Yksinkertaisten tulkintojen huomattava vaikeus

Tieteessä monet tunnetut kysymyksenasettelut ovat hämmentävän ristiriitaisia. Monen varmoiksi olettamat luulot perustuvat kyseenalaisiin tutkimuksiin ja vastaavasti monet olettavat väitteet perättömiksi vain, koska löytyy vastakkainen tulos. Kun jälkiä seuraa sylttytehtaalle, löytää toisinaan hämmentävän huonosti suoritettuja kokeita tai todella hätäisiä johtopäätöksiä.

Otetaan nyt esimerkiksi teoria naisten kuukautisten synkronoitumisesta, jos he asuvat yhdessä.
https://en.wikipedia.org/wiki/Menstrual_synchrony

Joillekin tämä käsitys on itsestäänselvyys, eivätkä he ole kuulleetkaan, että joku sen kyseinalaistaisi. Toisille taas ajatus on täyttä huuhaata, koska se on joskus tieteessä kyseenalaistettu, ja jo pienemmätkin epäilykset heti leimaavat kiikkerän oletuksen perättömäksi.

Pitkästä ja varsin perusteellisesta Wikipedia-artikkelista selviää, että tämän suuntaisia havaintoja on joskus tehty, mutta useimmissa myöhemmissä tutkimuksessa niitä ei olla kyetty toistamaan, mikä on luonnontieteissä hyvin tärkeää.

On helppo sanoa, että varhaisemman tutkimuksen täytyy olla virheellinen, koska tiede kehittyy.

Ja kuitenkaan koko pitkässä artikkelissa - tai muissakaan joita netistä etsin - ei ole otettu huomioon sitä, että e-pillerit tulivat erittäin suosituiksi 1970-luvulla. Miten naisten kuukautisten luonnolliset rytmit voisivat edes asettua kohdakkain, jos ne säädetään hormoneilla? Olisiko mahdollista, että vika onkin myöhemmissä tutkimuksissa, jotka eivät ota lukuun maailman muuttumista?

Luonnontieteelliseen ajatteluun fakkiutunut tutkija ei välttämättä mitenkään huomioi ympäröivää kulttuuria ja tunnusta historian olemassaoloa, koska hänet on koulutettu sivuuttamaan tällaiset asiat.

Nyt en väitä, että minulla olisi mitään uutta tietoa kyseiseen aiheeseen. Minua vain ihmetyttää se, miten huterin perustein ihmiset tällaisissa kysymyksissä asettuvat puolustamaan tai vastustamaan tiettyä kantaa. Jos näinkin oleellinen asia kuin ehkäisypillereiden käytön lisääntyminen ei ole mukana laskelmissa, miten kummankaan osapuolen kantaan voi luottaa?

Sekin kannattaa pitää mielessä, että Wikipediassa pidempikin artikkeli saattaa usein olla erittäin puutteellinen.

Kvalifysiikka: Humanistinen animismi

Ihminen on taipuvainen hahmottamaan elottoman luonnon tapahtumien taustalla suunnitelmallisuutta. Tätä sisäsyntyistä päätelmää kutsutaan antropomorfismiksi. Jos vaikka menomatkalla on vastatuuli ja tuuli kääntyy paluumatkalla vastaiseksi, alkukanteinen ihminen, ja miksei nykyihminenkin, ajattelee sään jumalten härnäävän itseään.

Antropomorfismille on sukua antroposentrismi, eli yksittäisten ihmisten ja ihmiskunnan taipumus korostaa omaa merkitttävyyttään. Onhan jokainen oman elämäntarinansa päähenkilö, joten miksipä ei koko historian tai olemassaolon keskipiste.

Kolmaskin vastaava harha on yleinen, ja kutsun sitä nimellä antropoloogismi. Se johtaa meidät ajattelemaan, että ihmisten käyttäytymisen taustalla on päämäärähakuisuutta.

Jos siis esimerkiksi poliitikot tekevät typeriä päätöksiä, suuri osa kansasta ajattelee, että he tekivät sen tahallaan. Se on totta kai mahdollista, mutta me teemme liian herkästi sen oletuksen, että ihminen ajattelee asioita perinpohjin, ennen kuin hän toimii.

Antropoloogistisen virhepäätelmän, tai eräänlaisen hätiköinnin lajityypin, laajennus on humanistinen animismi. Toisin kuin nimi antaisi ymmärtää, se ei yleensä koske niinkään humanisteja kuin kaikki muita. Humanisti tuntee ihmisyyden yleiset ansakuopat keskimääräistä paremmin.

Humanistinen animismi tarkoittaa sitä, että ihmistä, ryhmiä, yhteiskuntia ja sosiaalisia instituutioita tarkastellaan ikään kuin ne olisivat älyllisiä eläviä olentoja.

Tämä ei läheskään aina pidä paikkansa. Valtio voi esimerkiksi muistuttaa enemmänkin kasvia. Se vain imee maaperästä ravinteita, mutta ei ole kykenevä minkäänlaiseen päätöksentekoon. Valtiot myös harvemmin liikkuvat. Niillä ei ole jalkoja, joten on siis paljon järkevämpää verrata niitä kasviin kuin eläimeen.

Ihmisillä on lisäksi herkkä taipumus olettaa, että sotien, nälänhädän tai kriisien taustalla on jokin aktiivinen toimija. Salaliittoteoriat lähtevät usein siitä, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen takana on jokin ryhmittymä, kuten illuminati tai oma hallitus. Tämä voi olla totta, mutta yleensä ihmiset eivät kykene ohjailemaan maailmanlaajuisia tapahtumia. Kyse on siis humanistisesta animismista.

Jos esimerkiksi mietitään, miten monen eri salamurhan tai kansannouseun takana Putinin väitetään henkilökohtaisesti vedelleen lankoja, on ihme että hänellä on aikaa mihinkään muuhun. En nyt väitä, ettei Putin olisi henkilökohtaisesti hyväksynyt jotakin lain tai moraalin vastaista, mutta ei kukaan ole kavaluudessaan niin mahtava, että ohjaisi kaikkea.

Humanistiseen animismiin kenties piiloutuu toive siitä, että ihminen voisi kyetä hallitsemaan historiaa. Ainakin sen taustalla on idea, jonka mukaan me voimme selvittää syyllisen ja sitten hoitaa ongelman sillä, että rankaisemme häntä. Abstrakteja kulttuurisia rakenteita on paljon vaikeampi hahmottaa taustasyyksi kuin yksitäisiä ihmisiä tai ryhmiä.

Humanistinen animismi on tavallaan vastakkaista perinteiselle animismille, jossa luonnon nähdään juonivan ihmisten pään menoksi. Moni sortuu myös ajattelemaan, että kun tapahtuu luonnonmullistuksia, siitä on vastuussa joku ihminen, joka täytyy pistää päiviltä. Enkä puhu nyt vain noitavainoista, vaan arkisesta vainoharhasta. Jos naapurin kissa paskoo autosi konepellille, naapuri on taatusti kouluttanut sen sellaiseksi ihan tahallaan.

Luukku 15: Ateistien rikokset

Hallituksen viime aikaiset leikkaukset ovat palauttaneet uutisvirtaan teatteriohjaaja Esa Leskisen parin vuoden takaisen kirjoituksen taiteen merkityksestä tehokkuuden ja markkinavetoisen kilpailun vastavoimana:
http://uusi.voima.fi/artikkeli/2012/nakokulma-taide-pelastaa-kilpailulta/

Kirjoitus on melko pitkä ja sisältää useita komeita kohtia. Kiinnitän siinä nyt kuitenkin huomioni vain yhteen juonteeseen. Tarkoitukseni ei ole kritisoida tekstiä, vaan ainoastaan hyödyntää sitä ponnahduslautana toiseen aiheeseen. Suosittelen lukemaan jutun ihan erikseen.

"(Jumalan kuolema) aiheutti eräänlaisen kuolevaisuuden ja elämän rajallisuuden tajun heräämisen: yhä kasvavan kollektiivisen tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista. Liberalistinen yhteiskuntajärjestelmä rakentuu tämän kuolevaisuudentajun synnyttämälle yksilöistymiselle ja erillisyyden tunteelle."

Vaikka tekstin muut sivallukset markkinavoimien ideologista valtaa vastaan ovat varsin osuvia, jäin miettimään mikä todella on kuolevaisuuden ja kulutushysterian suhde. Amerikassa ateismia pidetään pahimpana syntinä ja samaan aikaan maa on kapitalismin soidunkantaja.

Aiemmin samana vuonna ilmestyi uutinen ateismin Yhdysvalloissa herättämästä epäluottamuksesta:

"...uskonnottomiksi itsensä luokitelleet pitkälti jakoivat samat mielipiteet uskonnollisten ihmisten kanssa. Gervais päätteli, että sen enempää uskovat kuin uskonnottomatkaan eivät luota ateisteihin, koska ihmisten yleisesti uskotaan käyttäytyvän paremmin, jos he kuvittelevat Jumalan tarkkailevan heitä."

Linkki: http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Tietenkin se, mitä ihmiset uskovat ateisteista ja kristityistä on eri asia kuin miten ateistit tai kristityt todellisuudessa toimivat. Mielikuva tarkkailevan Jumalan suojelevasta vaikutuksesta voi kenties kääntyä myös itseään vastaan, jos siihen turvaudutaan liiaksi, eikä moraalia muilla tavoin vahvisteta. Onhan tutkimuksella osoitettu, että kristityt teinit tulevat raskaaksi sitä todennäköisemmin, mitä vahvempia siveyslupauksia he antavat.
nytimes.com/2009/religions-link-to-teen-pregnancy/
Jos teinit lupaavat pidättäytyä kaikesta seksistä ennen avioliittoa, he eivät kanna mukanaan kondomeja, eikä heillä usein myöskään ole ikäisilleen tyypillistä tietämystä seksistä ja ehkäisystä.

Yhdysvalloissa korrelaatio uskonnollisten osavaltioiden ja teiniraskauksien välillä on eritäin vahva:
www.livescience.com/teen-birth-rates-higher-highly-religious-states

Itse tulkitsen tilastoja myös siten, että seksuaalisuuden tabuluonne estää tietoisten kognitioiden kehittymisen, jolloin vaistot voivat ohjata käyttäytymistä vapaasti. Tämä kenties onkin tabujen varsinainen tehtävä; ne mahdollistavat juuri sen asian toteumisen, jonka ne kieltävät: sukupuoliyhteyden, sodankäynnin tai vaikkapa lihansyönnillä mässäilemisen.

Entä sitten rikollisuus? Ateismin vaaroista on trollattu myös Suomi24-ketjussa: suomi24.fi/ateistipropaganda-lisannyt-rikollisuutta
Luotettavia tilastoja on vaikea löytää, mutta ainakin epäluotettavien tilastojen valossa ateistit tekevät paljon vähemmän rikoksia kuin mitkään keskeiset uskontokunnat, jopa vähemmän kuin buddhalaiset.
www.patheos.com/what-percentage-of-prisoners-are-atheists-its-a-lot-smaller-than-we-ever-imagined/

Tilastovääristymä voi toki johtua myös siitä, ettei monikaan halua vankilaoloissa identifioitua ateistiksi, vaan pyrkii mitä pikimmin etsimään yhteisöllisyyden tukea jostakin ryhmästä. Vankilassa uskonnollisten narratiivien lohduttavat ulottuvuudet kenties myös itsessään saavat lisää arvoa?

Palaan vielä alkuperäiseen lainaukseen:

"...tietoisuuden kuolevaisuudesta ja kuolemasta kaiken loppuna.

Kuolevaisuudentaju – vakuuttuminen siitä, että kuolemanjälkeistä elämää ei ole – merkitsee sitä, että ihminen on viime kädessä yksin ja ainiaaksi erotettu muista."

Tällaiset eksistentialistiset tunnot leimaavat vahvasti 1900-lukua, mutta esiintyvätkö ne vain sattumalta historiassa rinnakkain globaalin markkinatalouden kanssa? Tilastojen valossa ateismi (tai uskonnottomuus) ei edes ole merkittävästi lisääntynyt, vaikka ateismilka onkin yhä enemmän avoimia äänenkannattajia, sen tähden ettei liberaaleissa valtioissa ketään suoraan rankaista hänen yksilöllisestä vakaumuksestaan.

Onko kuolemanjälkeisen elämän ja yhteisöllisyyden välillä mitään välttämätömtä loogista yhteyttä? Mistä juontuu ajatus, että ihminen olisi yksin, jos hän on kuolevainen? Mistä tällainen syntagma on peräisin - eikö päin vastoin kuolevaisuus olisi jotain, mikä meitä ihmisiä kykenee yhdistämään?

En puhu nyt vain Esa Leskisen kirjoituksesta. Olen kohdannut tämän saman ajatuksen jo usein aiemminkin.

Kenties syntagma perustuu hätiköintiin, joka on muodoltaa oikaistu: A - B - C ketju lyhennetään muotoon A - C.

Jos A on "Jumalan kuolema" ja C on "yksinäisyys", olisiko ketjusta kadonnut B sitten "toivottomuus" tai "ahdistus".

Ainakin ahdistus ja toivottomuus saavat meidät tuntemaan itsemme yksinäisiksi. Ne myös herkästi edistävät meidän yksinäisyyttämme, koska emme hakeudu muiden joukkoon tai koska muut eivät innostu alakuloisesta seurastamme.

Ihaa-aasi asuu yksin suolla.

Tämä on hyvin tyypillinen esimerkki siitä, miten jokin psykologinen päättelyketju tai omaan kokemukseen perustuva intuitio lyhenee metafyysiseksi syntagmaksi.

Jos me kuitenkin palaamme vielä lähemmäs ihmiselämän konkretiaa, voimme kenties huomata, että ateismin on yhteydessä yksinäisyyteen sitä kautta, että ateisteja on niin hemmetin vähän suhteessa kristittyihin. Ateistit ovat kulttuurisesti marginaalisessa asemassa. Heillä ei ole mahdollisuus juhlistaa omia arvojaan kansallisten juhlapyhien ja perinteiden muodossa.

Ateisti mököttää yksin, koska häneltä puuttuu ystävä, toinen ateisti. Vielä toistaiseksi ateistit lisäksi koostuvat liiankin usein kriittisistä vastaanhangottelijoista. He ovat jo luonteeltaan eripuraisia. Ateistit lisäksi usein julistavat mielipiteitään tietyllä altavastaajan äkäisyydellä, mikä entisestään lisää valtaväestön mielikuvaa siitä, että he ovat antisosiaalisia - mikä puolestaan on Yhdysvalloissa liki pitäen sama asia kuin rikollisuus:

criminal tendency = antisocial behaviour.

Siksihän noitiakin aikoinaan poltettiin. He elivät omassa mökissään kaukana asutuksen laitamilla. He eivät kuuluneet joukkoon.

Ehkä samasta syystä rikkaudet tuottavat katkeruutta ja ideologisia vääristymiä. Rikkaat kokevat kaikkina aikoina joutuneensa marginaaliin, ja vieraantuneensa yhteisöllisyydestä, koska kulttuuria ei räätälöidä heidän tarpeisiin (eli narratiivit eivät tulkitse heidän omimpia kokemuksiaan) ja heidän mielessään kehkeytyy vainoharhaisia ajatuksia vallankumouksesta.

Tästäkin aukenee toinen syntagma, jota Esa Leskinen kenties on alitajuisesti hahmotellut: Ateismi, yksinäisyys, yksinäisyys, kapitalismi.

Tiede edellyttää myös luottamusta

Tieteen lähtökohta on kriittisyys. Sitä tulee opettaa ja vaalia - mutta oikein.

Olemme konkreettisesti nähneet, kuinka Skeptikot, Vapaa-ajattelijat ja muut aikamme taikauskoisten ajatustottumusten vastustajat usein epäonnistuvat pitkän tähtäimen hankkeissaan. Heidän rivinsä repeilevät, koska he kohdistavat kriittisyyttä myös toisiinsa, sekä kenties myös omiin tarkoitusperiinsä ja parhaina pitämiinsä käsityksiin.

(Heidänkin joukoissaan kenties naiset sortuvat useammin epäilemään omaa arvovaltaansa ja miehet kukkoilevat sillä kuka onnistuu olemaan suurin mulkku, mutta tämä on vain arvaus. Pidettäköön arvaukset omassa karsinassaan.)

On vaikea muodostaa yhtenäistä poliittista etujoukkoa tai tehokasta ryhmää, jos populaatio koostuu itsekeskeisistä individualisteista tai toistensa päälle huutavista kaikenkieltäjistä. Jo antiikissa naureskeltiin kyynikoille, jotka mököttivät yksin saviastiassa, muiden pitäessä hauskaa. Antiikin Rooman kaksi vahvaa ja lujasti yhteiskuntaan juurtunutta filosofikoulua olivat stoalaiset ja epikuroslaiset. Kumpikin ryhmittymä korosti sosiaalisesti merkityksellisiä hyveitä, jotka edistivät ryhmän etua. Siksi ne myös menestyivät, kuten hieman myöhemmin myös kristinusko.

Stoalaiset opettivat itsekuria, kärsivällisyyttä ja mielenmalttia. Tällaiset periaatteet takasivat, että stoalaiset eivät huutaneet toistensa päälle, vaan keskustelivat asiallisesti.

Lisäksi stoalaiset korostivat niukkaa ja vaatimatonta elämää, mikä mahdollisti filosofian harjoittajien keskinäisen kunnioituksen luokkarajoja katsomatta. Köyhemmätkin vapaat kansalaiset saattoivat kuulua samojen arvojen piiriin kuin keisari itse. Tällainen filosofia yhdisti siis koko kansakuntaa ja vähensi rikkaiden harrastamaa keskailua, mikä helposti johtaa luokkaerojen ja poliittisen erimielisyyden kärjistymiseen.

Stoalaisuus menestyi aatteena, koska järkeen vetoamisen lisäksi se eheytti yhteiskuntaa ja toi ihmisiä yhteen.

Epikuroksen korostamista arvoista tärkein oli ystävyys. Epikuroslaisuus tähtäsi onnellisuuteen, mutta harkituin ja parhaiksi havaituin keinoin. Mielihyvän ja mielenrauhan tavoittelua ei tullut jättää alkukantaisten himojen vastuulle, vaan yhteiseen kokemukseen ja järkeen nojaten kehittää onnellisen elämän taitoa. Siksi epikuroslaisuuden toiminnan perustana oli koulu, jonka Epikuros perusti omistamaansa puutarhaan.

Epikuros ei halunnut osallistua politiikkaan, vaikka hänen ajattelullaan varmastikin oli myös poliittisia vaikutuksia. Liike oli vahvasti sosiaalinen, sillä taustalla oli vahva usko siihen, että ihminen voi todella olla onnellinen vain myötätuntoisten ihmisten yhteisössä, johon tiivistyy paljon sivistystä ja elämänviisautta.

Tällaisia "akateemisia hippikommuuneja" perustettiinkin Epikuroksen kuoleman jälkeen ympäri valtakuntaa. Niiden väitettiin harrastavan monenlaisia irstailuja, vaikka tärkein epikuroslaisuuden jälkimaineen pilannut tekijä varmaankin oli se, että epikuroslaiset olivat materialista. He siis kielsivät henkimaailman olemassaolon, mikä ei sopinut keskiajan kirkolle. Samalla materialismiin yhdistyi pysyvästi kaksoismerkitys uskonnottomuudesta ja aineellisen hyvän tavoittelusta, vaikka epikuroslaiset nimen omaan tavoittelivat kulttuurista, sosiaalista ja henkistä hyvinvointia.

Myös kristityt kohosivat valtaan pitkälti uuden sosiaalisen filosofian avulla.

Jeesuksen vertauskuva laupiaasta samarialaisesta sekä hänen naisia kohtaan osoittamansa yllättävä tasavertaisuus (Maria ja Martta opetusten kuulijoina) mahdollistivat opin levittämisen hyvin laajojen verkostojen kautta. Lisäksi Paavali (vaikka hän tuomitsikin vahvasti esimerkiksi homouden) iskosti kirjeissään ajatusta, että kuka tahansa saattoi syntyperään katsomatta kääntyä uskon kannattajaksi, jos tunnusti Kristuksen.

Uuden Testamentin tarinoissa on monia muitakin sosiaalisuutta ja yhteishenkeä korostavia katkelmia, mutta en mene nyt yksityiskohtiin. Pointti on se, että jokainen vaikutusvaltainen liike tarvitsee opinkappaleita, jotka edistävät sosiaalisuutta, hyvää kommunikaatiota, yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja tehokasta yhteistoimintaa.

On valitettavasti toissijaista, kykeneekö filosofia lähestymään totuutta tai tekemään yksilön onnellisemmaksi, jos se kasvattaa ryhmän kokoa ja vahvistaa sen toimintaedellytyksiä. Toki tällaiset asiat myös auttavat ja ne täytyy jollain tavoin osata kietoa mielekkääksi kokonaisuudeksi.

Ideologioiden ja filosofisten oopijärjestelmien analyysi on mielestäni ollut aivan liian yksilökeskeistä, mikä liittyy myös laajempaan individualismin kritiikkiin. Ideologioiden ja instituutioiden todellinen valta jää hahmottamatta, jos mitataan vain sitä, missä määrin ne ovat faktuaalisesti oikeassa tai millä tavoin yksilöt kokevat ne itselleen merkityksellisiksi. Toki tällaisilla asioilla on myös oma marginaalinen merkityksensä.

Johtopäätöksiä liittyen tieteeseen ja Suomen nykytilaan

Tieteen lähtökohta on kriittisyydessä, mutta samaan aikaan tiede instituutiona perustuu useisiin luottamuksen mahdollistamiin piilorakenteisiin.

Ensinnäkin nuorten on luotettava siihen, että heille on kouluttautumisesta jotain iloa. Joku etsii yliopistosta suurempaa palkkaa, toinen suurempaa itsenäisyyttä, kolmas vain sivistystä tai kenties jonkinlaista Harry Potterin Tylypahkan noitakoulussa esiteltyä yhteisöllisyyttä. On kuitenkin kyettävä rakentamaan luottamus sekä omiin kykyihin että koulun tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Taloudessa on jo kauan aikaa sitten havahduttu siihen, että luottamus on itsessään tärkeä indikaattori. Kuluttajien ja yritysmaailman luottamusta mitataan, koska se kertoo paljon talouden kehityksestä ja mahdollisuuksista. Myös tieteessä luottamus ratkaisee huomattavan paljon, vaikka sitä ei samalla tavoin nähtäisi kriittiseksi.

Tieteen rahoitus esimerkiksi on sidonnainen siihen, pystyykö tiedeyhteisö vakuuttamaan poliittiset päättäjät tieteellisen tutkimuksen ja koulutuksen vaikutuksesta yritysten kilpailukykyyn. Monet tutkijat tunnustavatkin avoimesti - tai jopa heti ensialkuun -, että kriittisyyden vastaparina on luottamuksen rakentuminen elintärkeää.

Luottamus ja sosiaalisuus - kommunikaatio, kyky kompromisseihin, kyky kuunnella, kärsivällisyys - ovat avaintekijöitä tieteessä, mutta myös politiikassa ja taloselämässä - mistä pääsemme maamme nykytilaan.

Olen huolissani siitä, miten sosiaalinen media ja uudet röyhkeät asenneilmapiirit murentavat maamme yhteistyökelpoisuutta. Klikkimediat perustavat otsikkonsa kärjistyksille. Nämä kärjistykset kiertävät somessa luoden päivästä toiseen mielikuvaa siitä, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi.

Äänestäjäkunnan ja kommentaattoreiden asenteet tuntuvat kaiken aikaa vain entisestään kärjistyvän. Useimmat eivät myöskään malta perustella mitään mielipiteitään. He vain yksityiskohtiin perehtymättä töräyttävät esiin patoutuneet asenteensa, valiten selkeästi puolensa kiistassa, joka ei oikeasti edes kosketa heidän omaa elämäänsä.

Tällaisessa asenneilmapiirissä poliittisten päätösten tekemisestä on tullut lähes mahdotonta. Asiaa ei edistä se, jos myös ministerit elävät hetkessä ja kuluttavat päivänsä twiittaamiseen ja antavat haastatteluja kaikista maailman tapahtumista.

Kukaan ei keskustele, keskity yhteen asiaan ja ole kykeneväinen kompromisseihin. Meidän sosiaaliset hyvemme ovat murenemassa. On vähän toivoa, että blogitekstiä monikaan jakaisi, jos siinä ei huoritella ja haukuta ketään idiootiksi tai vatipääksi.

Varmaan jo antiikissa oli useita aivan samanlaiseen ulosantiin kykeneviä ryhmiä, mutta heitä ei kukaan nykyään muista, koska heillä ei ollut mitään laajempaa vaikutusvaltaa tai kulttuurista merkitystä. He olivat vain eripuraista ja katoaviin hetken ilmiöihin reagoivaa roskasakkia.

Pahuutta on helpompi palvella

Pahaa on helpompi palvella. Riittää kun tottelee käskyjä.

Ajatus kunnialliseen elämään johtavan polun kapeudesta elää vahvana kristillisyydessä, mutta ajatuksessa on järkeä myös peliteoreettisessa mielessä.

Pahaa on helpompi palvella, koska pahuuden palvelemiseksi ei tarvitse osata paljoakaan. Pahaa voi palvella vaikka puolivahingossa, ajattelemattomuuttaan.

Lasten kouluttaminen sotilaiksi todistettavasti onnistuu pienilläkin resursseissa, mutta kukapa kouluttaisi kokonaisen armeijan lapsilääkäreitä?

Ihmisestä voi tuoda vihan esiin muutamalla tarkkaan valitulla sanalla ja vaikka lyönneillä. Samalla tavoin ei ketään käden käänteessä kasvateta rajattomaan myötätuntoon ja rakkauteen.

Palvelukset pahalle luonnostuvat ilman rahaa ja sivistystä, vaikka yhdellä väärällä valinnalla.

Oikeastaan olisi enemmän syytä puolustaa näkemystä, jonka mukaan ihminen on enimmäkseen ja pohjimmiltaan hyvä, koska meistä niin monet selviävät elämästään läpi ilman ainuttakaan totaalista hirmutekoa.

Vaikka pahuus on niinkin helppoa, me enimmäkseen emme edes huomaa tilaisuutta olla paha. Ei sinänsä, että välttämättä huomaisimme myöskään tarjoutuvaa tilaisuutta sankaruuteen, vaikka moni sellaisista tilanteista unelmoikin.

Hyvyys on juuri siksi niin vaikeaa, että se vaatii herellä olemista ja luovaa ajattelua. Pahuus on sitä, että seuraamme niitä malleja, joita meille esitellään. Hyvyys vaatii sitä, että uskaltaa rikkoa odotuksia vastaan, ja uskoa myös itseensä enemmän kuin ympäriltä annetaan aihetta.

Pahojen asema on siinä suhteessa turvatumpi, että tyhmyys ja ahneus riittää vallan mainiosti.

Pahuuden monesti oletetaan edellyttävän oveluutta, mutta ovela paha ei jää kiinni ja paljastu. Useimmiten pahuus kumpuaa tyhmyydestä ja myös tyhmyyden ansiosta se tulee näkyväksi.

Sanat tyhmä ja tuhma eivät syyttä ole niin lähellä toisiaan.

Paha voi antaa käskyjä ja toinen paha tottelee, luullen siten olevansa oikein hyvä. Tämäkin logiikka antaa pahuudelle täysin ilmaista etua maailmassa.

Hyvyyteen on vaikea komentaa. Hyvyys edellyttää myös sitä, että jokainen hyvyyteen toisen ihmisen ohjaava antaa tälle toiselle kaiken vapauden.

Hyvän asialla ollessamme meidän täytyy soveltaa monia taitoja, kuunnella autettavia ja myös tarkistaa mitä sanoo sydämemme.

Hyvä, joka lähettää hyvän asialle, ei koko ajan vahdi vierestä. Hyvä luottaa siihen, että tiettyjen taitojen jälkeen oppilas ylittää opettajansa. Muutoin kumpikaan ei yllä siihen hyvään, johon on unelmissaan kuvitellut.

Hyvyys on vaikeaa myös siksi, että hyvien tekojen tekeminen edellyttää meidän oman sisäisen pimeytemme tuntemista. Hyvän on oltava tietoinen maailman muutoksesta ja omasta sisäisestä myllerryksestään. Yhdelle ihmiselle osoitettu hyvyys ei ole toiselle kuin loukkaus, jos tekijällä ei ole ihmisviisautta.

Pahuus menee mönkään, jos paha kaivelee liiaksi itsessään olevaa hyvyyttä. Siksi pahin, mitä paha tietää on peili. Vampyyritkin kammoavat itsetutkiskelua. Siksi he eivät näy peilissä. Se on heidän pahuutensa tärkeä edellytys, että he eivät tiedä kuka he ovat ja mitä he tekevät.

Se on perin helppoa.

Kolme apinaa - paluu viisauden lähteelle

Väärinkäsitysten arkeologiaa ja symbolisten kompostien tonkimista kulttuurimme takapihalla.

Blogini alkuvaiheissa julkaisin tarinan Kolmesta viisaasta apinasta. Kukaan ei ole kommentoinut kirjoitusta, mutta sillä on tähän mennessä eniten lukijoita koko Pikkujättiläisen historiassa. Lukijoita kertyy tasaiseen tahtiin, joten olen päätellyt suosion perustuvan pelkästään siihen, että sanaparia googletetaan ahkerasti. "kolme apinaa, kolme apinaa..."

Todennäköisesti useimmat lukijat etsivät vain kuvaa kolmesta apinasta, jonka voisivat liittää johonkin keskusteluketjuun ilmentämään jonkin henkilön tyhmyyttä ja tietämättömyyttä. Omassa periamerikkalaisessa kulttuuripiirissämme kolmen apinan meemissä näyttäisi olevan kyse esimerkiksi siitä, että muiden kohdatessa ongelmia käännetään vain päätä toiseen suuntaan:

"In the Western world both the proverb and the image are often used to refer to a lack of moral responsibility.." https://en.wikipedia.org/wiki/Three_wise_monkeys

Alkuperäisessä postauksestani löytyvän tarinan kolmesta apinasta olin kehitellyt omasta päästäni, mutta se perustui kuitenkin mielikuviin, joita olin rekonstruoinut zenbuddhalaisesta kirjallisuudesta. Japanissa viisaus "see no evil" tai ainakin jokin sen variaatiot saattavat esiintyä ilman mitään hassuja apinoita. Usein näissä opetuksissa ajatus liitetään karman käsitteeseen, mitä tulen käsittelemään myöhemmin.

Oma viittaukseni Laotseen ja Kungfutseen olivat vain osa suurta vitsiä, jota ilmeisesti kovin moni ei tajunnut. Syytän siitä vain itseäni, sillä muinainen kirjoitukseni ei klikkauksistaan huolimatta ole kovin hääppöinen. Siinä on aivan liikaa turhaa löpinää ennen kuin päästään itse asiaan - ja kenties syyllistyn siihen nytkin.

Oheisista kuvista voi havaita, että kolmea apinaa käytetään lännessä lähinnä pilkkaamisen apuvälineenä. Apinat ymmärretään tyhmiksi tai hassunkurisiksi. Ne eivät tahdo tiedostaa ongelmiaan tai kuulla itsestään mitään negatiivista.

Hikipedia esimerkiksi toteaa, että:

"Mizaru on apina, joka peittää silmänsä. Hän kuvaa facepalmin hyvettä."

Ajatukset "pahuudesta" legitimoivat pahuutta

Itämaisessa henkisessä traditiossa pahuuden tunnustamisesta kieltäytymisellä on kuitenkin paljon syvällisempiä merkityksiä, joita myös yritin tavoittaa sekavassa tarinassani.

Ensinnäkin ihmisten tai ilmiöiden tulkitseminen pahoiksi herättää meissä pelkoa ja pelko herättää vihaa.

Kenties onnistuneimman länsimaisen tulkinnan kolmen apinan opetuksesta muotoilee Star Warsin jedimestari Yoda:

"Fear is the path to the dark side. Fear leads to anger. Anger leads to hate. Hate leads to suffering."

Luke kieltäytyy näkemästä omassa isässään pahaa, ja lopulta sinnikkään sydämeen vetoamisen kautta hän onnistuu pelastamaan hänet voiman pimeästä puolelta. Yhtä hyvin Luke olisi voinut hokea itselleen: "See no evil, see no evil..."

Kun määrittelemme ihmisten toimet pahoiksi, meissä myös herkästi herää halu korjata vääryyksiä oman käden oikeudella ja toisilla vääryyksillä. Pahuuden näkeminen voi siis hyvinkin suoraviivaisesti johtaa konfliktien kärjistymiseen, leirien pystyttämiseen ja avoimeen väkivaltaan.

Vaikka selityksessä nyt uhkaavat mennä puurot sekaisin, voidaan kehoitus See no evil tulkita myös useiden Jeesuksen oppien mukaiseksi:

"Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi." 

"Älä tuomitse muita, ettei sinua tuomittaisi." 

"Älä vastusta pahaa pahalla." jne.

Elämänviisaudet ovat usein ajattomia, eivätkä niitä sido valtiolliset rajat. Kun emme näe pahaa, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että me emme suostu tekemään nopeita johtopäätöksiä jonkun syyllisyydestä pelkkien kevyiden todisteiden valossa, emme salli itsemme vaipua pyhän raivon valtaan ja pahenna asiaa puhumalla kaikille siitä, miten pahoja joku on meille tehnyt.

Kolme apinaa ja karma

Karmaa olen viime aikoina käsitellyt valitettavan vähän, sillä siihen liittyy niin paljon psykologista viisautta, joka vasta viime aikoina on noussut keskustelun aiheeksi lännessä. Karman laista vapautuminen voidaan ensinnäkin ymmärtää juuri pyrkimykseksi irtautua pitkään jatkuneesta paskarallista, jossa ongelmia vain sysätään itse heikommille. Me vapaudumme kärsimyksen ketjusta, kun kieltäydymme osallistumasta toimintaan, joka tuottaa kärsimystä.

Kolmen apinan tapauksessa karman käsite kuitenkin tavoittaa aivan toisen ilmikentän, joka on aivan yhtä vähän yliluonnollista alkuperää kuin mitä kuvailin edellä. See no evil ei tarkoita suinkaan sitä, että peittäisimme silmämme, kuten kuvien apinat tekevät, vaan että emme kuvittelisi asioiden johtavan huonoon lopputulokseen ennen kuin olemme yrittäneetkään.

Karmaan liittyy mystiikalla hämärretty, mutta varsin realistinen ajatus siitä, että ajatuksemme ja sanamme tuottavat asiat todeksi. Kun me kadotamme luottamuksemme muiden ihmisten hyvyyteen ja arastelemmme yhteistyötä, me tulemme tuottaneeksi itsellemme ja muille paljon enemmän pahaa kuin jos luottaisimme asioiden järjestymiseen.

Yhteistoiminta edellyttää kompromisseja ja anteeksiantoa. Jos sitkeästi takerrumme mielikuvaamme pahuudesta, ei sovitteluun koskaan päästä.

Apinoihin liittyvästä mielikuvasta on vaikea irtautua, sillä meemien elämää ei oikein kyetä kontrolloimaan suunnitellusti.

Ehkä apinat voitaisiin kokonaan unohtaa ja muotoilla ajatus uudelleen jotenkin tähän tyyliin:

Älä muistele kohtaamiasi vääryyksiä, 

älä keskitä ajatuksiasi vain ongelmiin, 

älä kuvittele että epäonnistut kaikessa 

tai odota muilta pelkkää petollisuutta

Me vapautamme itsemme syyn ja seurauksen ketjusta, kun tunnistamme itsessämme ne psykologiset laukaisijat, joiden kautta heräävät alkukantaiset pelot, kunnes lopulta kadotamme kontrollin.

Meidänkin ajassamme jatkuvat negatiiviset uutiset ja juorut vastapuolen tyhmyydestä ja pahuudesta - mikä hyvänsä koettu vastapuolemme sitten onkaan - ylläpitävät jatkuvasti kiihtyvää eripuran ja kyräilyn ilmapiiriä, joka siellä täällä purkautuu esiin yksittäisten ryhmien typerehtimisenä.

Parasta kaikille voisi olla se, jos opettelisimme vanhoja sivistyselämän tapoja, ja kieltäytyisimme pystyttämästä olkinukkeja ja mustamaalaamasta ihmisiä, joita hädin tuskin tunnemme.

Älä puhu muiden pahuudesta, jos sinulla ei ole kiistattomia näyttäjö. Älä silloinkaan puhu "pahuudesta", vaan tietämättömyydestä, heikkoudesta, erehdyksistä. Älä leimaa ihmistä pahaksi, jotta hänen pahuudestaan ei tulisi pysyvä tila. Korjaa rauhallisesti väärät käsitykset, ole pitkämielinen - hieno sana, eikö - ja anna anteeksi.

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että voimattomana katselemme sivusta. Emme kauaa katsele pahaa, koska pistämme sille heti stopin.

Talouspuheen subjektiivisuudesta

Tällä kertaa pidän postaukseni lyhyenä.

Nykyään talouden nobelistien mielipiteitä toisteltaessa muistetaan aina mainita ovatko he vasemmistolaisia vai oikeistolaisia, liberaaleja vai konservatiivejä, keynesiläisiä, marxilaisia tai jotakin muuta. Erittäin tärkeää tämä on etenkin silloin, kun heidän ajatuksensa halutaan kiistää.

Olemme pitkittyneen talouskriisin aikana lopullisesti irtautuneet siitä ajatuksesta, että talousoppineiden mielipiteet voisivat olla objektiivisia. Silti me yhä turvaudumme ajatukseen, että subjektiivisuuden paljastaminen vähentäisi asiantuntijan arvovaltaa.

En tiedä onko suunta parempaan vai ei. Ainakin itse olen jo kauan aikaa toitottanut, että me ihmiset miellymme sellaisiin teoreettisiin tulkintoihin, jotka istuvat omaan maailmankuvaamme ja jotka parhaiten miellyttävät egoamme. Toisaalta on pelottavaa, jos edes huippuekonomisteihin ei enää luoteta, vaan poliitikot saavat täyden legitimiteetin kansan heille vaaleissa siunaamalle mututuntumalle.

Jopa puolueellinen ammattiekonomisti on parempi kuin menestyksensä sokaisema harrastelija toteuttamassa hybriksensekaista visiotaan.

Ekonomistit ovat jo pitkään piikitelleet toisilleen oikeistolaisista tai vasemmistolaisista tulkinnoista, mutta he kumminkin lukevat tilastoja ja kommentoivat toistensa tulkintoja - eivätkä usein käytä suoraa valtaa.

Kvalifysiikan pyrkimyksenä on tutkia tieteen subjektiivisuutta, joten sille talouspuhe tarjoaa mainion tutkimuskentän. Kvalifysiikka tutkii käytännössä niitä ilmiöitä, joiden olemassaoloon relativismi vain filosofisesti vihjaa. Jos emme etsi tieteellistä objektiivisuutta, vaan pikemminkin subjektiivisuuden indikaattoreita, me voimme ilman pienintäkään epäilystä näyttää toteen, että totuudeksi väitetty asia on vain osatotuus tai tulkinta.

Kvalifysiikka on tiedettä, jonka tutkimuskohde on epämääräisyys, vääristyminen ja tietämättömyys.

Toivon, että tulevaisuudessa taloustieteen opintoihin useimmissa yliopistoissa kuúluisi vähintään yksi kvalifysiikan kurssi. Voin tulla vaikka heti pitämään aiheesta luennon, jos joku kutsuu. Minulla on satoja liuskoja julkaisematonta materiaalia sekä lähdeaineistoa, koska jossain vaiheessa aion julkaista samannimisen kirjan ihmismielen fantasisista kyvyistä itsepetokseen.

Kirjan nimi on siis vain lyhyesti Kvalifysiikka. Se toimii perusteoksena myös loogisten virhepäätelmien, hätiköimisen ja psykologisten defenssien saralla. Lisäksi perehdyn jossain määrin myös väärinkäsitysten arkeologiaan ja kusipäisyyden perintöön.

Taloustieteen osalta kvalifysiikka lähtee siitä, ettei ihminen kykene tarkastelemaan yhteiskuntaa tai rahataloutta täysin oman asemansa, viitekehyksensä ja luokkansa ulkopuolelta. Tällainen toteamus voi kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta etenkin itsestäänselvyydet kaipaavat tuekseen vahvoja näyttöjä.

Kvalifysiikan kurssin aikana perehtyisin asiasisällön ja tulkintojen sekä henkilön yhdistämiseen.

Jos talouteen liittyvistä uutisista voi päätellä, onko ne julkaissut oikeistolainen tai vasemmistolainen julkaisu - siis jos voi päätellä - eikö se aika hyvin todista, että poliittinen tausta vaikuttaa tulkintaan?

Ei kvalifyysikon työn sen kummallisempaa tarvitse olla. Jos subjektiivisuuden indikaattoreita voidaan osoittaa, niitä voidaan silloin myös koota ja analysoida.

Näin me voimme tehdä kovaa tiedettä, jonka perustana on se, ettei mitään totuutta ole. Relativismin teoreettiset ongelmat katoavat, kun siitä tulee varmennettavissa oleva hypoteesi. Toki kyse on subjektiivisuuden asteista, eikä siitä, ettei mitään voitaisi sanoa mistään.

Jos ja kun pystymme määrittelemään subjektiivisuuden toimintatavat, se tarkoittaa uusia mahdollisuuksia humanistiselle tieteelle kokonaisuudessaan. Vuosia kestäneenä visionani onkin ollut humanismin kohottaminen nykyisestä alhostaan. Matka on pitkä, mutta "kvalifysiikan" käsite on jo antanut minulle paljon uutta puhtia. Hauska ajatella, että se on saanut alkunsa pelkästä 'patafyysisestä hupailusta.

Kvanttifysiikka hämmensi kurkistamalla todellisuutemme tuolle puolen. Kvalifysiikka puolestaan kurkistaa todellisuutemme tälle puolen, oman subjektiivisuutemme lähteeseen. Millaista on olla ihminen? Miten sen selittäisi korkeammalle älylle, joka saapuu planeetallemme?

Miten sen selittäisi ihmiselle itselleen, kun kaikki mitä kvalifysiikka tutkii pyrkii tekemään kvalifyysisen tutkimuksen mahdollisimman vaikeaksi. Jopa tiedeyhteisö näennäisessä objektivismissaan vaikeuttaa oman subjektiivisuutensa tutkimista.

Kvalifysiikka ei onneksi ole kiinnostunut yksilöstä. Yksilöllisyytemme tulee hyvässä ja pahassa esiin juuri ryhmissä ja sitä ilmentävät myös lukuisat instituutiot. Tavallaan instituutiot ovatkin muutosvastaisuudessaan ja keskinäisessä kateudessaan vain puhtaimman ihmisyyden ilmentäjiä. Me lyöttäydymme laumaksi, jotta näkisimme omat pimeimmät puolemme. Yhteistyössä toki piilee myös suurimmat vahvuutemme.

Phil Hellmuth -esimerkki

Akateemisen filosofian ikuisuusongelma on konkreettisten esimerkkien niukkuus. Kirjoissa pyöritellään vuosikymmenestä toiseen samoja havainnollistavia esimerkkejä, jotka usein on kaiken lisäksi jo moneen kertaan osoitettu liian yksinkertaisiksi tai jopa harhaanjohtaviksi. Klassikkoteosten alkuperäisten esimerkkien tilalle ei uskalleta keksiä uusia, koska edesmenneeltä ajattelijalta ei saada varmistusta niiden osuvuudelle.

Vuosien 2006-2009 pokeribuumin aikana hankin itsekin lisätienestejä pelaamalla nettipokeria. Katsoin myös paljon videoita ammattilaisten peleistä, mikä oli paitsi erittäin viihdyttävää, myös monella tavoin opettavaista, Texas hold'em opetti minulle etenkin sen, että usein mistä tahansa kyllin monimutkaisesta pelistä on löydettävissä useita voittavia strategioita ja niiden yhdistelmiä. Siksi esimerkiksi eliölajeja esiintyy niin runsaasti. Kukin laji on sopeutunut hyödyntämään paikallisen ekosysteemin mahdollisuuksia eri tavoin.

Ihmisen menestystä selittääkin se, että erikoistumme ammatin kautta maksimoimaan tiettyjen resurssien käytön, monenlaisissa olosuhteissa. Kulttuuri opettaa ihmisen selviytymään jopa jäätiköillä tai autiomaissa.

Ihmisellä ei kuitenkaan ole luonnollista taipumusta kyseenalaistaa oman kulttuurinsa yleismaailmallisuutta. Koko ikänsä vaikkapa Suomessa asuvan henkilön ei tarvitse omaksua sääntöjä, jotka auttavat selviytymään hiekkaerämaassa. Hän voi huoletta ylenkatsoa kaikkia vieraiden kansojen elämänviisauksia. Ongelmaksi tällainen asenne kuitenkin muodostuu silloin, kun vaikkapa Yhdysvalloissa talousoppinsa ammentaneet ekonomistit alkavat sanella vieraiden maiden talouspolitiikkaa, koska olettavat, että talouden mekanismit pätevät kaikkialla, vaikka kaupänkäynnin ja työelämän kulttuurit ovat hyvin monimuotoisia, eikä samoilla poliittisilla toimilla saada aikaan samoja vaikutuksia.

Relativistisen (tai edes humanistisen) näkemyksen puuttuminen maailmantalouden päätäjiltä on yksi aikamme suurista tragedioista. Universaalisuuden pyrkimys taloustieteessä tuottaa vaarallista ylimielisyyttä, jonka turvin yhdessä ajassa ja yhdessä toimintakulttuurissa menestyneet liikemiehet tai poliitikot kuvittelevat olevansa oikeassa kaikkialla ja kaikkina aikoina.

Pokeriammattilaisia voisi käyttää esimerkkinä monessa asiayhteydessä, mutta tällä kertaa ajattelin puhua Phil Hellmuthin kautta hätiköimisestä.

Vuonna 1989 Hellmuthista tuli kaikkien aikojen nuorin pokerin maailmanmestari, kun hän voitti World Series of Poker-turnauksen päätapahtuman. Hän sai lempinimen "poker brat", mutta "pokerikakaralla" ei viitata vain hänen nuoreen ikäänsä, vaan myös hankalaan luonteeseensa. Hellmuthilla on hyvin todennäköisesti jonkin asteinen Aspergerin oireyhtymä, ja hän on tavattoman huono häviäjä. Pienenkin summan hävitessään hän saattaa saada julkisen raivokohtauksen, nousta pöydästä. solvata vastustajiaan tai jopa häipyä paikalta purkaakseen raivoa käytävillä.

Hän on kuin pikku lapsi joka huutaa ja paiskoo lelujaan, jos vanhemmat eivät suostu ostamaan karkkia.

Jopa monet pokeriammattilaiset ihmettelevät kuinka tällaisesta ihmisestä voi koskaan tulla pokerin maailmanmestaria - ja kuinka ihminen voi vuodesta toiseen voittaa turnauksia lajissa, joka nimen omaan edellyttää kylmähermoisuutta ja kykyä kätkeä muilta omat tunteensa.

Pokeriammattilaiset saattavat selittää, että Hellmuthilla täytyy olla joitakin muita poikeuksellisia vahvuuksia, koska hänellä on näin ilmeinen heikkous.

Monet pokeriammattilaiset ovatkin taipuvaisia hätiköintiin.

Phil Hellmuth kätkee omat tunteensa juuri raivokohtauksiin. Ei ole mitään haittaa siitä, jos hävityn käden jälkeen saa näkyvät raivarit ja vaikka poistuu paikalta.

Itse asiassa monet pokeriammattilaiset juuri suosittelevat, että hävityn käden jälkeen tulisi poistua paikalta tai vähintään nojata taakse päin ja ottaa pieni huilitauko. Ihminen nimittäin on taipuvainen virheisiin, jos häntä juilii - ja kymmenien tuhansien häviäminen tuottaa kenelle tahansa ainakin hetkellistä tuohtumusta.

Useimmat muut tekevät sen virheen, että yrittävät olla coolisti, vaikka juuri hävisivät ison käden. Hellmuth ei esitä tyyntä, vaan räjähtää. Kun hän jonkin ajan kuluttua palaa paikalle, hän on yleensä rauhoittunut ja pelaa taas järkevästi, antautumatta pelolle tai tekemättä ylilyöntejä.

Joku toinen saattaisi purra hammasta koko illan tappion jyskyttäessä hänen mielessään.

Hellmuth tekee häviämisestään ja omasta vitutuksestaan julkista. Kukaan ei ainakaan voi lukea sitä hänen mikroeleistään. Phil Hellmuthin käyttäytymisestä voisi jopa tehdä hyvän perussäännön pokerioppaaseen: älä yritä kätkeä voiton tai tappion herättämiä tunteitasi, kätke ennemmin hyvien tai huonojen korttiesi herättämät tunteet. Jos häviät niin pidä taukoa, kunnes olosi tyyntyy. Älä ruoki tappiota tyhmillä jatkopäätöksillä.

Toinenkin hyvä puoli Hellmuthin lapselliseen käyttäytymiseen yhdistyy - se nimittäin saa muut pelaajat reippaasti aliarvioimaan häntä.

Monet esimerkiksi kuvittelevat, että Hellmuthia olisi helppo muiltakin osin lukea, koska tappion hänessä herättämät tunteet ovat niin julkisia. Jotkut tavalliset pokeriharrastajat jopa uskovat, että hänen voittonsa perustuisivat tuuriin - koska eihän noin ääliömäinen henkilö voi olla lahjakas pokerinpelaaja.

Ja kuitenkin Aspergerin syndrooma usein kulkee käsi kädessä matemaattisten taitojen tai ilmiömäisen muistin kanssa. Lisäksi pokeri perustuu oletuksille vastapelaajan käyttäyttymisestä, emmekä välttämättä osaa ennakoida toista yhtä hyvin, jos hänen luonteensa poikkeaa kylliksi keskiarvosta.

Hätiköintiin tyypillisesti liittyy virheellistä asioiden yhdistäminen - kuten hiljattain tehtiin keskustelussa, jossa professori herätti kohua ja joutui eroamaan, kun hän vitsaili sillä, että hänen naispuoliset kollegansa ovat taipuvaisia itkemään.

Ikään kuin hetkellinen pillittäminen millään tavoin tekisi henkilön maailmankuvasta vähemmän tieteellisen tai estäisi sen, että hänestä voisi tulla hyvä tutkija.
http://juhonieminen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/197229-enta-sitten-jos-tieteentekija-itkee

Itsehillintä on eri asia kuin älykkyys. Itsehillinta on myös eri asia kuin keskittymiskyky, eivätkä myöskään keskittymiskyky tai älykkyys ole yksi ja sama asia.

Luovuus ei ole sama asia kuin järki - mitä hyvänsä näistä kumpikaan sitten tarkoittaakaan? Luovuus ja tunneherkkyys eivät ole sama asia tai järki ja viisaus... Ihmisyksilöiden luonteiden moninaisuus syntyy juuri sitä kautta, että taitojen ja taipumusten yhdistelmiä on miltei loputon määrä - eikä kukaan oikein osaa sanoa mitä kahden ominaisuuden yhdistymisestä lopulta syntyy.

Relativismi on mielestäni tällaisen epävarmuuden sietokykyä. Emme pysty koskaan yksiselitteisesti sanomaan, että jokin ominaisuus olisi itsessään taito tai rasite - täytyy myös huomioida pelikenttä sekä monien taipumusten yhdistelmät omina yksilöllisinä maailmoinaan, joissa vaikuttavat aivan omat lait.

Varomattomasti me lataamme asioihin puhtaasti positiivisia tai negatiivisia merkityksiä, vaikka asioiden välisiä yhteyksiä ei ole koskaan kunnolla selvitetty. Onko esimerkiksi sääntöjen rikkominen aina rikollista? Onko edes rikollisuus aina rikollisuutta?

Mitä jos asioiden tekeminen aiempaa paremmin edellyttää sitä, että toimii opettajan kehotuksia vastaan? Mitä jos opin syvällinen omaksuminen edellyttää uhmaa?

Tajunnantilojen psykologia, eli valveemme vaiheet

Ihmisten unia on tutkittu kokeellisesti jo vuosikymmeniä. Tutkimuksessa on havaittu muun muassa unien noudattavan useita vaiheita, jotka vaihtuvat tietyissä sykleissä. Tunnetuin näistä vaiheista lienee REM-uni, jonka aikana ihminen yleisimmin näkee toiminnallisia unia.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uni

Missä määrin valvetilaa sitten on käsitelty tästä näkökulmasta? Me helposti otamme valvetilan annettuna, kuten suhtaudumme minuuteen tai tietoisuuteen. Voisimme ymmärtää niistä enemmän, jos ensin myöntäisimme, että valve on aivan yhtä suuri mysteeri - tai jopa suurempi - kuin uneksinta.

Niinpä sitä tulisi tutkia kokeellisti ja myös erottaa toisistaan valveen vaiheita.

(Kenties on vain hauska sattuma, että sanat valhe ja valve muistuttavat toisiaan suomen kielessä. Myös valve-elämämme on pitkälti unennäköä, kuten monet mystikot Yrjö Kallisen tavoin ovat todenneet.)

Suuri valveeseen liittyvä valhe on, että kykenisimme hahmottamaan valvetilaamme jotenkin selkeästi ja puolueettomasti. Meidän kokemuksemme valveesta on eräänlainen valemuisto, johon liittyy vahva itsepetosten sävyttämä kokemus hallinnasta, vaikka todellisuudessa me olemme läsnä omassa elämässämme vain hetkittäin ja suurin osa toimistamme edistyy automaatiolla.

Valvetila muuttuu heti realistisemmaksi ja samalla mystisemmäksi, jos määrittelemme, mistä on kyse tajunnantiloissa - esimerkiksi kuinka tajunnantilat eroavat tunnetiloista?


Tunnetilat vs. tajunnantilat?

Idea vaihtuvista tajunnantiloista on alkujaan peräisin luontodokumentista, jossa esiteltiin mangusteja. Mangustit ovat sosiaalisia eläimiä, jotka soveltavat myös monimutkaista työnjakoa, kuten ihmiset. Muutamat yksilöt esimerkiksi seisovat kahdella jalalla ja tähystävät vaaroja, sillä välin kun muut tutkivat ympäristöä, keräävät ravintoa tai vain leikkivät.

Tulin ajatelleeksi, että oikeastaan aivan samalla tavoin myös ihmiset delegoivat toisilleen tehtäviä työryhmissä, ystäväpiirissä tai toimivassa parisuhteessa. Jonkun täytyy vahtia, ettei vasi kiehu yli tai paisti pala uunissa. Se vaatii heittäytymistä tiettyyn tajunnantilaan, joka ei missään nimessä ole sama asia kuin tunnetila.

Tajunnantilat eivät myöskään ole sama asia kuin rooli. Jääkiekossa esimerkiksi maalivahdilla on koko pelin ajan päällä tietty tehtäväkuva, mutta tavallisetkin pelaajat vaihtavat ammattimaisesti päälle tietyn tajunnantilan, jos pelaavat alivoimalla tai ylivoimalla. Myös pelien voittaminen edellyttää tiettyjen oikeiden tajunnantilojen omaksumista.

Talouspuheeseen on jo pitkään kuulunut sellaisia termejä, kuten "tahtotila" tai "positiivinen ajattelu", mutta me emme koskaan saa otetta tällaisista tajunnantiloista, ellemme opi arjessamme ajattelemaan, että meillä todellakin on monia vaihtuvia tajunnantiloja. Niiden vaihtelu on niin normaalia, että emme usein edes huomaa koko asiaa.

Universaaleiksi havaittujen tunnetilojen, kuten rakkauden (kiintymys, romanttinen rakkaus) tai pelon ohella koemme lukuisia perustavanlaatuisia tunteita, joihin kasvatuksella on vähän mitään vaikutusta: koti-ikävä, innostus, pettymys, viha, ikävystyminen, kateus, turhautuminen, himo jne. Vastaavia kaikkien tunnistamia tunnesanoja voisi luetella sivutolkulla.

Puhumme luontevasti tunteiden olemassaolosta ja vaikka niille tunnistetaan eri kulttuureissa hieman erilaisia raja-alueita ja vivahtteita (niitä myös arvostetaan eri tavoin), emme osaa havainnoida samalla mielenkiinnolla tajunnantiloja, joihin ei sisälly tunneaiheistoa.

Tunteiden voisi tavallaan sanoa tulevan tajunnan sisään ja ottavan niistä vallan, kun taas tajunnantilat itsessään vaihtuvat huomaamattomasti ja ilman suurta dramatiikkaa.

Me kuitenkin näemme henkilöstä, jos hän on selkeästi läsnä tai vaikuttaa poissaolevalta. Juuri tämä läsnäolon ja poissaolon asteen vaihtelu on mitä tyypillisintä muunatutuville tajunnantiloille, eikä siihen liity mitään yliluonnollista.


Tajunnantilojen tunnistamisesta ja hallitusta harjoittelemisesta

Arkikielessä puhutaan "mielentiloista" tai "tajunnantiloista", mutta niitä ei ole määritelty tieteellisesti, eikä sanoille ole esimerkiksi Wikipediasivua - ei edes englanniksi! Englanninkielisen Wikipedian sivu viittaa vain lukuisiin populaarikulttuurin tuotteisiin:
https://en.wikipedia.org/wiki/State_of_Mind

Yksi syy tieteellisen mielentilatutkimuksen tai määritelmien puuttumiselle lienee se, että vaihtoehtoisista tai vaihtuvista tajunnantiloista on puhuttu aivan liikaakin new age -hörhöjen tai huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Vaikka kiistämättä ihmisillä olisi valveillaollessaan vaihtelevia tajunnantiloja, niitä ei ole juurikaan tutkittu johtuen tästä termien epätieteellisyyden leimasta.
https://en.wikipedia.org/wiki/Altered_state_of_consciousness

Ihminen vaihtaa tajunnantilasta toiseen, kun hän menee töihin tai vaihtaa vapaalle. Viikonloppuina tai lomalla me huomaamattamme vaihdamme aivan totaalisesti omaa maailmassa olemisen tapaa. Tajunnantilojen tunnistamista voi kuitenkin harjoitella myös mentaalisesti. Silloin emme ole niin vahvasti riippuvaisia ulkoisista olosuhteista tai sosiaalisista sopimuksista (kuten dead-line tai kesälomaviikko ovat kulttuurisia tai kahdenkeskisiä sopimuksia).

Meditaatiolla ja midfullnessharjoituksilla on mahdollista tulla tietoiseksi ensinnäkin tajunnantilojen moninaisuudesta sekä siitä, miten huomaamatta me liu'umme yhdestä tajunnantilasta toiseen. Aikaa myöten kehittyy myös taito paremmin tunnistaa ja ennakoida omia tajunnantiloja - sekä edistää toivottoja mentaalisia valmiuksia omassa elämässä.

Eräs keskeinen mindfulness-harjoituksiin liittyvä ongelma on kuitenkin se, että tajunnantilat hyvin vahvasti asetetaan hierarkiseen järjestykseen ja sanotaan, että esimerkiksi läsnäolo olisi hierarkisesti tärkeämpää kuin haaveilu tai poissaolo, vaikka tajunnantilojen luontaiseen vaihteluun - kuten virkistävään ja terveelliseen unennäköön liittyy se, että kuljemme päivän aikana useiden eri tajunnantilojen lävitse.

(Tajunnantilojen vaihtuessa haaveilevaksi meidän aivomme esimerkiksi todennäköisesti lepuuttaa tiettyjä aivojen alueita, mutta tätä tulisi tutkia kokeellisesti. Joka tapauksessa aivomme ovat hyvin monipuolisesti erikoistuneet erilaisiin tehtäviin ja yhden alueen rasittaminen tuottaa voimakkaampaa uupumusta kuin monipuolinen ja vaihteleva tehtäväkirjo, jossa myös tajunnantilat kulkevat tietyissä sykleissä.)

Päivän kuluessa vaihteleviin tajunnantiloihin esimerkiksi kuuluvat:
Haaveileva/ poissaoleva
Intensiivisesti keskittynyt /rennosti tarkkaileva
Kärsimätön, touhuava / rauhallinen, odottava
Sosiaalinen, avautunut / sisäänpäinkääntynyt, vetäytyvä
Jännittyneesti ympäristöä tarkkaileva / turvallisuuteen luottava

Keskittymisemme esimerkiksi ajoittain tiivistyy ja ajoittain taas herpaantuu, mikä on aivan luonnollista*. Jotkut saavat helpommin kiinni nykyhetkestä ja toisen kulkevat ajatuksissaan kauas historiaan tai ennakoivat tulevaisuutta.


Luovuus edellyttää tiettyä huoletonta ja leikkisää tajunnantilaa

Voimme helposti tunnistaa, jos loman aikana pääsemme tavoittelemaamme huolettomaan ja rentoituneeseen mielentilaan. Samoin osaamme sanoa, jos tärkeän työtehtävän tai luovuutta vaativan taiteellisen harjoituksen aikana iskee päälle kunnon flow. Myös urheilijat tietävät, että hyvä suoritys vaatii oikeanlaista luottavaista, innostunutta, sopivasti jännittynyttä tilaa, jotta keho olisi virittynyt täydelliseen suoritukseen. Silti emme ole tottuneet psykologiassa tai neurologiassa puhumaan tajunnantiloista - tai ymmärtäneet kuinka niihin päästään. Varsinainen tajunnantilatutkimus on vasta alkutekijöissään. Minäkään en pidä päässäni piuhoja siltä varalta, jos saisin täydellisen aivokuvan vaikkapa runon idean syntyhetkellä.

Mielentilojen tutkimuksesta tekee monimutkaista myös se, että ne ovat vahvasti sidoksissa sosiaalisuuteen. Kuten aiemmin mangustien yhteydessä totesin, monesti tiettyyn mielentilaan pääseminen edellyttää sopimuksia ja keskinäistä luottamusta. Jos luotan kuljettajan ajotaitoihin, saatan automatkan aikana vaipua ajatuksiini tai katsella levollisesti maisemia. Jos en luota kuljettajaan, on hyvin todennäköistä että katselen tielle ja toivon, ettei eteen hyppää hirveä tai betoniporsasta.

Mielentilat ja persoonallisuuspiirteet ovat joskus vaikeasti toisistaan erotettavissa, kuten myös sosiaaliset roolit. Lumikin seitsemän kääpiötä on Disney-versiossa nimetty aika erikoisella tavalla, jos sitä miettii tarkemmin:

Viisas, Jörö, Lystikäs, Unelias, Nuhanenä, Ujo, Vilkas

Viisaalla ja Lystikkäällä on ehkä päällä tietty rooli. Viisas on joukon johtaja, kenties siksi että on vanhin - onko hän edes? Lystikäs on ehkä jotenkin hölmö tai sitten hän vain hölmöilee tahallaan - sitäkään en muista niin tarkkaan.

Vilkas on ehkä ADHD-tyyppiä, Ujo kaiketi epävarma itsestään ja Jörö antisosiaalinen kyynikko - mutta miten joku voisi kaiken aikaa sairastaa flunssaa? Onko kyse siitä, että Nuhanenä olisi vaikkapa allerginen jollekin mitä on kääpiöiden elinpiirissä tai ruoassa?

Entä sitten Unelias? Voiko joku olla kaiken aikaa unelias tai toinen koko ajan flunssassa? Kai se on mahdollista.

Kyse on lapsille suunnatusta animaatielokuvasta, joten emme voi vaatia täydellista realismia. Tarina Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä osoittaa silti sen, miten me ihmiset lapsesta saakka haluamme löytää maailmasta pysyvyyttä. Tutkimusten mukaan ensivaikutelmamme jostakin henkilöstä on usein hyvin pysyvä. Jos hän on tapaamishetkellämme unelias, kärttyisä tai nuhainen, me muistamme hänet ikuisesti juuri sellaisena.

Kun priorisoimme itsessämme ja muissa ihmisissä pysyvyyttä, kuinka me siis edes voisimme tulla tietoiseksi siitä, millä tavalla omat tajunnantilamme päivän aikana vaihtelevat? Mekin olemme joskus viisaita ja joskus jörötämme. Joskus meitä unettaa, eikä kukaan välty nuhaisuudelta.

Keskittyneisyyttä, luovuutta tai jopa onnellisuutta voi silti harjoitella - ja onneksi paradigma on hitaasti kääntymässä siihen suuntaan.


Onnellisuustutkimus kenties viimeinkin muuttaa psykologian painopisteitä niin, että kiinnostumme myös inhimillisistä tajunnantiloista?

Tyytyväisyys, turvallisuus, rauhallisuus ja keskittyneisyys - "tahtotilat" ja mitä niitä on. Mielentilat eivät mene yksiin tautiluokitusten kanssa. Ne ovat ehkä liian jokapäiväisiä kerätäkseen rahoitusta lääkefirmoilta tai ansaitakseen. Emme osaa tutkia menestyksen osatekijöitä tai hyvinvointia, koska lääketieteemme pyrkii lähtökohtaisesti hoitamaan sairauksia, eikä terveyttä.

Ehkä kyse on priorisoinneista. Kiinnostumme tajunnantilan muutoksista vasta sen jälkeen, kun olemme selvittäneet mistä psykoosissa tai epilepsiakohtauksessa on kyse. Tajunnantilojen muutokset ovat liian haalea ja rauhallisesti liikkuva kohde kiinnittääkseen huomiomme.

Perinpohjainen mielentilojen tutkimus voisi kuitenkin radikaalisti kehittää itsetuntemustamme tai parantaa modernin ihmisen elämänhallintaa. Ehkä vieroksumme myös liian tungettelevaa itsetutkiskelua? Vaistomaisesti haluamme säilyttää tietyn etäisyyden itseemme, jotta luonnolliset ja kulttuuriset minuuteen liittyvät illuusiot eivät joutuisi koetaltaviksi.

Me pelkäämme itsemme tuntemista kaikkein näkyvimmin silloin, kun uskottelemme itsellemme, että tietenkin me tunnemme oman tietoisuutemme, koska se on meille lähin ja arkisin asia. Kuitenkin samaan aikaan me elämme täysin tietämättömänä siitä, miten oman mielemme kokonaisuus häilyy, muuttuu ja hallitsee tietoista ajatteluamme monien näennäisesti vapaiden valintatilanteiden kautta.

Emme kehity elämänhallinnassa, ennen kuin myönnämme, että tarvitsemme parempaa näkemystä elämänhallintaamme - että meillä on jokin ongelma. Samoin me emme edes tiedosta, että mielentilamme hallitsevat meitä, kun kiellämme, että olisimme eri tilanteissa tai eri ihmisten seurassa eri henkilö.

Oman minuutemme yhtenäisyyden ja pysyvyyden illuusio on suurin este rakentavalle keskustelulle, mutta kenties vielä kymmenienkin vuosien kuluttua vain meditaation harrastajat tai huumeidenkäyttäjät edes myöntävät, kuinka monisäikeinen ja moniääninen - ja etenkin hämmentävän mutkikaasti kaunis asia on ihmisen minuus - vaikka sen koko julkisivu onkin pelkkä hienosti lavastettu petos, emmekä me itse ole oman minuutemme julkisivun takana, vaan me seisomme sen edessä.

Minuuden lavasteet on pystytetty aina itse kunkin omaa meitsiä varten. Ihminen ei ole minuutensa teatterissa näytelmän ohjaaja, vaan ensi-iltaan saapunut hyväuskoinen vieras.


*Keskittymiskyvyssä on tietenkin isoja yksilöllisiä eroja riippuen siitä, jos persoonallisuutemme on lähempänä ADHD-tyyppiä tai esimerkiksi Aspergeria, ja kaikki ihmiset luonnollisesti sijoittuvat eri kohtiin persoonallisuuksien kirjoa, pitkällä janalla, jossa normaali monesti ymmärretään "terveeksi", vaikka se on vain neurotyypillistä keskimääräisyyttä.

Omaleimaisen ajattelun taito, osa 1

Haluan palata vielä hätiköinti-teemaan.

Oletetaan aluksi, että vastustan viinien myynnin vapauttamista lähikauppoihin - kuulostaako se yhtään uskottavalta? Vaikutanko sellaiselta ihmiseltä, joka vastustaisi alkoholipolitiikan keventämistä?

Mistä ihmeen syystä minä vastustaisin viinien myymistä marketeissa? Tuleeko mieleen jotain mahdollisia syitä?

Niitä saa vapaasti esittää lisää kommenttiosiossa. Haluan tietää, mitä ihmiset kuvitelevat minun edustavan, jos kuulevat minun vastustavan viinien .

Järjestän viininmaistajaisia ja silti vastustan sellaista uudistusta. Olenko hullu!? Vai liittyisivätkö nämä kaksi asiaa jotenkin yhteen.

Nyt ollaan hätiköimisen herkullisella maaperällä. Ennakkoasenteet, luokittelut ja spekulaatiot ovat kaikki osa hätiköimisen suurta perhettä.

Jos omaa ajatteluaan tahtoo kehittää ennakkoluulottomampaan suuntaan, on hyvä perehtyä perin pohjin hätiköimisen pitkään sisään rakennettuun traditioon.

Miksi vastustaisin viinien tuomista lähikauppoihin?

Voisiko se johtua siitä, että olen absolutisti? Ei. Se ei päde minuun.

Ovatko syyt uskonnolliset? Miksi ihmeessä? Jeesuskin muutti veden viiniksi, enkä sitä paitsi edes usko mihinkään ihmeisiin.

Ehkä minun pitäisi useammin kirjoittaa esseeni arvausleikin muotoon. Tämä on paljon hauskempaa näin.

Kävisikö selitykseksi se, että työskentelen Alkossa. Syyni ovat siis perin pohjin itsekkäät. Myyn päivät pitkät kovaa viinaa, mutta kiellän viinien myymisen lähikaupoissa, koska pelkään oman asemani puolesta. Voisi käydä niin, että oma työpaikkani lakkautettaisiin, koska viinien myynti siirtyy marketin puolelle, eikä pelkällä Leijona-vodkalla pidetä pystyssä jokaista viinamonopolin sivukonttoria.

Miksi ihmeessä kenellekään tulisi edes mieleen, että vastustaisin viinien myymistä lähikaupoissa jostain raamatullisesta syystä, jota ei löydy edes Raamatusta?

Silti sekään selitys ei ole tosi. En vastusta muutosta siksi, että työskentelisin Alkossa. Oikeasti olen suuren olutpanimon osaomistaja. Pelkään, että viinikaupan vapauttaminen vähentäisi kotimaisen oluen kysyntää.

Kusetusta sekin. Olen vain pahainen tarjoilija paikallisessa pubissa. Viinit silti uhkaavat minunkin ammattiani, koska asiakkaat saattaisivat jäädä kotiin tissuttelemaan, jos viinejä saisi ostaa jokaisesta lähiöstä.

Pelkään silti Suomen vaihtotaseen puolesta. Jos viinit tulisivat lähikauppoihin, me maksaisimme entistäkin enemmän alkoholistamme ulkomaisille tuotajille. On oikeastaan aika viisasta protektionismia, että viinit pysyvät monopolin suojissa ja niiden hinta on hilattu korkealle. Se pitää vaihtotaseemme terveenä.

Ajattelumme muuttuu omaleimakseksi, kun ensin tiedostamme yhtä ja toista ajattelumme normaaleista kulkureiteistä ja konventioista

Vielä ei ole ihan tarkaalleen ottaen edes selvinnyt vastustanko oikeasti viinien tuomista lähikauppoihin tai mistä syistä.

Miksi se olisi edes tärkeää? Miksi minun tulisi ilmaista mielipiteeni, jos voin pitää mielipiteeni salassa ja ilmaista ainoastaan joukon perusteita.

Eihän tarkoitukseni ole kääntää kenenkään päätä oman mielipiteeni mukaiseksi, vaan tuoda esiin joukko näkökantoja.

Miksi se on niin vieras ajatus nettikolumnissa tai edes lehtiuutisessa ja tieteellisessä artikkelissa?

Eikö ole aika pelottavaa, että me emme saa puhua syistä, ellei meillä ole jotakin taustasyytä.

Emme saa tuoda esiin todisteita tai perusteluja, ellei tuomioistuin ole ensin nimittänyt meitä puolustajaksi tai syyttäjäksi.

Emme voi toimia keskustelussa, elleivät kuulijat voi muodostaa meistä ennakkokäsitystä - olemmeko me heidän puolellaan vai heitä vastaan.

Vai emme muodostaisi mitään selkeää kantaa, tulevat muut tekemään sen meidän puolestamme ja he päätyvät aika usein siihen hätiköityyn johtopäätökseen, että olemme kaksinaamaisia juonittelevia kusipäitä, jos yritämme pysyä puolueettomina.

Tarkoituksenmukainen vapaudenriisto (eli tähtäimenä putkijuoksuyhteiskunta?)

Vapauden paradoksit: Luonnollisuudesta ja vapaaehtoisista rajoituksista.

Määritelmiä on monia, mutta yksi mahdollinen tapa erottaa toisistaan taide, viihde tai sivistys riippuu suhtautumisesta luonnollisiin haluihin. Monesti luonnollisuus koetaan viihteessä positiiviseksi asiaksi, kun taas sivistysen kantilta se nähdään likaiseksi tai vähintään epäilyttäväksi. Taiteilijat joutuvat tavalla tai toisella käsittelemään tätä ristiriitaa, sillä ihmiselle on usein luonnollista olla itsekäs, ahne, ennakkoluuloinen tai laiska. Myös köyhyys, sairaus ja kuolema ovat mitä luonnollisempia asioita, joiden olemassaoloa taiteilija ei voi sivuuttaa.

Itse en siis haluaisi määritellä taidetta niinkään viihteen vastavoimaksi, vaan hyvä taide sisältää samaan aikaan sekä aistillisesti vetovoimaisia ja suorastaan kiihottavia elementtejä, että kasvattavia ja sivistäviä oivalluksia. Joskus ihmistä kasvattaa jo pelkästään se, että hän saa haluamansa ja huomaa sen tyhjyyden.

Elämämme missä tahansa kulttuurissa on tasapainottelua luonnollisuuden sekä normatiivisen kurin välillä. Ihmiselle on myös luonnollista määritellä ja omaksua sääntöjä. Olenkin joskus aiemmassa kirjoituksessani jo todennut, että ihminen on eläin, jolle on luontevaa käyttäytyä epäluonnollisesti ja joka hyvin luonteekkaasti toimii omaa luontoaan vastaan.

Tämä sama ristiriita korostuu vahvasti taolaisuudessa, johon myös kung-fu monilta osin perustuu. Asiat eivät kuitenkaan ole mustavalkoisesti joko tai. Päämääränä eivät ole erottelut, vaan synteesit. Ihminen voi harjoittelun avulla muuntaa keinotekoisia ja jopa aluksi mahdottomalta tuntuvia taitoja itselleen täysin luonnollisiksi. Lopulta me toteutamme kulttuuria ikään kuin reagoisimme täysin vaistonvaraisesti, mistä taolaiset käyttävät nimitystä wu-wei.

Helpoiten tämän ilmiön voi kokea esimerkiksi autoa ajaessaan, kun vaipuu ajatuksiinsa ja yhtäkkiä huomaa olevansa perillä, vaikka ei ole moniin minuutteihin tiedostanut edes ajavansa autoa. Vastaavasti joku saattaa puhelimessa keskustellessaan samaan aikaan raapustaa paperille piirrosta, jota hän sitten puhelun jälkeen ihmettelee - kuin se olisi maagisesti ilmestynyt siihen tyhjästä. Aivomme oppivat lukuisten toistojen kautta toimimaan lähes automaattisesti.

Tärkeintä keinotekoisissa rajoituksissa ja harjoituksissa on sääntöjen (tai säätöjen) tarkoituksenmukaisuus. Yleensä opiskelija suhtautuu kiitollisesti ankaraankin koulutukseen, jos hän kokee sen aikana oppineensa jotakin, mistä aidosti on hyötyä joko työelämässä tai elämänhallinnassa.

Suuri kysymys nykyajassa onkin, millaiselle kehittävälle pakkovallalle meidän tulisi antautua ja omistautua? Etenkin liberalistisessa yhteiskunnassa eläminen vaatii määrätietoisuutta ja itsekuria, joka täytyy omaksua kasvatuksen kautta. Myös vapauttamme lisäävä tekniikka itse asiassa vain lisää hyödyttömien mielitekojen mahdollisuuksia tarkoituksenmukaisten prosessien kärsiessä. Vapaus syödä herkkuja muuttuu yllättäen vapauden rajoitteeksi, kun emme jaksa nousta sohvalta tai kävellä portaita.

Epämukavuuksien satumaa

Vaihtoehtojen silkka lukumäärä vaikeuttaa keskittymistä oleelliseen, mistä syystä monet vapauden ammattilaiset täysin tietoisesti luovat itselleen teknologisia tai ajankäytöllisiä rajoituksia.

NYT: Tämä mies menee "vankeuteen" saadakseen työnsä tehtyä, ja suosittelee sitä kaikille suomalaisille 

http://nyt.fi/a1305959694520

Kyse on tietenkin residenssistä, jota hengellisyyden etsijät tai luovan työn tekijät ovat iät ajan hyödyntäneet edistääkseen työrauhaa ja keskittymiskykyä.

Leirikeskuksessa ei ole internetiä.
Ei älypuhelimia.
Ei musiikkilaitteita.
Ei mitään häiriötekijöitä.
"Me eletään niin hektisessä maailmassa, että pitää suostua menemään vankilaan, jotta voisi keskittyä johonkin asiaan kunnolla", Saarakkala sanoo ja naurahtaa.

Jotkut tarvitsevat rajoitteiden lisääntymistä, jotta voisivat kääntää vaihtoehtoja vertailevan ja leikkisän moodin kovaksi tekemiseksi.

Toiset taas samaan aikaan kaipaavat eristäytymistä päästäkseen eroon kovista paineista ja tunteakseen itsensä hetken ajaksi irralliseksi velvoitteista.

http://www.talouselama.fi/uutiset/erikoinen+ilmio+stressaantuneet+liikemiehet+menevat+vapaaehtoisesti+vankilaan+rentoutumaan/a2246350

"Etelä-Koreassa stressaantuneet liikemiehet voivat lukita itsensä kahdeksi vuorokaudeksi vankiselliin rentoutumista varten..."

Vapauden ja vaihdottomuuden on pitkään ajateltu olevan toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja - ehkä liittyen kylmän sodan vastakkainasetteluihin - mutta nykyään olemme siirtymässä eräänlaisen matavapauden aikakaudelle, jolloin ihmiset saavat päivästä tai mielentilasta riippuen valita ovatko he vapaita vai soveltavatko elämäänsä tiettyjä rajoitteita.

Vapaushan on usein kaksisuuntainen sopimus sikäli, että jos päätämme yhteisesti, että Facebook on auki myös sunnuntaisin, se tarkoittaa sitä, ettemme edes sunnuntaina ole suojassa työelämämme velvollisuuksilta, koska pomo voi mikä päivä tahansa kuumottaa seuraavan tai edellisen viikon työkiireillä. Meidän on myös hyvin vaikea vapauttaa itseämme siltä tunteelta, ettemme voisi yrittää vielä enempää.

Joka hetki pelkäämme että jokin kokemus jää kokematta, jos emme säntää mahdollisuuksiemme perään. Mahdollisuus levätä tuntuu vähemmän hohdokkaalta, vaikka se olisi omaksi parhaaksemme.

Jopa eteläkorealaisessa pakkorentoutumisen keskuksessa

"Asiakkaat saavat myös vilkaista älypuhelimiaan kerran päivässä hätätapauksen varalta."

Kirjoitin aiemmin myös siitä, miten vaarini ei aikoinaan halunnut, että kesämökille asennettaisiin puhelinta, koska hän tiesi että puhelimen avulla hänet olisi tavoitettavissa työasioissa. Hänen lapsensa, eli oma isäni ei ehkä aikoinaan ymmärtänyt, miksi piti niin vimmaisesti vastustaa teknologiaa ja ajan muuttumista, mutta minä elän taas sellaisessa maailmassa, jossa paremmin tajuan mitä vaari ajoi takaa. Kyse ei ollut rahasta tai tekniikasta, vaan lomapäivien pyhittämisestä.

Jos luulemme, että teemme mökistä viihtyisämmän muuttamalla sen kakkosasunnoksi kaikkine mukavuuksineen, häivytämme samalla sen kallisarvoisen rajapinnan, joka muodostuu pyhän ja profaanin välille. Mökki järven rannalla lakkaa olemasta vaivalloisten pikku askareiden ja epämukavuuksien satumaa.

Vapaus taitona ja resurssina

Työelämän vapautuessa yhä useampi taiteilija, sisällöntuottaja ja freelancer-duunari joutuu opettelemaan elämistä sellaisessa vapaudessa, joka tuntuu ahdistavan monimutkaiselta ja vaativalta, eikä ollenkaan vastaa Hollywood-elokuvien lupaamaan sankarillisen suoraviivaista toiminnallisuutta.

Oikeistoliberaalit valittavat, että yhteiskunnassamme on aivan liikaa säädöksiä ja normeja, vaikka todellisuudessa niiden syynä on juuri vapauden lisääntyminen - ja vapauksien lisääminen tulee vain lisäämään säätöä sekä yksityiselämässä että byrokratiassa.

Oletetaan esimerkiksi junaverkko, jossa Helsingistä on mahdollista matkustaa vain Tampereella tai Turkuun. Juna-asema on tällöin helppo suunnitella yksinkertaiseksi. Tuolta laiturilta pääset Turkuun ja tuolta Tampereelle.

Kun verkon vaihtoehdot, eli matkustamisen vapaus lisääntyy, siitä väistämättä seuraa monimutkaistumista, eli aikataululistat ja lähtölauturit on vaikeampi hahmottaa - etenkin, jos matkustajat haluavat säilyttää itsenäisyytensä myös matkan suunnittelussa. Kun myös vastuu, eli vapaus lipun ostamisesta siirretään matkustajille itselleen, on seurauksena koko joukko stressaavia valintatilanteita, josta on seurauksena otsalohkossa tykyttävää valintaväsymystä. Lähtöjäkin on lukumäärällisesti enemmän, samoin hintatarjouksia ja maksuvaihtoehtoja, joten ensikertalaiselle vapaus näyttäytyy pelottavalta.

Normatiivinen yhteiskunta on kuin vahvasti automatisoitu sähköauto, jonka konepellin taakse kaikki johdot on piilotettu. Näkyvissä on vain pari hassua nappulaa, koska systeemi perustuu enemmänkin luottamukseen kuin vaihtoehtojen runsauteen. Vapaa yhteiskunta muistuttaa enemmän lentokoneen ohjaimistoa. Me anelemme yhä vain lisää vapautta, mutta samaan aikaan harva jaksaa pelejä, joissa on runsaasti mikromanagerointia.

Tietokonepelien suosiosta voimme päätellä, että useimmat ihmiset suosivat melko autoritaarisesti ohjattuja putkijuoksuja, jossa vaihtoehtoja on hyvin rajallinen määrä ja selostaja (välianimaatiot) tai matkanjohtaja (kertoja, opasteet) huolehtii etenemisestä. Tietokonepelit ovat eräänlainen jättiläismäinen ihmisluonnon koelaoratorio, jossa ehkä selvitetään myös suurinta onnellisuutta tuottavan yhteiskunnan salaisuuksia.

Siinä yhteiskunnassa ei näyttäisi olevan kovinkaan paljon valikkoja. Monille on myös tärkeintä saada kokea sama peli aivan samalla tavoin edettynä kuin kaikki muutkin ihmiset - samaan aikaan, kun peli on uusi ja kaikki vielä hypettävät sitä. Tärkeämpää on yhteenkuuluvaisuuden tunne ja kokemus saavutuksista kuin haaksirikko vapauden tuntemattomalle rannalle. Myös haasteiden vaatimustason on syytä olla sopivan matala, jotta casual player ei tuskastu.

On päräyttävää miettiä esimerkiksi seuraavaa postausta koulutuksen, työelämän tai koko yhteiskunnan näkökulmasta.

http://www.ign.com/boards/threads/linear-vs-sandbox-games.452888611/

I've played a number of linear shooters over the years which I have enjoyed immensely. Most notably...

Half-Life (pc)
Half-Life 2(pc)
Max Payne 1 & 2 (pc)
No One Lives Forever 1 & 2 (pc)
Red Faction 1 (pc)
Halo 4 (xbox)
Black Ops 2 (xbox)

I've tried a handful of games which are "open world" or sandbox games including Far Cry 1 (PC), Far Cry 2 (xbox), Red Dead Redemption (xbox) to name a few.

I find I much more enjoy the linear games. I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games. I like being able to play through the story as it was intended to be told. I find the only way to successfully do this is with a very well written linear game.

Half-Life really set the bar high for me 15 years ago and is a great example of a linear game done perfectly.

So that leaves the question... which is the more enjoyable and why? Seems like a lot of game reviewers prefer the open world games. I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do.

Nostan esiin kolme kohtaa:
1.) I find myself having to invest too much time trying to figure out "what's next" in the open world games.

Myös todellisuudessa meidät voi vallata tunne, että pitäisi selkeämmin tietää mitä seuraavaksi - aika on koko ajan vähissä ja missaamme mahdollisuutemme, jos haahuilemme minne sattuu.

2.) I like being able to play through the story as it was intended to be told

"...as it was intended to be told" on lause, jonka usein kuulee myös taiteen ja runouden yhteydessä. Kuinka tätä tulisi tulkita? Mikä on elämäni oikea ja virallinen merkitys? Liika vapaus muuttuu helposti eksistentialistiseksi ahdistukseksi siitä, että olemme jotenkin kadottaneet asioiden alkuperäisen ja todellisen merkityksen.

3.) I wish I could get into them, but get so frustrated having to constantly figure out where to go and what to do. 

"...I get so frustrated..." Mitäpä tähän sanoisi? Vapaus tuottaa monenlaista ahdistusta, eivätkä ihmiset pelkää myöntää sitä, kunhan kyse on jostain muusta kuin poliittisesta tai filosofisesta keskustelusta, jossa vapaus on korkein arvo ja sen kritisoiminen on ehdoton tabu.

Internet mahdollistaa asioista keskustelemisen aivan uudella tavalla, koska voimme ohittaa niin helposti keskustelukontekstin sisäänrakennetut normit ja etsiä yhteyksiä, joissa samat sanat tuottavat puolivahingossa rehellisempiä mielipiteenilmauksia, joihin kylmän sodan rintamalinjat eivät enää ulota pakkovaltaansa.

Tietokonepelit ehkä tulevat aikaa myöten paljastamaan, millä tavoin koululaitoksen kepit ja porkkanat on suunniteltava, jotta pelaajat saataisiin tehokkaimmin koukutettua itsensä kehittämiseen.

On kuitenkin tarpeellista samaan aikaan myös kehittää vapauden käsitteistöä. Me tarvitsemme uutta sanastoa sekä nykyistä monimutkaisempia filosofisia erotteluja, jotta voisimme ymmärtää millainen vapaus on meille hyväksi ja millainen vapaus tuottaa vain ahdistusta - joka aikaa myöten voi luoda kasvuedellytyksiä monenlaiselle vapautta kaventavalle ääriajattelulle, kuten nationalismille ja kiihkouskonnoille.

Tarvitaan kehittyneitä vapaustaitoja, jotta yhä useammat osaisivat vaatia parempaa vapautta ja tuntea olonsa kotoisaksi vaihtoehtojen paljoudessa. Valitettavasti vapauksiemme jalostaminen tulee vaatimaan meiltä entistä enemmän itsekuria ja fiksusti suunniteltuja normeja, jotka radikaalilla tavalla lisäävät vapauttamme, vaikka me aluksi taistelisimme niitä vastaan.

Epävarmuuden sietokykymme on hyvin rajallinen

Oman määritelmäni mukaan relativismi on kykyä elää epätietoisuudessa. Siinä on kuitenkin kaksi aivan yhtä haastavaa puolta: ensinnäkin on haastavaa olla arvailematta, jos ei tiedä - ja toiseksi on vaikea tulla toimeen muiden ihmisten kanssa, ellei muodosta asiosta selkeää ja avointa kantaa.

Ihmiset hyvin usein tösäyttävät aivan suoraan. että täytyyhän sinulla olla jokin mielipide?! Kyllähän nyt ihmisellä jokin mielipide täytyy olla!

Miksi?

Esimerkiksi jos puhuisimme siitä, onko avaruudessa elämää. Miksi minulla täytyisi olla asiasta mielipide, jos olemme yhtä mieltä siitä, että emme voi sanoa varmuudella?

On suorastaan piinallisen selvää, että me emme vielä tiedä onko avaruudessa elämää vai ei - tai onko se meidän tavallamme älykästä - tai kenties älykkäämpääkin.

Emmehän me tiedä totuutta. Miksi sitten pitäisi olla mielipide?

Mutta pitäähän kaikilla joku mielipide olla!?

Olen aiemmin hätiköinnistä kirjoittaessani kenties käyttänyt sellaisia termejä kuin oletettu johtopäätös tai oikaistu johtopäätös. En nyt muista olenko. Ei se ole tärkeää.

Joka tapauksessa tarkoitan oikaisemisella esimerkiksi sitä, että jos nyt ilmoittaisin, etten usko avaruudessa olevan elämää, joku voisi päätellä tästä, että sanon niin, koska olen tunteeton ihminen. Minä siis en uskoisi avaruudessa olevan elämää, koska olen mielikuvitukseton ja kylmä.

Tämä jonkun hahmotttava taustaoletus siis voi kulkea kutakuinkin niin, että me myönnämme uskovamme avaruusolentoihin, koska se on jännittävää - ja jos emme halua ajatella elämämme jännittävässä maailmankaikkeudessa, me itsekin olemme silloin totaalisen tylsiä.

Vähän niin kuin ihminen, joka olettaisi, että Schrödingerin kissa on kuollut, olisi todella julma ja tunteeton ihminen, koska hän toivoo kissan kuolemaa. Mitä surua se tuottaisikaan Schrödingerille!

Huomaatko kuinka minä nyt puolestani oikaisen arvaillessani syitä sille, miksi joku reagoisi negatiivisesti minun negatiivisiin arvauksiini. Eihän se välttämättä menisi niin. Minä vain spekuloin. Hänen päättelyetjunsa voisi kulkea aivan toisia reittejä ja päätyä aivan eri johtopäätöksiin.

Esimerkiksi puheena oleva joku saattaisi päin vastoin ilostua siitä, etten usko avaruudessa olevan muuta elämää. Hänen mielestään se paljastaisi, että olen tiedostava ja empaattinen ihminen, joka ajattelee kaikkien parasta. Minähän sanon näin vain siksi, että pidämme suurempaa huolta oman planeettamme eliölajeista ja uusiutumattomista resursseista, jos emme maalaile avaruutta täyteen asuttavia planeettoja. Ihanaa, että joku muukin kantaa huolta tästä kenties ainoasta elämän esiintymispaikasta.

Mutta hetkinen, mistä hän nyt muka voi päätellä minun motiivejani! Enhän minä tuollaista sanonut. En minä ole edes väittänyt, etten uskoisi avaruudessa olevan elämää. Sanoin vain, että ihmisiltä menee hermot, jos en sano juuta tai jaata.

No, uskonko minä sitten älylliseen elämään tähtien tuolla puolen?

Miksi minun pitäisi muodostaa mielipide? Miksi ei riitä se, että pidän kysymyksen avoimena?

Kysymyksen avoimena säilyttäminenhän juuri ruokkii minun mielikuvitustani, koska silloin katsahdan innoissani jokaisen avaruusaiheisen uutisen, siltä varalta että siinä tarjottaisiin uutta todistusaineistoa. Tieto voisi viimeinkin kääntää pääni suuntaan tai toiseen suuressa kysymyksessä: onko avaruudessa elämää?

Niinkö minä sitten ajattelen? Onko tämä minun lopullinen perusteluni. Haluanko odottaa lisätodisteita?

No ei se nyt ihan niinkään mene. Kyllä minä joinakin päivinä huomaan kallistuvani enemmän yhdelle kannalle kuin toiselle. Miksi se on niin tärkeää, että meillä on joka kysymykseen jokin valmis mielipide?

Niin, miksi ihmeessä se on meille niin tärkeää?

Eikö se muka ole ilmiselvää? Emmehän me voi sijoittaa sinua mihinkään leiriin, ellemme tiedä miten sinä asioista ajattelet.

Ikävä ilmaus: "sijoittaa henkilö leiriin". Herää aika pahat vibat. Onko epätietoisuuden kanssa niin vaikea elää? Kysehän on nyt aika triviaaleista asioista.

Voihan se esimerkiksi aivan hyvin olla mahdollista, että joku on vieraan vallan agentti. Siksi hän pimittää omat mielipiteensä? Hän ei halua paljastaa itsestään liikaa.

Vieraan vallan agentti tai relativisti?

Hyi hitto! Kukaan agentti ei olisi niin tyhmä, että esiintyisi relativistina. Hänethän kivitettäisiin heti.

Geenimuuntelun suurin uhkakuva on, ettei se ole vaaraksi ihmiselle

Helsingin Sanomat on taas onnistunut julkaisemaan puolueettoman pikatutkimuksen, jossa tarkkaan valikoidut sitoutumattomat asiantuntijat puolustavat juuri niitä näkökulmia, joille jutun kirjoittaja on etsinyt tukea:
Onko muuntogeenisiä ruokia turvallista syödä? HS selvitti, mitä riippumattomat tutkijat sanovat

Huomattakoon tässä kohtaa, että uskon itse vahvasti GMO-ruoan turvallisuuteen, mutta haluaisin keskustella tyystin muunlaisista uhkakuvista. Kuluttajilla tuskin on suurtakaan huolta siitä muuntogeeninen soija muuttaisi hänet mutanttikilpikonnaksi, mutta tämä fakta ei mitenkään lievennä geenimuunteluun liittyviä vaaroja toisilla elämänalueilla.

Tarkastellaan aluksi Helsingin sanomien jutun pääotsikkoja, jotka kaikki on muotoiltu geenimuuntelun saavutuksia kyseenalaistavasta näkövinkkelistä:
1. Gm-tuotteiden turvallisuudesta ei ole riippumattomia tutkimuksia.

2. Gm-ruoka sisältää arvaamattomia terveysriskejä.

3. Gm-kasveihin on siirretty luonnottomuuksia, kuten kalan geenejä.

(Jo tässä kohtaa on syytä huomata, että kun alustetaan aihetta kriittisillä otsikoilla ja sitten pyydetään asiantuntijoita vastaamaan kysymyksenasettelun kritiikkiin, ratkaisu jo itsessään synnyttää hyvin yksipuolisen tulokulman, jolla ei ole paljoakaan tekemistä puolueettomuuden kanssa. Argumentit esitetään toimittajan valikoimia ontuva väittämiä vastaan, jolloin ne tarkoituksellisesti tarjoavat etupäässä todisteita geenimuuntelun hyötynäkulmien tueksi - tai korostavat vastapuolen tietämättömyyttä, kun se ei ole osannut keksiä tämän parempia kritiikin aiheita... jotka toimittaja itse on suuressa laupeudessaan muotoillut heidän sijassaan.)

Kolme ensimmäistä kysymystä mielummin sivuuttaisin kokonaan, koska ne ovat melko epäoleellisia, eivätkä geenimuuntelua vastustavat poliittiset aktivistit tai tutkijat yleensä edes esitä tällaista kritiikkiä. Nykyään ne nousevat esille mediassa lähinnä vain siitä syystä, että saataisin aikaan huolestunutta hysteriaa... mutta onko se todellisuudessa kenenkään etujen mukaista, vai pikemminkin nykyteknologian mahdollistaman rajattoman kommunikaation tahatonta seurausta? Uhkakuvia kenties luovat aktivistiryhmien sijaan foorumien ja blogi-klikkien persoonattomat puppugeneraattorit, jolla on oma tahdo luoda kaaosta, hieman kuin näkymättömällä kädellä on tapana juosta kuin päätön kana.

Hyvin yleisesti väitetään - esimerkiksi Skepsiksen Huuhaa-palkintoperusteissa, että hysteriaa tahtovat lietsoa etenkin geenimuuntelun vastustajat. Pitääkö tämä sitten paikkansa? Tutkitaan väitettä. Miten geenimuuntelua kommentoivat A) puolueeton media, B) geenimuuntelun puolustajat sekä C) geenimuuntelun kriitikot?

Miten media uutisoi geenimuuntelusta ja miten yleisö siihen reagoi?

Tällä hetkellä en omista netti-Hesarin rajattomia lukuoikeuksia, joten tutkin vain esiin nousevia otsikkoja, enkä niiden sisältöjä.

Helsingin Sanomien aiemmat geenimuuntelu-otsikot ovat keränneet yleisökommentteja seuraavalla tavoin:
Kaikki eivät kannata geenimuuntelua (28.7.2013)
(3) kommenttia - http://www.hs.fi/talous/a1374895230056

Geenimuuntelu ei tepsinytkään tuholaistorjuntaan (19.3.2014)
(0) kommenttia - http://www.hs.fi/ulkomaat/a1395122577987

Geenimuuntelu ei tepsinytkään maissin tuholaistorjuntaan
(3) kommenttia - http://www.hs.fi/tiede/a1395114208999


Onko muuntogeenisiä ruokia turvallista syödä?
(72+ kommenttia)

Ainakin Hesarissa yleisö innostuu kunnolla keskustelemaan vasta, kun puhe on ruoan turvallisuudesta. Miten on laita muissa suurissa lehdissä? Ilta-lehden sivuilta GMO ja geenimuuntelu tuottavat seuraavanlaisia otsikkoja.

EU:ssa voidaan tulevaisuudessakin rajoittaa GMO-viljelyä 12.6.2014
13 henkilöä suorittelee, ei keskustelua.

Yle: Turussa käytetään nyt geenimuunneltua soijaa 15.7.2013
871 jakoa. Selvästi asia puhuttaa enemmän kun se tulee lähemmäs.

Geenimuunneltu vehnä levisi luvatta peltoon Yhdysvalloissa 1.6.2013121 jakoa. http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2013060117097978_ul.shtml

Voisi kuvitella, että vastustajat olisivat riemuiten jakaneet jälkimmäistä uutista, mutta ilmeisesti kiinnostavampia ovat tapahtumat Suomessa kuin Yhdysvalloissa tai EU-päätökset?

Voisin kerätä enemmänkin otsikoita suomalaisesta mediasta, mutta tässäkin otoksessa oikeastaan jo saa vahvistusta se epätieteellinen mututuntuma, että keskustelua syntyy kiihkeimmin, jos kyse on sellaisen ruoan turvallisuudesta, jota itse pistämme suuhumme.

Jostain syystä syytökset ruoan turvallisuuden nostamisesta pääosaan GMO-keskustelussa kohdistuvat geenimuuntelun vastustajiin, vaikka juuri riippumattomat mediat toimivat sillä logiikalla, että ne keskittyvät teemoihin, jotka keräävät lukijoita ja nostavat esiin näkökulmia, jotka herättävät keskustelua.

Vaikka media ei toimisi tällaisen logiikan mukaan niin lukijat itse jakavat somessa sellaisia uutisotsikoita kuin haluavat. Voiko kukaan edes kontrolloida keskustelun näkökulmia - miksi sitten syytös kohdistuu vain geenimuuntelun kriitikoihin? Otsikoista me näemme, että ennemmin tulisi puhua vaikka siitä, onko GMO edes mikään lupaustensa mukainen ratkaisu ruoan tehotuotantoon, jos se someyleisön sivuuttamien otsikoiden mukaan ei edes toimi kuten on suunniteltu?

Ylipäänsä geenimuuntelua näytettäisiin vastustettavan voimakkaimmin varovaisten byrokraattien toimesta, jotka vaativat näyttöä sen vaarattomuudesta. Silti Hesarin lukijat ovat arvioineet hyväksi argumentaatioksi kommentin, jossa esiintyvät seuraavassa järjestyksessä seuraavat termit:

"Ekolobbarit... foliohatttuiselta haiskahtavat aivopierunsa... viljelemällä koomisia salaliittoteorioita... ekohörhöt... nostaneet itsensä ja uskontonsa terveen järjen ja tosiasioiden yläpuolelle... heidän tehtailemansa mutuväittämät."

Vaikka haluaisin olla millainen foliohattu tai ekolobbari, en minäkään pysty vaikuttamaan siihen, millä logiikalla ihmiset jakavat uutisia geenimuuntelusta. En myöskään mahda mitään sille, jos viranomaiset jostakin syystä ovat foliohattujen kanssa katsovalla kannalla.

Ja minähän en siis edes usko, että geenimuunneltu ruoka olisi vaarallista terveydelle - haluaisin että asiasta keskustellaan muiden perusteiden pohjalta kuin nykyään. Olen nähnyt kuinka suomalainen porvaristo ensin rakentaa ydinvoiman vastustajista sellaisen olkinuken, joka perustuu oletukseen, että ydinvoimaa vastustetaan pelkojen takia - vaikka jo parin vuosikymmenen ajan ydinvoimaa on vastustettu lähinnä siksi että se on liian kallis investointi joka ei maksa itseään edes takaisin sen jälkeen, kun sähköntuotannon keinot monimuotoistuvat: akkutekniikka kehittyy, sähkölaitteet tarvitsevat yhä vähemmän energiaa, talojen lämpöeristysmateriaalit kehittyvät ja aurinkokennot tulevat kyllin edullisiksi laajaan käyttöön.

Suomessa ydinvoiman tukijat elävät yhä siinä uskossa, että kaikki syyt vastustaa ydinvoimaa perustuvat ekohippien irrationaalisiin tunteisiin. Ydinvoiman vastustajien kanssa ei ole edes keskusteltu, jolloin olisi huomattu että he vastustavat sitä taloudellisista syistä. Siksihän ydinvoimaa ei muualla päin maailmaa rakenneta ede niissä maissa, joissa viranomaiset vähät välittävät turvallisuudesta.

Nyt on samalla tavoin käymässä geenimuuntelun kanssa. Sitä puolustetaan etupäässä siksi, että halutaan olla eri mieltä kuviteltujen ekohörhöjen kanssa. Siksi ei geenimuuntelun todellisista hyödyistä tai haitoista oikeastaan edes järjellisesti keskustella julkisuudessa.

Jos joku kirjoittaa osaamattoman ja populistisen kauhuskenaarion geenimuuntelun vaaroista, on hyvin todennäköistä, että se leviää sosisaalisessa mediassa paljon tehokkaammin kuin tällainen joku tällainen mediakriittinen meta-analyysi.

Mistä sitten GMO:n puolustajat ja vastustajat kirjoittavat. Haen seuraavaksi googlesta satunnaisia blogeja.

Geenimuuntelun puolustajien otsikoissa korostuu mikä?

Ensimmäinen selkeästi geenimuuntelua puolustava kirjoitus sanoilla "geenimuuntelu + GMO" löytyy suoraan hakutulosten ensimmäiseltä sivulta:
Vapaasana.net - Geenimuuntelu on turvallista ja pelastaa ihmiset ja ympäristön - tiede on yksiselitteinen
Heti otsikossa esitetään neljä väitettä:
1.) GM on turvallista.
2.) GM pelastaa ihmiset.
3.) GM pelastaa ympäristön.
4.) Tiede on yksiselitteinen.

Vapaasana on ääriliberaalien verkkolehti, jota tuskin voi nimittää tieteen puolueettomaksi edustajaksi. Katsotaan silti mitä artikkelissa väitetään.

"Kaikki merkittävät tiedejärjestöt pitävät GMO:ita turvallisempina tai yhtä turvallisina kuin perinteisiä kasvilajikkeita, samoin EU, WHO, FAO ja UNDP."

Mitään todisteita ei sivustolla esitetä näiden väitteiden tueksi. En ole sitä paitsi kuullut, että kukaan väittäisi geenimuunneltua ruokaa peräti turvallisemmaksi kuin perinteisiä lajikkeita.

Vapaasana väittää seuraavaksi myös näin:

"12 suomalaisten yliopistojen rehtoria, 146 professoria, 215 dosenttia ja 325 tohtoria allekirjoittivat vetoomuksen geenikieltoa vastaan Suomessa."

Haluan tietää mistä tässä on kyse, koska 12 yliopistorehtoria kuulostaa 14-17 yliopiston maassa jo aika merkittävältä.

Helsingin Yliopiston sivuilta löytyy uutinen, jossa selviää, että tieteentekijät eivät ole allekirjoittaneet kieltoja vastustavaa adressia, vaan vaatineet keskusteluun ja päätöksentekoon tieteellisyyttä. Itse asiassa uutisessa selkeästi todetaan, että tutkijat eivät ota kantaa puolesta tai vastaan:

"Päätöksenteon on perustuttava tutkimukseen, toinen adressin alullepanijoista, kasvinjalostustieteen professori Teemu Teeri maataloustieteiden laitokselta painottaa.
- Tarkoitus ei ole ottaa kantaa geenimuuntelun puolesta tai sitä vastaan, vaan korostaa tieteelliseen argumentoinnin merkitystä.
http://www.helsinki.fi/mmtdk/esittely/uutiset/2011/110119_teeri.html"

Jotenkin arvasinkin, että geenimuuntelun puolustajien leirissä korostetaan löyhin perustein näkökannan tieteellisyyttä, sillä aiemmin myös Skepsis oli halunnut korostaa vastustajien epätieteellisyyttä varsin kyseenalaisissa huuhaa-palkintonsa myöntöperusteissa. Skepsis oli kritisoinut yhteiskuntatieteilijöitä siitä, että nämä katsoivat voivansa keskustella geenimuuntelun uhkakuvista. Skepsiskin siis lankesi siihen harhaan, että kyse oli vain terveyskysymyksistä, eikä yhteiskuntatieteilijöillä ollut aihetta pohtia suuryritysten kalliita lisenssejä tai viljelijöiden oikeuksia.
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2014/07/geenimuuntelu-skepsis-raha-ja.html

Vaikka tiedeväki vaatii tutkimuksia päätösten pohjaksi, ovat muutkin kuin uusliberalistit ja skeptikot sitä mieltä, että geenimuuntelu tulisi mitä pikimmin sallia.

Osuvasti seuraava löytämäni "Geenimuuntelun puolustuspuhe" on julkaistu blogissa nimeltään "järki".
http://jarkilehti.fi/2013/09/geenimuuntelun-puolustuspuhe/

Heti alussa tehdään selväksi, että nyt on äänessä puhtain tieteellinen asenne:

Jussi Tammisola eroaa useista aiheen asiantuntijoista siinä, että hän sekä kannattaa geenimuuntelua, että pystyy perustelemaan sanomansa tieteellisillä faktoilla.

Suorassa sitaatissa Tammisola puhuukin ihan asiaa:

“Ministeriöissä ja EU:n lainsäädäntöä tehtäessä pitäisi ehdottomasti kuulla oikeita huippuasiantuntijoita, joilla ei ole mitään poliittisia kytköksiä."

“Tehtäisiin säädöksiä sen mukaan, mitkä ovat tuotteen ominaisuudet, eikä sen mukaan millä menetelmillä tuote on kehitetty. Tämä on ollut kaikkien tiedejärjestöjen viesti kohta kolmekymmentä vuotta, kaksikymmentä viisi vuotta kumminkin. Kaikki maailman suuret tiedejärjestöt toistaa tätä!”

Eihän tässä olekaan ongelmaa yhteiskunta-aktivisten kannalta. Menetelmät vain ovat sidoksissa siihen, kuka voi rahastaa viljelijöiden käyttämistä lajikkeista. Suuryritykset eivät varmastikaan hyväksy sitä, että menetelmät ja lajikkeen alkuperä unohdetaan sitten kun se on todettu hyödylliseksi.

Seuraavassa kirjoituksessa GMO-vapaa Suomi kampanjan aktivisti ja solubiologi käyvät keskustelua, mutta asetelma kääntyykin niin päin, että biologi Liisa Kuusipalo vaatii paljon kiihkeämmin geenitekniikan lisätutkimuksia ennen kuin sitä voidaan hyväksyä:
Maailma.net/artikkelit - Ihana kamala geenimuuntelu

"...geenitekniikka on - jopa vallankumouksellisen - uusi ja kokeellinen tekniikka, jonka seurauksista ei ole varmuutta. Siinä rakennetaan viruksen, bakteerin ja kasvin DNA:n yhdistelmä, joka väkivalloin muuttaa kohdesolun toiminnan. Siirretty keinotekoinen geeni sotkee muun perintöaineksen toimintaa. Tämä näkyy siinä, että läheskään kaikki geeninsiirron kohteet eivät ole halutunlaisia", hän sanoo.
"Myöskään vanhaan jalostukseen vertaaminen ei hänestä toimi, sillä se käytti "koko kasvin perintöainesta sellaisena kuin luonto se oli tehnyt". Kuusipalon mielestä GMO:ta ei ole testattu tarpeeksi ja siitä tiedetään liian vähän.

Itsekin haluaisin aidosti uskoa, että geenimuuntelussa on ihmiskunnan tulevaisuus, mutta monien geenimuuntelun äänekkäimpien puolustajien näennäistieteellinen fanatismi tekee asian todella vaikeaksi.

Vapaasana.net tuottaa niin surkuhupaisia kirjoituksia tieteellisyyden nimissä, että minun on aivan pakko siteerata heitä vielä uudestaan:

"Kuuluisa vihreä anti-GM-aktivisti ja ilmastoaktivisti Mark Lynas sanoi löytäneensä tieteen ja pyysi anteeksi GM-vastustustaan, sanoi olleensa "täysin väärässä" ja myönsi vandalisoineensa GMO-koeviljelmiä sekä kirjoittaneensa The Guardianiin, New Statesmaniin ja muihin lehtiin GM-vastaisia artikkeleita lukematta kai yhtäkään tieteellistä artikkelia aiheesta."

En tiedä mitä artikkelin kirjoittaja haluaa osoittaa sillä, että puhuu tieteestä niin kuin se olisi uskonnollinen totuus, johon yhdessä hetkessä havahdutaan: "...sanoi löytäneensä tieteen..." Jos tämä on ironiaa niin erittäin epäonnistunutta, etenkin jos sivúston tarkoitus on esiintyä tieteen bestiksenä.

Lopussa on aivan mahtava "kai" sana, joka kertoo sivuston koko asenteesta tieteellisyyteen. Jää epäselväksi kenen mukaan aktivisti ei ollut kai lukenut yhtäkään tieteellistä artikkelia, ennen kuin äkisti kääntyi tiedeuskoon. Kaiketi aktivistin uskoontuleminen sitten oli sen hänen elämänsä ensimmäisen tieteellisen artikkelin aikaansaannosta, ikään kuin tieteellisen ajattelun perustan voisi omaksua noin vain yhden hengellisen kokemuksen kautta, lukemalla yhden tekstin, jossa kerrotaan siitä, kuinka tiede on tie, totuus ja elämä.

Mistä tahtoisivat keskustella geenimuuntelun kriitikot?

Leo Stranius kirjoittaa otsikolla "Geenimuuntelun hyödyt ja haitat: Mitä pitäisi tehdä"

"Aiemmin ollaan oltu huolissaan geenimuuntelun terveysvaikutuksista ja lajien hallitsemattomista risteytyksistä. Lisääntyvän tutkimustiedon pohjalta tälle huolelle ei ehkä kuitenkaan enää ole kovin vankkoja perusteita.

Keskeiset ongelmat liittyvät erityisesti 1) luonnon monimuotoisuuteen, 2) torjunta-aineiden ja kemikaalien käyttöön, 3) geenimuunneltujen kasvien leviämiseen sekä 4) suuryhtiöiden vallan kasvuun ruuantuotannossa."http://leostranius.fi/2014/02/geenimuuntelun-hyodyt-ja-haitat-mita-pitaisi-tehda/

Asiallinen kirjoitus on kerännyt kolme (3) kommenttia. Leo Stranius kirjoittaa, että "aiemmin on oltu huolissaan...", mutta ainakin Hesarin jutussa pääpainopiste on yhä ruoan turvallisuudessa.

Suuryhtiöiden vallan kasvu kieltämättä kuulostaa salaliittoteorialta, mutta ovatko yritysetiikka ja maanviljelijöiden oikeudet ekohörjöjen mielipiteiden tuotosta? Näistä ongelmista ovat puhuneet aivan muut tahot, kuten yhteiskuntatieteilijät, ihmisoikeusjärjestöt ja oikeusoppineet.

Luonnon monimuotoisuus nousee esiin myös Safkatutka-blogissa, jossa geenimuuntelun ennakoidaan muuttavan ekosysteemiä arvaamattomaan suuntaan:

"Luonnon ekosysteemejä tutkineet ovat jo pitkään ymmärtäneet, että poistamalla eliöitä ekosysteemistä, sen koko toiminta muuttuu. Japanilaiset huomasivat tämän yrittäessään lisätä kalakantojaan metsästämällä valaat pois aluevesiltään. Valas osaa toimia kestävänä osana ekosysteemiään ja osallistuu itse kalakantojen hyvinvoinnin ylläpitoon. Se nousee meren pinnalle tekemään tarpeensa, koska kalojen ravinnoksi tärkeät planktonit alkavat elää sen ulosteissa. Poistamalla valaat ei poistunutkaan vain peto, vaan myös koko ravintoketjun ravinnon takaaja."
http://safkatutka.fi/vieraskirjoitukset/geenimuuntelu/

Nykyajassa on hyvin erikoista se, miten merkittävään asemaankin pääsevät vaikuttajat ovat usein täysin tietämättömiä vastapuolen argumenttien sisällöstä - ehkä he juuri siksi pääsevät nykyään valtaan, että niin lujasti uskovat omien mielipiteidensä oikeutukseen.

Usein vastapuolen edustajien argumentit valikoidaan kaikkein typerimmästä päästä, jolloin ei tarvitse edes kohdata niitä vasta-argumentteja, joilla oikeasti olisi merkitystä. Joka puolella näkee kiihkeitä ryhmittymiä, jotka ylläpitävät näennäistä keskustelua rakentamiensa olkinukkien kanssa.

Todellisten ihmisten sijaan meidän vuorovaikutuksemme perustuu nykyään liian usein siihen, että vahvistamme ennakkoluuloisia mielikuviamme juttelemalla valikoitujen hölmöjen kanssa, jotta voimme itse kuvitella olevamme huomattavan viisaita.

Kommentoin vielä lyhyesti Hesarin kirjoituksen muita pääkohtia.

Helsingin sanomien kirjoituksen tieteellisyydestä ja puuttuvista näkökulmista

Minua ihmetyttää miksi kaikki kuvissa esiin nostetut henkilöt ovat yhdysvaltalaisia - ja he kaikki myös puolustavat geenimuuntelua, vaikka jutussa aluksi luvataan tarjota puolueeton näkökanta aiheeseen.

Tässä ovat seuraavat Hesarin jutussa esitetyt otsikot, eli väitteet:
4. Geenitekniikka lisää myrkkyjen käyttöä maataloudessa.

5. Gm-kasvit leviävät luontoon ja siirtävät muuntogeenejä sukulaislajeihin. 

6. Gm-kasveihin siirretty Bt-toksiini tappaa monarkkiperhosia ja mehiläisiä.

7. Gm-viljely vahvistaa suuryritysten valtaa ja tekee heistä agrojättien torppareita.

Koko kirjoituksessa ei itse asiassa ole lainkaan suoria sitaatteja, joten emme tiedä mitä mahdolliset riippumattomat tutkijat ovat olleet asioista mieltä.  Jutussa ei myöskään millään tavoin huomioida luonnon monimuotoisuuden näkökulmaa. Kirjoituksessa esitetään huoleksi se, että rikkaruohot eivät ehkä katoa lopullisesti

"Aiheellinen pelko on, että glyfosaattia sietäviä lajikkeita viljeltäessä syntyy tuolle myrkylle vastustuskykyisiä rikkaruohoja. Näin käy tavanomaisessakin viljelyssä aina, kun käytetään pitkään samaa torjunta-ainetta."

Huomattavinta tässä ainoassa aiheellisia pelkoja tunnustavassa katkelmassa on sanan RIKKARUOHO yksipuolinen käyttö. Maanviljelyksessä määritellään kaikki paikalliset ei-hyöty-kasvit rikkaruohoiksi. Kun tällainen prosessi pakottaa paikalliset lajit joko sopeutumaan tai kuolemaan, sillä on melko suuri vaikutus lajien keskinäiseen runsauteen ja se kohdistaa todella suuren stressin koko ekosysteemille.

Laajoilla alueilla lajit myös yhdenmukaistuvat, sitä mukaan kun viljelymenetelmät ja myrkkykoktailit yhdenmukaistuvat. Mehiläisille lajirunsauden kapeneminen on suuri uhka, koska ne keräävät eri vuodenaikoina mettä niistä lajeista jotka kulloinkin kukkiva, mutta lajien vähentyessä voi ilmentyä pitkiäkin ajanjaksoja, jolloin mettä on tarjolla hyvin niukalti. Myös sään yllättävät vaikutukset iskevät ankarammin yksipuoliseen lajistoon ja niistä turvautuviin eläimiin.

Geenimuunnellut lajit joko kestävät tiettyjä myrkkyjä tai sitten ne jopa itse vapauttavat myrkkyjä, joilla ne torjuvat hyönteisiä ja rikkaruohoja. Toisin sanoen ihminen luo lajikkeita, jotka kykenevät kemialliseen sodankäyntiin muita lajeja vastaan. Jos tämä ei ole uhkakuva luonnon monimuotoisuudelle niin mikä sitten?

Hyönteisille ei koidu haittaa vain myrkyistä, vaan myös niille elintärkeiden kukkivien kasvien, eli viljelijöiden näkökulmasta "rikkaruohojen" vähenemisestä.

Mikään ihmisten viljelemä pelto ei tietenkään ole alkujaankaan verrattavissa luonnontilaiseen metsään, mutta se on silti monien hyönteisten elinaluetta, eikä myrkytysten aikaansaamaa lajikatoa voi välttämättä rajata tarkasti. Tehomaatalouden ongelmana on laajemminkin niittyjen väheneminen, mutta GMO-viljelyssä uhkakuvat alkuperäiselle luonnolle ovat entistäkin suurempia. Kun kiertoviljelyssä on jätetty osa pellosta kesannolle niityttymään, se on suojellut paikallisia niittykasveja ja tarjonnut mehiläisille työsarkaa.

Mehiläiset eivät ole sopeutuneet siihen, että koko alue on täynnä yhtä kasvia, joka kukkii tiettynä hetkenä ja koko vuoden hunajat pitäisi kerätä yhden viikon aikana. Ne ovat tottuneet työskentelemään koko kevään ja pitkälle kesään keräten mettä lukuisista alueella menestyvistä kasveista, jotka sopivasti kukkivat hieman eri aikoihin, koska ne ovat kehittyneet symbiosissa yhteyttävien hyönteisten kanssa. Mehiläisille elintärkeitä niittyjä ja villejä ojanpenkareita on vaikea ylläpitää terveinä, jos viljelylajike tuottaa itse rikkaruohomyrkkyjö ja hävittää monet alueen luonnonvaraiset kasvit.

Paljon geenimuunteluakin laajempi ongelma on se, että me yleensä määrittelemme "rikkaruohoiksi" juuri sellaiset kasvit, jotka kaikkein parhaiten olisivat sopeutuneet elämään sillä alueella ja jotka taistelustamme huolimatta aina puskevat esiin ja mullasta ja kukoistavat pihoillamme ja puutarhoissa, vaikka niitä ei kukaan sinne istuttaisi. Suomessakin nokkonen ja voikukka tuottavat erittäin runsaan sadon, ja ne jopa kelpaisivat myös ihmisen ruoaksi, mutta kulttuurisista syistä me tahdomme ennemmin hävittää ne myrkyillä kuin pistää poskeemme.