D.H.Lawrence

Tiesin jo etukäteen, että romaani Lady chatterley'n rakastaja (1928) oli melko suora kumarrus Walt Whitmanin suuntaan. Kirja kertoo yläluokkaisen naisen suhteesta riistanvartijaan, jossa ilmentyvät Whitmanin ihailemat fyysisen terveyden, raikkaan ulkoilman ja luontoyhteyden positiiviset vaikutukset. Naisen aviomies sen sijaan on pelkkää mieltä (Hegeliläistä absraktiota) - hän aivan konkreettisesti makaa sairasvuoteella halvaantuneena.

Lawrence on hyväksynyt myös Whitmanin käsitykset tietyistä moraalisista vapautuksista - onnen, terveyden ja sielujen välisen kohtaamisen nimeen. Todellista syntiä ei ole, on vain viktoriaanista ahdasmielisyyttä, ulkokultaisuutta, johon on sekoittunut naurettavan pieni määrä aitoa muiden ihmisten huomioon ottamista.

D.H.Lawrencen Whitman-essee (1921) ylittää kuitenkin dharman kirkkaudessa kaiken muun mitä häneltä olen lukenut. Itse asiassa epäilen, etten ole Yrjö Kallisen tai Alan Wattsin ohella lukenut montaakaan länsimaista kirjailijaa, joka olisi niin kiinni itämaisen filosofian ytimessä.

Lawrence ei säästele Whitman-innostustaan:

"Whitman is the greatest of the Americans.

Whitman has gone further, in actual living expression than any man, it seems to me...

Herman Melville hunts the remote white whale of the deepest passional body, tracks it down. But it is Whitman who captures the whale. The pure sensual body of man, at its deepest remoteness and intensity, this is the White Whale.

At last there is nothing more to conquer. At last all is one, all is love, even hate is love, even flesh is spirit. The great oneness, the experience of infinity, the triumph of the living spirit, which at last includes everything, is here accomplished."

Lawrence myös päättää kirjoituksensa mahtipontisesti, suorastaan sotahuutoon:

"Whitman put us on the track years ago. Why has no one gone on from him? The great poet, why does no one accept his greatest word?

The Americans are not worthy of their Whitman."

(Whitman osoitti meille suunnan jo vuosia sitten. Miksei kukaan ole seurannut hänen esimerkkiään? Miksei kukaan ymmärrä suuren runoilijan suurinta sanomaa?

Amerikkalaiset eivät ole whitmaninsa arvoisia!)

Lawrence nimittää silkaksi ihmeeksi sitä, että aikakaudella, joka on kieltänyt kaiken erotiikan ja tunnustanut täydellisen välirikon yhteiskuntaluokkien välillä, yhteiskunnan moraali edes sallii kenenkään lukevan Walt Whitmanin harhaoppeja. Hän kiittää ihmisten typeryyttä siitä, että he eivät ole tajunneet polttaa torilla Whitmanin säädyttömiä teoksia, joissa ihaillaan vapaata seksuaalisuutta ja jopa avoimesti puhutaan homoseksuaalisuudesta.

Lawrencella on ollut Whitman-esseensä kirjoittamisen jälkeen lähes kymmenen vuotta aikaa valmistautua henkisesti siihen keskusteluun, jonka kiltisti säädyytön romaani Lady Chatterley'stä mahdollisesti käynnistäisi - mutta itse asiassa siihen hetkeen kului miltei 40 vuotta! Vuonna 1921 Lawrencen siis ilmaisi ajatuksensa esseiden muodossa, ja vuonna 1928 hän sai valmiiksi romaaninsa - mutta vasta vuonna 1960 kirjalle viimein löytyi kyllin rohkea julkaisija - mistä tietenkin seurasi suuri häly ja kuuluisa siveellisyys-oikeudenkäynti.


Amerikkalaisen dharman historia

1950 ja -60-lukujen beatnikit, dharmapummit ja LSD-profeetat toivat jälleen pinnalla zen-filosofian ja itämaisen ajattelun, joka oli uinunut pinnan alla aina 1800-luvun alusta, jolloin kuuluisuuksien kuten Ralph Waldo Emersonin tai Whitmanin yleiseen sanavarastoon kuuluivat monet itämaiset termit.

Dharman historia ei kuitenkaan missään vaiheessa katkennut. Siitä kertoo hyvin D.H.Lawrencen vuoden 1921 Whitman-essee, jossa hän selkeästi ja kaunopuheisesti kuvailee runoilijan merkitystä oman tietoisuutensa avartumiselle ja kosmisten arvojensa vakiintumiselle:

Whitman enters into on the last phase of spiritual triumph. He really arrives at that state of infinity which the seers sought.

Whitman proceeds to find the experience of infinitude, his vast extension, or concentrated intensification into Allnes. He carries the conquest to its end.

Continually the one cry: Iam everything and everything is me. I accept everything in my conciousness; nothing is rejected.

Lawrence esittää Whitmania ja hänen valtamerellisyyden kokemustaan kohtaan myös edistynyttä kritiikkiä. Hänen sanansa ovat yhtä kirkkaita kuin jos asian toisi esiin D.T.Suzuki tai Krishnamurti:

"And one word more. Even if you reach the state of infinity, you can't sit down there. You just physically can't. You either have to strain still further into universality and become vaporish, or slimy: or you have to hold your toes and sit tight and practice Nirvana; or you have to come back to common dimensions, eat your pudding and blow your nose and be just yourself; or die and have done with it.

A grand experience is grand experience. It brings man to his maximum. But even at his maximum a man is not more than himself. When he is infinite he is still himself. He still has a nose to wipe."

(Vaikka ihminen saavuttaisi Nirvanan ja yhtyisi äärettömyyden kanssa, hänen on yhä senkin jälkeen syötävä kiltisti vanukkaansa ja niistettävä nenänsä.)

Toisin sanottuna: Lawrence on oivaltanut omakätisesti mahayana-buddhalaisuuden ehkä tärkeimmän sanoman (siis erona hinayanaan): äärettömyys on tyhjyyden ilmenemistä, eikä Tyhjyys tarvitse ketään tai mitään puolustajakseen. Se on itseriittoista ja kuollutta. Vain rajalliset oliot kärsivät rajallisuutensa tuomista vaivoista. Niinpä valaistumiskokemuksesta vapaaehtoisesti päästetään irti ja katse palautetaan inhimilliseen maailmaan, joka on nyt heräämisen jäljiltä värittynyt uudella myötätunnolla.

Lawrencen pointti kiteytyy tähän yhteen virkkeeseen, joka on eräänlainen Ydinsuutra pienoiskoossa:

"The state of infinite is only a state, even if it be the supreme one."

(Valaistumisen tila on vain tajunnantila muiden joukossa.)

Muoto on tyhjyyttä, tyhjyys on muotoa. Kaiken hajanaisuuden ja erillisyyden taustalla on jakamaton ykseys, mutta tunne kaiken yhteenkuuluvaisuudesta on sekin olemassa vain rajallisen ja hetkellisen tietoisuuden kokemuskentässä - muilla tavoin rajaton ei voi tulla tietoiseksi itsestään kuin jakamalla itsensä haavottuvaiseksi moneudeksi.

Whitman, Lawrence, Bill Hicks ja monet muut sen ovat sanoneet. Pelko on käpertymistä hetkelliseen itseensä ja rakkaus suuntautumista kohti totuutta, suurempaa ja lopullisempaa todellisuutta.

"Whitman's way to Allness, he tells us, is through endless sympathy, merging."

Kosmoksen yksinäisyys

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa..."
- Edith Södergran

On kourallinen runoilijoita, joiden seuraan palaan yhä uudestaan yksinäisinä iltoina - niinä hetkinä, kun tuntuu niin lohduttomalta se asia, ettei televiossa tai sanomalehdissä ehkäpä kokonaisen vuoden kuluessa ole sanottu yhden ainutta lausetta, josta heijastuisi sama älyn ja intuition yhteys todellisuuteen, vilkaisu rajallisen egomme ja minäharhan tuolle puolen.

"Walt Whitman, Kosmos, Manhattanin poika...

tiedän, että olen kuolematon,
tiedän, että elämänkaartani ei pyyhkäise olemattomiin
puusepän vatupassi...

Kaikissa ihmisissä näen itseni...

...eikä minua löydy hattuni ja kenkieni välistä..."

- Whitman: Song of My self

Olen pyrkinyt suomentamaan Upanisadeja, koska myös niissä on tavoitettu sama rajattomuus ja kuoleman ylittävä ilon ja elon kiertokulku. Ne ovat myös alkupiste pitkässä sivistyksen ketjussa, jossa runoilija on kerta toisensa jälkeen löytänyt itsensä. Ihminen on näiden runojen kautta katsonut sukupolvien ylitse siihen kaukaiseen aikaan, jossa hän kirjoitti säkeet...

vanheni ja kuoli, vain myöhemmin jälleen löytääkseen itsensä tekstistä... kuoli ja jälleen luki, riemastui itsensä löytäneenä...

Näissä runoissa Kosmos leikkii hippaa itsensä kanssa. Se piiloutuu runoksi halpoihin pahvisiin kansiin, saattaen itseän ritarillisilla esipuheilla, jotka ylistävät runoa oikein edes tietämättä miksi - kunnes taas tulee hetki, jolloin viestikapula löytää läpi ajan ja kielimuurien... ja Kosmos on tajunnut itsensä, tullut paljastetuksi ja paljastanut itsensä.

On lukijan vuoro havahtua ja olla Kosmos.

Ei yksilön jälleensyntymänä, vaan silkan ihmisyyden paluuna paljaimmillaan, maailmana maailmojen joukossa, tietoisuutena ilman ääriviivoja, virtana, joka lakkaamatta katkeaa ja jälleen yhtyy...

Minuuden kokemuksena ilman minuutta, tietoisuutena ilman keskipistettä, äärettömämyytenä ahdettuna ihmisen pukuun,

hullunkurisena Kosmoksena, joka murehtii tukan harvenemisesta ja liikakiloista...

Jumaluutena, jonka selkää kolottaa, jonka vatsassa polttelee liika huoli hakatuista metsistä ja maailman näkymättömistä kurjista... Jumalana, jonka vanhan paperin pöly saa aivastamaan... Jumalana, joka hetken aikaa on muistanut olevansa Jumala itse, ääriviivaton.

Runoilijat luonnostelevat sanoihinsa maailman niin kuin sen näkevät. Se on maailma, jossa asioita ja olentoja ei ole erotettu aidoilla.

Runoilijan katse leijailee kaiken yllä kuin haukka, kuin enkeli, joka ei tuomitse mitään näkemäänsä.

Runoilijan katse ulottuu ajan taakse ja kaukaisiin tähtiin - sieltä se ammentaa hetkellisen huoletomuutensa, pullistuen ilosta...

niin että muuttuu keveäksi alkuvoimaksi, muistaa pois nimensä...

muistaa olevansa valoa.

* * *

Ja niin on ohitse se kirkkauden hetki.

Luonnoslehtiseen hahmotellut ääriviivat tummenevat ja putoavat maailman esineiden päälle.

Niiden kovuus tulee jälleen pintaan.

Kaiken valoksi sulauttanut visio sammuu ja mustan tussin jäljet leikkaavat kuin saksilla ihmisen muotoisen paperinuken siihen suureen valkoiseen, joka juuri oli Kosmos.

Mutta jokin muisto säilyy. Jäljelle jää kipinä kirjoittaa esipuhe siihen suureen runoon, joka vanhan mummon kirjahyllystä löytyi.

Jää houkutus olla heittämättä tuleen sitä kirjaa, jossa oli se hauska sana "Kosmos"...

Jos vaikka sukupolven tai kahden päässä olisi joku, joka raottaisi sen kansia vain leikillään ja avaisi samalla oven kaikkeuteen.

* * *

Kosmoksen osa on yksinäinen.

Kosmos voi olla itsensä vain hetken ja vain hulluuden uhalla.

Puhua siitä ja olla hullu. Olla puhumatta ja eristää itsensä jälleen sadaksi vuodeksi paperiseen sarkofagiin...

yksiin kansiin yhden hullun keuhkotautisen ämmän ja irstaan valkopartaisen sedän kanssa.

Richard Maurice Bucke & taito ymmärtää hyvien asioiden päälle

On kulunut jokunen vuosi siitä, kun Pariisissa satoi rankasti ja poikkesin kuuluisaan Shakespeare-kirjakauppaan, siihen joka sijaitsee aivan Notre Damen kirkon vieressä. Kokemus ei ollut kovinkaan taianomainen, vaikka liike muistuttaa paljon sitä antikvariaattia, johon Bastian Balthasar Bux poikkeaa elokuvassa Päättymätön tarina. Hyllyjen luokittelua oli vaikea hahmottaa ja kirjoja oli ties kuinka monella eri kielellä.

Osuin kuitenkin runohyllylle, josta löysin Walt Whitmanin valittujen runojen edition - yhden niistä monista. Tässä laitoksessa oli poikkeuksellista se, että loppuun oli koottu joukko arvosteluja tai kommentaareja, joita toiset kuuluisat kirjailijat olivat laatineet Whitmanista. Kriitikkojen joukossa esiintyi sellaisia nimiä kuin John Burroughs, Robert Louis Stevenson, Ezra Pound, D. H. Lawrence, James Joyce ja Henry Miller.
Shakepeare and Company (wikipedia)

Whitmanin runot eivät kuitenkaan sillä hetkellä minua kiinnostaneet, sillä olen lukenut Leaves of Grass -teoksesta jo kaksi eri alkukielistä editiota ja useampia suomalaisia käännöksiä (Whitman itse muokkasi jokaista kirjan myöhempää painosta ja lisäsi teokseensa uusia runoja vuosien edetessä). Minua kiinnostivat vain kirjan liitteenä tulevat kritiikit - mutta ei tehnyt mieli ostaa kokonaista valtavan paksua kokoelmateosta. Ajattelin, että tilaan sitten kotona Amazonista. No, eipä tullut tilattua.

Tämän viikon alussa koin suuren havahtumisen, joka oli muhinut monta vuotta jossain aivojen alikulkutunnelissa. Tajusin että Whitman-kritiikkejä voisi löytyä netistä.

Olin osunut käsittämättömään kultasuoneen. Löysin vartissa monta sataa vuosien varrella julkaistua esseetä ja kirjallisuusarvostelua - jotkin sanomalehtijutut olivat jopa samalta vuodelta 1855, jolloin kirjan ensimmäinen painos ilmestyi.

Linkki: Contemporary Reviews 1855

Nyt tarkoitukseni ei ole puhua niinkään Whitmanista, vaan kahdesta muusta herrasta, joihin tutustuin näiden kritiikkien kautta. Taianomaiset tapahtumat eivät toteutuneetkaan Pariisissa, vaan niinkin arkisessa paikassa kuin Internet.

Malcolm Cowley (1898-1989) Wikipedia

Yksi kiehtovimmista artikkeleista, joihin törmäsin, oli nimeltään "Song of Myself" and Indian Philosophy (1959). Siinä etsittiin yhtymäkohtia runoelman ja hindufilosofioiden välillä - ja löydettiinkin melkoinen määrä. Jutun oli kirjoittanut sen niminen heppu kuin Malcolm Cowley. Hän oli tehnyt melkoista taustatutkimusta selvittäessään missä määrin Amerikassa ennen vuotta 1855 oli mahdollisuus päästä käsiksi Bhagavad Gitaan, Upanisadeihin ja vastaaviin Intian klassikoihin. Ilmeisesti Whitman ei ollut lukenut kumpaakaan, mutta kuullut palasia sieltä täältä - orientaalin ihmeistä kyllä keskusteltiin kabineteissa ja päivälehdissä.

Tässä kaikessa ei ollut mitään kovin yllättävää ennen kuin tutkin Wikipediasta mitä Malcolm cowley oli ollut miehiään. Selvisi että hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin saattanut julkisuuteen sellaisen amerikkalaisen matkakirjan kuin On The Road (by Jack Kerouac). Ei siis mikään ihme, jos hän ymmärsi myös Whitmanin dharmaa.


Cosmic Conciousness

Vähintään yhtä nautinnollisen Whitman-esseen oli kirjoittanut Richard Maurice Bucke (1837-1902), joka oli Whitmanin henkilökohtainen ystävä ja jonkinlainen opetuslapsi. Hänen ihailunsa on virkistävää, eikä se tunne rajoja. R. M. Bucke kirjoittaa esimerkiksi näin:

Jeesus näki, mutta ei niin kirkkaasti kuin Whitman.

Toisin sanoen runoilija oli Buckelle jotain vähän samaa kuin Morrissey on Antti Nylenille: ei enempää eikä vähempää kuin toinen tuleminen - mutta vain niille, joilla on kykyä ymmärtää hyvien asioiden päälle.
Bucke ei ole ainoa, joka vertaa Walt Whitmania messiaaseen, sillä myös Robert Louis Stevenson on kirjoittanut esseen nimeltään "The Gospel According to Walt Whitman" (eli "Whitmanin evankeliumi" tai "- ilosanoma"). Bucken ylistys on kuitenkin monta astetta vilpittömämpää ja vailla ironiaa. Olen seuraavassa melko huolettomalla otteella suomentanut hänen kirjoituksensa alun:

Walt Whitman on täydellisin esimerkki, jonka ihmiskunta on toistaiseksi saanut kosmisesta tietoisuudesta. Ensinnäkin hänessä on tuo uusi katsanto kehittynyt pisimmälle - mutta sen lisäksi hän on elänyt modernina aikana ja kuvannut näkemyksiään ajan edellyttämällä konkreettisuudella ja selkeydellä.

Hän kertoo meille arkisten kuvien kautta (tosin ei tietenkään niin kattavasti kuin voisimme toivoa) valaistumisensa hetkestä sekä sen jättämistä oivalluksista ja vavistavista tunteista.
Ei tule ajatella, että Whitman olisi kaiken aikaa elänyt tuossa korkeammassa tilassa, mutta se toistui hänessä silloin tällöin - ja näihin näkyihin palaaminen väheni vuosien vieriessä. Myös ilmestysten väkevyys tuntui laimentuneen kuta vanhemmaksi hän eli.

Whitmanin tapaus on poikkeuksellinen juuri siksi, että olemme voineet tuntea hänen elämänsä koko vaiheet ja vertailla sekä nuorta että kypsää persoonaa. Esimerkiksi vain joitakin vuosia varhaisemmista kirjoituksista emme löydä sitä samaa runoilijanlaatua, joka on hänen valaistumisensa aikaisissa teksteissä. Edes hänen suuri maineensa ei kykene herättämään eloon niitä monia novelleja, joista puuttuu sama säkenöivä voima.

Umpisurkeiden tekeleiden joukosta siis aivan yllättäen nousee esiin Leaves of Grass, jonka jokaisen sivun jokaisen kirjaimen tuleen on kirjoitettu ilmoitus IKUISESTA ELÄMÄSTÄ.

Bucke siis huomauttaa aivan oikein, että Jeesuksen tai Buddhan rinnalla Walt Whitman on korkeampaa laatua eritoten siksi, että hänestä on säilynyt luotettava dokumentti: sekä kuva historiallisesta henkilöstä että hänen omakätinen kirjoituksensa - jotain mitä näiltä toisilta kosmisen tietoisuuden profeetoilta ei ole voitu saada talteen.

Aivan eri kysymys on se, että puhuvatko Jeesus, Buddha tai Whitman ollenkaan samasta asiasta. Tätä meidän on vaikea selvittää, koska uskonnolliset lähteet ovat ristiriitaisia ja epäluotettavia. Kuitenkin jos jotakuta tulee tästä kaikesta syyttää niin ennemmin sitten Jeesusta tai Buddhaa - mitäs eivät omalla nimellään julkaisseet yhtään Best-selleriä!

Uskollinen opetuslapsi Maurice Bucke kuvailee ystävänsä elämänvaiheita hahmottamassaan profetaalisessa kontekstissa näin:

Years he has been guided by this supernational illumination. He has yielded freely to it and obeyed its behests as being from God Himself.

...he says he does know God, and will cling to him though the waves buffet him. The inspiration, the illumination - he is sure that this comes from God. He has no doubt. There can be no doubt of that.

He says: Compared to the flash, the divine illumination, from which they had their origin, how poor and worthless his poems are.

He rallied, and again, it seems, from time to time the vision appeared and the voice whispered... At last, in 1891, at the age of seventy-two, the "brahmic Splendor finally departed.

Amerikkalaiset kirjallisuudentutkijat eivät välttämättä esitä Walt Whitmania aivan samanlaisessa valossa. Kyse ei ole niinkään siitä, että he vieroksuisivat hänen profetaalisia puoliaan - heille vain on ollut tärkeämpää, että Whitman on ennen kaikkea Amerikan Runoilija. Siihen kuvaan ei sovi, että hän saarnaisi jotain itämaisia hindujuttuja.

Monille tavallisille amerikkalaisille lukijoille on myös liian arkaluontoista, jos yhdistetään huorien ja homojen seurassa viihtynyt kulkuri ja nautiskelija kristushahmoon tai edes kristilliseen mystikkoon - vaikka Jeesus olisi tehnyt aivan samaa - siis hengaillut huorien ja muiden yhteiskunnan hylkäämien ihmisten kanssa.

En jatka Whitmanin dharman analyysiä tässä sen laajemmin, mutta pienenä mainoslauseena totean, että esimerkiksi Bucken kirjoituksen tyyli ylittää paikoin kaiken sen eeppisyyden, jonka olemme oppineet tuntemaan enintään jostain Michael Bayn tai James Cameronin toimintaelokuvista. Silti hänen mielipiteensä saattavat samaan aikaan olla vakavasti otettavia.

Olemme kadottaneet jotain oleellista 1800-luvun tavasta sanoa asioita. Monista historiallisista teksteistä löytyy ajatuksia, jotka pätevästi kommentoivat tämän päivän ihmisen maailmankuvaa - asiat on vain sanottu rohkeammin ja suuremmalla sydämellä. Aamenit sille!