Minuudesta puhuttaessa

Filosofisesti ottaen minuus tai "itse" ovat sumeita käsitteitä. Me käytämme sanoja arjessa rutiiinomaisesti, vaikka emme osaa tarkasti määritellä, mihin niillä viitataan. Mikä on se minä tai itse, josta on puhe: mistä se alkaa ja mihin se loppuu?

Muiden ihmisten kohtaamisessa minuus on positio, osa kielipeliä. Keskustelussa me olemme kumpikin vuorollamme minä:

"Minun mielestäni..."
"Minä taas ajattelen, että..."

Minuutta ei arjessa tarvitse määritellä ontologisena oliona, vaan se määrittyy tilanteesta käsin. Se on osa kohtaamista ja vuorovaikutusta. Yksi filosofinen kestokysymys liittyykin siihen, mitä minuudelle tapahtuu, jos me emme hetkeen ajattele omaa minuuttamme. Onko itsetietoisuus aina osa tietoisuutta, vai kuuluvatko ne erilleen?

Mitä on flow, jossa minuus tuntuu unohtuvan? Onko minuus läsnä kokemuksessa silloin kun emme sitä ajattele? Mielipiteet eroavat. Kenties puhutaan useista eri asioista. Sumeille käsitteille on tyypillistä, että niihin sisältyy huomaamatta useampia erilaisia merkityksiä. Nämä eri merkitykset aktivoituvat tietyissä sosiaalisenn kielipelin vaiheissa, joten me emme huomaa ristiriitoja - tai kenties me alitajuisesti valitsemme tiettyjen epämukavien kysymysten tukahduttamisen?

Minuus on vahvasti tabu-luonteinen aihe. Tämä vahvuus, kuten "kuoleman" kohdalla riippuu hyvin suuresti henkilöstä, mutta me sallimme sen, että uskonnosta, politiikasta tai muista liian henkilökohtaisista asioista puhutaan säästellen ja valikoiden, vain jos tiedetään, että seuralainen on valmis kestämään seuraukset. Hetki ei esimerkiksi saa olla huono. Arkaluontoisista asioista ei parane puhua kun toinen on väsynyt, huonolla päällä tai muusta syystä tuntee itsensä puolustuskyvyttömäksi, eikä omaa sitä energiaa, jota rankan aiheen kohtaaminen edellyttää. Usein tabut pysyvät voimassa, vaikka vain pieni osa kansasta olisi yliherkkiä aiheelle. Muut ymmärtävät olla tuputtamatta. Usein ei ole painetta keskustella filosofisesti, joten emme tee aloitetta.

Minuus on rankka aihe, koska se koskettaa kaikkia ja tulee lähelle, mutta rankka aihe myös sitä kautta, että se yhdistyy suoraan kuolemaan, kuten myös mielenterveyteen. Me tiedämme tapausesimerkeistä, ja kenties pelkäämme itsekin ajoittain, että meidän sisäinen eheytemme jollain tavoin järkkyy. Minuus on jotakin, mitä tästä syystä varjllaan ja suojellaan. Ihmisellä on hyvä olla "itsensuojeluvaistoa", "vahva minäkuva", "terve ego", ja kaikkea muutakin, mihin yhdistyy sana "minä" tai "itse" - tai "ego", josta eräät oudot itämaiset tyypit koettavat vapauttaa itsensä meditaatiolla ja ties millä.

Minuudesta puhuttaessa on hyvä olla luotettavassa seurassa siksikin, että keskustelu edellyttää suopeuden periaatteen soveltamista: On uskallettava olettaa, ettei puhuja ole päästään vialla, jos hän sanoo esimerkiksi, että "minuus on illuusio" tai "minuutta ei ole". Tällainen henkilö voi hyvinkin olla täysin järjiltään, mutta on osoitettava suopeutta ja kärsivällisyyttä, ja kuunneltava onko hänellä enemmänkin sanottavaa asiasta.

Suopeuden periaate voi tyypillisesti toteutua vain keskinäisen luottamuksen ollessa vahvaa, sillä emme yleensä jää korvat höröllä seuraamaan mitä lehtiä joku satunnainen myyntimies esimerkiksi puhelimessa tahtoo meille nyt myydä ja millä hinnalla. Yleensä me tahdomme päästä irti, jos tuntematon käy avautumaan meille omista yksityisasioistaan. Se on vaivaannuttavaa ja joskus pelottavakin. On todella ansaittava yleisönsä luottamus, jos aikoo puhua minuudesta. Suopeuden periaate tarkoittaa, että kunnioitamme vastapuolta ja olemme valmiita jopa tuhlaamaan aikaamme, jotta hän saisi sanoa sanottavansa. Emme tyrmää, emme tuomitse, emmekä ajatuksissamme mieti missä me sillä hetkellä olisimme enemmin.

(On hyvä aina silloin tällöin noudattaa tällaista asennetta myös oman äidin kohdalla - tai kuunnella onko vaarilla jotakin muuta kerrottavaa kuin se sama vanha tarina.)

On hyvin todennäköistä, että aihe ei kiinnosta, sillä elämässä on jo muutenkin ihan riittävästi huolia, mutta siihen päälle vielä se, ettei minuutta olisi?! Ja kuitenkin minuuden paljastuminen kuvitelmaksi saattaisi olla myös suuri helpotus, ilouutinen.

Kenties minuuden käsitteellä on enemmänkin yhtäläisyyksiä Jumalan käsitteeseen, sillä mystikot ovat sinnikkäästi kautta aikojen ja useissa kulttuureissa koettaneet tehdä tiliä oman egonsa kanssa, jotta Jumalan ääni tavoittaisi heidät vaikkapa omantunnon tai pyhän hengen välityksellä. Meditaatio ja hiljentyminen on nähty välineeksi sekä "itsen" että Jumalan tavoittamiseksi, ikään kuin kumpikin kuuluisi äärimmäisen vaimeana taustameluna olemassaolossamme, jos vain hiljennymme tarpeeksi.

Kun joku ajattelija on julistanut, ettei Jumalaa ole, on aina osa porukasta surrut uutista, kun taas toiset taas iloinneet, sillä "Jumala" on yksien mielessä viisas suojelija, mutta toisten mielissä hirmuinen tyranni, jonka typerät ja mielivaltaiset ratkaisut ovat muovanneet tämän kärsimysten maailman. Ja tämän mielikuvan avulla vieläpä kansoja pidetään orjuudessa ja faaraoiden lailla nautitaan etuoikeuksista, jotka on ansaittu valheilla.

On siis ymmärrettävää, että uutinen "Jumalan kuolemasta" herättää erilaisia reaktioita. Aivan samoin ihmiset ymmärrettävästi ottavat sen vastaan eri tavoin, kun heille kerrotaan, ettei minuutta ole. Liki 5 vuotta sitten rinnastin ateistien Jumalan olemassaolon epäilyn minuuden epäilyyn (joista toinen on yleinen keskustelunaihe, toinen taas marginaali-ilmiö tai jonkinlainen tabu), mutta en mene siihen nyt enempää. Sanaleikittelystä tai buddhalaisuudesta kiinnostuneelle on tässä linkki aiempaan kirjoitukseen:
Pikkujattilainen2012/ateismi-vastaan-ameitsi

Yritys selittää tai kuvata minuutta on kenties alusta alkaen epäonnistumiseen tuomittu projekti. Kuten sanoin, ovat aiemmilla vuosisadoilla lukuisat filosofit ja mystikot yrittäneet, ja tehtävän avuksi on kehitetty useita filosofisia termejä sekä tarkkoja erotteluja. Silti nämä teoriat ja tekniikat ovat unohtuneet. Suufilaiset dervissit, jotka joskus tarnssivat irtautuakseen minuudesta, ja salliakseen pyhän hengen asettua tyhjään mieleensä, tanssivat nyt lähinnä ilostuttaakseen turisteja.

Minuuden hämärä luonne ei meidän ajassamme näyttäydy yhtään vähempää hämäränä, ja kuitenkin aivan yhtä lailla ihmiset ottavat sen itsestäänselvyytenä. Minuus on useimmille jotakin, mikä tulee annettuna. He ovat sen kanssa yhtä, joten totta kai he sen tuntevat.

Parempia käsitteitä ei aina tarvitse etsiä tai pyytää - niitä voi myös valmistaa itse

Koska olen koulutukseltani kielentutkija, tekee mieleni lähestyä tätäkin aihetta ensin kielen kautta, eikä luvata liikoja. Kun katsomme sanoja, me näemme usein miten monimutkaisia ja ristiriitaisia kysymyksiä niillä koetetaan kattaa.

Otetaan vaikkapa pari johdosta sanasta "itse":

itse-kkyys / itse-näisyys

Ei ole vaikea huomata, että toinen sanoista on voimakkaasti negatiivinen ja toinen taas voimakkaasti positiivinen, vaikka kumpikin perustuvat samaan sanaan. Tällä tavalla suuretkin jännitteet voivat piiloutua aivan silmiemme eteen.

Itsekkyys on ominaisuus, joka jo ala-asteen uskonnonopetuksessa tuomitaan syvempään helvettiin. Sitä käytetään ahkerasti myös aikuisten maailmassa, esimerkiksi politiikassa tai parisuhderiidoissa. Se on äärimmäisen voimakas sana.

Samalla tavoin itsenäisyys on täynnä voimaa. Meillähän on peräti vuosittaiset itsenäisyysjuhlat. Myös henkilökohtaisesti itsenäisyys on jotakin, mitä ihmiset sanovat pitävänsä suuressa arvossa. Se koetaan positiiviseksi, voimaannuttavaksi kyvyksi. Itsenäinen ihminen on toimelias, kykenevä. Hän on myös kypsynyt henkisesti ja voittanut alkukantaiset paheet.

Jos tältä pohjalta yrittäisimme ymmärtää, mitä on tuo "itse", josta nämä kumpikin vahvaa käsitettä juontuvat, voisi olla parasta heti myöntää, ettei hommasta tule yhtään mitään ja on parempi unohtaa koko juttu ja lähteä kotiin. Miten me voisimme koskaan määritellä sen mittavan sielullisen taistelun, joka saa ihmisen unohtamaan itsekkyytensä ja antamaan henkensä isänmaansa itsenäisyydelle. Siellä se mystinen itse vain sanojen ytimessä seikkailee ja antaa niille miltei mytologista voimaa.

Jos halutaan tällä tiellä jatkaa, niin ei tarvitse kuin hypätä seuraavaan sanaan, ja tulee vastaan lisää vahvoja ristiriitoja sekä huimia käsitteellisiä välimatkoja

omahyväisyys / omatoimisuus / omaperäisyys

Sanasta "oma" löydämme yhtä lailla negatiivisia ja positiivisia ulottuvuuksia. Ensinnäkin ihmiselle, joka pitää kiinni omastaan, eli itsensä puolta, voi olla ominaista itsensä liika arvostaminen, eli omahyväisyys. Jos halutaan löytää positiivista omaa, löytyy onneksi omatoimisuus, joka on miltei synonyymi itsenäisyydelle, jota käsittelimme edellä. Omatoimisuus korostaa aktiivisuutta, mutta ei sisällä onneksi kansallisia merkityksiä. Se edustaa yksilöllistä itsenäisyyttä.

Lisäksi on omaperäisyys, mikä myöskin lienee enimmäkseen positiivinen sana, vaikka sitä usein käytetään sarkastisesti. Omaperäisyys on haaveilevampi ja henkisempi määre kuin omatoimisuus, mutta ne eivät sulje toisiaan pois.

Sana minä on pronomini, eikä niille ole kovin tyypillistä muodostaa yhdysanoja tai tulla johdetuksi pidemmiksi sanoiksi. Pronominit ovat tärkeä osa kielipeliä. Niiden avulla me teemme selkoa muille siitä, mihin huomiomme tai ajatuksemme kohdistuu:

"Ei sitä. Tuossa! Ei niitä, vaan tuon toisen takaa. Mitä sinä teet? Kuuntele minua! Mikä siinä on niin vaikeaa?! Se siinä, juuri se! Siinähän se on."

On filosofisesti kyseenalaista edes yrittää puhua "minuudesta", koska kielentutkimuksen näkökulmasta minuus ei ole olento, vaan se on keskustelun rooli, puhujan positio. Silti sitä on yritetty, ja silti minäkin tässä yhä vain yritän.

Minuuden tai itsen tarkemmassa määrittelyssä tarvitaan uusia erotteluja, ja silloin tarvitaan myös uusia käsitteitä, jotka täytyy merkitä uusilla termeillä, eli teknisillä sanoilla. Näitä uusia sanoja voidaan jo ennalta johtaa käyttäen hyväksi kielioppisääntöjä ja kielenkäyttäjän intuitiota, vaikka sanojen merkitystä ei tunnettaisi:

minäkkyys*, minäisyys* 

minättömyys*/ minällisyys* 

minäkäs*, minätysten*, mineentyvä* jne jne 

(*-merkki kielitieteissä usein merkitsee sanamuotoa, jollaista ei ole käytössä, tai jossa ei ole mitään mieltä.)

Pronominit esimerkiksi eivät luonnollisesti taivu vertailuasteissa, kuten: hän - hänempi* - hänein*. Oma on puolestaan attribuutti, eli se käy: oma - omempi - omin(ta). VS. Itse - itsempi* - itsein*/itsellisin*, minä - minempi* - minein*/minäisin*. Tästä voi syntyä kielifilosofisesti kiintoisia vertailutilanteita, kun voidaan sanoa, että jokin on "henkilölle ominta", mutta ei voida sanoa, milloin hän on "itseimmillään" tai "tavallista minuisempi".

Jos tämä haparoiva kirjoitus yrittää jotakin osoittaa, niin toivon mukaan edes sen, ettei minää voi määritellä olennoksi, koska käsitteestä ei saa mitään sanakirjan artikkeliin kelpaavaa otetta. Sanan takana on niin monihaarainen ja tehokkaasti käytetty sumea ajatushäkkyrä, eli himmeli, ettei sitä voi omassa itsessään kuvata, sen kielipelin ulkopuolella, jonka tunnemme. Ulkopuoliselle selitettäessä se on kuin paitsiosääntö, vaikka sen pelatessaan kyllä ymmärtäisi.

Minuuden kohtaaminen on pragmatiikkaa. Se tapahtuu lihasmuistin kautta. Analyyttinen järki ei pääse asiasta millään tavoin perille. Olisi oltava mystikko, ja me tiedämme mitä siitä seuraa. Ei klikkauksia satele.

Malja mystikoille!


PS.
Mystiikan tiellä ei voi edetä ilman arvaamatta iskevien pyhien kokemusten johdatusta, tai vähintään että soveltaa jotakin armotonta metodia. Pitäisi ruoskia itseään selkään, jotta pääsisi siihen moodiin. Myös paasto ja meditaatio joskus tehoavat. 30 päivää erämaassa on tunnetuin pikakurssi pyhien yhteyteen. Kenties hakeudun tästä piankin residenssiin, jossa eristäydyn kuukaudeksi muulta maailmalta.

PPS. Vetoan usein mystiikkaan siitäkin syystä, että selkeitä kuvauksia ja varmoja vastauksia minuuden olemuksesta on vaikea pukea sanoiksi. Helpompaa on argumentoida jotain esitettyjä käsityksiä tai jopa arjen intuitioita vastaan, mikä taas sekään joskus ei ole niin helppoa. Tässä tapauksessa arkiset oletukset mielestä, tajunnasta, tietoisuudesta, itsetietoisuudesta, minäkokemuksesta, todellisuudentajusta, identiteetistä, persoonallisuudesta, ajatuksenvirrasta, unelmista, aistimuksista ynnä muusta on helppo kiistää, koska niihin liittyy niin paljon sisäsyntyisiä (oletettavasti myös synnynnäisiä) oletuksia.

Mielenfilosofia on ainakin oman kokemukseni mukaan sekin varsin primitiivistä. Neurologien, psykoanalyytikoiden ja muiden tieteentekijöiden tietämys tietoisuudesta ja mielestä on pirstaloista, tai ainakin kaikkia keskeisiä palasia on vaikea koota yhteen filosofien tarpeisiin. Itse koen hyötyneeni paljon esimerkiksi havainnosta, että aivoilla - ja sitä kautta tajunnalla - on useita erilaisiin toimintoihin erikoistuneita osia, jotka aktivoituvat kukin vuorollaan, eli aivot eivät toimi kaiken aikaa kokonaisvaltaisesti. Tällöin on helpompi ymmärtää myös se, miten vaikea tietoisesti on hallita ja palauttaa mieleen omia muistikuvia tai tahdonvaraisesti tuottaa tietty mielentila.

Erityisesti kirjailijan ammattia silmälläpitäen olen joutunut taistelemaan sen ilmiön kanssa, että vapaus ja keskittyminen on pitkälti ulkoista, kuten edellisessä tekstissä kirjoitin. Ihmisen vapaata tahtoa toisin sanoen täytyy operoida usein ulkomaailman kautta, esimerkiksi raahaamalla oma vastentahtoinen keho tiettyyn tilaan, esimerkiksi kuntosalille tai työhuoneeseen, jossa aktivoituu helpommin haluttu toiminta, kuten tässä tapauksessa hikoileminen tai kirjoittaminen. Jos taas tilaa pitsan ja asettaituu sohvalle istumaan, aktivoituvat helpommin sellaiset mielijohteet, jotka liittyvät netissä surffaamiseen tai television katselemiseen. On toisin sanoen osattava ulkomaailmaa muokkaamalla muokata omaa tajunnantilaansa. Sitä ei aina voi, eikä kannatakaan pakottaa sisäisesti.

Viisausihanteista ja multinarratiiveista

Muutama käsite jonka tahdon purkaa taskusta löytyneiltä lappusilta:

Olen aiemmin puhunut "ulkoaikalaisesta", eli pyrkimyksestä lähestyä kauneuskäsityksiä, politiikkaa, taidetta tai jopa historiaa itseään historian kautta. En ole perehtynyt Melenderin Antiaikalaisen merkityshistoriaan, mutta en tarkoita niinkään antiteesien muodostamista. On helpompi olla vastakkaista mieltä jostakin asiasta kuin asettua koko kysymyksen ulkopuolelle.

Vanhat sanomalehdet, romaanit, elokuvat ja tietokirjat paljastavat usein kokonaisia kiistoja ja aihepiirejä, jotka ovat unohtuneet historiaan. Joskus ilmiöt tekevät paluun kuten jojot tai korsetit, ja joskus villitykset toistuvat eri nimellä. Jotkin ajatukset ehkä ansaitsisivat uuden mahdollisuuden. Esimerkiksi jos puolueettomasti tarkastelee, mitä "eetteristä" on aikoinaan sanottu, ei voi olla ihmettelemättä miten lähelle fyysikot ovat taas päätyneet: avaruudella itsellään on monia ominaisuuksia ja se voi venyä tai taipua. Eetteriteoria hylättiin kokonaivsvaltaisesti, vaikka toisena mahdollisuutena olisi voinut olla sen uudistaminen. Kenties eetteriteoriasta olisi ollut lyhyempi matka nykykäsitykseen jos olisi ajoissa uudistettu?
http://www.xenoxnews.com/science/studies-and-research/3052-ether-making-a-comeback-36338775

Historiaa on aluksi hahmotettu tapahtumien, kansakuntien tai henkilöiden kautta legendoina. Sittemmin on myös kiinnitetty huomiota tekniikan, taiteen, uskontojen tai kulttuurimuotoihin. Tällainenkin historia yleensä edellyttää henkilöitä ja tapahtumia ollakseen kiinnostavaa ja mieleenpainuvaa.

Multinarratiivisuus (polynarratiivit)

Esimerkiksi sisustuksessa, rakennustaiteessa tai vaatetuksessa vallinnutta empire-tyyliä voi palautella mieleensä, kun ajattelee, että keisari oli Napoleon (tai Aleksanteri I) ja miettii millä tavoin ihmiset pukeutuivat Napoleonin ajan elokuvissa, millaisissa salongeissa he juonivat ja tanssahtelivat. Itse olen jo aikaa sitten tunnustanut, että mieli poimii paremmin elämänkohtaloita kuin kliinisiä faktoja. Historiaa on helppo oppia, kun miettii ketkä olivat aikalaisia. Tällä tavoin voi helposti sisäistää jopa yksittäisiä vuosikymmeniä 1700-luvulta, aivan kuten useimmat aikaihmiset osaavat sanoa mitä eroa oli 1970- tai -80-luvuilla.

Esimerkiksi 1810-luvulla, Suomen juuri siirryttyä osaksi Venäjän suurruhtinaskuntaa, syntyivät Charles Dickens (kirjailija), Kierkegaard (filosofi), Wagner (säveltäj'ä), Otto von Bismarck (sotaherra), Emily Bronte (kirjailija) Topelius (satusetä), Karl Marx (yhteiskuntafilosofi) ja Albert Edelfelt (kuvataiteilija), Herman Melville (merimieskirjailija) ja Walt Whitman (runoilija). Tässä vain muutama nimi, joka itselleni kiinnittyy historiaan. Heistä etenkin Kierkegaard ja Whitman puhuttelevat minua merkittävällä tavoin, kuten ehkä myös Marx ja Melville.

On paljon helpompaa hahmottaa 1800-lukua, kun tietää ketkä ovat aikalaisia. Ei tule vahingossa ajateltua, että esimerkiksi vasta 1830-luvulla syntynyt Aleksis Kivi tai 1840 syntynyt Tsaikovski olisivat tavanneet toisensa lapsena tai kokeneet samoja reaktioita samoihin suuriin tapahtumiin. Jane Austen kuoli kutakuinkin samoihin aikoihin kuin Emily Bronte syntyi.

Vaikka historialliset tapahtumat jäsentyisivät aivoihin helpoiten tarinoiden avulla, on lopulta väistämätöntä myöntää tarinoiden fiktiivisyys. Ne ovat valikoituja näkökulmia jonkun elämän kymmeniin tuhansiin päiviin, vain yksi pahoin subjektiivinen säie ajan koko eetoksesta.

Narratiivisuuden poistamisen sijaan varmaankin useimpien historiaan perehtyvien ihmisten mieleen muodostuu eräänlainen multinarratiivi, ja tällä sanalla viittaan nyt etupäässä narratiiviseen multiversumiin. Kyse on tulkinnoista, jotka yhdessä vievät ehkä jonnekin sinne suuntaan. Jos henkilön elämästä on paljon kerrottavaa, ja etenkin jos hän itse sekä hänen tuttavansa ovat kirjoittaneet useita rinnakkaisia elämäkertoja, niissä väistämättä on suuria eroavaisuuksia.

Viisausihanteet

Kenties kiinnostavin kartoittamaton historian ulottuvuus ovat viisausihanteet. Me tiedämme paljon kunkin ajan kauneusihanteista, koska se välittyy (ainakin eliitin kohdalla) maalauksista ja romaaneista.

Kauneusihanteissa on suuria eroja kulttuurien ja aikakausien välillä, mutta entä viisausihanteet? Mitä ovat viisausihanteet?

Tiettyssä maassa, tiettynä aikana jokin hyvään elämään, onnellisuuteen ja esimerkillisyyteen liittyvä hyve nousee muiden yläpuolelle. Hallitsevana viisausihanteena saattaa olla esimerkiksi kohteliaisuus ja hienotunteisuus - tai vaihtoehtoisesti kyky teräviin, viiltäviin väittämiin. Joskus retoriikassa hallitsee rauhallisuus ja kärsivällisyys. Joskus taas yleisön voittaa paremmin puolelleen kuohuva kaunopuheisuus, joka moralisoi ja vetoaa tunteisiin. Joskus viisauden sukulaiseksi tunnistetaan pulestaan huumorintaju, joskus ivallisuus.

Mitä me sitten tiedämme viisausihanteista? Emme paljoakaan. Kenties kiinnostavin kysymys tässä suhteessa on se, missä määrin viisausihanteisiin vaikuttavat ne koettelemukset, joita kansa on käynyt läpi.

Suomessa aivan kiistatta ollaan hiljattain koettu suuria muutoksia viisausihanteissa. Osatekijöitä on useita: klikkijournalismi, pitkään jatkuneet talousvaikeudet sekä Perussuomalaisten nousu. Varmasti myös ministerien paljastuneilla valheilla on vaikutusta siihen, millaista viisautta kansa janoaa.

Viisausihanteiden vaihtelussa on kenties säännöllistä aaltoilua tai syklisyyttä, mutta siitä en osaa sanoa. Kyse on toistaiseksi vasta sanasta. Google tarjoaa molemmille yhdyssanoille (multinarratiivi, viisausihanteet) nolla hakutulosta, joten siitä vain tutkimaan ja kehittelemään.

Kansanviisauksien puheakteista: empaattinen puheakti

Puheaktit ovat yksi niistä 1900-luvun humanistisista näkökulmista, joita tulisi opettaa kaikille tieteentekijöille alasta riippumatta. Puheaktit nimittäin opettavat hyvin konkreettisesti sen, miten lauseen totuusarvo on sidoksissa asiayhteydestä, eli kontekstista. Ei tarvitse edes mennä kovin pitkälle relativismin ryteikköön selitääkseen sen, miten viestin merkityksen ymmärtämisessä tarvitaan suhteellisuutta.

Puheakteja tulisi monen muun (yhteiskunta-humanistisen käsitteen ohella) opettaa myös luonnontiteilijöille, jotta inhimillisten vaikutteiden tiedostamisesta tulisi osa tieteen yleistä diskurssia. Silloin olisi myös suurempi tarve ymmärtää käsite entistä laajemmin ja syvellisemmin. Puheakteja nimittäin on paljon enemmän kuin mitä John Searle antaa ymmärtää. Hänen teoriansa - kuten monen vaikutusvaltaisen miehen sosiaaliset teoriat - keskittyy liikaa puheen ja vallan suhteisiin.

Searlen kategoriat puheakteille saattavat olla monimutkaisemmat kuin mitä tiivistelmissa annetaan ymmärtää, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ekspressiivi, direktiivit ja deklaratiivit ovat hyvin maskuliinisia. (Enkä sano tätä nyt siksi, että haluaisin olla hyvissä väleissä feministien kanssa. Sanon tämän siksi, että voisin päteä sillä, miten löydän tieteellisista  teorioista parantamisen varaa ja uskon, että tähän näkökulmaan saattaisi joku tarttua.)

Kun me ihmiset viestimme keskenämme, emme ainoastaan anna käskyjä tai tee lupauksia. Tulisi erottaa esimerkiksi sellaiset puheaktit, joiden tarkoituksena on kannustaa toista, antaa henkistä tukea tai tasapainoittaa toisen tunne-elämää. Jos kansanviisauksia tarkastelee, niin näitä löytyy valtavat määrät:

"Ei hopea ole häpeä."
"Tärkeintä on osanotto, ei voitto."
"Onhan sinulla vielä sentään terveytesi."

Esimerkit ovat tarkoituksella kärjistettyjä ja latteita, jotta niiden ero Searlen puheakteihin tulisi selkeämmin ilmi. Kutsun tällaista puheaktia paremman puutteessa "empaattiseksi puheaktiksi". Me omilla sanoillamme ilmaisemme, että ymmärrämme toisen ihmisen tilanteen ja haluamme auttaa. On vaikea sijoittaa seuraavaa lausetta mihinkään Searlen kategoriaan:

"Paistaahan se päivä risukasaankin."

Searlen puheaktit ja Habermasin tieteenintressit liikkuvat mielestäni samoilla ihmistieteiden apajilla. Kumpikin tunnetaan omaa tiedettään laajemmin, eli filosofian, historian, sosiologian tai kielitieteen opiskelijat ovat todennäköisesti kuulleet kummastakin. Molemmat liittyvät diskurssianalyysiin ja symboliseen pääomaan ja sitä kautta Pierre Bourdieun (ja Foucault'n) vallan analyyseihin.

Kuitenkaan ihmisten välisessä kommunikaatiossa ei aina ole kyse vallasta, vaikka ei myöskään olisi kyse loogisesta totuusarvosta. Juuri sananlaskuista yllättävän monet sijoittuvat empaattisiin puheakteihin:

"Aika parantaa haavat."
"Lopussa kiitos seisoo."

Searlen erotteluissa jää nimeämättä useampiakin puheaktien alalaji, joihin sijoittuu lukuisia arjen verbaalisia kohtaamisia. Kaikki empaattiset puheaktit eivät suinkaan ole sävyltään lohduttavia. Ne voivat kannustaa toista ihmistä myös muutokseen tai oman ahdinkonsa syiden tiedostamiseen. Tärkeä osa sosiaalista vastavuoroisuutta ja ystävyyttä on se, että ollaan valmiita myös sanomaan, jos toisen tulee joskus syyttää itseään ja "katsoa peiliin":

"Oppia ikä kaikki."
"Niin makaa kuin petaa."
"Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää."

Moralisoivat ja toisen (tai omaa) tilannetta arvopohjaisesti tulkitsevat toteamukset voivat lievittää erilaisia negatiivisia tunteita, kuten pettymystä, syyllisyyttä tai menetyksen tuottamaa ikävää.

Empaattisille puheakteille on yhteistä se, että ne edellyttävät toisen tunnetilan tunnistamista. On tiedostattava vellooko toisen sisällä enemmänkin viha kuin suru, vaiko kenties rakkaus tai jokin muu palava innostus.

Koska kyse on tunteista, on helppo ymmärtää, miten akateeminen tiede on vähätellyt tällaisen ilmiselvän puheaktin olemassaoloa. Asia ei liity niinkään sukupuoleen, sillä monet kannustavat tai toisen hädän tiedostavat fraaasit ovat tuttuja juuri urheilun parista ja niitä satelee muidenkin miesten toverillisten harrastusten lomassa. Ilmiökentän sivuuttaminen liittyy pikemminkin siihen, että tiedettä tehtäessä ei haluta edes humanistien keskuudessa tiedostaa, miten herkästi me olemme tunteidemme riepoteltavissa, jos joku toinen ihminen ei katso olkapäämme ylitse ja varoita meitä, jos uhkaamme kadottaa objektiivisuutemme.

Jälkikirjoitus:

Empaattisen puheaktin sijasta tai rinnalla voisi puhua myös "osallistuvasta puheaktista". Yleisemminkin keskustelumme on tulvillaan myötäilevää puhetta, joka vain kertoo, että olemme asioista samaa mieltä:
- Njoo.
- Kyl kyl.
- Ehdottomasti!
- Toi on hyvä!
Tällaiset kommunikaation itsestäänselvyydet jäävät herkästi vähemmälle huomiolle. Sukulaisten tai ystävien kanssa suoriteun keskustelujen piilofunktiona usein on, että tuntisimme olomme turvalliseksi, ja suorastaan saamme koemme, ettei vakavalle kerskustelulle ole tarvetta. (Myös vastakkaisen mielipteen esittämisen ja vastaanväittämisen tavoite voi olla asioiden säilyttämisessä ennallaan, jos jatkuva kiistely pikkuseikoista on perheessä tapana.)

Kenties tulisi erikseen tarkastella aktiivisia ja passiivisia puheakteja. Searlen puheaktien luonne on selkeästi toiminnallisempi. Sanat ovat tekoja. Kuitenkin sanat ovat monesti varsin passiivisia tekoja, joiden tarkoitus on säilyttää status quo tai ilmaista, ettei mitään suurempaa ole tapahtunut. Ihmisten sisällä kuitenkin tapahtuu paljon sellaista, mihin yhdessä kiinnitämme huomiota.

Lopuksi tähän aktiivisen/passiivisen ja sisäisen/ulkoisen erotteluun liittyvä esimerkki. Oletetaan, että sanon sinulle:

"Ota iisisti. Ei syytä huoleen."

Searlen puheaktien valossa tällainen repliikki on hankala luokitella, koska siinä selkeästi on kyse yhdestä puheaktista, vaikka ensimmäinen lause on luonteeltaan kehoitus ja jälkimmäinen toteamus. Yhdessä ne muodostavat passiivisen, emotionaalisen puheaktin, jonka intentio on empaattinen: kehoitus olla tekemättä mitään tyhmää.

Myötäileviä ja passiivisia virkkeitä löytyy kielemme elävästä korpuksesta (parole) niin valtaisa määrä, että ne on syytä erikseen huomioida.

Kvalifysiikka: Humanistinen animismi

Ihminen on taipuvainen hahmottamaan elottoman luonnon tapahtumien taustalla suunnitelmallisuutta. Tätä sisäsyntyistä päätelmää kutsutaan antropomorfismiksi. Jos vaikka menomatkalla on vastatuuli ja tuuli kääntyy paluumatkalla vastaiseksi, alkukanteinen ihminen, ja miksei nykyihminenkin, ajattelee sään jumalten härnäävän itseään.

Antropomorfismille on sukua antroposentrismi, eli yksittäisten ihmisten ja ihmiskunnan taipumus korostaa omaa merkitttävyyttään. Onhan jokainen oman elämäntarinansa päähenkilö, joten miksipä ei koko historian tai olemassaolon keskipiste.

Kolmaskin vastaava harha on yleinen, ja kutsun sitä nimellä antropoloogismi. Se johtaa meidät ajattelemaan, että ihmisten käyttäytymisen taustalla on päämäärähakuisuutta.

Jos siis esimerkiksi poliitikot tekevät typeriä päätöksiä, suuri osa kansasta ajattelee, että he tekivät sen tahallaan. Se on totta kai mahdollista, mutta me teemme liian herkästi sen oletuksen, että ihminen ajattelee asioita perinpohjin, ennen kuin hän toimii.

Antropoloogistisen virhepäätelmän, tai eräänlaisen hätiköinnin lajityypin, laajennus on humanistinen animismi. Toisin kuin nimi antaisi ymmärtää, se ei yleensä koske niinkään humanisteja kuin kaikki muita. Humanisti tuntee ihmisyyden yleiset ansakuopat keskimääräistä paremmin.

Humanistinen animismi tarkoittaa sitä, että ihmistä, ryhmiä, yhteiskuntia ja sosiaalisia instituutioita tarkastellaan ikään kuin ne olisivat älyllisiä eläviä olentoja.

Tämä ei läheskään aina pidä paikkansa. Valtio voi esimerkiksi muistuttaa enemmänkin kasvia. Se vain imee maaperästä ravinteita, mutta ei ole kykenevä minkäänlaiseen päätöksentekoon. Valtiot myös harvemmin liikkuvat. Niillä ei ole jalkoja, joten on siis paljon järkevämpää verrata niitä kasviin kuin eläimeen.

Ihmisillä on lisäksi herkkä taipumus olettaa, että sotien, nälänhädän tai kriisien taustalla on jokin aktiivinen toimija. Salaliittoteoriat lähtevät usein siitä, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen takana on jokin ryhmittymä, kuten illuminati tai oma hallitus. Tämä voi olla totta, mutta yleensä ihmiset eivät kykene ohjailemaan maailmanlaajuisia tapahtumia. Kyse on siis humanistisesta animismista.

Jos esimerkiksi mietitään, miten monen eri salamurhan tai kansannouseun takana Putinin väitetään henkilökohtaisesti vedelleen lankoja, on ihme että hänellä on aikaa mihinkään muuhun. En nyt väitä, ettei Putin olisi henkilökohtaisesti hyväksynyt jotakin lain tai moraalin vastaista, mutta ei kukaan ole kavaluudessaan niin mahtava, että ohjaisi kaikkea.

Humanistiseen animismiin kenties piiloutuu toive siitä, että ihminen voisi kyetä hallitsemaan historiaa. Ainakin sen taustalla on idea, jonka mukaan me voimme selvittää syyllisen ja sitten hoitaa ongelman sillä, että rankaisemme häntä. Abstrakteja kulttuurisia rakenteita on paljon vaikeampi hahmottaa taustasyyksi kuin yksitäisiä ihmisiä tai ryhmiä.

Humanistinen animismi on tavallaan vastakkaista perinteiselle animismille, jossa luonnon nähdään juonivan ihmisten pään menoksi. Moni sortuu myös ajattelemaan, että kun tapahtuu luonnonmullistuksia, siitä on vastuussa joku ihminen, joka täytyy pistää päiviltä. Enkä puhu nyt vain noitavainoista, vaan arkisesta vainoharhasta. Jos naapurin kissa paskoo autosi konepellille, naapuri on taatusti kouluttanut sen sellaiseksi ihan tahallaan.

Merimiehet laulujen ammattikuntana

Runouden elitismistä ja avantgardesta, osa 1/3:

Minulla on vahva usko ilmiöihin ja rakenteiden voimaan. "Rakenteilla" tarkoitan sitä, että psykologia ei hallitse kaikkea, vaan ihmisyys syntyy oman sisäisen tahdon ja sosiaalisuuden ristipaineessa. On harmi, että lukioissa opetetaan lähinnä vain psykologiaa, mutta sivuutetaan sosiologia. Toinen ongelma ajassamme on se, että rakenteiden kautta selittäminen on saanut vahvasti vasemmistolaisen leiman. Liberalistisen talouskäsityksen ytimessä on vakava individualistinen valuvika. Talous hahmotetaan yksilöstä käsin, eikä yhteisöllisyyttä osata hyödyntää voimavarana.

Seuraukset me tunnemme kaikki vallan hyvin. Individualistinen yhteiskuntanäkemyksemme tuottaa ensinnäkin valtavasti yksinäisyyttä ja siitä seuraavaa ahdistuneisuutta, epäluuloisuutta, syrjäytymistä ja masennusta. Myös nationalistiset ja uskonnolliset ääriliikkeet saavat voimaa siitä, että systeemi jättää ihmiset oman onnensa varaan. Poliittinen valtakulttuuri ei osaa edistää ihmisten yhteenkuuluvaisuutta, koska se ei tunnusta rakenteiden voimaa, eikä se myönnä ihmisen olevan sosiaalinen olento. Me kohtaamme sosiaalisuutta lähinnä vain negatiivisissa lieveilmiöissä, koska me torjumme sen omasta ihmiskäsityksestämme. Juridisesti sekä filosofisesti ihmisiä tarkastellaan vapaina yksilöinä, jotka on heitetty absurdiin maailmaan, jossa he jollain tavoin joutuvat elämään sen tosiasian kanssa, että paikalla on myös muita ihmisiä.

Liberalismin näkökulmasta toinen ihminen on olemassa vain, jotta hän ei puuttuisi millään tavoin meidän vapauteemme, eikä varastaisi omaisuutta, joka laillisesti kuuluu meille. Liberalismista on asteittain kehittynyt keskinäisen kyräilyn ja oman tilan valtaamisen tiedettä. Lukuisat koulukiusatut ekonomistit ovat vaivihkaa hyväksyneet individualismin tulkinnan, jossa kaveri nähdään kilpailijana, eikä niinkään potentiaalisena yhteistyökumppanina.

Kysyn uudestaan, mitä tarkoitan rakenteilla, koska en vielä vastannut siihen,


Mitä tarkoitan rakenteilla - esimerkki merimieskulttuurista

Olen viime vuosina kuunnellut ahkerasti vanhoja suomalaisia iskelmäsävellyksiä esimerkiksi Reino Helismaalta, Veikko Lavilta ja Tapio Rautavaaralta. Meillä Suomessa, kuten koko maailmalla, on pitkä perinne lauluilla, jotka kertovat konkreettisesti tai vertauskuvallisesti merimiehistä tai laivoista. 1950-luvulla Kipparikvartetti esitti suuren määrän laivalauluja ja esiintyi samanaiheisissa elokuvissa.

Jopa Mikki Hiiri on tehnyt ensiesiintymisensä höyrylaivan kapteenina ja sen jälkeen on laulettu siitä kuinka hän on merihädässä.

Merimiehet alkujaan esiintyvät monissa lauluissa kenties siksi, että he itse ovat laatineet erityisen paljon lauluja. Laivalla heillä on ollut tyhjiä hetkiä, joita on voinut muun tekemisen puutteessa täyttää musisoinnilla.

Lisäksi merimiehet ovat poimineet musiikkivaikutteita vieraista satamista ja esitelleet niitä kotimaassaan. He ovat myös viettäneet aikaa kapakoissa, joissa ainakin laulujen ja elokuvien mukaan laulu on raikannut.

Oikeastaan on ilmiselvää miksi juuri merimiehet ovat päässeet niin näkyvään asemaan musiikkielämässä. Heillä on ollut mahdollisuus harjoittelulle, hyvä motivaatio sekä sopivia virikkeitä. Tästä on sitten seurannut se, että maatilaansa sidotut raskaan työn raatajat sekä kaupunkien käsityöläiset ovat joutuneet kuuntelemaan loputtomia lurituksia kotisatamasta ja purjeiden reivaamisesta, hiio-hoi!

Marxilaisittain voisi saman muotoilla vaikka niin, että merimieslaulut ovat kulttuurista pintarakennetta, joka perimmiltään selittyy tuotantosuhteiden kautta, eli pohjautuu omistukseen ja pääomaan. Merimiehillä on ollut vapaa-ajan pääomaa sekä kulttuurikohtaamisten tuottamaa symbolista pääomaa, jota he ovat voineet sijoittaa luodakseen tuotteita nimeltään merimiesballadi.

Toinen rakenteita selittävä teoria on mimeettisyys, eli kulttuuristen ilmentymien pohjautuminen imitaatiolle ja toistolle. Kun on ensin syntynyt lyyrinen perinne, jossa määränpäät on ilmaistu sataman metaforalla tai koettelemukset aallokon metaforalla, näitä samoja runokuvia on toistettu yhä uusissa lauluissa. Lisäksi lapset ovat saaneet aikuisten humaltuneista merimieslauluista sen käsityksen, että merimieselämä olisi tavallista elämää jännittävämpää - kenties vain siksi, että todellisuudessa merimiesten elämä on niin mahdottoman yksitoikkoista, että he puhkuvat innosta aina päädessään satamaan, jossa voivat tuhlata vähiä ropojaan.

Vaikka merielämän puuduttava arjen tylsyys ei ilmenisi ulkopuolisten silmissä, se ei estä nuoria haaveilemasta kaukaisista satamista, aarresaarista ja taisteluista merirosvoja vastaan. Näin syntyy kenenkään suunnittelematta itseään kiihdyttävä meriseikkailujen pyörre, joka imee itseensä seikkailuhaluisia luonteita, jotka sitten valikoivat tarinoihinsa vain jännittävimmät hetket. Pyörteen yhä kasvaessa sieltä pursuaa esiin yhä merkittävimpiä kulttuuriluomuksia, kuten Herman Melvillen Moby Dick, Jules Vernen Kapteenin Nemo tai Jack Londonin Merisusi.

Mimeettisten voimien ansiosta Hollywood yhä edelleen tuo markkinoille samoja tarinoita merirosvoista ja aavelaivoista, jotka menevät kuin kuumille kiville.

Juuri tällaisissa narratiiveissa näkyy se rakenteiden voima, josta humanistit ja sosiologit puhuvat ja joille ihmisen yksilöpsykologia on alisteinen. Mahtavimmatkin tuotantokoneistot voivat vain sopeutua siihen, että mimeettis-symbolinen laivamme kääntyy hitaasti ja vielä satojen vuosienkin kuluttua me ilmaisemme asioita merellisten metaforien kautta, koska ihmiset lähtökohtaisesti eivät kykene hahmottaman kulttuurisia rakenteita, joihin heidän oma elämänsä tukeutuu, vaan he ainoastaan ihannoivat ja toistavat niitä.

Mieti nyt vaikka sitä, että hakkerimieliset nörtit kutsuvat itseään "piraateiksi". Myös viihdeteollisuus puhuu "piraattikopioista". Miksi? Koska merimiehillä oli tarvittavaa pääomaa oman elämäntapansa nostamiseksi näkyville ja koska nuoret tahtovat elää todeksi niitä tarinoita, joita he eniten kuulevat.

1980-luvulla televisiosta esitettiin Ihmemies MacGyver ja kaikki tahtoivat opiskella insinööreiksi. Sitten 1990-luvulla suosituin sarja oli Teho-osasto ja kaikki tahtoivat opiskella lääkäreiksi. Viime vuosina televisiossa on ollut paljon kokkiohjelmia, kuten Master Chef, Iron Chef, Hell's Kitchen jne. Myös monet bloggaajat ovat nousseet esiin juuri ruokaresepteillään ja veden kielelle nostavilla valokuvillaan.

Tilanne on mennyt niin liialliseksi, että Kokki Kolmosen täytyi jo ilmaista vakava huolensa:

Jaakko Kolmonen tuimana: ”Kokkiohjelmia on ihan liikaa – tekee kipeätä”

http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1431048242599.html

Ja mitä tästä sitten luonnolliseti seuraa?

"Ruoan arvostus kasvaa Suomessa taantumasta huolimatta. Vaikka yritysasiakkaat ovat kaikonneet ravintoloista, yksityisasiakkaat ovat vallanneet pöydät itselleen."

http://yle.fi/uutiset/kokit_kohosivat_nykyajan_rokkistaroiksi/6916374

Seuraavassa osassa käsittelen taidekentällä toistuvia ilmiöitä ja pyrin selittämään niitä rakenteiden kautta.

Taidekentällä menestymisessä totta kai yksilön persoonalla ja kysyillä sekä sattumalla on suuri vaikutus, mutta yhteiskunnalliset olosuhteet hyvin pitkälti määrittävät sen, milloin jossain ajassa ja paikassa muodostuu taiteen kultakausi, jolloin elää monia kiistämättömiä mestareita.

Taiteen rakenteiden paljastaminen on tärkeää myös siksi, että taiteilijat itse voisivat edistää niitä ympäristötekijöitä, joiden turvin he voivat parhaiten kehittää kykyjään.

Nuori taiteilija esimerkiksi tietää, että hänen mahdollisuutensa paranevat, jos hän muuttaa suureen kaupunkiin ja pääsee sisään oppilaitokseen, jossa hän saa parasta opetusta ja tapaa muita lahjakkaita sekä samojen intohimojen ohjaamia ihmisiä.

Sekään ei silti aina riitä. Asiat voivat hankaloitua monin tavoin. Raha voi muodostua esteeksi, ja joskus on parasta huomata, että muilla on paremmat eväät sillä alalla menestymiseen. Ei sitten jälkikäteen harmittanut, että ei koskaan edes yrittänyt.

Taiteessa ei kuitenkaan aina ole kyse siitä, että olisi taitavin niillä mittareilla mitattuna, jotka siinä hetkessä sattuvat olemaan luotettuja tai kovassa nosteessa.

Instituutiot eivät aina ole tehokkain keino jalostaa lahjakkuutta. Olisi kyettävä pureutumaan niihin vaaratekijöihin, jotka muuttavat suurella rahalla ylläpidetyt taidelaitokset pelkäksi katinkullan tuotantolaitokseksi.

Taiteessa, kuten tieteessäkin kaivataan rakenteellista itsekritiikkiä.

Kertomuksia Kreikan talouskriisistä

Suhtauduin aluksi skeptisesti narratologian mahdollisuuksiin, mutta olen alkanut ajatella, että se on eräänlaista ihmistieteiden kuningasvettä. Emme pääse mihinkään siitä, että ihminen on tarinoita kertova olento.

Facebookin suosiota esimerkiksi selittää, että se on eräänlainen digitaalinen leirinuotio, jonka ääressä voimme kokoontua kuulemassa tarinoita tai jakamassa oman elämämme kuulumisia.

Siitä seuraa, että sosiaalisesta mediasta on tullut liki täydellinen narratologian (ja miksei myös diskurssianalyysin) näyttämö, joka kertaheitolla muuttaa aiemmin hyvin teoreettisen ja monimutkaisen humanistisen tutkimuksen luonnetta. Humanismilla on nyt mahdollisuus todistaa oma tieteellisyytensä, koska aineistosta ei ole pulaa. Big datan ja yksinkertaistenkin hakukoneiden avustuksella voimme helposti yhdistää toisiinsa määrällisen ja laadullisen tutkimuksen metodeja. Ennen kaikkea humanisteille juuri aineiston suuri lukumäärä ja digitaalisuuden mahdollistama aiempaa helpompi tilastoitavuus tarjoavat mahdollisuuden kohottaa uskottavuutta.

Narratologialla voidaan läpivalaista tai dekonstruoida melkein mitä tahansa elämänalueita, mutta jälkistrukturalistit tekevät siitä usein liian monimutkaista. Silläkin riskillä että viljelen liian vaikea termejä, minun täytyy tunnustan, että olen ennemminkin strukturalisti-narratologi, vaikka se sotii julistuksellista relativismiani vastaan. Strukturalisti nimittäin uskoo, että kaikista kulttuureista löytyy yhteisiä ja pysyviä säännönmukaisuuksia.

Tarinavetoisuuden valta-asema omassa kulttuurissamme ei kuitenkaan sodi relativismia vastaan, jos ajatellaan, että juuri tarinat synnyttävät todellisuuteen risteäviä tulokulmia, eli me eräällä tavoin dramatisoimme objektiivisesta subjektiivista: valitsemme kuka on tarinan sankari ja kuka konna yms. (Relativistina en kiellä sitä, etteikö objektiivinen todellisuus olisi todellinen - kiellän vain sen, että voisimme olla siihen muilla tavoin kosketuksissa kuin valikoitujen näkökulmien kautta. Me emme yksinkertaisesti osaa pysytellä puolueettomana.)

Kerronta on suomen kielessä siitä hieno sana, että se samaan aikaan sisältää ainakin viisi merkitysulottuvuutta:

1.) tarinankerronnan

2.) kerroksellisuuden (pintarakenne, piilorakenne, alitajunta yms.)

3.) numeerisen järjestyksen tai toiston (yksi kertaa, kaksi kertaa...)

4.) kertautumisen, eli mimesiksen (kun lapsi toistaa vanhempiensa esimerkkiä ja eleitä yms.)

5.) eksponentiaalisen monistumisen, kun populaarikulttuurin tuotteita tuotetaan suuria määriä (X kertaa Y = Z)

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, että kunkin kansakunnan tulisi rohkeasti luoda omaan kieleensä perustuvaa filosofiaa, ja tässä siihen tarjoutuu mitä hienoin mahdollisuus. Narratologia on saanut alkunsa kirjallisuudentutkimuksesta, mutta sittemmin teoria on laajentunut selittämään koko inhimillistä todellisuutta.

Ranskan tai englannin kielessä tuskin voi kuitenkaan yhdellä verbillä kiertoa yhteen sekä sanoja että lukuja. Suomeksi voin kertoa kalavaleen tai kertoa luvut kaksi ja kolme. Tämäkin kuvastaa sitä, miten kalevalaisessa kulttuurissamme uskotaan sanojen voimaan. Sitä en tiedä kuvittelivatko muinaiset esi-isämme historian olevan syklinen, kun kertominen muistutti sanana niin likeisesti kertautumista. Kun tarina alkaa "olipa kerran..." se usein vihjaa johonkin ajan tuolla puolen. Yksityisestä ja ainutlaatuisesta tarpahtumasta syntyy rinnastus jollekin perin yleiselle ja tunnistettavalle.

Kreikan velkakriisi on hyvä esimerkki meissä kaikissa yhä vahvana elävästä tarinankerronnan tarpeesta. Koska ihmisiltä puuttuu kyky kestää epävarmuutta ja kohdistaa katseensa kaoottisuuteen, me hätiköidysti muunnalle monimutkaisen tapahtumasarjan mahdollisimman yksinkertaiseksi vertauskuvalliseksi kertomukseksi.

Meidän omasta poliittisesta taustastamme, elämänarvoistamme ja yhteiskunnallisesta turvattomuuden tai turvallisuuden tunteesta riippuu, millaiseen tarinaan me mieluiten samaistumme. Poliittisten puolueiden menestystä ei mitata sillä, pääsevätkö ne lähimmäs totuutta, vaan sillä puhuttalevatko heidän esittelemänsä yksinkertaistetut tarinat ihmisten omimpia tuntemuksia.

Tässä muutamia esimerkkejä suosituista vertauskuvista - eräänlaisia arkkityyppisiä maailmanselityksiä, joita Levi-Straussinsa lukeneet strukturalistit rakastavat:

1.) Maailmanselitys, jossa valtio rinnastuu perheeseen ja hämmentävän suuri entiteetti pienennetään ymmärrettävämpään mittasuhteisiin

Hesarin kommenttipalstalla kirjoittaa nimimerkki Timotex:

"Mitäköhän pankinjohtajamme sanoisi, jos minä marssisin hänen luokseen ilmoittamaan ilmoitusluonteisena asiana, että olen äännestänyt olla maksamatta asuntolainjoeni lyhennyksiä ja korkoja, koska se loukkaa ylpeyttäni, ja sitä paitsi, en aio tinkiä elämäntavastani jossa kulutan enemmän kuin ansaitsen, ja haluan siksi lisää lainaa mielellään heti mukaani. 

Tällaisesta asenteesta on Kreikan suhteen on kysymys."

Samassa keskusteluketjussa sama kirjoittaja rinnastaa Kreikan myös hulttiopoikaan.

"Kreikka on kuin hulttiopoika joka ei paranna tapojaan, koska häntä lellitään ja ymmärretään loputtomasti. -Hulttion ei tarvitse parantaa tapojaan, koska hänen ei ole pakko. Tällaisessa tilanteessa suurinta rakkautta kreikkalaisia kohtaan onkin jättää heidät kaiken avun ja tuen ulkopuolelle kokonaan ja pakottaa ottamaan vastuu omasta elämästään, itsestään ja valtiostaan. -Tämä on toteutettavissa vain katkaisemalla kaikki syöttöletkut Kreikkaan. 

Tyhmä ei ole se joka pyytää loputtomasti, mutta tyhmä on se joka antaa ja luottaa loputtomasti."

Jälkimmäinen puree kommentin lukijoihin jopa aiempaa paremmin, kun sitä yläpeukuttaa 18 lukijaa ja vain 2 vastaa olevansa eri mieltä. Kenties raamatullinen hulttiopoika-vertaus osuu jonnekin syvemmälle alitajuntaan, eikä hullumpi ratkaisu ole myöskään se, että päätetään kirjoitus sananlaskua muistuttavaan elämänviisauteen.

Sama Timotex on itse asiassa käynyt kirjoittelemassa Helsingin Sanomien verkkotoimitukseen kutakuinkin saman tarinan useammankin kuin yhden kerran:

"Mitäköhän meidän paikallispankkimme tykkäisi siitä, jos minä saapastelisin pankkikonttoriin ilmoittamaan, että olen äännestänyt olla maksamatta asuntolainojeni korkoja ja lyhennyksiä, sekä haluan heti lisää lainaa mukaani ! -Jokainen täysijärkinen ymmärtää yhtälön ja vaatimuksen mahdottomuuden. Mutta, kreikkalaiset eivät näytä ymmärtävän."

Sama nimimerkki on itse asiassa jättänyt HS:n verkkolehteen jo 4984 kommenttia.

http://www.hs.fi/kommentit/Timotex/?ref=hs-art-kommentit

Liekö yksityishenkilö ollenkaan vai jonkinlainen trollitehdas?

Joka tapauksessa kymmenien ellei satojen "mitä jos minä äänestäisin asuntolainastani" -vertausten tulvaan on ehtinyt tarttua myös huumorisivusto Lehti.fi

http://lehtilehti.fi/2015/07/paikallinen-mies-ei-keksi-tarpeeksi-nasevaa-twitter-paivitysta-kreikan-kriisista/

“Ensiksi ajattelin, että teen jonkin näppärän vertauksen siitä, miten valtion velka on vähän niinkuin kotitalouden velka, sitten ajattelin että jokin ponteva suomalainen sananlasku kuten ‘suu säkkiä myöden’ tai jokin hölmöläistarina olisi osuva. Hetken mietin myös vitsailla ovelasti siitä, miten äänestäisin itsekseni, että nyt pitää pankin leikata luottojani, heh”, kertoo Lankari pohdinnoistaan. - - “Mutta taidanpa sittenkin verrata kotitalouden velkaa valtion velkaan”, Lankari päättää.

2.) Sympaattisempi maailmanselitys, jossa korostetaan Kreikan yhtenäisyyttä ja kohtaamia vaaroja.

Anneli Jäätteenmäki vertaa Kreikan valtiota laivan, joka matkaa tuntemattomaa tulevaisuutta kohti.

”Troikan ohjelma on kuin uppoavan laivan paikkaaminen ilmastointiteipillä”

http://www.suomenmaa.fi/etusivu/7547481.html

Lisäksi Jäättenmäki nimittää velkojia "troikaksi", mikä kertoo hänen sympatioistaan kreikkalaisia kohtaan. Haastattelussa esiintyvä raamatullinen symboli on "kaivo", joka tässä tapauksessa on tutun sananlaskun mukainen pohjaton kaivo:

– Jos Kreikka hyväksyisikin troikan ehdot ja pysyisi eurossa, maa käytännössä jatkaisi mätien rakenteidensa ylläpitämistä ja eurooppalaiset veronmaksajat syytäisivät lisää rahaa pohjattomaan kaivoon.

Sympatioistaan huolimatta hän kuitenkin myöntää, että nimen omaan Kreikan rakenteet ovat mädät, ja suosittaa lääkkeeksi eroamista eurosta. (Itse olen melko samoilla linjoilla. En usko että Kreikka saa talouspolitiikkaansa kuntoon ilman omaa valuuttaa.)

3.) Muutamia välihuomioita talouskielestä

Ihmiselämän tai laivan rinnastaminen valtioon ovat hyvin perinteisiä vertauskuvia. Jo Thomas Hobbes vertasi valtiota jättiläismäiseen olentoon, jonka eri raajoja yhteiskuntaluokat edustivat.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Leviathan_(kirja)

Suomen sana taloudenhoito on alkujaan tarkoittanut talon hoitoa, eli hyvä emäntä tai isäntä on huolehtinut tarkkaan perheen varojen riittävyydestä. Talollisella viitattiin yleensä suurtilalliseen talonpoikaan, jolla oli tietty säätyasema ja laillisia oikeuksia, toisin kuin rengillä, piialla tai torpparilla, jotka olivat lähinnä vain edellisen palvelusväkeä.

On jokseenkin arvailujen varassa, mistä sana vara on alkujaan peräisin. Se on ainakin yhteydessä varovaisuuteen, eli kykyyn pitää varansa, johon liittyy laajakatseisuutta, eli taitoa tarkastella asioita pidemmällä aikavälillä ja varautua tulevaan. Myös autoissa on maavaraa, eli turvallista etäisyyttä. Toisaalta suomalaistenkin varallisuus lienee jo kauan ollut yhteydessä ruotsin sanaan vara, joka tarkoittaa "tavaraa". Myös englanniksi ware tarkoittaa juuri kauppatavaraa. Itämeren kaupan myötä nämä sanat ovat sulautuneet osaksi myös suomalaista puhetta kenties jo viikinkiajalla, mutta viimeistään hansakaupan aikoihin 1300-luvulla.

Vara tarkoittaa monessa yhteydessä myös jotain mihin viime kädessä tukeudutaan. Ihminen voi olla esimerkiksi veden varassa tai elää pelkän toivon varassa. Me myös säilytämme ja varaudumme tulevaan, kun hankimme autoon vararenkaan tai varaamme kännykän akkua.

Kun hätävaratkin loppuvat niin silloin ollaan vararikossa. (Onko varapresidentti henkilö, jonka täytyy pitää varansa, vai huolehtiiko hän presidentin varoista tämän ollessa matkoilla?)

4.) Lisää Kreikan talouskriisin vertauskuvia

xxx

Humanistisen huipputieteen uusista mahdollisuuksista

Noin kymmenen vuotta sitten uskoin ja toivoin, että internetin mahdollistama tiedon lisääntymisen olisi vienyt meidät entistä tieteellisempään aikaan.

Sittemmin olen alkanut suhtautua paljon kriittisemmin sosiaaliseen mediaan ja ihmisten luontaiseen kykyyn arvioida informaation pätevyyttä.

Nyt olen uudelleen kääntynyt miettimään, josko internet sittenkin avaisi oven täysin uudenlaiseen ihmistieteeseen, joka olisi paljon aiempaa empiirisempää. Vaikka ihmisten enemmistö ei ymmärtäisikään paljoa kriittisyydestä, ja valitsisi mielipiteensä ennemmin uskon ja mieltymysten kautta, voisimme vihdoinkin

Eräällä tavoin netin voi nähdä CERN:nin kaltaisena miljardeja maksaneena tutkimuslaitteena, jossa hiukkasten sijaan törmäytetään yhteen mielipiteitä. Meidän on vain opittava oikealla tavalla tulkitsemaan ja analysoimaan tuota valtaisaa tietomäärää.

Nyt en puhu niinkään BIG DATA -analyysistä, joka on perustaltaan mekaaninen, vaan pikemminkin uudesta tutkimusasenteesta, joka edellyttää myös uutta metodologiaa ja teoriaa. Me tarvitsemme hyvin kiperästi puhtaasti humanistisen tieteenfilosofian, jota olen parhaani mukaan myös kehitellyt jo viimeiset kymmenen vuotta.

Humanistisen tieteenfilosofian on oltava monilta osin ankarampi ja itsekriittisempi kuin perinteisen luonnontieteellisen tutkimuksen - mutta toisaalta siinä täytyy tehdä tiettyjä maailmankatsomuksellisia laajennuksia, jotka edellyttävät luopumista monista tieteentekijöitä ja suurta yleisöä mielyttävistä piirteistä - kuten pyrkimyksestä ehdottomiin totuuksiin.

Totuudeksi puetut lopputulemat itsessään luovat kansalle turvallisuutta ja hivelevät tieteentekijöiden itsetuntoa, mutta nykyajassa niiden asema on väistämättä toinen. Humanistinen tieteenfilosofia ei voi perustua ihmisen luomiin määrittelemiin - tai edes ihmisen löytämiin tai tavoittamiin totuuksiin. Meidän on oltava siinä suhteessa itseämme kohtaan aiempaa ankarampia, sillä tutkiessamme itseämme me emme voi luottaa itseemme.

Meidän on luotettava metodiin ja aineistoon, aivan kuten luonnontieteellisessä tutkimuksessa - mutta prosessi etenee eri tavoin. Miten? Yksi osa työtä on pyrkimys parempien vastausten sijaan muotoilla aina vain parempia kysymyksenasetteluja, tai kuten taiteilija ja ensyklopedisti Janne Nummela on Facebookissa todennut:

"Nettiä ei pidä selata ensyklopedianlukijan suodatusasetuksilla, vaan ensyklopedian tekijän suodatusasetuksilla."

Mikä sitten on määritelmän ja kysymyksenasettelun välinen ero? Miksi emme pyrkisi luomaan parempia määritelmiä?

Määrittely on autoritaarista toimintaa, jossa muodostetaan yhteinen sopimus asiasisällöistä ja niiden merkityksistä. Määritelmät voivat olla erittäin onnistuneita, mutta siitä huolimatta tai juuri siksi ne "lyödään lukkoon". On parempi, että annamme aineiston määrittää itse itsensä, mikä tapahtuu hyvän kysymyksenasettelun kautta.

Kysymyksenasettelu ei ole yhteinen sopimus. Se on yksittäisen tieteentekijän taustatyön tulosta. Hän itse vastaa siitä, onko kysymyksenasettelu merkityksellinen - muut ihmiset voivat vain ymmärtää sen tai olla ymmärtämättä - tai kokea relevantiksi tai olla kokematta.

Määritelmän voi aina kiistää, vaikka se olisi kuinka hyvä. Kysymyksenasettelua ei voi kiistää. Jos joku muotoilee sen uudelleen, siitä tulee hänen kysymyksenasettelunsa.

Tämä voi aluksi vaikuttaa epämääräiseltä ja vähäpätöiseltä erolta, mutta juuri keskustelulta suojautuminen on nykyajassa elintärkeää. Emme voi enää määritellä mitään ilman, että siitä syntyy kiista. Aina joku kyseenalaistaa määritelmämme.

Meidän on uskallettava rohkeammin kysyä ja luotettava siihen, että se riittää. Nykyaikaisen multimedioissa toteutuvan interaktiivisen tieteen toiminta perustuu taitoon esittää oikeat kysymykset. Google kyllä vastaa. Empiiristä näyttöä kyllä löytyy.

Maailmankuvamme kehittyy kohti totuutta, jos väittämisen sijaan opimme kysymään - jos määritelmien ja mielipiteiden sijaan kyseenalaistamme oman tietomme rajat.

Vastaukset ovat kärsineet valtavasta inflaatiosta, mutta kysymysten arvo voi olla mittaamaton. Opinnäytteiden ja tulosten sijaan me esittelemme toinen toisillemme kiitettäviä kysymyksenasetteluja. Milloin edes viimeksi olisi kadehtinut jonkun tutkijan löytämiä vastauksia. Olen kadehtinut hänen taitoaan esittää oikeita kysymyksiä.

Tämä tietenkin on vain yksi osa uutta tiedettä. On tiedettävä mitä kysymyksiä historian tutkijat ovat esittäneet. On perehdyttävä vastauksiin, jotta ne herättäisivät uusia kysymyksiä.

Netti tulee tuhoamaan monia elämiä, jopa kokonaisia yhteiskuntia, kunnes ennen pitkää ehkä saamme asiamme järjestykseen. Opimme säätelemään istumiseen ja surffaamiseen käyttämäämme aikaa ja pakotamme itsemme monin rajoituksin toimimaan tehokkaasti ja suoraviivaisesti - kuten vanhoina hyvinä aikoina.

Me voimme internetin ansiosta jo katsella taakse historiaan, joska digitalisoitujen kirjastojen ansiosta meidän on mahdollista googlettaa menneitä vuosisatoja. Saamme ensi kertaa historiasta big dataa, joka siirtää koko keskustelun painopisteen. Kysymyksenasettelumme toisin sanoen muuttuu tarkotuksenmukaisemmaksi, ja rohkenemme esittää aiempaa kunnianhimoisempia kysymyksiä, kuten:

1. Olisiko suuret sodat tai talouslamat kyennyt ennustamaan sanomalehtien, poliittisten asenteiden tai pörssikurssien signaaleista, jos käytössä olisi ollut parempaa tietoa? (Nyt meillä on sitä tietoa, pystymmekö nyt oppimaan jotakin mikä auttaisi meitä tulevaisuudessa?)

2. Jos oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus voidaan jollain tavoin suodattaa pois tutkijoiden ja teoreetikkojen tutkimustuloksista, voimmeko tuhansien tutkimusten perusteella sanoa taloudesta perustavia totuuksia? Onko se edes mahdollista?

Nämä kysymykset ovat luonteeltaan humanistisia ja silti ne järisevät ukkosen lailla verrattuna johonkin kvanttifyysikkojen pohdiskeluihin uusista näkymättömistä alkeishiukkasista, joiden ymmärtäminen ei välttämättä mitenkään vaikuta elämäämme.

Big Data on mullistava tutkimuskohde, koska ensimmäistä kertaa historiassa me voimme asettaa mikroskoopin linssin alle kokonaisia valtakuntia - ja kenties oppia ennustamaan niitä yhtä tarkasti tai jopa tarkemmin kuin nykyään ennustamme säätä.

Melkein kaikki tutkimusraporttien tiivistelmät, joita voimme toistaiseksi lukea lentien palstoilta ovat vastaamisen tarpeen saastuttamia. Tutkijat käyttävät omaa näkemystään vastatakseen kysymyksiin ja se on virhe.  Heidän tulisi käyttää ennemmin omaa näkemykstään siihen, että lukijoissa heräisi halu tutkia ja esittää kysymyksiä.

Mielipiteet ovat aivojemme vähäpätöisintä kuonaa, jotka estävät meitä lähestymästä todellisuutta koko sen monimuotoisuudessa.

Voimme katsoa historian edistyvän nopeutettuna silmiemme edessä, jos esimerkiksi kysymme, missä määrin kuuluisten ihmisten nimeen on aiemmin liitetty lentäviä lauseita ja millä tavoin sama ilmiö toistuu nykyaikana internetissä. Esimerkiksi:

http://fakebuddhaquotes.com/all-fake-buddha-quotes/
Sivustolle kootaan lauseita, joita joku on väittänyt Buddhan esittämiksi. Sivustolla myös pyritään jäljittämään hämmenyksen alkuperä tai sen leviämisen reitit. Kyse on siis eräänlaisesta väärinkäsitysten arkeologiasta, joka tulee olemaan erittäin tärkeä tulevaisuuden tutkimuskohde (termi on itse keksimäni, mutta toimintaa harjoitetaan jo monissa muodoissa).

Väärinkäsitysten arkeologiaan keskittynyt opiskelija voisi tehdä lopputyönsä esimerkiksi tutkimalla "värähtelyjen" merkitystä musiikkitieteessä ja radiolähettimissä, minkä ohessa hän selvittäisi diskurssien sekaantumista new age -höppään, jossa "värähtelyt" saisivat aivan uusia merkityksiä. Tarkoituksena olisi selvittää ensinnäkin yleisiä tapoja, jolla uskonnot omaksuvat tieteelliseltä kuulostavia termejä tai käyttävät arjen kokemuksia metaforisena siltana ylimaailmallisten ilmiöiden selittämiseksi - mitä tehdään kaiken aikaa myös taloustieteessä ja politiikassa.

Monista asioista on kiistelty iät ja ajat, kuten ihmisten taipumuksesta sekoittaa positiivisia ajatuksia ihailemiinsa henkilöihin tai hyödyntää arvostettujen ihmisten arvovaltaa - tai ainoastaan laiskuudesta, joka johtaa siihen, ettei tarkisteta lähteitä.

Psykologia, historiantutkimus ja uskontotiede ovat viime aikoina saaneet osakseen monenlaista ryöpytystä, mikä liittyy lähinnä siihen, että arvovaltaisten auktoriteettien kaikkivoipaisuus on murenemassa.

Silti juuri ihmisyydestä on tarjolla kaikkein eniten tietoa, ja uskon vahvasti, että tällä hetkellä humanistiset projektit edistyvät paljon hurjempaa vauhtia ja pienemmillä resursseilla kuin kovat tieteet.

Usein me teemme sen virheen, että kutsumme ihmiseen itseensä kohdistuvaa huippututkimusta viihteeksi, taiteeksi tai vaikkapa Stand-up-komiikaksi. Oivaltaminen on vain niin hauskaa - tai sitten me emme kestä nöyryyttävää itsetutkiskelua mitenkään muutoin kuin nauramalla mahdollisimman kovaa esityksen päälle.

Oksymoron superlatiivin korvaajana

Gradun kirjoittamisen aikoihin ja etenkin hieman sen jälkeen keksin useita pieniä tutkimusaiheesta liittyen suomen kieleen.

Parhaimmillaan kyse on niin pienestä huomiosta, että sen juuri mahduttaa kolumniin tai blogikirjoitukseen. Syvempi tutkimus vaatisi tietenkin aikaa, mutta usein jo kysymyksenasettelu riittää siihen, että ilmiön tiedostaa.

Ja sehän oikeastaan jo riittää pitkälle, että herää tietty utelisuus kieltä kohtaan. Vuosien varrella kertyy monenlaisia näkökulmia. Tässä niistä yksi:

Netistä löytyy useita lyhyitä määritelmiä runousopilliselle termille "oksymoron". Ne eivät kerro juurikaan sen enempää kuin, että kyse on paradoksista, jota käytetään kirjallisena tehokeinona.

Wikipedian mukaan jo sana itse muodostuu tällaisesta käsitteellisestä ristiriidasta:

Sana oksymoron tulee kreikan kielen sanoista oksys ('terävä') ja moros ('tylsä'). http://fi.wikipedia.org/wiki/Oksymoron 

Artikkeli tarjoaa esimerkkejä:

valtava kääpiö

julkinen salaisuus

kamalan ihana

valtavan pieni

uusi klassikko

täsmällinen arvio

joita on helppo keksiä lisää:

törkeän sivistynyt / jumalattoman hurskas

hirvittävän kaunis / ihan sika komea

sairaan terveellinen / järkyttävän tasapainoinen

räikeän yksivärinen jne.

Omat esimerkkini eivät kuitenkaan ole samalla tavalla kieleen vakiintuneita fraaseja, kuten "julkinen salaisuus" tai huomaamattomia latteuksia, kuten "täsmällinen arvio".

On mahdollista luoda pitkä lista sellaisia oksymoroneja, joita tuskin kukaan käyttäisi, koska ne ovat liian ilmeisesti järjenvastaisia, kuten: "rutiköyhä miljonääri". Lisäksi kaikki näennäiset sanallisen ristiriidat eivät aina ole oksymoroneja, vaan pikemminkin kuvaavat aste-eroja: "miehekäs nainen"/"naisellinen mies".

Jotkin oksymoronit ovat myös näennäisestä mahdottomuudestaan huolimatta ainakin jossain määrin mahdollisia, kuten:

pimeä tähti 

helvetin enkelit 

raitis alkoholisti 

lihaton lihamakaronilaatikko

tai perustuvat sarkasmiin

Espoon keskus (Wikipedia)

Kenties myös "kalakukko" voitaisiin myöskin lukea jonkinlaiseksi oksymoroniksi?

Artikkelin otsikossa viittaan oksymoronin käyttöön ylisanojen ja liioittelun yhteydessä. Nykyään kielemme on turvillaan monikäyttöisiä vahvistussanoja, kuten edellä nähty sairaan...

sairaan kiva
sairaan tyylikäs
sairaan tyhmä
sairaan virkistävä
sairaan...

Oksymoronin synty ei näissä tapauksissa perustu siihen, että kielen käyttäjä välttämättä tiedostaisi soveltavansa ristiriitaa. Hän vain käyttää sanaa sairas joka toisessa lauseessa, joka hänen suustaan tulee ulos.

Usein kyse onkin kirosanasta, josta sattumalta muodostuu paradoksi:

vitun kyrpä! 

saatanan uskikset! 

helvetin maailmanparantaja!

Helvetin enkeleiden nimi on kaikkiaan varsin nokkela ja ehkä juuri siitä syystä kyseinen moottoripyöräkerho on ollut helppo brändätä historiaan.

Suomen kielen tutkimuksen kannalta myönnän heti, etten uskalla tältä istumalta väittää, että osaisin täsmällisesti luokitella oksymoron-rakenteen enimmäistä osaa muuksi kuin "apusanaksi". Aina kyse ei ole adjektiivista, vaan esimerkiksi genetiivi-muotoisesta subjektiivista.

Jälkimmäinen sana on kuvaileva tai tyypittelevä, mutta sekään ei ole itsessään aina adjektiivi. Kahden sanan yhteenliittymä voi siitä huolimatta toimia kuten adjektiivi, vaikka se ei taipuisi adjektiivin lailla. Itse asiassa nyt kun mietin niin en osaa sanoa rienaavassa käytössä esiintyvistä sanoista aina muutoinkaan niiden sanaluokkaa.

Monet apusana/adjektiivit, kuten kiva, eivät edes taivu kunnolla superlatiivimuotoiseksi: kiva, kivempi, kivoin.

Avuksi tarvitaan melkein aiva apusanaa, kuten "kaikkein kivoin", "kaikista kivoin" tai "ihan sairaan kiva".

Lasten ja nuorten käyttämien lyhyiden sanojen taivuttaminen on vaikeaa, jos ne halutaan ymmärtää adjektiiviksi:

homo, homompi, *homoin.
kyrpä, *kyrvempi, *kyrvöin
horo... *horoin
lutka...
ääliö...

Koska herjasanat eivät taivu superlatiiviin (vaikka ne ymmärretään semanttisesti adjektiivien kaltaiseksi), ja siitä huolimatta tarvitaan liioittelua, päädymme nykyiseen apusanojen ylitarjontaan, jossa puolivahingossa syntyy yksi jos toinenkin oksymoron.

Varsinainen tutkimusaihe voisi olla A) tällaisten rakenteiden määrän tutkiminen nuorten kielessä sekä B) kokevatko kielenkäyttäjät oksymoronin sisältävät rakenteet erityisen voimallisiksi, koska niiden järjenvastaisuus jollain ritualistisella tavalla tunkeutuvat tunteiden maagiseen ytimeen - ja ne lisäksi tarjoavat mahdollisuuden sanaleikkeihin, jotka vetoavat ainakin omaan kielitajuuni.

Pikkujättiläinen ei suometu

Suomalaisia on viime viikot hemmoteltu ties minkälaisilla tortuilla. Myös uutisotsikoissa tarjoillaan perinteisiä herkkuja.

Torta på torta.

Väitteet suomettumisesta eivät ole täysin tuulesta temmattuja. Esimerkiksi vasta joulun alla Yle uutisoi Italian korruptiosta otsikolla:

YLE: Italia on EUn korruptoituneimpia maita

Jutussa varottiin sanomasta sanaakaan Venäjän korruptioluvuista. Uutisessa toki keskityttiin EU:hun, mutta en ole etsimälläkään löytänyt suomalaista suurta lehtitaloa, joka olisi uskaltanut viime vuosina kirjoittaa mitään Venäjän sijoituksesta Transparency Internationalin vertailussa.

Italia on ehkä häntäpäässä, jos katsoo Euroopan Unionin maita, mutta kumminkin sijalla 69.

Venäjä löytyy sijalta 136.

http://www.transparency.org/cpi2014/results

Koska kukaan ei ole uskaltanut julkaista uusimpia tutkimustuloksia, julkaisen niistä valikoiman ohessa:
1. Tanska
3. Suomi (huolimatta eräästä poliisin oikeudenkäynnistä tai ehkä se katsotaan hyväksi asiaksi, että poliisitkin joutuvat syytteeseen...?)
12. Saksa
37. Espanja
43. Kreikka
 
136. Venäjä

142. Ukraina

Kyllä. Luit oikein. Ukraina on jopa Venäjääkin korruptoituneempi valtio, vaikka kenties olet saanut suomalaisesta mediasta sen kuvan, että siellä asuu lähinnä rauhaa rakastavia smurffeja.

http://www.transparency.org/country#UKR

45 miljoonan asukkaan kääpiövaltio Ukraina taistelee uutisotsikoissa sinnikkäästi itseään sata kertaa mahtavampaa 142 miljoonan asukkaan Venäjää vastaan, jonka on satelliittikuvissa osoitettu siirtäneen alueelle muutama tuhat sotilasta.

Ukraina ei omin voimin kykene vastustamaan separatisteja, koska maan poliittinen järjestelmä on sekaisin ja kansalaisilta puuttuu taistelutahto.

Putinin ei tarvitse tehdä paljoakaan. Suomalainen media liioittelee ennen kaikkea kahta asiaa:
A) Ukrainan johdon halu omaksua läntiset arvot ja edistää demokratian kehitykseen.
B) Putinin kyky juonia.

Ukrainan korruptiosta ei uskalleta puhua, koska silloin pitäisi puhua Venäjän korruptiosta, mitä ei uskalleta tehdä. Venäjä täytyy saada näyttäytymään pahana ja se onnistuu paremmin, jos lukijat eivät tiedä, että Ukraina on ihan yhtä lailla läpeensä korruptoitunut valtio, jonka johtajien tai tiedotusvälineiden puheisiin ei voi lainkaan luottaa.

Ukrainan johdon vakuuttelujen ansiosta tiedämme esimerkiksi täysin kiistatta, ettei 45 miljoonan asukkaan Ukrainassa asu ensimmäistäkään natsia.

On absurdia edes kiistellä natsimielisten ihmisten olemassaolosta, koska fasistisia ääriryhmiä on kaikissa maissa, jopa Suomessa tai Tanskassa. Kyse ei ole totuudesta, vaan tarinankerronnasta ja Ukrainan imagosta, joka täytyy muokata EU- tai NATO-kelpoiseksi, vaikka se ei ole lähellä kumpaakaan.

Natsikysymys ei sitä paitsi edes liity siihen, voiko toisen maan alueelle lähettää omaa raskasta kalustoa. Ei tietenkään saa. En minä puolusta Putinin toimia, jos totean, että Ukrainan median tai poliitikkojen puheisiin ei kannata luottaa.

Opimme lapsena monenlaisia pelejä ja leikkejä, ja jos niissä on mukana useampia ihmisiä, lähes kaikki pelit alkavat siitä, että kukin valitsee puolensa.

Onko siis mikään ihme, jos aikuisenakin lähestymme jokaista kirjoitusta ajatuksella: onko tuo ihminen meidän puolellamme vai meitä vastaan?


Putin: "Ich bin ein kriminal"

Putinin toimet eivät ole oikeutettuja, mutta samaan aikaan tulisi kysyä, miksi Krimin väestön vaatimusta kansanäänestyksestä ei ole voinut kannattaa kriisin aikana, kun Krimin asukkaat ovat toivonut sellaista useiden vuosien ajan, ja aiemminmyös Yle ja muut Suomen mediat kirjoittivat kriminvenäläisten huonosta kohtelusta.

Monet suomalaiset luulevat tietävänsä, että krimin asukkaat aivopestiin kannattamaan kansanäänestystä, koska toimittajamme ovat uskoneet ja esittänyt Ukrainan version tarinasta.

Suomalaiset nuoret toimittajat ovat Kiovassa katsoneet televisiosta Ukrainan propagandauutisia, nähneet kuinka paikalliset niihin reagoivat ja sitten uutisoineet täysin kritiikittömästi kaiken kuulemansa Suomen päässä - eikä samaan aikaan edes venäjänkielisten kansalaisten realistisimpia todistajanlausuintoja ole voinut siteerata, koska kyse on mahdollisesti ollut Putinin agentista.

Todistajalausuntoja Itä-Ukrainasta ei voi pitää totena, koska siellä asuvat ihmiset puhuvat venäjää ja ovat näin ollen separatisteja. Asetelma on suoraan sanottuna absurdi, jos huomioidaan, että Ukrainan hallinto pelaa täysin samanlaista propagandapeliä.

Viime vuoden maaliskuussa kirjoitin propagandasta Krimin taisteluiden yhteydessä, eikä tilanne sittemmin ole paljoakaan muuttunut.
Pikkujattilainen: Propagandasota tahraa myos suomalaista journalismia

Ukrainan kriisi tulee tarjoamaan politiikan ja yleisen ihmisyyden tutkijoille herkullisen aineiston, kunhan tunteet hieman rauhoittuvat. Kuluu hetki, ennen kuin mitään kovin realistista voi sanoa, ilman että siitä syntyy kammottava haloo.

Liian rohkeaa esimerkiksi saattaisi olla termin "hybridisota" uudelleenmäärittely sodaksi, jossa kansakunta haluaa tulla valloitetuksi. Kovin harvoin nähdään myöskään satojen tuhansien ihmisten samanaikaista määrittelemistä terroristeiksi, mutta niin on tapahtunut, koska suomalainen media on täysin hyväksynyt käsityksen, että itäukrainassa ei ole sisällissotaa, ja että separatistit ovat itse asiassa venäjän agentteja tai terroristeja.

Miten voi 42 miljoonan asukkaan maassa olla käynnissä kovia taisteluja, jos venäjä on parhaimmillaankin lähettänyt paikalle vain 10.000 taistelijaa? Vaikka kuinka vihaisin Putinia, ei faktojen valossa voi olla kyse mistään muusta kuin sisällissodasta. Ukrainalaiset taistelevat ukrainalaisia vastaan ja silloin kyse on sisällissodasta.

Toinen määritelmä on peräisin Kiovasta, ja aika monet ottavat sen vakavasti, koska eivät ole perehtyneet etnisiin rajoihin tai korruptiotilastoihin.

Itä-Ukrainan venäjää puhuvilla ihmisillä ei ole paljoakaan hävittävää. He ovat kypsyneet yhteen koruptoituneeseen hallintoon, ja jos Putin lupaa heille muutosta, ei heillä ole paljoakaan hävittävää. Loppujen lopuksi yhteinen kieli on perustavin asia, millä on toivoa yhdistää ihmisiä sekasortoisessa maassa.

Putinin propagandan nerokas erityispiirre on, että sen kirjoittamisesta vastaavat venäjää äidinkielenään puhuvat ihmiset, jotka kohdistavat viestinsä väestöryhmälle, joka puhuu äidinkielenään venäjää.

Suomessa pelätään trollien aivopesevän kansalaisia venäjänmielisiksi, vaikka koko hysteria päättyisi siihen, että perehdyttäisiin faktoihin. Venäjän joukot etenee vain ja ainoastaan siellä, missä kantaväestö puhuu samaa kieltä ja toivottaa sen tervetulleeksi, koska pettymys aiempaan hallintoon on kyllin suuri.

Ei ole epäliystäkään siitä, ettei rintamalla käytettäisi häikäilemätöntä propagandaa, mutta se on kohdistettu ihmisille, jotka lähtökohtaisesti kokevat olevansa samalla puolella - etupäässä jo siksi, että he etnisesti ovat venäläisiä.

Samalla tavalla Suomessa bloggaajien tai virallistenkin kolumnistien on helppo suunnitella uutisotsikoita ihmisille, jotka lähtökohtaisesti pelkäävät ja vihaavat Venäjää.

Vähemmistössä ovat ne, jotka vihaavat vielä enemmän valheita. Vaikka tarina saattaisi kärsiä, he voivat jopa myöntää, ettei Putin ehkä sitten ole kaikkeen kykenevä mielipuolinen Bond-pahis, joka on suunnitellut tapahtumien kulkua jo vuosien ajan.

Kun Venäjä esitetään tarinan konnana, täytyy etenkin varoa faktoja, sillä totuuden pelätään suututtavan itänaapuria paljon pahemmin kuin demonisoivien kärjistysten, joihin siellä on totuttu.

Sopimustodellisuus ja tiedostajan kurja arki

Ideoita on kohtuullisen helppo testata mielikuvituksen voimalla. Riittää vain, että sulkee silmänsä. On eri asia, missä määrin kuvitelmissa on mitään realistista tolkkua. Jos idea koskee teknistä laitetta ja ajattelija on pätevä insinööri, hän voi mahdollisesti luoda hyvinkin toimivan prototyypin. Se on vasta alkua.

Valtava määrä aikaa ja rahaa kulutetaan siihen, että teknisiä (ja miksei myös taiteellisia) innovaatioita testataan ja parannellaan. Samaan aikaan yhteiskunnat käyttävät varsin vähän voimavaroja yhteiskunnallisiin kokeiluihin - ja nimen omaan tämän tehtävän katsotaan olevan yhteiskunnan, eikä niinkään yritysmaailman vastuulla. Psykologiset ja sosiaaliset kokeilut ovat marginaalinen osa verorahoista ja yliopistojen toiminnasta.

Platonin kerrotaan haaveilleen siitä, että hän pystyisi koettelemaan yhteiskunnallisia ideoitaan todellisessa kaupunkivaltiossa. Lukuisat romaanit ja tieteiselokuvat maalailevat vaihtoehtoyhteiskuntia, mutta kyse on tietenkin vain fiktiosta ja draaman vaatimista kärjistyksistä. Varsinaisia yhteiskuntakokeiluja on nähty harvoin, ja vielä harvemmin valvotuissa olosuhteissa. On vaikea esimerkiksi nimittää leninismiä tai stalinismia yhteiskuntakokeiluksi, koska kukaan ei tieteellisesti valvonut sen toimeenpanoa. Kyse ei ollut laboratoriossa tapahtuvasta vertailusta tai protyypin kehittämisestä, vaan siitä, että sidottiin siivet käsiin ja hypättiin alas kalliolta.

Vallankumoukset ovat usein pyrkineet siirtymään ideasta suoraan valmiiseen tuotteeseen. Kommunistit puhuivat omasta sosialistisesta yhteiskunnastaan "välivaiheena kommunismiin", mutta jos välivaihe kykenee sotaan ja teloituksiin, sillä on valmiin yhteiskunnan voima ja legitimiteetti. Myös kokeilut tulokset jäivät suurelta osin propagandan ja peittelyn varjoon. Pravda olisi voinut kertoa myös totuuden, niin kokeilu olisi ollut opettavaisempi.

Sopimustodellisuuden haasteista

Toisenlainen yhteiskuntakokeilujen ongelma on se, että ideoita on helpompi testata mielikuvituksen piirissä kuin sopimuksia.

Kun tein graduani määritelmistä, havaitsin että kuviteltavissa olevien ajatusrakennelmien (ideoiden maailman) ja fyysisen todellisuuden välillä on kolmas maailma, joka rakentuu sopimuksista. Kutsuttakoon sitä vaikkapa nimellä sopimustodellisuus.

Filosofit ovat kautta aikojen yrittäneet kohdella sopimuksia kuten muitakin ideoita, mutta se on paljon vaikeampaa. Tavalliset ihmiset, jopa lapset, ovat viekkaita keksimään sopimuksista omia versioitaan ja löytämään porsaanreikiä. Sopimukset täytyy määritellä erityisen tarkoin, ja niiden olemassaoloon täytyy aikuistenkin uskoa lujasti, toisin kuin Joulupukkiin. (Diktaattori on joulupukki, johon aikuisetkin uskovat.)

Lapset osoittavat kiinnostusta kuviteltuihin olioihin sopimusten kautta. Suhde hammaskeijuun rakentuu siten, että keijun täytyy pitää oma puolensa sopimuksesta. Jos hammas ei yön aikana vaihdu rahaksi tai karamelliksi, lapsi purkaa oman puolensa sopimuksesta lakkaamalla uskomasta. Joulupukin ja Jumalan kanssa menetellään samoin: joulupukki toteuttaa lahjalistan, sikäli kuin lapsi on ollut kiltti. Jumala vastaa rukouksiin, tai hänet pyyhitään olemassaolosta.

Sopimukset ovat sitä vahvempia mitä useampi niihin uskoo. Kun sopimuksiin uskotaan kyllin laajalti, ne jähmettyvät miltei fysikaalisiksi faktoiksi. Rokkitähti kykenee hyppäämään lavalta ja liitämään ilman siipiä, koska sosiaalinen sääntö sanelee, että yleisön käsivarsien on kannateltava häntä ilmassa.

Kyse on eräänlaisesta oman aikamme ihmeestä, johon kykenevät vain kansan valitsemat messiaat. Kun usko rokin ihmeitätekevään voimaan lakkaa, katkeaa myös lento.

Finanssitalouden voittajat, jotka käärivät satoja miljoonia tekemättä todellista työtä, ovat aivan samalla tavoin sopimustodellisuuden messiaanisia hahmoja. Heillä ei olisi mitään ilman kansalaisten laajamittaista uskoa rahan ja omistuksen voimaan. Jos 99% kansasta lakkaisi uskomasta dollariin, rikkaat putoaisivat jalustalaan. Tutun ja turvallisen elämän jatkuminen ehkä kuitenkin edellyttäisi jonkin uuden valuutan keksimisen, mitä sitten alettaisiin haalia dollarin kuvat silmissä.

Rahan fiktiivisyys on tiedostetaan nykyään melko laajalti. Tiedetään, että pankit luovat rahaa myöntäessään velkoja. Mutta kuinka kauan kansalaiset vielä kunnioittavat sopimuksia, joiden sisällöstä he eivät ole olleet sopimassa? Miksi miljoonien kuohunta ei kykene mitätöimään sopimusta, jonka on allekirjoittanut ehkä vain kaksi henkilöä - joilla kummallakaan ei ole takanaan kansan tukea?

Määritelmien pätevyydestä

Määritelmillä ei ole yhtä yleistä pätevyyden mittaria. Jotkin määritelmät voivat perustua tutkimustuloksiin, toiset puhtaasti mielikuviin. Kolmannet ovat lähempänä sosiaalisia sopimuksia. Monesti nämä kaikki kolme aspektia limittyvät.

Tiedemiesten pitkällisen neuvonpidon jälkeen Pluton asema planeettana määriteltiin uudelleen. Pluton asema oli vain looginen seuraus siitä, että "planeetan" käsite jouduttiin määrittelemään uudelleen. Tieto aurinkoamme kiertävistä kappaleista oli lisääntynyt, eikä Plutoa pelastanut se, että monet tunsivat sen planeettana.

Kaikesta huolimatta olisi voitu toimia myös toisin. Olisi voitu esimerkiksi luoda uusi käsite sanan "planeetta" tilalle. Nyt luotiin uusi käsite "kääpiöplaneetta", joka koskee Plutoa ja muita sen kaltaisia heiveröisiä kiertolaisia. Olisi voitu myös luoda sana "tosiplaneetta" tai "itsevaltainen planeetta", ja Pluto olisi ollut pelkkä poloinen "planeetta".

Kyse on sanoista, mutta silti monet suhtautuivat muutokseen tunteellisesti. Ehkä ongelma oli se, ettei asiasta oltu keskusteltu. Itsekin koin vääräksi, että tiedeyhteisö oli toiminut kysymättä mitään minulta. Olisin ehkä kannattanut muutosta, mutta olisi halunnut antaa ääneni.

Kansalaiset eivät pidä siitä, että asioita valmistellaan heiltä salassa ja niistä päätetään ilman heidän lupaansa. Älkää minua syyttäkö, en minä antanut lupaa Stephen Elopin jättipalkkioille!

Nykyisen demokraattiseksi kutsutun sopimusyhteiskuntamme ongelma on se, ettei suurtakaan osaa sopimuksista laadita demokraattisin metodein. Esimerkiksi hallituksella on vähän valtaa asioihin. Monet suuryritykset ovat suurempia kuin valtio, eikä niiden päätöksistä keskustella avoimin ovin. En minä edes tiedä kenen idea se oli, että niin paljon piti maksaa Nokian pääjohtajalle. Joku siitä silti päätti. Olisi varmaan saatu halvemmallakin ihan hyvä toimitusjohtaja? Kyllä varmaan joku ihan älykäs ja pätevä tarttuisi hommaan 20 euron tuntipalkalla, vain saadakseen CV:hen merkinnän "Nokian pääjohtaja". Moni voisi johtaa Nokia vaikka ilmaiseksi ja olla sataprosenttiset motivoitunut!

Miksi johtajia pitää motivoida aina rahalla, kun muille ihmisille riittää itsensä kokeminen tärkeäksi ja merkitykselliseksi?

Mitä sitten vaikka kaikki olisi kaikkien tiedossa?

Mitä jos roistojen ja sankarien nimet olisivat julkista tietoa, eikä kukaan tekisi mitään? Ketään ei olisi nimitetty siihen virkaan, jossa tehtävänä on korjata epäoikeudenmukaisuuksia? Tuhannet ihmiset paheksuisivat asiaa kotisohvaltaan, mutta tunne vaihtuisi pian voimattomuudeksi.

Miksi meillä ei ole epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisen ministeriötä? Miksi ei ole ministeriä, joka menee rikkaan yritysjohtajan luo ja sanoo, että "nyt sinulle on annettu ihan riittävän monta pinaattilettua, jono on pitkä ja muidenkin pitää saada! Tätä menoa viimeisenä tuleville ei jää mitään!"

Tiedostajien osa on sikäli surkea, että he tahtovat tietää myös sellaisista asioista, joihin eivät voi vaikuttaa. He tahtovat kuvitella moraalisen vaihtoehdon sinnekin, missä sitä normaalisti ei ole tarjolla. He tahtovat uskoa, että eettinen toimintatapa on kaikkien hyväksi, vaikka "kaikilla" ei normaalisti tarkoiteta "heitä kaikkia", vaan ennemmin "meitä kaikkia".

Tavallinen ihminen, jolla on tervettä järkeä, ehkä tästä syystä säälii ja halveksii tiedostajaa. Mitä muuta syytä halveksinnalle voisi olla, paitsi se, ettei tiedostajan elämä ole ruusuinen? Siihen liittyy ahdistusta, jolta ei-tiedostajat säästyvät. Ei tarvitse ajatella kärsivää sikaa syödessään nakkia, jos sen taidon hallitsee... että osaa olla ajattelematta, siis. Ei tunne, eikä välitä. Ei välitä tietää.

Tiedostajien etujärjestö Greenpeace luulee, että sen poliittinen kapina olisi merkityksellistä, vaikka poliitikoilla ei ole mitään valtaa suuryritysten toimintaan. Jos ministeri - kuten Heidi Hautala - olettaa, että poliitikko voisi moraalisin perustein vaikuttaa yritysmaailmaan, hän menettää virkansa. Ei poliitikoilla ole valtaa sanoa mielipidettään. Voi olla, että Putin on ainoa ihminen, joka on poliitikko ja silti kykenevä mielitekoihin sekä oikkuihin. Kaikki muut ovat elinkeinoelämän etujärjestöjen pelinappuloita. Myös Putin on, mutta ei pelkästään.

Yhteiskuntaamme hallitsevat sopimukset ovat ulottumattomissamme. Ne määrittyvät kansanvälisen kilpailun pelikentällä, jota ei hallitse kukaan. Tilanne on pelottava ja siksi harva haluaa leikkiä tiedostajaa.

En minäkään tätä asiaa tänään halua sen pidemmälle ajatella, vaikka moni aiottu kysymys jäi esittämättä.

Onko viihdeteollisuuden ja kirjailjoiden vika, että me luulemme nähneemme vaihtoehtoisten yhteiskuntien mahdottomuuden? Mitä jos kuvitellut utopiat ja dystopiat eivät paljasta todellisuutta, ja kuvitelmien sijaan pitäisi rakentaa enemmän sosiaalisia laboratorioita?

Mitä jos yhteiskuntakokeilun kautta löytyisi parempi yhteiskunta? Mitä jos se nykyteknologian ansiosta löytyisi pelottavan helposti? Mitä jos meidänkin täytyisi jotenkin ihmisinä muuttua?

Siunattu mututuntuma

Sanskritin kielessä oli aikoinaan laaja käsitteistö minuuden kuvaamiseen: ei riittänyt puhe itsestä, meitsistä ja 1. persoonasta. Minuus haluttiin analysoida tarkasti ja sanoa mistä siinä on pohjimmiltaan kyse. Arkikokemus ja mututuntuma haluttiin korvata syvällisellä viisaudella ja siinä osittain myös onnistuttiin. Monet idän mestarit ovat luotettavia matkaoppaita mieleen.

Jokainen kulttuuri hyödyntää rajallista määrää käsitteellisiä erotteluja. Yksi tietty elämän osa-alue korostuu ja jokin toinen koetaan epäoleelliseksi. Henkilön päässä voi olla monimutkainen apparaatti syötävien sienien erottamiseksi myrkkysienistä, vaikka hän ei edes tuntisi kirjaimia.

Kun kyse on suuresta kansakunnasta, sen sisällä voi tietenkin eriytyä lukuisia ammattiryhmiä, joilla kullakin on oma erityissanastonsa ja kokemuskenttänsä. Yhteiskunta kokonaisuudessaan sisältää suuren määrään osaamista erilaisista ilmiökentistä. Tällöin kyse on korkeakulttuurista - ja jos taloudelliset sekä henkiset olosuhteet ovat sopivat, intohimo ja osaaminen suuntautuu myös taiteeseen.

Kulttuurit ovat yksilöllisiä, koska ihmismielen erottelukyky perustuu suhteellisten rajanvetojen hahmottamiseen. Kategoriset erot eivät ole mielivaltaisia, mutta kylläkin suhteellisia. Jokainen sääntö vastaa parhaiten vain prototyyppisintä tapausta. Aina on rajatapauksia ja väliinputoamista, koska todellisuus ei jakaudu olioihin, jotka ovat puhtaasti neliöitä tai ympyröitä. Mentaalisen rajan voi piirtää vaihtoehtoisiin paikkoihin ja ihanteen muotoilla toisin.

Kukin taiteen kultakausi on yleensä määritellyt omat taiteelliset kriteerinsä - mutta ne ovat saanet lain voiman vasta parhaan osaamisen jo hiipuessa - tai ehkä ne ovat osaltaan johtaneet tietotaidon keskittymiseen ja kaventumiseen.

Sääntöihin on nojauduttu nerojen kuoltua, tuoreen intohimon laantuessa. Luovuudesta on siirrytty jäljittelyyn. Kauniiksi koettujen koriste-esineiden kopinoiminen yläluokan kesäasuntojen somistukseksi ja matkamuistojen kauppaaminen on tuonut helpomman elannon kuin kokonaan uusien tekniikoiden kehittäminen.

Mullistava hapuileminen ja itsenäisiin ihainteisiin luottaminen tuntuu näpertelyltä kansallisten ikonien rinnalla. Nuori ja kekseliäs, mutta muotoaan vielä hakeva askartelu vertautuu kypsän kauden valmiisiin mestariteoksiin ja vaikuttaa kovin alkeelliselta niistä poimittujen vaatimusten valossa.


Mutu-tuntuman ammattilaiset

Taiteen tehtävä ei ole tehdä vaikutusta. Taide on paljon muutakin kuin teknista osaamista. Taide ei tarkoita edes sitä, että yhdistetään osaaminen ja omaperäinen näkemys.

Elämämme virallisten aihealueiden väliin jää aina harmaita alueita. Kohtaamme jatkuvasti uusia ilmiöitä, joille ei vielä ole nimeä. Siksi tarvitaan myös hämään rajalla hapuilevia edelläkävijöitä, eli mutu-tuntuman ammattilaisia: keksijöitä, taiteilijoita, runoilijoita, mystikkoja.

Ensin tarvitaan aavistus turvallisen arkikokemuksemme rajapintoja koettelevasta vieraudesta, ja joku, joka ilmaisee tuon oudon kokemuksen intuitiivisesti ja rohkeasti. Myöhemmin voidaan tutkia tieteellisemmin mistä on kyse ja määritellä viralliset termit.

Tämä on vain yksi mahdollinen tapa määritellä taiteen tehtävä: Se on työtä, joka edeltää selkeyttä.

Taide herkistyy sille, mikä systeemaatisessa ja kategorisessa ajattelussa sijoittuu aiheen viereen. Taiteen hahmottelemaa ensinäkyä voi tulkita, selittää ja yrittää tarkoin määritellä, mutta silloin on kyse jostakin muusta kuin taiteesta.

Taiteen tutkimus ei ole sama asia kuin taide, vaikka monesti media esittelee tutkijat taiteen ammattilaisina. He ikään kuin käyttävät taiteelle luovutetun puheenvuoron.

Taiteen kriteerien tarkka määritteleminen lopulta tulee johtamaan vain siihen, että taiteilijat omalla työllään todistavat ne nurinkurisiksi ja riittämättömiksi. Voi olla että sitä ennen moni lahjakas taiteilija kuitenkin tulee kolhimaan itsensä virallisiin totuuksiin.

Pahimmassa tapauksessa taiteen kriteerit - ennen vääjäämätöntä tuhoutumistaan - mahdollistavat jonkin aikaa sen, että rahoitus menee niille muutamille ihmisille, jotka ensi sijassa haluavat palvella kriteerejä, eivätkä taidetta.

Kriteerien täyttyminen ei tule olemaan mikään ongelma. Monilla ihmisillä on kyllä sellaista osaamista. Jos vaatimuksena on 9 laudaturia, he täyttävät sen. Jos vaatimuksena on kolmois-lutz, he täyttävät sen. Aina löytyy ihmisiä, jotka harjoittelevat ahkerasti, noudattavat kriteerejä uskollisesti ja suorittavat juuri sen, mitä heiltä vaaditaan.

Lopputulos voi olla vaikuttava, mutta taiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Edes tämä ei kelpaa taiteen kriteeriksi.

Kaikki täsmälliset määritelmät ovat taiteelle myrkkyä. Edes tämä ei kelpaa taiteen kriteeriksi.


Tiedettä vai ideologiaa?

Miten realistista on etsiä yleisiä taiteen kriteerejä? Niitä on monesti määritelty, mutta aina määrittely-yritykset ovat epäonnistuneet. Jokainen määritelmä on osoittautunut ideologiseksi.

Millä tavoin taiteen kriteerit palvelisivat taidetta? Palvelevatko ne enemmänkin tutkijoita? Mutta tutkijat puhuvat siitä, mitä taide oli muutama vuosisata tai vuosikymmen sitten, eivät he voi määritellä, mihin suuntaan taiteen tulisi kehittyä.

Palvelevatko taiteen kriteerit gallerian pitäjiä ja taidekauppiaita? Onko taidetta mitään järkeä ostaa, jos ostopäätös perustuu kriteereihin, eikä henkilökohtaiseen mieltymykseen - on tietenkin, siinä tapauksessa, että taidetta ostaa vain sijoitusmielessä.

Mutta jos taiteen arvostus ja hinta sidotaan kriteereihin, sekään ei ole mikään tae sijoituksen arvon säilymisestä. Kriteerit tulevat murenemaan aivan samalla tavoin kuin muodit ja mieltymykset.

Pahimmassa tapauksessa arvovaltaiset kriteerit luovat markkinoille väliaikaisen kuplan, kun liian monet luottavat samoihin laatutekijöihin ja meriitteihin.

Historian aikana monilla koulukunnilla on ollut omia hyvän taiteen kriteerejä, joiden perusteella voi tunnistaa, että kyseinen teos edustaa tiettyä aikakautta ja tyyliä. Niitä kutsutaan ihanteiksi, ei yleisiksi taiteen kriteereiksi.

Kyse on estetiikasta ja mieltymyksistä - ja yleensä hyvin väliaikaisista sellaisista. Syntyykö kriteerin pohjalta vain uusi koulukunta, joka vaikuttaa ehkä hetken aikaa? Syntyykö yleispätevien sääntöjen pohjalta edes jotain siinä määrin voimaannuttavaa?

En minä sitä tarkoita, että olisi huono asia, vaikka Aalto-yliopistossa kriteerien seurauksena muodostuisi jonkinlainen Bauhaus tai uus-uus-klassismin suuntaus.

Ideologioiden pohjalta voi syntyä hienoa taidetta. Kyse on kuitenkin ideologiasta, estetiikasta, käsitteellisistä erotteluista ja arvovalinnoista. Yleisistä kriteereistä siinä ei ole kyse.

Vaikka kriteerit olisivat viisaasti muotoiltuja, maltillisia ja monipuolisia, kestää vain hetken, ennen kuin niihin jo kyllästytään.

Tavallaan jopa toivon, että kriteerit olisivat mahdollisimman mielivaltaisia, järjettömän ankaria ja jopa täysin absurdeja. Sillä tavoin niistä voisi seurata jotakin omaperäistä ja mielenkiintoista.


Aalto-yliopiston kriteereistä

Olen pahoillani, että tämä kirjoitus on taas venynyt toivottoman pitkäksi. Haluan vielä lopuksi tarkastella Aalto-yliopiston dekaanin Helena Hyvösen kirjoitusta, josta keskustelu sai alkunsa.

Aalto-visioblogi:taiteellisen-toiminnan-laatua-on-voitava-arvioida

"Koska tieteen kriteeristö ei sellaisenaan sovi taiteellisen työn arviointiin, olemme Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa luoneet sen rinnalle laadullista mittaristoa."

Laadullinen mittaristo on paradoksi, koska mittari voi perustua vain numeraaliseen asteikkoon, ja silloin siinä ei mitata laatua vaan määrää. Tällaisessa puheessa ei ole järkeä edes vertauskuvallisesti.

"Kyse ei ole kuitenkaan ensisijaisesti taiteen laatustandardien määrittelemisestä...  Arvioinnin menetelmiä ovat luomassa alan asiantuntijat."

Hyvönen toteaa, ettei tarkoitus ole "määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta" - mutta aina, kun arvovaltainen taho antaa arviointiperusteita, jotkut tulevat suhtautumaan siihen mustavalkoisen kunnioittavasti.

Arviointikriteeristö ei tietenkään ole valmis, mutta kirjoituksessa esitetään muutamia mahdollisia lähtökohtia. Ne vaikuttavat luvalla sanoen yllätyksettömiltä ja ympäripyöreiltä:

"Asioita, joita taiteellisessa toiminnassa arvioidaan, ovat muun muassa (1)alkuidea ja sen toteutuksen onnistuminen, (2)taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, (3)vaikuttavuus sekä (4)teoksen herättämä huomio, etenkin kansainväliset palkinnot."

Lisäsin sitaattiin numerot ja vastaan niihin yksitellen.
(3) Ensinnäkään teoksen "vaikuttavuus" ei ole kovinkaan kaukana "mututuntumasta", eli juuri siitä, mistä oli tarkoitus päästä eroon.

(4) Teoksen herättämä huomio on aivan yhtä hyödytön kriteeri ja syitä on lukuisia: Jos tarkoitus on esimerkiksi arvioida koulun opiskelijan vastavalmistunutta työtä, on aivan utopistista olettaa, että useimmissa tapauksissa mitään mitattavaa kansainvälistä tai edes kotimaisen median huomiarvoa olisi olemassakaan. Toiseksi huomioarvo perustuu "vaikuttavuuteen", jonka me jo totesimme olevan mututuntumaa - ja kolmanneksi, vaikka huomioarvo perustuisikin kriteereihin, me päädymme kehäpäätelmään, koska perustamme kriteerimme tunnustuksiin, jotka puolestaan perustuvat kriteereihin.

(2) Kytkökset yhteiskuntaan ovat mielekäs keskustelunaihe, mutta niitä on vaikea käyttää minkäänlaisina kriteereinä. Teokseen yhteiskunnallisuus voi toteutua siten, että teos ansiokkaasti irtautuu yhteiskunnasta. Teos voi ansiokkaasti puolustaa yhteiskunnan vallitsevia arvoja tai aivan yhtä ansiokkaasti vastustaa niitä. Lisäksi yhteiskunnallisuus voi tapahtua historiallisesti, käsiteltäessä menneisyyden traumoja - tai se voi olla ajankohatista ja muodikasta. Yhteiskunnallisuus on aivan liian laajamittainen käsite.

(1) Lopuksi idean toteutuminen. Oletan, että tällä hieman ajattelemattomasti tarkoitetaan sitä, kuinka hyvin oppilas on toteuttanut, ei idean, vaan opettajan tehtävänannon. Eihän valmiista teoksesta muutoin voi nähdä sen alkuperäistä ideaa. Lisäksi teos voi mielestäni olla ansiokas myös silloin kun se kiistää alkuperäisen ideansa tai ei sisällä minkäänlaista ideaa, vaan on pikemminkin edistynyt jatkuvasti muotoaan etsivänä prosessina.

Idean toteutuminen on mielekäs mittari vain siinä tapauksessa, että taiteilijalle on maksettu tietynlaisen tarkasti määritellyn teoksen valmistamisesta. Tällöin on kyse enemmänkin käsityöläisyydestä, jossa työskennellään valmiin suunnitelman pohjalta. Lopputulos voi olla teknisesti laadukas ja vastata tuottajan odotuksia. Ulkopuolinen taho ei kuitenkaan voi sanella kriteerejä, koska kyse on tapauskohtaisesta tilauksesta.


Lopuksi

Taiteen kriteerien määrittely on arvokasta etupäässä taidehistorian näkökulmasta. Jälkikäteen tutkijoiden työtä voi helpottaa se, että erilaisten aikakausien kritterejä on artikuloitu ja niiden muuttumista voi vertailla ajassa. Tämän hetken tai tulevaisuuden kriteerejä on kuitenkin mahdotonta määritellä, ilman, että kyse olisi vain tietyn tahon mielipiteestä.