Imatralainen-lehdessä kirjoitettiin hiljattain pakolaisten toimettomuudesta:
– Tässä on valitettavasti jouduttu istumaan neljä kuukautta käsien päällä.
Toiminnan puute ei ole Perälän mukaan asukkaiden eikä työntekijöiden etu.
– Vaikea elämäntilanne, joka meidän asiakkailla on, pahenee entisestään, kun heillä ei ole mitään järkevää tekemistä vaan kaikki päivät menevät siihen, että he miettivät omaa tilannettaan.
– Normaalitilanteessa asiakkaat kävisivät päivittäin töissä, opiskelisivat ja osallistuisivat erilaisiin vapaa-ajan harrastuksiin. Mitään näistä ei ole toistaiseksi pystytty tarjoamaan.
Asukkaat ovat huomanneet, ettei tekemistä ole.
– Päivät tuntuvat pitkiltä, kun ei ole mitään tekemistä.
En olisi kyseistä juttua lukenut, elleivät maahanmuuttokriitikot olisi sille naureskelleet. Tapoihini ei kuulu mainostaa ääliöiden mielipiteitä, joten en linkitä seuraavan kommentin lähdettä. Kirjoittaja kommentoi suoraan Imatralaisen juttua:
"Ensin tullaan laittomasti, kaikkia lakeja ja pykäliä rikkoen, kymmenene turvallisen Euroopan maan läpi, sotkien ja rikkoen matkan varrelta kaikki paikat ja laittaen koko Eurooppa kaaokseen. Kun lopulta päästään majapaikkaan, jossa kaikki on ilmaista: ilmaiset vaatteet, ilmaiset petivehkeet, ilmaiset huonekalut, ilmaiset puhelimet, netti, hygieniatarvikkeet, sukset, silmälasit, lääkkeet ja ennenkaikkea ilmainen kolme kertaa päivässä eteen kannettava ruoka- tämän kaiken tarjoaa suomalainen veronmaksaja- niin alkaa valitus.
Mikä olisi tarpeeksi, jotta sotaa ja vainoa paenneet lopettaisivat valituksen? Kaviaaria ja hanhenmaksapalleroita, ruokajuomaksi italialaista viiniä? Macin tietokone nopeimmalla yhteydellä? Vähäpukeiset naiset, jotka löyhyttelevät palmunlehtiä kun sotaa ja vainoa paennut herää torkuilta? Ja ottaa kyselemättä suihin? BMW omalla kuljettajalla? Rajaton veronmaksajien takaama Master- kortti?
On helppo nähdä, että tällaisten asenteiden ja niille hurraamisen taustalla on enimmäkseen pelkoa omasta työllisyydestä. Maahanmuuttajien ahkeruus pelottaa jopa enemmän kuin heidän laiskuutensa. Niinpä on jotenkin väännettävä vitsiä siitä, että jopa pakolaisen halu päästä työhön on todellisuudessa halua helppoon elämään, Läpi paistaa, että on samantekevää mistä tulijoita syytetään, kunhan he eivät ole viemässä meidän työpaikkoja ja meidän naisia.
Mitään niukkuuttahan meillä ei edes olisi, ellemme niin tehokkaasti rajoittaisi juuri ihmisten mahdollisuutta antaa. Vaatimuksia saa esittää, mutta halua antaa on sekä porvareille että oikeistolaisille köyhille täysin vierasta. Maailman resurssit nähdään rajallisiksi, vaikka koneet kykenisivät tuottamaan kaikille yllinkyllin kaikkea. Tiloja vain ei saa käyttää. On rakennettava raja-aitoja ihmisten välille, jotta on köyhiä ja rikkaita - ikään kuin oma rikkaus siitä lisääntyisi, että muilla on vähemmän.
Suurin aikamme ongelma on se, että työstä on tehty rajallinen hyödyke. Työhön pääsemisen edellytys on, että joku toinen voi saada siitä lisäarvoa. Itselleen tai omalle lähipiirilleen ei työtä saa tehdä. Oman elämän parantaminen edellyttää lupaa. Vielä parempi suuntaus on se, että jopa opiskelemisestä halutaan tehdä luvanvaraista ja kallista. Opiskelupaikkoja vähennetään tietoisesti aikana, jolloin ainoa keino lisätä työn tehokkuutta ja talouskasvua olisi laajemman väestönosan kouluttaminen ja kaikkien halukkaiden työllistäminen. Robotit eivät vaadi palkkaa, mutta niiden tuottama työ ei myöskään tuota veroja tai lisäarvoa, koska kaikilla kilpailuijoilla on samat mahdollisuudet. Kun automaatio tuottaa enemmän ja nopeammin, se pakottaa hinnat alas. Kaikille jää käteen vähemmän, etenkin verottajalle.
Maat voivat oikeastaan kilpailla keskenään vain työvoiman edullisuudessa tai työvoiman korkeassa koulutustasossa, eikä ole mitään niin järketöntä kuin vaihtaa tässä tilanteessa laatua määrään. Määrää pitäisi ajatella vain sitä kautta, että mahdollisiman monille pitäisi avata ovet työelämään.
Omasta mielestäni on nurinkurista, että ostoskeskukseen voi astua sisään ja mihin tahansa voi käyttää rahaa vapaasti, mutta missään ei ole työkeskusta, johon voisi kävellä ansaitsemaan rahaa. Prosessi pienimpienkin työmahdollisuuksien ansaitsemiseksi on pitkä ja kivinen.
Teknologinen nen kehitys on ollut huimaa, mutta ideologinen kehityksemme on ottanut pitkään takapakkia. On mielenkiintoinn ristiriita, miten niin monet ihmiset voivat nähdä työn ja opiskelun vain rasitteeksi ihmiselle itselleen ja yhteiskunnalle.
Köyhille duunareille työ on vain ikävä keino ansaita rahaa... anteeksi jos sanon näin, mutta monille lottovoitto merkitsisi juuri vapautusta työstä, koska työ merkitsee vittuilun kestämistä. Silloin tuntuu suorastaan vittuilulta, jos joku oikein hinkuu päästä työhön - ja tekemään vieläpä samaa työtä iloisemmin ja halvemmalla.
Vittuileminen ja komenteleminen tuntuu uuvuttavan myös työnantajia, koska he eivät tahdo palkata ketään uutta työntekijää, ellei tämä tuota kolmin- tai nelinkertaisesti sitä, minkä saavat palkkana. Eihän työllistämisen todelliset kulut ole kuin 1,7 x käteen jäävä palkka, mutta silti lisäarvon täytyy olla merkittävä. Ilmeisesti vastuun kantaminen on niin ikävää, ettei sitä tahdota yhtään lisää.
Ihmiset, joilla työtä on, vihaavat työtään, mutta silti he pitävät siitä kynsin hampain kiinni, koska vihaavat vielä enemmän köyhyyttä sekä tarpeettomuuden tunnetta.
Tarpeellisuuden tarve
Maahanmuuttajatkin ahdistuvat siitä jos joutuvat olemaan tyhjän panttina, koska tarpeettomuus ei ole meille luonnollista, ja vaatii huimaa aivonustyröiden uudelleenohjelmoimista että voi olla rennosti taakkana muille. Siksihän Uuno Turhapurokin tuntuu jonkinlaiselta yli-ihmiseltä, että hän siihen kykenee.
Evolutiivinen perustila on niukkuus. Kenties me siksi janoamme luoda keinotekoisia tapoja kaventaa resursseja? Kotoisuuden tähden... Siksikö me nostamme valtaan päättäjiä jotka johtavat niukkuuden narratiiveilla kansaa joka elää pelko perseessä? On kammottava ristiriita että ihmiset tuomitaan tarpeettomuuteen, jota he pelkäävät jopa enemmän kuin puutetta, ja sitten heidät vielä syyllistetään siitä ettei heitä huolita mukaan.
Kummat talkoothan nämä ovat jossa eniten venyvät ne joille ei ole työtä osoitettu, eikä siten mahdollisuutta antaa lisää, vain ainoastaan entisestään supistaa omaa olemassaoloaan. Kukapa ei olisi valmis silloin osoittamaan toista ja sanomaan: tuo tuossa on vielä tarpeettomampi kuin minä! Jos ruoka loppuu niin syödään ensin hänet!
Ja kun ihmisellä lopulta on jokin taito mihin vedota niin hän voi virassaan heittäytyä laiskaksi. Kuka työstä on puhunut? Eihän ihminen raatamista kaipaa vaan jonkin turhan puuhan jossa hän voi näyttää mahdollisimman hyödylliseltä. Todellinen työtehtävä voidaan korvata robotilla, mutta tarpeellisuuden teeskentelemistä ne eivät vielä taida.
Työntekijän tuottavuus on lisääntynyt monikymmenkertaiseksi koulutuksen ja koneiden ansiosta. Jos kouluttamattomalta vaaditaan että hän on muille hyödyksi, vaikka hänelle ei anneta työkaluja, se on aika paljon vaadittu. Jolainen järkevä tietää ettei ahkeruudella voi kuroa umpeen vuosisatojen organisatorista etumatkaa. Vain koulutuksella, yhteistyöllä ja teknologisilla resursseilla voi osallistua.
Työntekijän tuottavuus on lisääntynyt monikymmenkertaiseksi koulutuksen ja koneiden ansiosta. Jos kouluttamattomalta vaaditaan että hän on muille hyödyksi, vaikka hänelle ei anneta työkaluja, se on aika paljon vaadittu. Jolainen järkevä tietää ettei ahkeruudella voi kuroa umpeen vuosisatojen organisatorista etumatkaa. Vain koulutuksella, yhteistyöllä ja teknologisilla resursseilla voi osallistua.
Mummotkin virkkaavat minkä reumatismin vaivaamilla käsillään ehtivät, mutta ei heidän panostaan kukaan kiitä ainakaan rahan muodossa. Työtä vaille jääneen on annettava enemmän olemalla vähemmän - niin kuin kiltti lapsi osoittaa vastarankautta syömällä vähän ja pysymällä poissa jaloista.
Järjestäytymisen pääoma
Teknologiaa meillä siis on, samoin kuin halukkaita tekijöitä. Yksi tehokas aikaansaamisen edellytys on organisaatio itse, eli jonkinlainen yksilöä suurempi voima, jolla on oma persoonansa ja vetovoimansa.
Järjestäytymisen pääomaa saattaa edustaa esimerkiksi urheilujoukkueen pitkä historia. On maineikkaita seuroja, joissa lupaavat pelaajat tahtovat pelata. Mestaruudet ja merkkiteot lisäävät brändin mahdollisuutta koota keskuuteensa taitoa ja ahkeruutta.
Esimerkiksi Äiti Ammalla on tällaista järjestäytymisen pääomaa. Hänen ympärilleen on kehkeytynyt suunnaton joukko määrätietoista ryhmähenkeä. Monilla guruilla on omista persoonallisuutensa heikkouksista huolimatta kokoonpanevaa voimaa. Kun kävin aikoinaan halaamassa Ammaa, vaistosin miten tosissaan hänen palvelijansa tilanteen ottivat. Olin itse viihdevaihteella, mutta moni muu kävi pyhyyden äärellä. Ihmisten katse oli fokusoitunut. Jengi vahti tulijoita tai jonotti omaa tilaisuuttaan aistit hereillä.
Yksittäisen ihmisen on vaikea tsempata itseään antamaan itsestään kaikkea, etenkin jos puuttuu uskoa, toivoa ja keskinäistä solidaarisuutta. Jeesushan oli aika haka näissä hommissa. Raamatussa esitellään monenlaisia keinoja kannustaa omia joukkoja puheilla ja teoilla. Jeesus kykeni kokoamaan hyvän tiimin ja vaati heiltä 100%, vähän kuin Juhani Tamminen. Jeesus loi synergiaa ja sai kertomuksillaan aikaan kunnon flow-tilan.
Yksilö on yleensä aika yksin, jos hänellä ei ole organisaatiota antamassa voimaa.
Työttömät suhtautuvat omaan asemaansa usein väliaikaisena tilanteena. He halveksivat toisiaan, vaikka eivät myöntäisi sitä ääneen. He häpeilevät itseäänkin, miksi sitten eivät muita?
Työttömyyden lannistavasta voimasta kertoo paljon se, ettei Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa Espoossa ole työttömien yhdistystä. Työttömyys ei Espoossa näy kadulla millään tavoin, vaikka työttömiä on kymmeniä tuhansia.
Työttömien yhdistykseltä puuttuu se organisatorinen pääoma, jota on esimerkiksi Ferrarilla. Liittyisitkö itse Espoon työttömät RY'n jäseneksi vai lähtisitkö Ferrarille töihin vaikkapa pyyhkimään tuulilasia tai vaihtamaan renkaita?
Guruilla on samaa kokoavaa voimaa kuin menestyneillä urheiluseuroilla ja brändeillä, joten on hyvinkin todennäköistä, että Espooseen syntyy aiemmin uskonnollinen kultti kuin Työttömien yhdistys.
Ai mutta sehän syntyi jo. Etkö muista: Koivuniemen uskonlahko
Espooseen on myös rakennettu Pohjoismaiden ensimmäinen Mormonien temppeli: https://en.wikipedia.org/wiki/Helsinki_Finland_Temple
Jos valtio kadottaa kykynsä tarjota kansalaisilleen merkityksellistä tekemistä jonkin suuremman palveluksessa, sen tyhjiön täyttää jokin muu. Se jokin muu voi olla vaikka Odinin soturit tai .
Työväenkulttuuria ei Espoossa ole, koska työssä käyvät tienaavat keskimäärin liikaa ja kannattavat Kokoomusta tai Vihreitä. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten mahdotonta maamme toiseksi suurimmassa kaupungissa oli pyörittää jäkiekkojoukkuetta. Bluesin vararikko oli ennustettavissa, koska lätkän fanittaminen on ollut enemmän työväenluokan harrastusta.
Yksilökeskeinen ajattelu, eli individualismi kaikkine kiemuroineen tekee hyvin vaikeaksi hahmottaa näitä ihmiselämän ikuisia kuvioita. Uskonlahkojen vääjäämätön muodostuminen on täysin näkymätöntä ja mystistä kaikille niille, jotka katsovat itseään ja muita yksilöinä, jotka rationaalisesti tavoittelevat itselleen hyvää.
Ihminen on onnellinen, kun hän kokee lisäävänsä muiden onnellisuutta. Ihminen on motivoitunut, kun hän kokee tekevänsä merkityksellistä työtä meille.
Mummonikin aina sanoo, että ei hän jaksa itselleen yksin kokata ruokaa. Mummolassa täytyy käydä vieraita, jotta mummo tekisi ruokaa ja söisi ruokaa. Jos vieraita ei ole, niin mummo vain kärsii nälkää tai syö puolikkaita mikroaterioita, juo murukahvia ja nakertaa sokerikorppua.
Kenellä työtä on, se työnsä piilottakoon. Muuten joku tulee ja tahtoo auttaa. Auttaminen on meille ihmisille niin pirun luonaista, että takapihalle täytyy rakentaa korkea aita, jotta nurmikon saisi ajaa yksin kaikessa rauhassa.
