jos me tartumme kohtaan 1, siitä yleensä herää vaatimus lisätä valvonta ja parantaa poliisivoimien iskukykyä.

Jos taas me tartumme kysymykseen 2, eli mietimme mikä on ajanut ihmiset kammottavaan tekoon, me tulemme samalla tulemme esittäneeksi myös kysymyksen numero 1: "Miten me voisimme ennaltaehkäistä heidän tekonsa?" Kahden näkökulman yhdistämisen tunnukaan enää mahdottomalta.

Monimutkaisessa ja useiden tulkintojen leimaamassa maailmassa ennakkoluulot ja erilaisuuden pikainen tuomitseminen lujittavat erilaisten näkökulmien varmuutta omasta oikeassaolosta, joilloin ihmisten maailmankuva rajautuu pieneksi, eikä yhteisiä ratkaisuja löydetä.

Myötätunto, kärsivällisyys ja luottamus erilaisten ihmisten arvostelukykyyn mahdollistaa keskustelun, jonka kautta pääsemme näkökulmien yläpuolle. Silloin maailma ei enää vaikuta ahdistavan kakofoniselta sirkukselta tai klaustrofobiaa aiheuttavalta tunnelilta, jossa on polvet ruvella ryömittävä pientä valonkajastusta kohti.

Jos humanisti paljastaa, että naapurisi elää erilaisessa todellisuudessa kuin sinä, älä syytä siitä viestintuojaa. Eivät myöskään muunlaiset monikulttuurisuuden puolustajat peräänkuuluta sellaista maailmaa, jossa olisi mahdollisimman paljon erimielisyyttä. He ovat päin vastoin valmiita kutsumaan erilaiset äänet samaan pöytään, jotta kiihkomielisyys laantuisi.

Humanismissa ei ole kyse myöskään "mielipiteiden" rakastamisesta. Mielipiteet on yleensä muodostettu pienessä piirissä ilman perustavia faktoja tai kriittisyyttä. Mielipiteet ovat rihkamaa, ennen kuin niitä on kunnolla koeteltu rauhallisen kriittisessä keskustelussa.

Jos oma mielipide tuntuu niin varmalta, ettei mitään keskustelua tarvita, se yleensä viittaa siihen, että ajatuksiin on takerrettu väärässä olemisen pelossa. Kuten Jari Sarasvuo on hienosti kiteyttänyt, juuri pelko on inhimillisen tyhmyyden keskeisin taustasyy. Lamaannuttava turvattomuuden tunne ajaa ihmisen etsimään suojapaikkaa muuttumattomista mielipiteistä.