Itsekkyyden vaikeudesta

Haluan kirjoittaa asiasta, joka ansaitsisi laajemman käsittelyn. Laajahko avautuminen on nytkin luvassa, mutta ei riittävän hieno ja harkittu, sillä aihe on tärkeä. Ainakin itse koen, että tähän kysymykseen kiteytyy omassa elämässäni paljon ahdistusta. (Tämä liittyy jossain määrin myös edellisen julkaisuni teemaan, eli elämänhallinnan ongelmiin yksilökeskeisessä yhteiskunnassa.)

Ensimmäinen asia on yleinen itsekkyyden vaikeus. Väittämä saattaa aluksi kuulostaa oudolta, mutta nähdäkseni ihmisen on yleensä erittäin vaikea olla itsekäs, eli huolissaan omasta hyvinvoinnistaan.
Monikaan ei esimerkiksi pukeudu hienosti itseään varten, vain tunteakseen itsensä voimalliseksi. Varmasti jotkut tekevät niin, mutta eivät useimmat. Myöskään ihmiset harvoin valmistavat itselleen hienoja ateroita, vain nautiskellakseen, tai avaavat hienoja viinejä juodakseen he yksin. Varmasti jotkut tekevät näin, mutta yleensä se vaiva nähdään vain jos tulee vieraita.

Ihminen harvoin kuntoilee, syö hyvin, siivoaa ja peseytyy itseään varten. Me toisin sanoen kannamme huolta itsestämme toisia varten. Kun tämän ymmärtää niin se mullistaa koko käsityksen ihmisen itsekkyydestä.

Tämä selittää myös paljon nykyajan ahdistuksesta ja pahoinvoinnista. Kun ihmiset eristetään kaupungeissa yksiöön, he eivät osaa olla itsekkäitä. He eivät kuntoile, syö terveellisesti tai käy edes suihkussa, ellei ole tarkoitus lähteä ihmisten ilmoille, missä täytyy olla reipas ja onnellinen muiden mieliksi.

Hymy suuntautuu ulospäin, vaikka se tuottaa myös sisäistä iloa. Hymy on kohdistettu muille. Samoin nauru, samoin itku. Jos kukaan ei ole näkemässä kyyneliä, jää vain häilyvä toivo enkelistä, joka olisi vartiovuorossa. Ihmistä suojelee ajatus siitä, että joku on läsnä ja tuon toisen voi tehdä iloiseksi sillä, että on armelias itselleen. Muutoin on miltei mahdotonta olla itselleen hyvä.

Itsekkyyden sijasta ihmisellä on voimakas sisäänrakennettu tarve olla huolissaan muista ihmisistä. Kun ihmisiä asuu saman katon alla ja he ovat hyvissä väleissä keskenään, he huomauttelevat toisilleen, joskus julmastikin, miten pitäisi tehdä sitä ja tätä: käydä parturissa, keventää vyötäröä, lopettaa tupakointi ja syödä enemmän tuoreita marjoja. Sehän on ihana asia, että huomautellaan.
Jos vieras ihminen kadulla huomauttaa jostakin ulkonäköön liittyvästä, syntyy syvä suru siitä, ettei kotona ole ketään niin rakasta ja läheistä, että hän huomauttelisi. On kamalaa, kun tärkeä asia jää kadunkulkijoiden, laupiaiden samarialaisten vastuulle.

Kun ihmisellä on työpaikka, hän yrittää olla kunnossa ollakseen muille hyödyksi. Kun hänellä on lapsia, hän pitää huolta itsestään heitä varten. Ihminen ei ole itsekäs, hän on pikemminkin perhekeskeinen, heimokeskeinen. Hän tahtoo olla osaava ja terve, jotta ei olisi muille vaivaksi, vaan tuottaisi heille iloa. Onhan tällaisen toiminnan taustalla tietenkin itsesuojeluvaisto, mutta se vaisto uinailee, jos ihmisen on kannettava vastuu itsestään, vain oman onnensa tähden.

Näkisin että tämä pätee useimpien kohdalla. Poikkeuksia toki on, mutta puhe ihmisen yleisestä itsekeskeisyydestä on puppua. Ilmiö on ehkä historiassa vieras, sillä sen todella näkee ilmentyvän vasta, kun ihmiset eristetään toisistaan ja heidän tulee aika olla itsekeskeisiä aamusta iltaan. Se ei yllättäen synny luonnostaan. Itsekkyys vaatii erityistä ponnistelua, opiskeluakin, eikä ehkä sittenkään onnistu kaikilta.

En tiedä onko tämä uusi havainto, mutta mielestäni nykyajan suuri virheoletus (joka usein liitetään kapitalismiin) on se, että keskivertoihmisen oletetaan olevan itsekäs. Ja kun hän kaikkien oletusten vastaisesti ei osaa, tuntee hän siitäkin huonoa omaatuntoa ja itsetunto romahtaa aina vain syvemmälle.

Usein kysytään: "Miksi tuo ihminen ei kanna itsestään huolta?" Mielestäni kysymys on absurdi. Ei tietenkään. Sehän olisi täysin luonnotonta. Apinakin poimii kirppuja ennemmin kaverinsa selästä kuin omastaan.

Meillä on kirjoja, elokuvia ja musiikkia sitä varten, että voisimme myötäelää toisten iloja ja suruja. Ja jokaisen suuren tarinan tärkein käänne on se hetki, jolloin sankari epäonnistuu itsekkyydessä.
Hänelle tarjotaan tilaisuutta ajatella pelkästään itseään, mutta hän ei osaa. Me näemme että hän on heikko. Sankari on niin heikko, että kuuntelee vaistoaan ja toimii epäitsekkäästi. Se ei yllätä ketään. Se ei ole yllättävä käänne. Yllättävää on se, että me julkisesti oletamme ihmisestä jotain vastakkaista.

Vastuu kaiken osaamisesta

Aloitin sanomalla: ensinnäkin... Toiseksi tähän kuvioon liittyy nykyään laaja vastuu kaiken osaamisesta. Olen vuosikausia laatinut listoja asioista joita täytyisi hoitaa - jo ennen kuin puhuttiin "bujoilusta", ja minusta alkaa tuntua siltä, että tällainen tehtävälistojen tehtailu on pahinta myrkkyä itsearvostukselle. Listalle nimittäin aina jäävät kummittelemaan päiviksi ja viikoiksi ne tehtävät, joita vähiten osaa ja vähiten tekisi mieli hoitaa. Tämän seurauksena tuijottaa aina vain omia puutteitaan ja saa muistutuksen siitä, miten arjen täyttävät epämieluisat tehtävät. Samaan aikaan unohtaa, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi, kun ne asiat pyyhitään yli.

Pitäisi ennemmin pyyhkiä yli ne asiat joita ei ole saanut aikaiseksi, mutta alleviivata ja ympyröidä kaikki se, mikä on saatettu loppuun. Sellainen lista kohottaisi mieltä, eikä tuottaisi ahdistusta.

Kaiken osaaminen liittyy myös yhteisöllisyyden hajoamiseen. Kun kaikkea täytyisi nykyään  jokaisen ihmisen hallita - nykyään kun yhä useampi asuu yksin - saa toistuvasti muistutuksia osaamattomuudestaan ja tahdonvoimansa heikkoudesta. Ne asiat kun tuppaavat olemaan näkyvillä ja levällään, joita ei ole tehty - ja saavutukset puolestaan ovat siisteissä kansioissa, piilossa katseilta. Arki on oman taitamattomuuden tuijottamista. Jos ei osaa korjata jotain konetta, sen romua tuijotellaan päivät pitkät. Jos ei tykkää pyykkaamisesta, pyykit rönsyilevät yli korista ja pitkin lattioita. Jos on ruokaa jäänyt syömättä, ne täyttävät jääkaapin ja muistuttavat ylitetyistä päivämääristä. Kaikki mitä vähiten haluaisi nähdä ja ajatella on lähimpänä naaman edessä. Onko sitten mikään ihme, jos tekee mieli paeta someen ja peittää näkymä älypuhelimella?

Jos taas mietitään vanhaa köyhää ja kurjaa maailmaa, jossa oli yhteisöjä, riitoja, nalkutusta ja yhteenottoja, oli siellä myös sopimuksia siitä, mitä kukakin saa tai joutuu tekemään. Ei välttämättä joutunut kantamaan huonoa omaatuntoa ihan kaikesta. Kodin tekemättömät asiat oli pilkottu lohkoiksi ja itse kullakin oli joku siipale ongelmista, joista hän joutui vastaamaan. Murheita oli määrällisesti vähemmän. Sen pystyi vielä hallitsemaan, ei ollut jatkuvaa nimetöntä ahdistusta siitä, että maailma kaatuu päälle, mutta sen lisäksi myös arki.

Kaikkea oli vähemmän, koska elämä jaettiin. Leipä jaettiin, työt jaettiin. Jokaiselle jäi muruja. Se usein tehtiin pakosta, mutta sitä vähää osasi pitää koossa ja arvostaa. Ja ennen kaikkea valveillaoloaika kohdistui tärkeiden pakollisten asioiden hoitamiseen. Ihmisen elämä ei valunut hukkaan. Sitähän se on, kun tekee niitä asioita, joita nykyään useimmat tekevät: tyhjänpäiväistä viihdettä ja tyhjänpäiväisiä turhamaisia työtehtäviä, joita ilmankin pärjäämme, mistä työttömät ovat todiste.

Ihmisestä on tullut pinnallista onnellisuutta etsivä turhake, joka ahdistuu omasta tarpeettomuudestaan. Meidät, kuten muutkin eläimet, on evoluutio opettanut selviytymään, ja iloitsemaan siitä, että nälkä ja vilu on voitettu suurilla kamppailuilla. Meillä ei ole luontaisia valmiuksia elämään, joka on pyrkimystä täyttää sisäistä tyhjyyttä, yksin ja harhaanjohtavien virikkeiden yltäkylläisyydessä.

Toiminnanohjauksen häiriö ja yksilökeskeinen yhteiskunta

Tiedän tarkalleen mikä on ongelma, mutta en pysty tekemään asialle mitään. Asia ei luultavasti muutu loputtomalla analysoimisella, mutta en mahda itselleni mitään. Se juuri on ongelma. Yritän, mutta en muutu.

Tilanne on se, että kirjoitan kaiken aikaa uutta, mutta en saa julkaistuksi. Jätän työn kesken, odottamaan tarkistusta, mutta seuraavana päivänä en palaa asiaan. Kai minä vain unohdan. Ei muistu mieleen. Innostun jostakin uudesta, mistä taas kirjoitan.

Ongelma ei ole se, että kirjoittaisin pelkkää paskaa. Enemänkin ongelma on, että minua ahdistavat kaikki ne paremmat tekstit, joita olen vuosien aikana kirjoittanut - ja joista en suurinta osaa ole koskaan julkaissut, tai tarjonnut julkaistavaksi. Ajattelen, että ne ovat liian hyviä jaettavaksi ilmaiseksi. Päätän tarjota niitä lehteen, koota kirjaksi, mutta sitten asia jää lojumaan.

Olen aiemminkin kirjoittanut keskenjättämisestä, keskittymishäiriöstä, ADD:sta ja henkilöistä, joissa nämä taipumukset ilmenevät. Heistä yleensä ei tullut mitään. He eivät ratkaisseet ongelmaa elinaikanaan. Joku toinen kokosi heidän kirjallisesta jäämistöstään teoksen, joka sitten muodostui klassikoksi: Simone Weil, Kafka, C.S.Peirce, Sokrates - heitä riittää. He tiesivät ongelman, kirjoittivat siitä päiväkirjoissaan, kirjeissään, jopa novelleissaan, mutta he eivät voittaneet ongelmaa.

Luultavasti historian hämärään on jäänyt tuhansittain kirjailijoita ja ajattelijoita, joiden perikunta on vain hävittänyt heidän muistikirjansa tai ne ovat unohtuneet ullakolle, kunnes koko talo on painunut kasaan. Asia on jäänyt levälleen. Ei ole ollut suhteita. Ei ole ollut kärsivällistä lukijaa. Luultavimmin tekstejä olisi pitänyt toimittaa, tai kenties osa on ollut valmista sellaisenaan. Mutta kukaan ei ole jaksanut lukea tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Mitä enemmän tekstejä kertyy, sen vaikeammaksi ongelma muodostuu - mutta nyt minun ei ollut tarkoitus puhua mistään teksteistä, vaan elämästä laajemmin. Olen se kuka olen. Kirjoittamalla kirkastun vain omaksi ongelmaiseksi itsekseni.

Minulla on pitkäjänteisyyttä ja luja tahto, mutta ei kykyä järjestää asioita tärkeysjärjestykseen ja toimia sen mukaan.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ilmenee

Mainitsemani keskittymishäiriö itsessään tuottaa taidetta. Se näkyy taiteilijoiden elämässä, koska järkevä ihminen ei ryhtyisi taiteilijaksi. Hän asettaisi elämän perustarpeet taiteen edelle. Hän saattaisi kyetä myös luomaan taidetta, mutta ei pakkomielteisesti.

Greta Thunbergin asperger ja siihen liittyvä ehdottomuus eivät tulleet minulle uutena asiana. Kun opiskelin yliopistolla filosofiaa vuosituhannen alussa, olin hyvin kiinnostunut filosofien elämästä. Tiesin, että Sokrates puhui totta (tai ainakin lausui Trumpin lailla oman mielipiteensä), vaikka se ei aina ollut viisasta. Hän joi ennemmin myrkkymaljan kuin pyörsi sanansa. Tiesin, että Kant käveli autistisen kellontarkasti saman reitin joka päivä.

Sokrates ja Kant pärjäsivät, koska heillä oli apua. Tämän asian korostaminen usein unohtuu elämänkertureilta. Sokrates eli yliluokkalaisena yhteiskunnassa, joka perustui orjuuteen. Kantilla oli kamaripalvelija. He kumpikin olivat säätyläisiä. Vaikea elämä ja tietyt luonteenheikkoudet eivät siis yhdisty vain laiskoihin rääsyläisiin, joilta puuttuu tahdonvoimaa.

Äly tai vaikealle tehtävälle omistautuminen eivät määritä ihmisen pärjäämistä yhteiskunnassa. Shakin "maailmanmestari" tai ainakin 1800-luvun alkupuoliskon paras pelaaja Louis-Charles Mahe de La Bourdonnais kuoli rääsyläisenä Lontoossa vuonna 1840. Romantiikan aikakausi oli totisesti nimensä veroinen, sillä tarvittiin vahvaa ideologiaa ja paatosta, että taiteilija pysyi elossa jollain muullakin kuin leivällä. Useimmat tietenkään eivät siihen kyenneet. Aleksis Kivi, Edgar Allan Poe ja Henry Thoreau kuolivat pennittöminä. Kierkegaard kirjoitti valtavan tuotannon perintönsä turvin, kunnes rahat loppuivat ja siihen loppui myös elämä.

Järkevämpää olisi tietenkin tutkia menestyneempien kirjoittajien elämää, eikä velloa epäonnistujien kurjuudessa, mutta sitäkin minä olen tehnyt. En vain osaa muuttaa teoriaa käytännöksi.

Saatan joka aamu vannoa itselleni, että tänään tarjoan tekstejäni julkaistavaksi johonkin lehteen, mutta illalla huomaan, että asia ei ole edistynyt. Olen tehnyt kaikkea muuta, mutta en sitä, mitä oli tarkoitus.

Tähän liittyy prokrastinaatiota, mutta harvoin minulla on edes aikaa jahkailla ja lykätä aloittamista. Ennemmin tartun innokkaasti johonkin tehtävään, mutta se on satunnainen. Se voi olla jotain tärkeää tai sitten ei.

En tee niitä asioita, joita minua itseäni huvittaisi, sillä itse en ole asiasta päättämässä. Minulla on ollut jo vuosia tapana kirjoittaa listoja (jo ennen muoti-ilmiötä), joissa luettelen KIIREISET asiat, vähemmän kiireiset asiat sekä juttuja, joita pitäisi tehdä myöhemmin, esimerksi:

KIIREISIÄ:
- lähetä Kelan liite
- uusi kirjaston lainat
- laskuta kirjastoa esiintymisestä
- hae apurahaa
- syö jotain

VÄHEMMÄN KIIREISIÄ:
- varaa aika auton katsastukseen
- siivoa
- täydennä CV:tä
- valmistu maisteriksi

EHTII MYÖHEMMINKIN:
- kirjoita Pikkujättiläiseen
- tarjoa tekstejä lehtiin
- tee jotain mikä on kivaa

Joka kerta listojen kategoriat muuttuvat, samoin kuin visuaalinen asettelu. Perään saatan piirtää neliön, johon merkkaan ruksin, kun tehtävä on suoritettu, mutta suhtaudun siihen nykyään vähän nihkeämmin, kun se on kuulemma muotia.

On täysin satunnaista mihin tehtävään tartun. Se yleensä tapahtuu spontaanisti suuren innostumisen saattelemana. Päähäni voi iskea suuri inspiraatio liittyen laskujen maksamiseen, mutta homma on nopeasti ohi ja sitten minut valtaa outo tyhjyys.

Kirjoittaminen on mukavampaa, koska se on työ, joka ei koskaan lopu. Kirjoitan paljon, siivoan vähemmän. Varsin vähän teen mitään, mikä olisi perinteisessä mielessä kivaa.

Miten toiminnanohjauksen ongelma ei ole ollut joskus ongelma

Toimeliaisuus on pienempi ongelma, jos se kohdistuu hyödyllisiin asioihin. Sittenkin se voi olla ongelma, joka rampauttaa koko elämän, jos energia ei kohdistu välttämättömiin ja kiireellisiin asioihin.

Hyödyllistä voi olla esimerkiksi tenniksen pelaaminen, kävely meren rannassa tai opiskeleminen. Ainakaan ne eivät ole niin haitallisia harrastuksia. Mutta ne muodostuvat ongelmaksi, jos ennemmin tekee terveellisiä ja kivoja juttuja kuin nukkuu, käy suihkussa tai maksaa vuokran.

Järkevä ihminen - tai kuka tahansa, jonka aivot toimivat edes kohtalaisesti - osaa erottaa välttämättömät asiat sekundaarisista: syö, nuku, peseydy, siivoa ja elätä itsesi.

Kun toiminnanohjaus reistailee, henkilö saattaa olla tuplasti muita ahkerampi kompensoidakseen puutteitaan, mutta hän vain syventää ongelmiaan. Hän ikään kuin rakentaa taloa, jossa on kahdeksan seinää, mutta ei kattoa. Neljää seinää riittäisi, jos olisi yksi katto.

Tällainen pakkomielteinen ja puuhakas käyttäytyminen ei välttämättä ole ollut ongelma suurperheissä ja kyläyhteisöissä. On syntynyt luontaista työnjakoa: joku on innokkaasti valmistanut ruokaa monta kattilallista, minkä ansiosta muiden ei ole tarvinnut nähdä sitä vaivaa.

Joku on voinut rakentaa vaikka sata seinää ja ikkunaa, kunhan toiset ovat tajunneet auttaa häntä ja asettaa päälle katon. Erimerkki on banaali, mutta lähempänä totuutta kuin uskoisit. Näin typerästi pakkomielteisen puuhakas ihminen voi käyttäytyä. Minä esimerkiksi olen kirjoittanut tuhat runoa ja sata novellia, tarjoamatta niitä mihinkään - ja joku toinen on saavuttanut paljon enemmän kirjoittamalla kymmenen novellia, joista viisi on julkaistu.

Yhteisöissä: työyhteisöissä, kylissä ja perheissä on riittänyt, että pienellä joukolla on järkeä päässään, tai ainakin kykyä toimia tärkeysjärjestysten mukaan. Muut ovat voineet seurata vaistojaan ja pakkomielteitään, tuottaen puuhakkuudellaan enemmän kuin tarvittaisiin. Sen on voinut myydä tai vaihtaa muiden yhteisöjen kanssa, kunhan porukassa on edes yksi joka sen osaa. Yksi on metsästänyt, toinen rakentanut, kolmas kokannut, neljäs siivonnut - ja jokainen on noudattanut vain luontoaan.

Nykyajan suurin haaste on, että meidän on jokaisen osattava aivan kaikkea, mutta se kaikki ei tule luonnostaan. On täytettävä lomakkeita, vastattava puheluihin, laskettava menoja, metsästettävä suurriistaa, korjattava auto, pestävä pyykkiä, täydennettävä ansioluetteloa ja ylläpidettävä somepresenssiä.

Ihmisestä ei kertakaikkiaan ole siihen. Siksi me tunnemme olomme niin kurjaksi. Jokainen päivä muistuttaa siitä kaikesta, missä me emme ole hyviä. Joudumme laatimaan listoja asioista, joita emme haluaisi tehdä. Ja listalle lopulta jäävät kummittelemaan juuri ne pahimmat asiat. Arki näyttäytyy kamalalta.

Jos henkilö A ei tykkää siivoamisesta, hänen on joka aamu katsottava sotkujaan ja tuijotettava tehtävälistaa, jossa lukee isolla lihavoituna SIIVOA!

Jos henkilö B ei tykkää ruoanlaitosta, hänen on nähtävä nälkää.

Olisi niin älyttömän helppoa, jos henkilö A ja B asuisivat yhdessä. A voisi laittaa ruokaa molemmille ja B voisi siivota molempien edestä. Kumpikin välttyisi siltä mitä inhoaa eniten. Ja kumpikin saisi onnistumisen kokemuksia, kun saisi tehdä enemmän sitä mitä osaa.

Tämä on perinteisen yhteisöllisyyden voimavara. Ja uskon, että tämä yksilön äärimmäinen vastuuttaminen on myös suurin yksittäinen syy sille, miksi ihmiset suurkaupungeissa, omissa yksiöissään, masentuvat ja kokevat niin paljon ahdistusta.

Itse esimerkiksi tarvitsisin kustannustoimittajan, joka lukisi tekstini ja osaisi sanoa mikä siitä on hyvää ja kelpaa julkaistavaksi. Pitäisi olla toinen ihminen tekemässä 5% siitä työstä, minkä olen itse tehnyt kirjoittaessani, minkä jälkeen 100% omasta työstäni ei menisi hukkaan.

Muutaman päivän työllä korjautuisi se tragedia, että vuosikymmenen työ ei olisi ollut turhaa.

Tilanne luultavammin vain pahentuu

Olen surulla katsellut suomalaisen koulujärjestelmän individualistista kehitystä. Opiskelijoilta vaaditaan yhä enemmän itseohjautuvuutta. On siirrytty luokattomaan lukioon ja purettu perinteiset aikataulut. On opiskelijasta itsestään kiinni tekeekö hän läksyjään. On opiskelijasta itsestään kiinni tuijottaako hän tunnilla älypuhelinta.

Ymmärrettävästi oppimistulokset romahtavat nopealla tahdilla. Ihmisten omalle vastuulle säilytetään koko elämä. Luultavasti siirrytään pian järjestelmään, jossa ei ole yhteistä ruokailua, eikä myöskään yhteistä koulurakennusta. Oppilaan on itse kehitettävä omasta päästään oppivelvollisuus ja opetussuunnitelma, koska hänellä on oltava se vapaus.

Se sopii ehkä joillekin, niille joilla on suunnaton taito elää pelossa ja kantaa huolta. Heidän "huolellisuutensa" on kymppi, eli he tekevät läksyt, koska osaavat kuvitella jonkin jumalaisen tarkkailijan tai koska heille on kotona opetettu kuria - tai koska heillä on itsekurin ja täsmällisyyden geeni.

Suuri enemmistö - ja etenkin me, joille asia on erityisen vaikea - elävät puolittaista elämää. On valmistuttu koulusta vain puolittain. On tehty puolet niistä asioista, joita päivän aikana piti. On siivottu puolet asunnosta. On syöty joka toinen päivä, nukuttu joka toinen yö. Ei ole mitään sosiaalisia tukirakenteita tai auttajia. Jokaisen pitää pärjätä omillaan. Täytyy joka kuukausi neuvotella uusiksi työsopimus, lähettää verokortit ja opetella ymmärtämään uusia laintulkintoja.

Työhön menee puolet päivästä ja toinen puoli menee sen asian kauhistelemiseen, että pitäisi täyttää sähköiset tuntilistat ja laskuttaa työnantajaa ja lähettää tiedot verottajalle, koska jokainen on nykyään yrittäjä.

Näinhän eivät tietenkään rikkaat elä, tai ole koskaan eläneet. Heillä on taloudenhoitajia, tilintarkastajia, kokkeja, sihteereitä, räätäleitä ja autonkuljettajia. Heidän elämänsä on hyvin tarkasti järjestettyä ja heidän työtehtävänsä ovat tarkasti rajatut. Kun köyhän täytyy osata sata eri taitoa, tehdä itse kaikki, rikkaalle riittää että hän osaa olla itsevarma. Se on tietenkin helppoa, kun ei ole muistutuksia epäonnistumisista. Voi ulkoistaa sen, mitä ei osaa.

Säntillisesti järjestäytynyt koululaitos ja työelämä ovat tarjonneet keskiluokille ne samat kavennetun elämän rakenteet, joista ankarat eliitit ovat aina hyötyneet. Ei ole ollut häiriötekijöitä. Esimerkiksi kouluun ei ole ennen saanut tuoda edes sarjakuvalehteä. Ja nyt jokaisella on käsissään keskittymiskyvyn tuhoava viihdekeskus.

Tilanne on oikeastaan aivan katastrofaalinen, mutta monet asiantuntijat eivät myönnä sitä ääneen. He eivät itse koe tilannetta ongelmaksi. Ehkä he eivät kärsi ongelmasta?

Ehkä asiantuntijat ovat valmistuneet koulusta ajallaan? Ehkä heillä on kyky tehdä ensin ne asiat, jotka vaativat kiireellistä toimeksipanoa? Kenties heitä ei siinä tapauksessa kannattaisi kuunnella. Tarkemman kuvauksen tulevaisuudesta voivat tarjota neuroottiset taiteilijat, joiden elämä häiriintyy pienistäkin virikkeitä ja jotka tuovat näkyviin herkkiä signaaleja ennen kuin täydellisesti romahtavat paineen alla.

Tämäkin on aihe, josta täytyisi kirjoittaa hallitummin, rauhallisemmin ja vakuuttavammalla sävyllä. Tämäkin on aihe, josta minun pitäisi kirjoittaa jonnekin muualle kuin Pikkujättiläiseen, mutta sitä päivää ei tule.

Logistinen kartta Espoon sielunmaisemaan

Espoo on melkoinen ongelmavyyhti. Teinien kielellä voisi ilmaista, että Espoo on pääosin aika perseestä.

Jalkapallojoukkue FC Hongan ja jääkiekkojoukkue Bluesin talousvaikeudet ovat yksi konkreettinen indikaattori asioista, jotka Espoossa eivät toimi. Kirjoitin siitä lisää myös Uuden Suomen blogiini:
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/207665-miksi-espoossa-soi-blues

Olen syntynyt Espoon Jorvissa ja asunut elämäni ensimmäiset vuodet Otaniemen Teekkarikylässä. Myöhemmin olen asunut useita vuosia Leppävaarassa, Lippajärvellä ja Kauniaisissa. Nykyään asun Tapiolassa.

Voisi siis olettaa, että tiedän Espoosta yhtä ja toista, mutta se ei ole totta. Usein tuntuu, etten ymmärrä Espoosta yhtään mitään. Vertailukohtia on niin vähän, eivätkä ihmiset kovinkaan usein välitä keskustella Espoosta tai espoolaisuudesta.

Lukeudun niihin Espoossa asuviin ihmisiin, jotka eivät osaa kuvitella asuvansa Espoossa lopun ikäänsä. Kyse on vain vähiaikaisesta kompromissista. Aivan Helsingin ydinkeskustassa ei huvita asua, mutta toisaalta on kiva, että Helsinki on nopeiden ja suorien liikenneyhteyksien päässä.

Espoota onkin ehkä järkevintä yrittää hahmottaa liikenteen kautta. Espoon kaupunkimaisin asutus on keskittynyt Länsiväylän, Turuntien/rautatien ja Kehä Ykkösen risteyskohtiin.

Espoon neljä suurinta väestötihentymää sijoittuvat kahden tai useamman suuren liikenneväylän solmukohtaan: Tapiola = Länsiväylä + Kehä I; Matinkylä/Olari = Länsiväylä + Kehä II; Leppävaara = Kehä I + junarata + Turunväylä + Vanha Turuntie; Espoon keskus = Kehä III + junarata + Turunväylä.

Kaupunkikaava noudattaa klassista logistiikan perussääntöä*, joka neuvoo, että huumekauppias seisoo kadunkulmassa. Kaikista Espoon suurista taajamista myös pääsee suoralla yhteydellä Helsinkiin, mikä kenties useimmille on tärkeintä.

Usein Espoossa tai Vantaalla asuvat muualta muuttaneet ihmiset itse kertovat (tai saavat muilta kuulla), että he asuvat Hesassa. Espoolainen ehkä itse ymmärtää miksi joku hahmottaa Suomen koko kuvan kautta asian tällä tavoin, mutta stadilaiselle on ihan sama asuuko joku Malmilla, Kirkkonummella, Järvenpäässä tai Tapiolassa, jos hän asuu ydinkeskustan ulkopuolella. Monet kantakaupungin helsinkiläiset käyvät Espoon puolella ehkä kerran kolmessa vuodessa. Tallinnakin sijaitsee lähempänä.

Mitä Espoo sitten antaa, mitä ei Helsingistä löytäisi? Siihen olen yrittänyt keksiä vastausta jo pidemmän aikaa.

Espoosta voi löytää luontoa, jos asuu aivan Espoon perukoilla. Joku voi iloita meren läheisyydestä, sillä rantaviivaa on paljon. Espoossa on myös hyvät pyöräreitit, vaikka varsin harvat näyttävät niitä hyödyntävän.

Vielä lapsuudessani Espoossa oli joka talvi monipuoliset latuverkostot, mutta viime vuosina lunta on kertynyt vähän, jos ollenkaan.

Joku voi löytää Espoosta edullisemman asunnon. Näin minullekin on käynyt. Olen siis edullisemman asumisen loukussa.


Satelliittikunnat kykenevät harvoin luomaan omaa kulttuurielämää

Espoon elämänmenon köyhyyden yksi suora indikaattori ovat kurjat lähikuppilat. Espoossa räkälät ovat yleensä harvinaisen surkeita, sillä kulttuurinjanoiset ja/tai varakkaammat ihmiset eivät edes yritä nostattaa niiden tunnelmaa.

Vaikka Espoossa asuu huimaavat 268 924 asukasta, ei koko kaupungista löydy yhtään kunnollista klubia. Jos espoolaiset haluavat kuulla hyvää musiikkia tai löytää tanssiseuraa, he lähtevät Helsinkiin.

(Oikeasti, jos mieleesi juolahtaa yhtään hyvän tunnelman pubia tai klubia niin kerro ihmeessä. Minä en ole nähnyt Espoossa mitään muuta kuin kuppaisia räkälöitä.)

Helsinki Poetry Connectionin porukalla olemme yrittäneet joitakin kertoja järjestää tapahtumia Espoossa, mutta esimerkiksi Hämeenlinnassa, Järvenpäässä tai Porvoossa on helppo koota moninkertainen yleisö.

Yksi ongelman taustasyy on Espoon jakautuneisuus useisiin keskuksiin, mutta edes se ei selitä paikallisten ihmisten epäkiinnostusta. Espoossa olisi neljään osaan jaettunakin enemmän asukkaita kuin Porvoossa. Ihmiset eivät löydä paikalle, koska he eivät seuraa paikallista kulttuuritarjontaa. Heitä ei kiinnosta mitä Espoossa tapahtuu, koska Helsingissä on joka tapauksessa enemmän kaikkea, eikä sinne ole yhtään sen vaikeampi lähteä. Espoon yhdestä kaupunkimaisesta keskittymästä toiseen matkustaminen voi usein osoittautua jopa vaikeammaksi, sillä Helsingin suuntaan liikenne kulkee nopeammin ja lähtöjä on 10-15 minuutin välein.

Espoo on monille vain paikka, jonne illalla palataan nukkumaan. Kaupunki on logistisesti rakennettu toimimaan Helsingin länsisiipenä, eikä se siitä muutu.

Tapiolan Hongan koripallojoukkue niitti mainetta, koska se oli Tapiolan Honka, ei Espoon Honka. Tapiolassa asuvat ihmiset saattoivat kokea joukkueen omakseen ja antoivat sille tukensa.

Jos jokin nimetään Espoon yhteiseksi omaisuudeksi, se ei merkitse kenellekään espoolaiselle paljoakaan. Jos Espooseen haluaisi puhaltaa yhdessä tekemisen henkeä, se tulisi ehkä tehdä sisäisen kilpailun kautta. Lukiovertailuissa tämä ehkä jo toteutuukin. Olarin lukion ja Etelä-Tapiolan lukion hyvät tulokset ehkä osin selittyvät sillä, että ne kilpailevat keskenään, eikä kumpikaan ole nimeltään "Espoon lukio".

Kuka hitto edes haluaisi pyrkiä sellaiseen kouluun, jonka nimi on Espoon lukio?

* * *
Alaviite:

*Klassinen logistiikan perussääntö on klassikko jo vuodesta 2015. Huumekauppias seisoo kadunkulmassa, koska kulmassa on enemmän trafiikkia ja näkyvyys on paras kaikkiin suuntiin. Myös pakoreittejä on useampia.

Jätämme liikaa sattuman varaan

Kovaksikeitettyä humanismia.

Yle uutisoi tänään turvapaikanhakijasta, joka "sattumalta paljastui" konserttiviulistiksi ja päätyi esiintymään kotimaisten muusikoiden kanssa: YLE: turvapaikanhakija osoittautui konserttiviulistiksi

Vuonna 2004 Suomen kansa ällystyi lappeenrantalaisen trukkikuskin laulutaidoista, kun Hanna Pakarinen voitti Idols-kilpailun. Sittemmin on nähty aika paljon vastaavia hämmästyksiä monilla aloilla, mutta edelleen suomalaiset tuntuvat ajattelevan, että he itse ja kaikki muut ovat pelkkiä luusereita.

Kaikki eivät halua tai uskalla osallistua televisioituihin kilpailuihin, mutta silti jonkun kannattaisi tarjota ihmisille mahdollisuuksia näyttää kykynsä. Työelämän portit ovat uhkaavamman näköiset kuin Mordorin portit, eikä kukaan kierrä Jehovan todistajien tavoin kyselemässä, jos vaikka syrjäisestä lahiöstä löytyisi matikkanero tai uusi musiikin megatähti.

Työelämän portit vuonna 2015.

Suomalaiset ovat ujoja, kuten varmaan useimmat ihmiset pihjimmiltaan, mutta silti olemme vaivihkaa siirtyneet kulttuuriin, jossa pokka ratkaisee lähes kaiken. Itsevarman ihmiset anastavat itselleen tilaisuudet, koska niitä ei mainosteta.

Jos sinulle ei ole kukaan vielä opettanut näitä nykybisneksen viisauksia, tulet todennäköisesti syrjäytymään. ellet ole jo:

1.) Fake it untill you make it.
Confidence - 9 ways to fake it

2.) Emme ilmoita avoimista työpaikoista Mol:in sivuilla. Etsimme lähipiiristä jonkun.
80 prosenttia paikoista ei tule avoimeen hakuun

Omistuisinta on, etteivät bisnesbloggaajat tai poliitikot näe tällaisessa tilanteessa mitään ongelmallista. Kyse ei ole vain maan tavasta, vaan suorastaan suuren maailman tavasta.

Feikkaus ja kontaktikulttuurin suosiota osin selittää se, että olemme tällaisten viisauksien varjolla palaamassa lähemmäs luonnontilaa.

Suurten yritystemme sekä puolueiden johtajat ovat nykyään useammin miehiä, sillä miehet osaavat paremmin kehua itseään ja feikata omaa osaamistaan.

Samoin on luonnontilaista oikeuttaa käytännöt, jotka helpottavat sukulaisten ja ystävien palkitsemista ja palvelusten vaihtoa lähipiirissä. Johtajatkin ovat ujoja. Eivät he mielellään kohtaa uusia ihmsiä, jos vaihtoehtona on turvautuminen vanhoihin tuttavuuksiin.

Mitä tästä sitten seuraa? No tietenkin sitä, että taloutemme yskii, koska tärkeät päätökset ja paljon taloudellista valtaa on epädemokraattisten ja suljettujen heimojen käsissä. Suomesta on hitaasti tulossa heimoyhteiskunta, jos sallimme tällaisen kehityksen jatkumisen. Sukulaisia on vaikeampi irtisanoa. He saavat vuosikymmenestä toiseen anteeksi epäonnistumisensa, eikä ulkopuolisille tarjota edes tilaisuutta. Pian työtä saavat tehdä vain ihmiset, jotka ovat taitavia feikkaamaan osaamista, kun taas oikea osaajat ajautuvat työelämän ulkopuolelle. Oikean osaamisen merkki on pikemmin nöyryys, ei suinkaan kyky rehvastella

Osaajat eivät keskity ulkonaisiin asioihin, kuten pukeutumiseen - eivätkä he harjoittele pienestä saakka katsomaan silmiin ja mielitelemään uskottavasti. Aiemmin suomalaisessa kulttuurissa halveksittu itsekehu nykyään suuresti ylistettyjä

Ennen opetettiin näin:
1.) Itsekehu haisee.

2.) Vaatimattomuus kaunistaa.

Vaarallisinta on se, että vanhat, aiemmin menestystä tuottaneet arvot näyttävät unohtuneen eritoten oikeistolaisilta poliitikoilta ja yritysmaailmamme johtajilta, Hehän ovat menestyneet pelissä, joten miksi he sitä kritisoisivat? Heille on vain kunnia-asia, että elämässä pärjää suurilla luuloilla ja itsensä brändäämisellä. Heimoutuminen sopii heille, koska siten he voivat ujuttaa omat tunarilapsensa mukaan suuriin bisneksiin tai jopa presidentiksi asti, kuten Yhdysvalloissa kävi George Bush vanhemman ja nuoremman kohdalla.

Talous yskii, mutta oma suku on turvattu. Huoletta aikamme päättäjät sallivat satojen tuhansien nuorten syrjäytyä, koska heidän totuutensa mukaan syy on yksilöissä itsessään - mitäs eivät riittävän sinnikkäästi yritä. Tällaistahan peli nykyään on ja sen kanssa täytyy elää.

Yhteiskunnassamme on moni asia vakavasti pielessä, mutta eniten minua pelottaa se, miten herkästi me suhtaudumme luonnollisiin sosiaalisiin ilmiöihin luonnollisina sosiaalisina ilmiöinä, joille ei voi tehdä yhtä mitään. Liberalismiin on sisäänrakennettuna vaarallinen ajatus siitä, että asiat tapahtuvat itsestään. Vapautetaan markkinat, palataan luonnontilaan, ja asiat vain tapahtuvat.

Taitojen kehittyminen edellyttää sosiaalisia puitteita, joissa asetetaan aikatauluja, ja haasteet kovenevat sopivassa tahdissa. Lisäksi tehokas harjoittelu edellyttää ohjaajia, jotka kädestä pitäen näyttävät missä meni vikaan tai millä tavoin .

Urheilu on varmaan ainoa yhteiskuntamme osa-alue, jolla harjoittelu on tehokasta ja tuottaa tuloksia. Meillä onkin tuhansia junioritason sekä ammattisarjojen valmentajia jääkiekossa sekä kymmenissä muissa lajeissa.

Pitkäaikaistyötön tarkkailee turvallisen etäisyyden päässä työelämän portteja ja miettii uskaltaisiko hän lähestyä.

Työelämässä ihminen on jostain täysin absurdista syystä jätetty oman onnensa nojaan. Yksilön on osattava itsenäisesti etsiä mahdollisuuksia kiven alta ja rotkoista. Hänen on tuputettava itseään parrasvaloihin ja häneltä vaaditaan suurta pokkaa, kun hän katsoo itseään tuhat kertaa varakkaampia mahtiherroja silmiin ja änkyttämättä kertoo osaavansa vaikka mitä.

Kun hänet hyväksytään työpaikkaan, hänen ei tarvitse enää ikinä katsoa ketään silmiin, sillä se ei kuulu hänen työnkuvaansa. Hänen ei tarvitse täydentää ansioluetteloaan, koska se ei kuulu hänen työnkuvaansa. Hän voisi olla pidemmällä ammatissaan ja urallaan, sillä itsensä brändäys ja markkinointi on aina pois kaikesta siitä, mitä ammattilainen oikeasti haluaisi ja osaisi tehdä opiskeluaikanaan ja pitkällä urallaan. Tämä pätee yhtä hyvin tieteeseen, taiteeseen kuin tavalliseen työelämään. On hyvä, että meiltä edellytetään jonkin verran ulkoista ryhtiä, mutta monet nerot ovat autta historian vähät välittäneet habituksestaan. He ovat antaneet työnsä puhua.

Kuinka annat taitojesi näkyä, jos et voi mitenkään työllistyä? Meillä on läjäpäin ostoskeskuksia, jossa voi tuhlata rahaa, mutta ei mitään paikkaa, jonne voisi vain kävellä näyttämään taitonsa. Sen pitäisi olla niin helppoa.

Kenties asiat vain pahenevat, ennen kuin ne taas paranevat? sadan vuoden kuluttua kunnianhimoinen nuori saa jo yliopistotasolla luvan opetella matematiikka ja historiaa, sillä peruskoulussa hänelle opetettiin vain positiivista ajattelua, hymyilemistä, ryhdikkyyttä, asiallista pukeutumista, silmiin katsomista ja verbaalista itsensä markkinointia ja brändäämistä. Sinnikäs egobuustaus ja periksiantamaton kukkoileminen on tuonut dystopiamme sankarin paikkaan, jossa pätemisen pakko on viimeinkin tauonnut. Enää ei tarvitse feikata. Voi hetken aikaa tehdä oikeaa työtä, jolla on oikeaa merkitystä. Ei siihen mennytkään kuin elämän ensimmäiset 30 vuotta. Onnekseen hän osasi valita pääaineeksen feikkaamisen, ja lopulta pääsi elämässään pisteeseen, jossa viimeinkin työsopimuksen rautaiset portit avautuivat.


Miten sen sitten pitäisi mennä?

Muinaisina aikoina, kuten esimerkiksi Tang-dynastian Kiinassa 600-luvulla tai 1900-luvun Suomessa, tärkeimpiin virkoihin järjestettiin anonyymit kokeet. LINKKI Kokelaat vastasivat kysymyksiin kirjallisesti, koska haluttiin sulkea pois kauniiden kasvojen, hurmaavan hymyn ja itsevarman katsekontaktin vaikutus. Tärkeisiin virkoihin haluttiin ihmisiä, joilla todella oli ammatin vaatimaa tietotaitoa. Näitä anonyymejä kokeita kutsuttiin esimerkiksi "ylioppilaskirjoituksiksi".

Miksi eivät suuret yritykset voisi avata työpaikkoja, joissa pätevyys ratkaistaisiin taitokokeilla? En ole kuullutkaan sellaisista. Yhdelläkään työllistymiskurssilla ei ole puhuttu "taitoihin panostamisesta". Olisi vallankumouksellista, jos joku voisi saada paikan osaamisensa perusteella. Kenties se olisi liiankin vallankumouksellista?

Valtion tulisi myös mitä pikimmin perustaa eräänlainen pelihalli, jossa kuka tahansa saisi mittauttaa oman potentiaalinsa ja taitotasonsa erilaisissa yleisissä ammateissa. Näin nuoret voisivat kokeilla jo ennen opiskelupaikkansa valitsemista, mihin heillä olisi kykyjä. Linkki aiempaan kirjoitukseen

Tällainen projekti vaatisi tietenkin paljon aikaa sekä rahoitusta, mutta olisi se varmaan parempi kuin se, että odotetaan Ruotsin toimivan ensin. Projekti voisi vaatia jopa yhden prosentin siitä rahasta, joka nykyään heitetään kankkulan kaivoon.