Olen pitkään ajatellut, että puhe "äärioikeistosta" ja "äärivasemmistosta" on hölmöä, koska kumpikaan äärilaita ei saa kovin paljoa kannatusta maltillisemmilta ihmisiltä.
Kun aloin pohtia asiaa tarkemmin, niin löysin kuitenkin syitä sille, miksi äärioikeistolaiset mieluusti sijoittavat itsensä kentän oikeaan laitaan ja äärivasemmistolaiset vasempaan laitaan. Kyse ei ole pelkästä sattumasta, vaikka ihmisten poliittisten näkemysten asettaminen yhdelle janalle ei aina ole kovin mielekästä.
Vielä vuosituhannen vaihteessa toivoin naivistikin, että koko jaottelu olisi häipynyt historiaan, mutta työttömyys ja eriarvoistuminen ovat taas alkaneet jakaa kansalaisia leireihin. Pitkään vihreitä äänestäneenä en edes ajatellut, että koulutuksen ja sivistykset puolustaminen olisi vasemmistolainen ilmiö, mutta perussuomalaisten ja nykyporvariston yhteinen sivistysvihamielisyys on auttanut minua niputtamaan vasemmiston ja vihreät samaan koriin - mitä perussuomalaisten retoriikka on jostain syystä myös tavoitellut. Ainakaan en juuri nyt näe paljoakaan toivoa siitä, että nykyinen Kokoomus olisi mikään tieteiden ja taiteiden asemaa puolustava sivistyspuolue.
Olen erittäin yllättynyt siitä, miten suotuisasti porvaristo ja Perussuomalaiset tekevät yhteistyötä. Tuntuu, että parhaiten hallituksen päätöksiä puoltavat juuri ne perussuomalaiset edustajat, joilla on äärioikeistolaisia asenteita. Maltillisemmat ovat kauhuissaan köyhien aseman heikentämisestä ja alkavat ehkä jo katua sitä, että Perussuomalaisten aatteellinen vastustaja Vihreät sillä tavoin niputettiin Vasemmistoliiton ja SDP:n kanssa yhteen. Se vaikeuttaa juuri köyhien puolustamista, eli repii eroa äänestäjäkuntaan.
Nyt Perussuomalaisten kannattajat joukolla pakenevat demareihin, kun huomaavat miten hyvin heidän edustajansa tulevat toimeen elinkeinoelämän ja porvaristopuolueiden kanssa.
Yhtäkkiä jaottelusta vasemmistoon ja oikeistoon on tullut taas relevantti. Köyhät havahtuvat siihen, että ehkä kaikkea vuosikymmeniä jarrutellut vasemmisto sittenkin oli heidän puolellaan. Nyt haluan kuitenkin ihmetellä sitä, miksi me puhumme ääriliikkeistä, vaikka maltillisemmat puolueet tahtovat kaikin tavoin sanoutua niistä irti.
Ääriliikkeet ovat erilaisia kurjuuden pakenemisen strategioita
Anarkistit ja kommunistit suhtautuvat kriittisesti taloudelliseen eriarvoisuuteen, jota tietenkin eniten edustavat muutamat erittäin rikkaat ihmiset, joista he mielellään löytävät vikoja. Äärioikealla taas halutaan ajatella, että ihmisen eriarvoisuus on tavalla tai toisella itse aiheutettua. Rasisteille syyt voivat löytyä perimästä, kulttuurista tai uskonnosta, mutta äärioikeistosta löytyy myös monia ei-rasistia ihmisiä, jotka inhoavat vasemmistoa historiallisista syistä tai siksi, että haluavat uskoa yksilön olevan itse vastuussa elämästään. Niinpä ihonväri ei estä ihmistä nojaamasta arvoissaan oikeiston oikeaan laitaan. Oikeiston äärilaidalla kaikki eivät siis ole äärioikeistolaisia.
Yleistäen voisi sanoa, että kaikki poliittiset ääriliikkeet kumpuavat niukkuudesta ja saavat voimansa eriarvoisuudesta. Anarkistit ja kommunistit sekä rasistit ja nationalistit ovat kuitenkin valinneet hyvin erilaisen strategian yrityksessään parantaa omia asemiaan tai kohentaa itsetuntoaan.
Vasemmistoanarkisti saattaa ajatella olevansa syyntakeeton rikoksiinsa, koska syntyi huonoihin olosuhteisiin. Rasisti saattaa ajatella olevansa syyntakeeton rikoksiinsa, koska hänen täytyy paljastaa muille miten paljon enemmän mustat raiskaavat kuin kantaväestö. Omissa fantasioissaan hän on pelastamassa maata mutiaisten mutavyöryltä, jonka uhkaa muut eivät tiedosta.
Kommunisteja ja anarkisteja yhdistää toisiinsa vallankumouksellisuus - ja äärioikeistoa puolestaan isänmaallinen konservatismi: Suomi on mahtava maa ja ennen kaikki oli paremmin. Joillekin syy löytyy maahanmuuttajista ja toisille laiskoista työttömistä - mutta silti Suomi on maailman paras paikka asua!
On ehkä hieman helpompi hahmottaa, miksi äärivasemmalla anarkistit ja kommunistit eroavat toisistaan. Kommunistien yhteiskunnassa tuskin olisi tilaa anarkisteille. Anarkistit kuitenkin mukailevat vasemmiston fantasioita siinä suhteessa, että he uskovat ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen, mutta heidän mielestään hyvyys tulee esiin vasta, jos yhteiskunnan rakenteita puretaan. Äärisosialistien näkemyksissä puolestaan vasta hyvinvointia ja tasa-arvoa puolustavat holhoavat rakenteet mahdollistavat hyvyyden, koska ne hillitsevät pahuutta.
En nyt mene tämän pidemmälle äärivasemmiston erittelyssä, sillä minua kiinnostaa enemmän se, millä tavoin äärioikeiston erilaiset ryhmät nivoutuvat yhteen tai eriävät toisistaan.
Äärioikealta löytyy sekä oikeiston puolustajia että vasemmiston vastustajia
Äärioikeistossa, kuten äärivasemmistossakin on ihmisiä, joille laillisuuden rajat hämärtyvät - mutta myös paljon niitä, joille juuri säännöt ovat kaikki kaikessa.
Maltilliset oikeistolaiset tai maltilliset vasemmistolaiset usein tekevät suuremman metelin siitä, jos vastapuolen mielenosoituksissa sorrutaan väkivaltaan. Se ei tarkoita sitä, että oman ryhmän äärilaidan tekijä hyväksyttäisiin, mutta ilmiö on silti nähtävissä.
Laillisuuden rajoja ylittävät anarkistit ja rasistit ovat kauhistus vastapuolelle, mikä eräällä tavoin mahdollistaa niiden olemassaolon. Kuten totesin, niin kommunistit tuskin kauaa katselisivat anarkisteja, jos pääsisivät mutta heistä on hyötyä pelotteena (tai ei ehkä oikeaa hyötyä ole, mutta kummallakin laidalla saadaan mielihyvää siitä, kun vastapuoli on tolaltaan. Keskustelun kärjistäminen ei demokratiassa ole viisasta, mutta siihen meillä on taipumuksia.)
Anarkistit herättävät rikkaissa enemmän pelkoa kuin köyhissä, koska rikkailla on enemmän menetettävää, jos paikkoja aletaan hajottaa tai koko yhteiskunta ajautuu kaaokseen.
Samoin rasistit herättävät vasemmistossa enemmän kauhua kuin oikeistossa, koska rasistit todistavat, että ihmisessä on heimokeskeisyyttä ja jotkut saavat nautintoa siitä, että ajattelevat olevansa synnynnäisten seikkojen ansioista muita parempia, vaikka muuten eivät osaisi mitään.
Oikeisto, samoin kuin kommunistit, eivät lopulta aio palkita ääriryhmänsä rasisteja millään tavoin. He ovat vain pelote, ja vastapuolen arvojen antiteesi, kuten anarkistit. Jos status quo löytyy ja vasemmisto lakkaa osoittamasta mieltään, ei rasisteilla ole enää käyttöä. Ei suurpääomaa kiinnosta palkata ketään hänen ihonvärinsä takia, vaan siksi että hänellä on taitoja joita voidaan hyödyntää.
Se toinen äärioikeisto, josta harvoin puhutaan
Rasistit eivät palvele status quota, mutta äärioikeistossa on myös niitä militantteja konservatiiveja, joille suunsoittamista ja laittomuuksia tärkeämpää on järkkymätön yhteiskuntarauha.
Koska kommunistit ja anarkistit tuovat pienenäkin joukkiona esille vasemmiston fantasioita omaisuuden uudelleenjaosta, näkevät monet köyhät siinä hyvän tilaisuuden parantaa asemiaan.
Monetkaan köyhät eivät (varsin järkevästi) näe suurtakaan mahdollisuutta siihen, että omaisuuden uudelleenjakoa koskaan heidän elinaikanaan tapahtuisi. Vielä järkevämpiä ovat ne, jotka ymmärtävät anarkistien fantasioiman maailman seuraukset. Hyväkin vallankumous todennäköisesti romahduttaisi ainakin yhden sukupolven elintason ja pahimmillaan seurauksena olisi täysimittainen sisällissota, kuten Syyriassa.
Niinpä monet syrjäytyneet ja kouluttamattomat miehet katsovat parhaaksi kaikin tavoin miellyttää rikkaita. Parhaaksi keinoksi he näkevät sen, että omaksuvat oikeiston ideaalit ja toistavat niitä siinäkin tapauksessa, että eivät vastaisi ideaaleja. Ainakin he ovat lojaaleja sille ajatukselle, että asiat ovat juuri nyt parhaalla mahdollisella tavalla.
Tästä on seurauksena kurinalaisuuden ihannointi sekä oman maan nationalistinen ylikorostuminen:
"Suomi on maailman paras maa, eikä mikään saa vaarantaa sitä!"
 |
| Ääriliikkeiden nelikenttä: Äärioikeisto, josta ei puhuta. |
Militantit nationalistit vastustavat mielellään kaikkea, minkä tunnistavat vasemmistolaisuudeksi ja korostavat kaikkea, mikä on leimallisesti oikeistolaista. He eivät välttämättä ymmärrä asenteiden ideologisia perusteita, mutta he haluavat ajatella kuten rikkaat, jotta he saisivat rikkailta hyväksyntää.
Rahan ei koskaan tarvitse maksaa siitä, että sen väittämille löytyy puolustajia
Toisen äärisuuntauksen köyhät oikeistolaiset välttävät sotkeutumasta rasisteihin, kenties siksi, että he ymmärtävät rasistien olevan vain vasemmiston rienaukseksi tai koska he eivät aidosti tunne rasismiin mitään erityistä vetoa.
He haluavat rakentaa oikeistolaisuudesta äärimmäisen karikatyyrin, eivät niinkään äärioikeistolaisuudesta. Heille äärimmäistä arvoa edustaa sosiaalinen järjestys ja lojaalisuus vallitsevaa valtahierarkiaa kohtaan.
Äärioikeistolaisuuteen liittyvä korostunut isänmaallisuus ja innostus sodankäymiseen sopii rikkaan porvariston tarpeisiin, vaikka valtaapitävät eivät jakaisi äärioikeiston muuta arvomaailma. Jos yleinen moraali heikkenee, syntyy kasvavasta köyhälistöstä uhkakuva: rikkaat eivät halua ilkivallan tai väkivallan puhkeavan maassa, koska he saattaisivat itse kärsiä siitä. Tällöin köyhälistöstä nousee myös niitä, joille rikkaiden tarpeiden mielistely tarjoaa mahdollisuuksia työllistymiseen ja arvonnousuun.
Kurjaliston taipumus ihailla rikkaita näkyy esimerkiksi
Donald Trumpin suosiossa. Jotkut köyhistä näkevät Trumpissa mahdollisuuden poliittiselle anarkismille, mutta nationalistiset ääriainekset tuntevat häneen vetoa myös todistaakseen, että ovat lojaaleja rahavallalle ja haluavat pohjimmiltaan säilyttää asiat muuttumattomina.
Rikkaiden imitoiminen pohjautuu myös fantasiaan siitä, että erottautumalla köyhistä ja köyhien edunvalvonnasta voisi päästä rikkaampien suosioon ja kenties jopa suojelemaan rikkaita massojen kateuden ja vihan mielivallalta.
Äärioikeistossa on siis ainesta, jolle eriarvoisuus näyttäytyy mahdollisuutena sosiaaliseen nousuun. Ehkä myös
Soldiers of Odinin porukoissa on monia bodaavia ja itsepuolustusta harrastavia miehiä, joiden suurimpana haaveena on toimia ministerin tai miljonäärin henkivartijana.
Äärioikeiston hierarkioita kunnioittava siipi mielistelee mahtavia ja heidän asenteita, ja tästä syystä se rakentaa oikeistolaisuudesta eräänlaisen huvittavan karikatyyrin. Imitoimisen ja lainkunnioituksen kautta se toivoo tekevänsä vaikutuksen valtaapitäviin.
Oikeistonousukkaille on monesti jopa rikkaitakin tärkeämpää se, että köyhiä syytetään heidän omista ongelmistaan. Jos rikkaista joka kolmas uskoo köyhyyden olevan ihmisen omaa syytä, niin köyhistä oikeistolaisista siihen uskoo valtaosa. He uskovat mihin tahansa, mihin kuvittelevat rikkaiden uskovan.
Niinpä rahan ei yleensä tarvitse maksaa siitä, että joku puolustaisi sen arvoja ja näkemyksiä. Ei yritysjohtajien tarvitse itse istua koneen ääressä ja naputella nettiin, että työttömät ovat laiskoja. Yksi mahdollinen nimitys näille toisille oikeistolaisille voisi olla "kätyri". Kätyri on valmis tekemään mitä tahansa rahasta - tai jopa ilman välitöntä rahapalkkiota, jos hän kokee palvelevansa valtaa ja menestystä ja saa siitä merkityksellisyyttä elämäänsä.
Lapsena ajattelin, että on absurdia, miten Bond-elokuvien pahiksilla oli aina niin paljon kätyreitä, mutta sittemmin olen oppinut ymmärtämään, ettei meillä turhaan ole sellaisia sanoja kuin
mielistelijä, lakeija, hännystelijä tai
perseennuolija. Kätyreitä on moneen junaan. Netti on täynnä syrjäytyneitä ihmisiä, joilla on kaikki päivät aikaa kirjoitella foorumeille siitä, miten halveksittavaa heidän mielestään on elää yhteiskunnan tuella. Joko se on psykologinen preppauskeino oman syrjäytymisen syvenemisen estämiseksi tai sitten he toivovat että köyhien halveksiminen pelastaa heidät köyhiltä, koska hengeltään he ovat rikkaita.
Köyhien poliittista yhdistymistä on aina vaikeuttanut heidän henkilökohtainen häpeänsä ja toisiaan kohtaan tuntema halveksunta. Moni köyhä on vain väliaikaisesti vähävarainen, eikä aio kotiutua köyhyyteen suostumalla ajattelemaan ja käyttäytymään kuten köyhän tulisi ajatella ja käyttäytyä - ja tässäkin on koulukuntia: ollako köyhä jonka nöyryys on ihailtavaa vai köyhä, jonka suoraselkeinen ylpeyttä herättää kunnioitusta - vaiko kenties köyhä, jonka elämän jatkuminen perustuu säälittävyyden maksimointiin ja muilta kalasteltuihin armopaloihin? Kas siinä pulma.
Äärioikeistoon vetoa tuntevan nousukkaan tunnistaa siitä, että kun rikkaiden mielestä köyhät ovat laiskoja, hän on heti asiasta samaa mieltä. Militantille äärioikeistolle on leimallista vasemmiston arvojen vihaaminen etenkin siinä tapauksessa, että he itse ovat rutiköyhiä. Äärioikeiston syrjäytyneet miehet äänestävät asumistuen ja työttömyystuen heikennysten puolesta, vaikka saisivat itse kärsiä siitä suoraan.
Niinpä ei ole mikään ihme, jos Perussuomalaisten suosituimmat kansanedustajat ovat puolessa vuodessa todistanet olevansa opportunisteja ja nousukkaita. Heti parempaan asemaan päästyään he unohtavat köyhät ja alkavat mielistellä porvareita. Sitä ennen he ovat kuitenkin onnistuneet uskottelemaan tuhansille köyhille, että köyhyys on heidän oma vikansa.
Äärioikeistossa on naurettavinta se, että se saa voimansa köyhyydestä, mutta se kuitenkin palvelee kaikkein rikkaimpia.
