Mitä jos painovoimaa ei ole?

Eli toisin muotoiltuna: Mitä jos gravitaatio ei ole vetovoima, vaan työntövoima?

Otsikolla en siis tarkoita kysyä millaista on painottomuus. Kysymys on vaikea muotoilla ymmärrettävästi. Olen kuitenkin pähkäillyt itsekseni jo muutamien vuosien ajan, että kenties teoriamme gravitaatiosta on virheellinen.

Vetovoiman lähdettä tai alkuperää ei ole toistaiseksi löytynyt tutkituista alkeishiukkasista, joten johdonmukaisuuden nimessä on otettava huomioon mahdollisuus, ettei sitä löydy hiukkasista itsestään tai niiden väliltä. Ehkä painovoima onkin kappaleiden ulkopuolella niitä toisiaan kohti työntävänä voimana. Tällöin havaittu vaikutus olisi samanlainen.

Kenties kappaleet lähestyvät toisiaan, koska tyhjyys itse tuottaa energiaa ja kappaleiden välillä on vähemmän tyhjyyttä kuin niiden ulkopuolella. Niinpä ulkopuolinen voima on suurempi. Aine ikään kuin varjostaa toista ainetta yhdeltä suunnalta, mikä houkuttelee sitä luokseen.

Aluksi en löytänyt mitään viitteitä siitä, että joku toinen olisi pohdiskellut samaa kysymystä, mutta sitten päätin hakea useammilla sanayhdistelmillä ja löysin Le Sagen gravitatioteorian.

Le Sagen gravitaatioteoria on kehitetty useammallakin vuosisadalla, mutta se on aina jäänyt hyvin marginaaliseksi. Teoria on kuitenkin lähes identtinen oman ideani kanssa. Löysin sen hakusanoilla "gravitation + not pull + but + push"

Aiemmat yritykset hakea "what if there is no gravitation?" yms. eivät tuottaneet haluttua tulosta. Löysin vain kuvauksia painottomuudesta.

Wikipedia-artikkelin mukaan teoriaa on kommentoinut Richard Feynman vuonna 1965:

"Hän huomautti, että "kimpoavien kappaleiden" mekanismi saisi aikaan tämän verrannollisuuden ja että "matemaattisen suhteen omituisuus vähenee täten hyvin paljon", mutta toteaa sitten, että teoria "ei toimi" sen vastuksen vuoksi, jonka eteneviin kappaleisiin pitäisi sen mukaan kohdistua, minkä vuoksi teoria on hylättävä."

Tällaisiin tapauksiin aina valitettavan usein törmää. Pidän Feynmania suuressa arvossa, joten tuntuu harmilliselta, että häneltä on noussut laajempaan julkisuuteen näinkin huonoja perusteluja.

Harmillista on sekin, että usein heikot argumentit tepsivät laajempaan tiedeyleisöön, jos puhuja on kyllin arvovaltainen.

Ensinnäkin suhteellisuusteorian mukaan ei avaruudessa ole mitään "eteneviä kappaleita". Kappaleet etenevät vain suhteessa toisiinsa. Niiden omasta näkökulmasta käsin ne eivät etene lainkaan, vaan muut asiat juoksevat karkuun tai tulevat vastaan. Niinpä tällainen gravitaatioteoria ei edellyttäisi minkäänlaista eetteriä tai hiukkasia.

Toinen ongelma on se, että Georges-Louis Le Sage on elänyt niin kauan aikaa sitten, että hänen käsityksensä täytyy asettaa tiettyyn kontekstiin. Hänellä ei esimerkiksi ollut tietoa siitä, että energia ja materia ovat yhtä, tai että aineella on samanaikainen aalto- ja hiukkasluonne. Näin ollen puhe kimpoavista kappaleista ei ole sen kummempaa kuin nykyinen puhe "Pimeästä energiasta" tai "pimeästä aineesta". Le Sage puhui arvaillen jostakin, mitä hän ei ollut nähnyt tai mitä hän ei voinut nykyaikaisilla laitteilla mitata.

Feynmanin perustelu sille, miksi teoria tulisi hylätä ei toisin sanoen ole lainkaan pätevä. Kappaleisiin tyhjyyden suunnalta voimakkaammin kohdistuva työntövoima ei välttämättä johdu lainkaan mistään törmäilevistä hiukkasista, vaan se saattaa olla avaruuden itsensä ominaisuus.

Mitä jos gravitaatio on sitä, että kun avaruus tähtien ja galaksien välillä laajenee, se samaan aikaan pyrkii supistumaan lähellä toisiaan olevien kappaleiden välillä? Tällä tavoin ajateltuna me kenties voisimme muotoilla teorian, jossa gravitaatio ja pimeä energia ovat yhden ja saman luonnonvoiman kaksi havaittavaa puolta.

Tai entä jos gravitaatio ei ole törmäileviä hiukkasia, vaan hiukkasen ja tyhjyyden välillä tapahtuvaa kuplintaa? Kun kaksi kappaletta ovat lähekkäin, ei niiden välisellä alueella tapahdu tyhjiöväreilyä, mutta systeemin ulkorenalla aineen ja avaruuden rajapinnalla tapahtuu jotakin? Tämä aineen ja tilan välinen rajapinta jollain tavoin rullaa itseään auki uudeksi tilaksi, joka saa samaan aikaan avaruuden itsensä alati laajentumaan, mutta lähentää kappaleita, jotka jo valmiiksi ovat toistensa vaikutuspiirissä.

Ajatus siitä, että gravitaatio olisi työntövoimaa vetovoiman sijasta ei tunnu ollenkaan vanhentuneelta tai mahdottomalta, vaan siinä on itse asiassa paljon enemmän tolkkua kuin oletuksessa, että esineiden välille olisi vedetty jonkinlainen näkymätön kuminauha.

Ja kuminauhoista puheen ollen: Minua niin risoo se, että kaikki fyysikot ovat mieltyneet havainnoillistamaan gravitaatiota lakanalla, jonka päällä pallot kiertävät toisiaan. Onhan se havainnollistavaa joo, mutta se ei auta meitä mitenkään ymmärtämään millä tavoin gravitaatio kohdistuu alkeishiukkasiin ja kuinka se varsinaisesti syntyy. Kaksiulotteiseen venyvään kankaaseen sitä paitsi syntyy kuoppia juuri gravitaation ansiosta, joten temppu on oikeastaan vain tautologia.

Hyvät havainnoillistukset saattavat tarjota vastauksia kysymyksiin, mutta samalla ne tekevät juuri sen, eli tyydyttävät mysteerin äärelle joutunutta kyselevää mieltä. Siinä kohtaa arvuuttelu usein loppuu, vaikka sen tulisi vasta alkaa.

Syntagmat jälkiparadigmaattisen yhteiskuntafilosofian suunnannäyttäjinä

Artikkeli-idean luonnostelua Niin & Näin -lehteen.

Syntagmat ovat eräänlaista mentaalista liimaa (tai suuremmasta näkökulmasta katsottuna kulttuurisia synapseja). Ihmisellä, kuten muillakin olennoilla, joiden aivot rakentuvat neuroverkkoista, on voimakas taipumus huomata ympäristössään tuttuja hahmoja, yhtäläisyyksiä (samannäköisyyksiä) sekä säännönmukaisuuksia. Jos ihminen vaikkapa näkee salaman välähdyksen ja hetken kuluttua kuulee jyrähdyksen, hän päättelee, että ääni ja valot liittyvät toisiinsa, vaikka niiden välissä on lyhyt ajallinen viive. Viive näyttäisi olevan järkevästi sidoksissa välähdykset etäisyyteen, joten teoria saa kokemukselta vahvistusta, tai toisin päin.

Vastaavalla tavalla me opimme yhdistämään tietyn symbolin tiettyyn ilmiöön tai ajatustottumukseen, kuten punainen väri yhdistetään vasemmistolaisuuteen. Koska punainen väri ei luonnonlakien välttämättömyydellä yhdisty sosialismiin tai vasemmistolaisuuteen, kyse on mitä selkeämmin syntagmasta, ei fysikaalisestisyy-yhteydestä.

Syntagmat eivät ole pelkkiä arkikokemukseen perustuvia kevyitä toteamuksia. Ne ovat myös mitä keskeisintä yhteiskunnallisen järjestyksen rakennusainetta. Syntagmat eivät synny ainoastaan havainnoista. Niitä järjestelmällisesti uusinnetaan käyttäyttymisellä ja suorastaan rakennetaan taiteen, markkinoinnin ja politiikan prosesseissa, vaikka syntagman taustalla ei aina olisi reaalimaailmaan pohjautuvaa perustetta. Syntagmien keskeinen sisästämistapa on mimeettisyys, eli vallitsevien käytäntöjen kritiikitön imitointi.

Syntagmien moninaisuus paljastuu hyvin pian, jos alamme luetella kaikille tuttuja kahden tyystin erilaisen ilmiön tai käsitteen yhteenliitoksia omasta kulttuuristamme:

poikavauva + sininen
tyttövauva + vaaleanpunainen

mies + housut
nainen + hame

miehuullisuus + autoilu
naismaisuus + polkupyöräily

Uudet sukupolvet myös yleistävät näkemänsä ja kokemansa perusteella uusia syntagmaattisia assosiaatioita ja normeja. Niinpä esimerkiksi suklaasta voi hyvinkin tulla ruoka-aine, johon pojat eivät halua koskea, koska suklaata mainostetaan romantiikan tai naisten hemmotteluhetkien narratiiveissa. Se leimautuu toisin sanoen feminiiniseksi herkuksi.

Syntagmat eivät yleensä kuitenkaan ole täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi makkaransyönti ja etenkin sinappi koetan miehiseksi, mutta hiljattain selvisi, että sinapinsiemenet sisältävät luonnonmukaisia kasvuhormoneja. Sinapin syöminen lihan kanssa toisin sanoen auttaa kasvattamaan lihasmassaa, mikä kenties selittää juuri miesten sinappia kohtaan tunteman vaistonvarausen himon.

Syntagmat voivat olla helposti selitettäviä tai hyvinkin erikoisia:

Suomi + jääkiekko (maantieteellinen syntagma)
Suomi + keihäänheitto (historiallinen syntagma)

Kukaan tuskin ihmettelee, miksi Suomi on hyvä jääkiekossa, koska asumme kylmässä maassa ja naapurimme Ruotsi ja Venäjä ovat myös jääkiekkokulttuureja. Sen sijaan on paljon vaikeampi selittää, miksi meillä heitetään keihästä. Se vaatii enemmän historiallista perspektiiviä.

Joskus syntagma voi rakentua myös useammasta osasta, mutta silloin se lähestyy jo suoranaista paradigmaa:

kitaristi + basisti + rumpali + solisti = rokkibändi

Syntagman käsitteen tarpeellisuus ilmenee siinä, että sen avulla me voimme puhua paradigmojen koostumuksesta ja kohdistaa huomiomme sen osatekijöihin.

Jälkiparadigmaattisellä yhteiskuntafilosofialla tarkoitan sellaista analyysiä ja keskustelua, jossa termistä "paradigma" on tullut avainkäsite. Sana ei siis enää herätä vallankumouksellista kaikua. Toistaiseksi keskustelu on kuitenkin jäänyt suurpiirteiseksi, sillä paradigma näyttäytyy eräänlaisena useiden merkitysten yhteensulautumana, joka yhtä helposti johtaa ajatusta harhaan kuin ohjaa sitä oikeaan suuntaan. Käsite on kaikkea muuta kuin Wittgensteinin lupaama täsmällisesti määritelty filosofinen apparaatti, jonka kohdalla kaikki tietävät mistä puhutaan. Paradigmapuhe on kuin lapsen piirtämä pääjalkainen, josta on vaikea erottaa päätä, keskivartaloa ja raajoja. Tämä on vain yksi ongelma, jonka syntagman käsite ratkaisee,

Syntagman vallankumous

Sytagma helpottaa filosofista debattia, koska se etenee yksityiskohdista kohti laajempaa kokonaisuutta. Paradigma taas usein lähtee liikkeelle kokonaisuudesta. Muutaman lisämääritelmän avulla lähestymistavat kohtaavat, eikä keskustelu puuroudu.

Syntagma mahdollistaa uusia näkökulmia kulttuurien tai ideologioiden keskinäiseen vertailuun. Monesti esimerkiksi tehdään vahvoja oletuksia asioiden välisestä automaattisesta yhteenkuuluvaisuudesta, jonka kulttuurien vertailu todistaa nopeasti vääräksi. Aivan samalla tavoin voi kulttuurien vertailu osoittaa päin vastaista: ilmiö onkin yhteidessä toiseen, vaikka siihen ei ole kiinnitetty huomiota.

Syntagmat mahdollistavat kulttuuristen pintarakenteiden, eli symbolien ja arvojen, sekä muiden monimutkaisempien tai konkreettisempien rakenteiden rationaalisuuden ja universaaliuden tutkimuksen: vahvistamisen tai kyseenalaistamisen. Tällöin arvokeskustelun pohjaksi saadaan rationaalisempia ja empiirisempiä perusteita.

Esimerkiksi, jos yleisen mielikuvan mukaan suomalaisuuteen kuuluu keskeisesti "erityinen luontosuhde", me voimme hyväksyä tällaisen syntagmaattisen oletuksen:

suomalaisuus + erityinen luontosuhde

Tämän jälkeen voimme kysyä muiden maiden asukkailta, onko heidän luontosuhteensa heidän omasta mielestään tai heidän poliittisten arvojohtajiensa mukaan "erityislaatuinen". Arvoskeskustelun ei enää tarvitse perustua mukavuusalueelle kivasti istuviin päähänpistoihin.

Ideologioiden ja maailmankatsomusten (siis nykykielellä paradigmojen) nähdään usein rakentuvan tietyn arvopohjan varaan.

Suomessa esimerkiksi toistuu tietty kolmipaikkainen syntagma:

koti + kirkko + isänmaa

Ranskassa taas syntagma on pikemminkin

vapaus + veljeys + tasa-arvo

(Huomaatko miten ihmeellisen helppoa on puhua syntagmoista ja kuinka mukavaa on, kun paradigmaattisen dirkurssimme sisällä voidaan vihdoinkin käyttää myös toista termiä, joka mukavasti kiinnittyy keskusteluun kuin ne olisivat paita ja peppu.)

Ateismin lohdutus - esimerkki syntagmasta

Jotta syntagman käsitteen tehokkuus kävisi ilmi, lähden saman tien liikuttelemaan kulttuurimme jättimäisiä mannerlaattoja.

Olen kiitollinen Alain de Bottonin kirjasta Uskontoa ateisteille (2012, suom. Basam books 2013), sillä hänen ansioistaan säästyn kokonaisen teoksen viimeistelemiseltä, jota olin kirjoittanut jo noin 100 sivua vuodesta 2008 alkaen. Olin näet aikeissa sanoa likipitäen saman asian kuin de Botton.

"Meillä ei ole välineitä kiitollisuuden ilmaisemiseen. 

Edessämme on epämukava valinta: jos emme sitoudu omituisiin käsitteisiin aineettomista jumaluuksista, luovumme samalla koko joukosta lohdullisia, vivahteikkaita ja hurmaavia rituaaleja, joille maallinen yhteiskunta tarjoaa varsin heikkoja vastineita." (s.15)

Alain de Botton, aivan kuten itsekin olen esittänyt (esim Pikkujättiläinen 2013/01), uskoo että ihmisellä on tiettyjä synnynnäisiä "hengellisyyden" tarpeita, kuten kaipuuta yhteisöllisyyteen, ritualeihin, mystiikkaan tai taianomaisiin pyhyyden ja kaudeuden kokemuksiin.

Useimmat uskonnolliset ihmiset eivät hyväksy uskontojen epäloogisia ja ristiriitaisia väittämisiä siksi, että he olisivat päästään vialla (jotkut voivat toki olla myös ilmeisen paranoideja tai psykoottisia). Ihmiset hyväksyvät mielettömiltä kuulostavat - eli tunnustavat uskoa, (esimerkiksi neitseelistä syntymää tai kuolleista heräämistä), jotta he pääsisivät osallisiksi uskonnollisten yhteisöjen aarteista, kuten lämmöstä ja lohdutuksesta. Joskus myös järjestys ja kuri voivat olla jotain sellaista, mitä tietyt yksilöt kaipaavat - ja joillakin on kenties jopa masokistisia taipumuksia.

Lähes kaikkia ihmisiä kuitenkin yhdistää se, että me haluamme kokea pyhyyttä ja kauneutta. De Bottonin kirjan yksi pointti on juuri siinä, että ateismin on koettava kuvaamaan meitä ympäröivä maailma mielekkääksi ja lumoavaksi, jotta se onnistuisi koskaan syrjäyttämään uskonnot. Ei riitä, että osoitamme ristiriitoja tai hoemme rationaalisuuksia. Ihmiset mieluusti vaihtavat pienen osan loogisuuttaan siihen, että voivat kokea elävänsä maailmassa, joka on tulvillaan pyhyyttä.
Yle.fi/Näkökulma - Ateisti älä tuputa uskoasi

Aiempi lainaus jatkuu suoraan näin:

"Näin paljosta luopuessamme olemme luovuttaneet uskonnolle yksinoikudn suureen joukkoon kokemuksia, joiden tulisi olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. (de Botton 2012)

Tästä me pääsemme suoraan takaisin syntagmaan. De Botton ei varmastikaan tunne syntagman käsitettä, mutta hän nimeää monien sisäistämän oletuksen:

uskonto + satumaisuus, sadun logiikka
ateismi + kuiva obejektiivisuus

Moni ateisti varmasti toteaa heti, että asia ei suinkaan ole näin. Olen samaa mieltä. Silti hyväksyn sen, että mielikuva tai stereotypia on tämän suuntainen.

Itse asiassa tilanne on ateismin kannalta vieläkin pahempi. Pienempi osa amerikkalaisista näet luottaa ateisteihin vähemmän kuin homoihin, maahanmuuttajiin tai jopa sosialisteihin.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/ulkomaat/amerikka-ei-usko-ateisteihin/

Ateistien ajatellaan olevan itsekeskeisiä ja sydämettömiä. Lisäksi enemmistö uskoo, että muut kansalaiset ovat lainkuuliaisempia, jos he ovat uskovaisia.
http://www.scientificamerican.com/article/in-atheists-we-distrust/

Näiden uskomusten tueksi ei ole löydetty vahvaa tutkimuksellista tukea - tai itse asiassa on jopa enemmän viitteitä päinvastaisesta.

Syntagma on keino löytää paradigmasta heikko piste ja kohdistaa siihen erityistä huomiota. Kuten aiemmin totesin, voi syntagma olla todellinen tai mielikuviin perustuva. Jos se on todellinen, se voi perustua perinteen ylläpitemään löydään syy-yhteyteen tai ihmisluonnon tukemaan vahvempaan syy-yhteyteen. Jos se on kuviteltu, se voi silti perustua kohtuullisen vahvaan, itseään toteuttavaan sosiologiseen kättäytymiskaavaan tai se voi olla täysin tuulesta temmattu, jopa aivan päinvastainen empiirisen näytön kanssa.

Ateistit ovat jo aivan riittämiin kiinnittäneet huomiota uskontoihin ja eritelleet niiden epäloogisuuksia. Jotta ateismi voisi koskaan todella vakavasti ansaita määrettä ateismi 2.0 tai ateismi 3.0, se tulee tutkia itseään ja osoittaa, että se tarjoaa yhteiskunnille tai yksilöille jotain todellisuudessa arvokasta, kuten mielenterveyttä, parempia parisuhteita, työllistymisen edellytyksiä tai onnellisuutta. Tällä hetkellä on syytä olettaa, että ateismi tarjoaa parempia työllistymisen edellytyksiä lähinnä luonnontieteellisen tutkimuksen alueella. Se on hyvin marginaalinen kategoria.

Uskon, että ateismi voisi hyvinkin avata - ja kenties jo on avannut ihmiskunnalle (tieteiden rohkeamman kysymyksenasettelun ohella) ovia ainakin psykiatrian ja mielenterveyden alalla. Ateistien ansiosta olemme luopuneet kirouksista ja demoneista mielisaurauksien taustasyynä. Se on suuri saavutus, mutta kattava ateismin saavutusten historia on kirjoittamatta. On syytä muistaa, että tieteellinen ajattelu on eri asia kuin ateismi. Tiede ensi sijassa kysyy ja testaa. Se lukitse mielipidettään metafyysiikassa.

Monikaan ei niele pureskelematta syntagmaa: "ateismi + tieteellinen ajattelu".

Toisin sanoen yllättävän moni uskoo, että Jumalaan tai sielunvaellukseen uskova ihminen on varsin kykenevä toimimaan esimerkiksi fysiikan opettajana tai tekemään tiedettä.

Ateismin ilosanoma

Koska de Botton on jo suurelta osin ilmaissut ne kriittiset ajatukset, joita minulla oli perinteisestä ateismista, on syytä katsoa eteen päin.

Ateismi voi saavuttaa seuraavan kehityspisteensä vasta kun se lakkaa olemasta antiteesi. Nyt se on a-teismi, eikä sen koko opissa ole mitään tolkkua ilman teismiä. Ateismin on omaa oppisisältöään esitelläkseen selitettävä mistä on kysymys uskossa Jumalaan.

On sanottava jotain vain jotta se voitaisiin kiistää,

Ateismin on kyettävä seisomaan omilla jaloillaan, ja yllättäen siihen on myös edellytyksiä. Tiedän ainakin oman perhepiirini ja kaveripiirini kautta, että ateisteiksi itsensä mieltävät ihmiset ovat hyvin usein kiinnostuneita tähdistä ja avaruudesta.

Olen monet kerrat kokenut uskonnollista pyhyyden tunnetta tuijotaessani yöllä tähtiin ja yrittäessäni esimerkiksi kuvitella miten pitkä matka on 8 valovuotta - etäisyys pohjoisen taivaanpuoliskon kirkkaimpaan tähteen Siriukseen.

Valolta kestää keskimäärin 12 minuuttia matkustaa maasta Marsiin. Siriukseen matka kestää 8,7 vuotta. Rakettimme kulkevat vauhtiin päästyään tunnissa suunnitteleen saman matkan kuin valo kulkee sekunnissa, eli 60 sekuntia x 60 minuuttia = 1/3600. Nykytekniikalla miehitetty lento Siriukseen kestäisi siis 3600 x 8,7 vuotta, eli aika kauan.

Tällaisissa kuvissa ja luvuissa on mielestäni rakennusaineita varsin lumoavan maailmankuvan perustaksi, mutta lumoavuus on vasta yksi hivenaine henkiseen puutostilaamme. Lisäksi tähtitieteen ja kosmologian monimutkaisuus ja tutkimuksen vaativat resurssit tekevät siitä varsin pienen ryhmän yhteistä pääomaa. Laajaa yhteisöllisyyttä on kenties koettu kylmän sodan aikana, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kilpailivat avaruuden valloittamisesta, mutta sittemmin NASA:n rahoitus on jämähtänyt - kenties juuri siitä syystä, että hurmoshenkistä yhteisöllisyyttä ei synny riittävästi.

Syntagmassa ja Alain de Bottonin havainnoissa ei ole kysymys aivan pienistä asioista. Koko tieteellisen kehityksen kohtalo on sidoksissa siihen, millä tavoin ihmiset kokevat sen edistävän heille itselleen tärkeitä arvoja ja tuovan elämään myös hengellistä sisältöä.

Tähtitiede voisi hyötyä siitä, että se ei esittäisi ajavansa Jumalaa nurkkaan, vaan pikemminkin raottavansa pyhää mysteeriä. Kuulentojen kultakauden lopulla Carl Sagan lumosi miljoonia Cosmos-ohjelmallaan, ja David Bowie lauloi "Is there life on Mars?":

Ensikohtaaminen uuden planeetan kanssa

Vuoden 2015 alussa Dawn-luotain saapuu varsinaiseen määränpäähänsä asteroidivyöhykkeellä, joka sijaitsee Marsin kiertoradan takana. Jännittävintä on se, että asteroidivyöhyke kätkee sisäänsä planeetan, jota ei koskaan ole tutkittu näin läheltä.

Ceres-planeetasta ei toistaiseksi ole saatu kunnollisia valokuvia ja se tunnustettiin virallisesti planeetaksi vasta 2000-luvulla. Kaiken huipuksi se saattaa koostua suureksi osaksi vedestä. Vaikka planeetan kylmän pinnan alaiset sulat valtameret eivät sisältäisi elämää, merkitsee veden yltäkylläisyys sitä, että elämän esiintyminen jossain toisessa aurinkokunnassa on kenties todennäköisempää.

Kaukaisia tähtiä kiertäviä pienemmillä planeettoja ei ole kyetty Maasta käsin tutkimaan, mutta on hyvä merkki, jos omassa aurinkokunnassamme vettä löytyy useilta kiviplaneetoilta sekä suuremmista kuista: Maa, Mars, Europa, Titan, Callisto, Ganymede... ja nyt kenties Ceres.


Kosmisen kappaleen urakehitys komeetasta kääpiöplaneetaksi

Monille tähtitieteilijöille vuosi 2006 tuotti haikeutta, sillä Plutolta riistettiin planeetan arvonimi. Toimitukseen liittyi suurta draamaa ja monet esittivät kiihkeän vastalauseensa Kansainväliselle Tähtitieteilijöiden unionille. Erimielisyytensä ilmaisi myös Tähtitieteilijöiden kansainvälinen unioni, joka järjestää kilpailevia astronomian mestaruusturnauksia. (KTU:n painopiste on astrofysiikassa, kun KUT puolestaan painottaa kosmologiaa. Harvalla tiedemiehellä on samaan aikaa ollut hallussaan kummankin sarjan mestaruusvyö.)

Minäkin mietin haikeana, että vastaisuudessa oman aurinkokuntamme planeettoja olisi vain kahdeksan, vaikka ennen pidettiin lähes varmana, että oikea luku oli yhdeksän.

Pluton kohtalon ratkaisi sen suuri kuu Kharon, joka on lainannut nimensä antiikin mytologioiden kuoleman lautturilta. Pluto on liian pieni toimiakseen massakeskipisteenä - pikemminkin planeetta ja sen kuu kiertävät toinen toistaan kuin tanssien. Uuden planeettamääritelmän mukaan "planeetan tulee olla kyllin äijä, jotta voi pitää ämmänsä kurissa". (Pluton uskottavuutta ehkä nakersi myös se, että elokuvassa Basic Instinct (1992) kuolettavaa viettelijärtä esittää Kharon Stone).

Dramaattisella päätöksellä oli kuitenkin yllättävän iloiset seuraukset. Uuden planeettamääritelmän myötä planeettaperhe sai uusia jäseniä. Tieteelliset määritykset "kääpiöplaneetalle" oli asetettu, ja moni muunkin taivaankappale asema täytyi arvioida uudelleen. Ilmeni, että eräs paljon Plutoa läheisempi kohde täytti myöskin kääpiöplaneetan tunnusmerkit.

Ceres piilottelee asteroidivyöhykkeellä niin kuin Millenium Falcon

Pitkään on tiedetty, että Mars-planeetan kiertoradan takana sijaitsee asteroidivyöhyke. Pienten kivenmukoiden seasta on löyde myös useita isompia kappaleita. Yksi niistä on kyllin kookas peräti ansaitakseen alemman asteen planeetan arvonimen. Pluto putosi I-divisioonaan, mutta sen seurauksena näköpiiriimme astui uusi tulokas Ceres.

Heti kun Ceres hyväksyttiin kääpiöplaneetaksi, sen luottoluokitus kohosi luokasta CCC luokkaan BB. Teleskoopit suunnattiin kohti asteroidivyöhykettä ja selvisi, että kaiken lisäksi Ceres näyttäisi sisältävän huomattavan määrän vettä jäätyneessä muodossa.

Kukaan ei ole vielä ehdottanut, että Ceres täytyisi törmäyttää Mars-planeetan kanssa, jotta valtameret jälleen peittäisivät punaisen planeetan kuivia aavikoita.

Sen sijaan keksittiin lähettää luotain ottamaan kuvia vielä tuntemattomasta naapurista. Se on ihan aiheellista, sillä parhaatkin kuvat Ceres-planeetasta ovat aika suttuisia.

Suuri uutinen on se, että Dawn-luotain saapuu perille vielä tämän talven aikana, arvion mukaan maaliskuussa 2015. Nasa lähetti luotamen matkaan vain vuosi sen jälkeen, kun Ceres hyväksyttiin kääpiöplaneetaksi.

Päätös oli helppo, sillä kaikki hummaajapoika Plutoon liittyvät projektit jäädytettiin ja rahat ohjattiin oikeiden planeettojen tutkimukseen. Niinpä Ceres sai siivun perinnöstä, joka sille olisi kuulunut jo vuosikymmeniä sitten, jos sukulaisuus planeettaperheeseen olisi osattu tarkistaa DNA-näytteistä.

Kuten huonommastakin kuvasta voi päätellä, Ceres on aurinkokultamme valkoinen planeetta, biljarditermejä käyttäen lyöntipallo, eli "kivi". Sen löytyminen on siis melkoinen pelinavaus astronomiassa. Tsadang!

Jo ennen kuin luotain on perillä määränpäässään, se voi lähettää meille kuvia, joista paljastuu tärkein: sijaitseeko Ceres-planeetan pinnalla pyramideja tai onko sen pintaan kenties kaiverrettu Jeesuksen kasvot, kuten niin moneen paahtoleipään ja auton roiskeläppään?

Ceresin tarina on kuin tieteisromaanista: tuntematon planeetta asteroidivyöhykkeellä, aivan Marsin takana. Löytyykö sieltä avain elämän syntyyn? Voisiko suuren lumipallon törmäyttää yhteen Marsin kanssa? Kuinka se tapahtuisi? Mitä se maksaisi? Miksi muita ratkaisuja ei ole?

Saman asian voi ilmaista näinkin.

Tähti on löytynyt!

Oli vain ajan kysymys milloin tällainen uutinen tulee. Ruskean kääpiötähden, eli paljaalle silmälle näkymättömän, himmeästi hehkuvan tähden löytymistä oli spekuloitu jo jonkin aikaa, kunhan tekniset laitteemme kehittyvät.

Nyt pimeä tähti - tai siis kaksikin sellaista - paljastui, ja yllättävän läheltä. Sattumalta ehdin juuri ennustaa kohtaamista pimeän tähden kanssa kapteenin seikkailujen jouluspesiaalissa, vuodenvaihteessa.
Seksikkäät avaruusolennot bikineissä

Kyse on siis kahdesta niin pienestä ja kylmästä tähdestä, että ne lähettävät vain infrapunasäteilyä. Kumpikin on siis vain likimain Jupiterin kaltainen kaasujättiläinen (siis pikemminkin planeetta, ei tähti) jonka massa nipin napin riittää synnyttämään kovan paineen ja fuusioreaktion - tai jos ei edes auringon kaltaista fuusiota niin muuta lämpöenergiaa - jota voisi aiheuttaa esimerkiksi kahden läheisen kääpiötähden keskinäinen vuorovesi-ilmiö.

Löytyneestä tähtijärjestelmästä tekee laajemmalle medialle kiinnostavan se, että se sijaitsee vain 6,5 valovuoden etäisyydellä - joka on astrologisin termein ilmaistuna "kiven heiton päässä".

Uusi kaksoistähti WISE 1049-5319 (tai löytäjänsä mukaan Luhman 16) on kolmanneksi lähin tähti auringosta. Se on naapuri, josta emme tienneet.

Voi olla, että vastaavia tähtijärjestelmiä löytyy lähiseudultamme vielä lisää. Ne eivät ehkä mahdollista pysyvää asutusta, mutta voisivat toimia tutkimuskohteina tai pidempien lentojen väliasemina - olettaen, että koskaan pääsisimme edes Marsiin asti.

Kuka ties tähtien välisessä avaruudessa leijuu paljonkin pimeitä kappaleita, joista emme ole tietoisia: kaasuplaneettoja, himmeitä tähtiä, asteroidivyöhykkeitä.

Kaikkialta minne ihmisen katse on tarkentunut, on löytynyt aina enemmän seuralaisia kuin on osattu odottaa. Kun ensimmäinen luotain saapui Jupiterin kiertoradalle, se löysi kymmeniä pieniä kuita.

Kun nähtiin oman aurinkokuntamme ulompiin osiin, havaittiin, että Pluton kaltaisia kylmiä pikku kiviplaneettoja seilasi siellä lukuisia.

Ehkä tyhjäksi oletettu tähtien välinen avaruus ei olekaan niin tyhjä? Kymmenen valovuoden säteen sisältä voi löytyä vielä kymmenen uutta tähteä. Melkein veikkaisin, että kunhan tekninen katseemme tästä paranee, löydämme jotakin jännää ja massiivista jopa lähimmän viiden valovuoden säteeltä.

Iloversumi

Usein on itse vaikea arvioida ajatustensa yleismaailmallisuutta tai arvoa. Kun tutkin vanhoja muistiinpanojani, löydän joskus surkeita tekeleitä, joita olen luullut neroikkaiksi - ja vastaavasti aiemmin itsestäänselviksi ja tylsiksi olettamiani hahmotelmat tuntuvatkin nyt kiehtovilta ja kehityskelpoisilta. Kumpi on lähempänä totuutta - nykyinen minä vai se aiempi?

Eräs vanha idea palasi mieleeni, kun kirjoitin Edith Södergranista pienen tarinan (uuden tarinan voi lukea täältä: Aukea: Edith ja seuraavana viikolla mieleni teki palata hänen runoihinsa.

Luin runoja nyt myös sillä silmällä, että olinko vain itse kuvitellut Södergranin yhteyden astronomiaan ja panteismiin, kun ystäväni ilmaisivat, että tarinani ei oikein istunut heidän mielikuvaansa Edithistä.

"Raju maa, joka vyöryt polttavan, viiltävän avaruuden halki.
- - -
Kiertotähdet eivät tahdo matkallansa muuta kuin nopeutta.
Kaikkeuden ääret vilkkuvat kysymysten lailla."
(Kiertotähdet)

Lukioikäisenä rakastuin Edith Södergranin runoihin, koska en mistään ollut löytänyt niin likeistä maailmankuvaa - en romaanista, en elokuvasta, en tietokirjasta, en kerta kaikkiaan mistään mitään vastaavaa. Edith oli ensimmäinen ja hetken aikaa ainoa laatuaan. Hän tuntui ymmärtävän koko skaalan nihilimistä silkkaan olemisen iloon ja leikkien leikkiin - jonka sittemmin olen tunnistanut viittaukseksi hindulaisuuteen. Tuohon aikaan luulin panteismia lähinnä omaksi yksityiseksi aavistuksekseni.

Edith on oman uskontonsa perustaja, eivätkä häneen oikein istu valmiit luokittelut. Hän on kyllä sikäli autenttinen teosofi, että näkee käsitteiden takana piilevän totuuden ja osaa suodattaa monista eri lähteistä oleellisen. Buddhalaisittain tulkittuna hänen kirkas älynsä on murtanut luontaiset minuuden defenssit ja tavoittanut sen kokonaisuuden, mitä vain mystikon intuitio voi tavoittaa - ja hän ilmaisee itsensä usein kauniisti ja selkeästi, kuten mystikon sopii. Hänen runokielensä hyödyntää myös paljon kristillistä kuvastoa - ja myös sisällöllisesti Edith tavoittaa jotain virsien ja evankeliumien julmasta kauneudesta.

"Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,
he luuluvat olevansa köyhiä niinkuin he elämässä ovat,
eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan
tuntemattomina."
(Jumalat tulevat)

Edith puhuu kyllä toistuvasti Jumalasta tai jumalista, mutta hänen Jumalansa on 1800-luvun romantiikan, Nietzchen ja Scopenhauerin valaisema absoluutti, hajoavien muotojen takana piilevä ykseys. Samoin hänen animistiset luonnonvoimansa ovat pikemminkin fysikaalisia luonnonlakeja, joilla ei ole persoonaa tai vapaata tahtoa - vain pakkomielteinen kuuliaisuus omalle tehtävälleen. Aurinko, tuuli tai komeetat eivät voi valita. Ne vain armottomasti noudattavat luontoaan.

Ateistin, nihilistin ja kaikenkieltävän skeptikon on paljon helpompi kohdata Jumala kasvosta kasvoihin tai tulla pyhän ekstaasin valtaamaksi. Nihilisti-kieltäjä on riisunut aisteistaan ne käsitteet, joiden taaksen uskontojen totuus piiloutuu. Paljas aistimus paljastaa maailmankaikkeuden kauhistuttavan armon: kaikki pelastuvat, kaikki pahat teot annetaan anteeksi.

"Punainen aurinko nousee
vailla ajatuksia
ja yhtäläisenä kaikkia kohtaan.
Me iloitsemme auringosta niin kuin lapset."
(Animaalinen hymni)

Edith Södergran toistaa kaiken katoavaisuutta, kuten hindulaisuus tai kristisusko: kaikki näkyvä on vain hetkellistä ja katoavaa; tuhkaa ja tomua; mayan hunnun liuhumista; maasta olet sinä tullut ja maaksi jälleen tuleva. Edith ei lisää tähän mitään valheellista toivoa minuuden pelastuksesta, mutta hän hyväksyy totuuden ja kääntää sen riemuksi. Miten? Niin kuin mystikot aina: katsomalla kohti totuutta ja näkemällä sen ytimessä mittaamattoman onnen ja ehtymättömät syyt ilolle.

"ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut
sielua.
Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä."
(Materialismia)

(Tämä kohta oli pysäyttävä, koska olin nimennyt runosarjan samantyylisellä rimpsulla, vaikken ollut vuosiin lukenut Södergranin runoja.)

Jotta pystyisin kuvailemaan Edithin minussa synnyttämää vaikutusta, minun on kuvailtava omaa maailmankuvaani Edithiä edeltävällä ajalla.


Multiversumin monet kasvot

Palaan ajassa taaksepäin aika 90-luvulle, jolloin olin yläasteella. En ole varma millä luokalla se tapahtui, kun kuulin, että fysiikan lait ovat kuin ihmeen kaupalla sellaiset, että ne ylläpitävät elämää: jos jokin maailmaa hallitsevista perusvoimista olisi heikompi tai vahvempi, ei universumi voisi synnyttää elämää.

Ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut: jaahas, sittenhän Jumalan täytyy olla todellinen! Sen sijaan aloin kehitellä omaa teoriaani todellisuuden rakenteesta. Päädyin heti siihen johtopäätökseen, että elämme useiden rinnakkaisten ulottuvuuksien multiversumissa, jossa kaikkien perusvoimien monet erilaiset arvot toteutuvat suhteessa toisiinsa. Yhdistelmiä on oltava äärettömästi - ja meidän elämämme on vain todiste siitä, että tietyillä asetuksilla homma toimii. Multiversumi siis toteuttaa kaikki luonnovakioiden variaatiot, mutta suurin osa ulottuvuuksista ei realisoidu oman mahdottomuutensa vuoksi.

Vastaus oli niin selkeä, ettei siinä mielestäni ollut mitään kovin ihmeellistä. Oletin, että 99% fyysikoista tekisi saman johtopäätöksen. Halusin kuitenkin tehdä teoriaan pikku täsmennyksiä – jota varten loin muutamia omia käsitteitä.

0. Pihiversumi = multiversumin haara tai kerrostuma, jossa perusvoimat eivät salli edes varsinaisen tilan tai ajan syntymistä. Ne käpertyvät pisteeksi tai vain tussahtavat olemattomiin.

1. Mahoversumi= multiversumin ulottuvuus, joka ei kykene luomaan elämää. Todennäköisesti suurin osa haaroista sijoittuivat tähän tai edelliseen luokkaan.

2. Bioversomi = ulottuvuus, joka kykenee luomaan alkeellista järjestystä, mutta ei välttämättä pysty tarjoamaan kyllin turvallisia olosuhteita, jotta evoluutio voisi kehittää elioissä tietoisuutta.

3. Tajuversumi/Aistiversumi = meidän ulottuvuutemme. Universumi, joka kykenee luomaan tietoista elämää. Tajuversumit myös olivat ainoita -versumeja, jotka tiettyjen filosofisten näkökantojen mukaan olivat edes olemassaolevia. Jos puu kaatuu eloversumissa, mutta siellä ei ole aistillista ja tajullista olentoa havaitsemaan sitä, onko koko eloversumia silloin olemassa?

Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä:
4. Iloversumi.

Myöskään tämä universumityypin olemassaolosta meillä ei ole varmuutta. Saatamme elää iloversumissa tai sitten ei. Voi olla ettei iloversumia ole olemassa muualla paitsi haavekuvitelmissamme.

Iloversumi on sellainen olemisen versumi, jossa itsestään tietoinen elämä on kehittynyt vaiheeseen, jossa se saavuttaa henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen harmonian. Iloversumi kykenee siis synnyttämään itsessään Nirvanan tai Taivasten Valtakunnan.

Me tiedämme, että ainakaan ihmiskunta ei ole saavuttanut tällaista tilaa - enintään kuin hetkellisesti tiettyjen yksilöiden kohdalla, mutta siitäkin voi kiistellä.

Itse asiassa tuntemiemme tajullisten olentojen tajunta sisältää hyvinkin paljon erilaista kärsimystä, ristiriitoja ja hihkeää huolta, johon iloversumin kehkeytyminen tyssää.
a) Saatamme elää iloversumissa, mutta emme vain vielä ole kehityksessämme päässeet siihen vaiheeseen, tai b) kaikki tiedostava elämä tässä universumissa on tuomittu tuhoamaan itsensä tiettyjen vääjäämättömien lakien vaikutuksesta: esimerkiksi kuluttamalla planeettansa luonnonvarat tai kehittämällä kyllin tehokkaita aseita. Me olemme siis parasta mitä tämä universumi pystyy koskaan tarjoamaan.

Mieltäni kutkutti tämä kysymys:
elämmekö me iloversumissa vai ainoastaan tavallisessa tajuversumissa? Pystyikö tällaista asiaa tutkimaan ilman, että kävisimme joka planeetalla ja kääntäisimme jokaisen kiven?

Oliko iloversumi pelkkää utopiaa? Tai jos elimme potentiaalisessa iloversumissa, toteutuisiko kehityksen huippu koskaan ihmiskunnan kohdalla – olihan myös sattuma vaikuttavana tekijänä!

Iloversumi ei siis tarkoittanut, että automaattisesti kaikki sivilisaatiot kehittyisivät tähän tilaan: iloversumi ainoastaan mahdollisti sellaisen kehityshaaran omassa itsessään – ei suinkaan tehnyt kehityksestä vääjäämätöntä ja fatalistista.

Vaikka tietyllä peltotilkulla maaperä ja sää yhdessä olisivatkin mahdollistaneet auringonkukan kasvamisen, se ei tarkoittanut, että löytäisimme auringonkukan jokaiselta neliömetriltä.


Seuraava runollis-looginen askel

Näin siis mietin yläasteella joskus 1996, mutta lukiossa ajatukseni ehtivät jo harppoa monta askelta pidemmälle. Otin nyt lukuun myös sen, että mahdollisesti iloversumia koskeva totuus löytyisi minusta itsestäni: jos pystyisin saavuttamaan edes hetkellisen onnen ja harmonian tilan, se olisi todiste siitä, että oma maailmankaikkeutemme oli todellakin iloversumi – sillä edes hetkellinen onni tarkoitti äärettömässä ajassa ja äärettömässä avaruudessa ääretöntä kertautumista: kysehän ei ollut realisoitumisista vaan luonnonlakien mahdollistamista tiloista.

Jos esimerkiksi heitin kolikkoa 10 kertaa peräkkäin ja sain joka heitolla kruunan, se ei todistanut, että myös seuraavan heiton tulos olisi kruuna – mutta sen sijaan se todisti, että tässä universumissa on mahdollista heittää 10 kertaa keräkkäin kruuna. Sitä ei olisi tapahtunut edes yhtä ensimmäistä kertaa, ellei se olisi mahdollista.

(Oma kosmologiani erosi jo alkuvaiheissaan Nietzschen "ikuisen paluun" myytistä, sillä huomioin myös perhos-efektin. Iloversumista versonneiden ilojen ei tarvinnut olla keskenään identtisiä: perhosefekti yhdistettynä olentojen metafysiikan kiistämiseen, eli toiselta nimeltään populaatioajatteluun. Ilot eivät muodostaneet olemukseltaan yhtenäistä joukkoa vaan ilojen populaation - ja tämä pätee myös kristukseen ja buddhaan. Ei ole yhtä oikeaa tulkintaa esimerkiksi valaistumisesta: on erilaisten valaistumiskäsitysten populaatio. Olentojen metafysiikka olettaa, että esimerkiksi jokainen koira on essentialtaan koiruullinen, mutta populaatioajattelu osoittaa, ettei tällaista koiruutta voida yksiselitteisesti määritellä. Sama pätee iloversumista versonneisiin iloihin.)

Ajattelin asioita äärimmäisen suurissa mittasuhteissa ja minulle olisi tuottanut jo valtaisaa riemua, jos olisin saanut vihjeitä iloversumin olemassaolon todennäköisyydestä. Vaikka onni ja harmonia sattuisivatkin väistämään ihmiskunnan, tietäisin kuitenkin että jossain tämä valtavan tyhjyyden keskellä oli saari, joka uhmasi kaikkea tuntemaamme kärsimystä – ja ehkä myös kaikkea tuntemaamme tyhmyyttä. Siellä jossain joku tietäisi elävänsä iloversumissa ja iloitsisi siitä täydestä sydämestään.

Minun ei kuitenkaan tarvinnut tiirailla tähtiin ja odottaa avaruusolentojen yhteydenottoa, sillä kuin ihmeen kaupalla tuo ihmeellinen olento löytyi samasta maasta – tosin hän oli jo kuollut aikaa sitten. Oman kotiseutukirjastoni runohyllystä löysin todisteeni siitä, että joku oli torjunut kärsimyksen ja tuntenut suurta iloa jo silkasta olemassaolostaan.

Tämän runoilijan suhtautumisessa avaruuteen ja tähtiin oli jotain ihmeellisen tuttua. Hän oli lukenut Nietzscheä ja kuullut tältä ”ikuisen paluun myytistä”. Tuota myyttiä voitiin tulkita monilla tavoin, mutta sen ytin oli silkkaa todennäköisyysmatematiikkaa: jos jokin on todellista, se todistaa, että se on mahdollista – vaikkakin kuinka epätodennäköistä. Mutta jos maailmankaikkeus on äärettömän suuri ja käytettävissä on rajattomasti aikaa, jopa kaikkein epätodennäköisimmät asiat tapahtuvat - ja jopa toistuvat, jos toistoksi hyväksytään "samankaltaisuus", ei ontologinen "samuus".

Jos minä katson tähtiin ja tunnen suurta ihmetystä – suurta pyhää riemua siitä, että olen saanut kokea tämän kallisarvoisen onnen hetken – jos siis minä tässä ja nyt todistan sen mahdolliseksi, lupaa ja varmistaa ääretön avaruus äärettömässä ajassa sen, että jonakin päivänä joku jossain tulee kokemaan saman.

Ja siinä oivalluksessa en tunne enää yksinäisyyttä. En tunne kauhua kuoleman edessä. Äärettömyys ei ole enää erottaja vaan siitä on tullut yhdistäjä.

Äärettömyys takaa, että kukaan ei ole yksin. Kaikilla on ymmärtäjä. Kaikki saavat loputtoman määrän yrityksiä - mutta toisin kuin Nietzsche esittää, jokainen eritys ei tule fatalistisesti johtamaan samaan lopputulokseen. Tästä vastaa perhos-efekti: äärettömän pieni poikkeama ympäröivissä olosuhteissa kertautuu ja aiheuttaa koko joukon erilaisia lopputuloksia multiversumissa.

Elämä on ehkä lottoa, mutta multiversumi omistaa kaikki lottokupongit. Se ei voi hävitä. Vaikka käytäisiin läpi kaikki mahdolliset numeroyhdistelmät se kaivaa jostain taskunsa pohjalta voittokupongin.


Elämä on kuitenkin kärsimystä

Tärkeä elemetti koko yhtälössä oli kärsimys. Edithin oli kärsinyt, mutta keksinyt keinot ylittää mahdottomalta tuntuvan epätoivon. Samoin oli runojen kääntäjän laita. Myös Uuno Kailas oli katsonut avaruuden tyhjyyteen kuin kuoleman kuiluun ja silti keksinyt itsestään portin iloon.

Mutta entä sitten maailmankaikkeus? Kuinka se liittyy asiaa? Miksi olen asettanut sen kirjoitukseni päähenkilöksi?

En usko, että maailmankaikkeudella on aivoja. En usko, että se tiedostaa itseään. Sillä ei ole mitään syytä tiedostaa itseään, koska sillä ei ole tarpeita, joita sen täytyisi tyydyttää. Ihmisen tietoisuus on kehittynyt, koska aistielimet, vaistot, järki ja halut auttavat meitä tekemään elämän kannalta oikeita ratkaisuja – useimmiten – ja kaiken tämän koossapitämiseksi tarvitaan jonkinlainen psyko-sosiaalinen solmukohta: tietoinen harkinta, minäkokemus.

Ihmisen minuus ei ole varsinaisesti häntä itseään varten. Ihmisen minuus palvelee lajin jatkuvuutta: viettejä, intohimoja. Minätietoisuus on syntynyt myös "sinua", "häntä" ja "meitä" varten. Minuus on osa sosiaalista peliä, jossa muodostetaan käsitteellisiä eroja liittolaisten ja vihollisten välille. Ymmärrämme ”minän” merkityksen vasta sitä kautta, että on joku toinen.

Tietoisuus on vaatimaton aivojen pikku lisäohjelma, joka pallottelee tunteita, muistoja, aistimuksia, johtopäätöksiä ja sosiaalisia erotteluja. Suurimman osan aikaa tietoisuutemme on uppoutunut palvelemaan näitä muita toimintoja ja tarpeita – se ei ole mikään ylin herra. On suuri väärinkäsitys olettaa, että minuus olisi aivojen keisari ja komentaja - pikemminkin tietoinen minä toimii jonkinlaisena vaatimattomana talonmiehenä, joka siivoilee tunteiden sotkuja ja mielistelee kulttuurisia normeja.

Tietoisuus tulee tietoiseksi itsestään vain niinä hetkinä, jolloin se on päästetty vapaalle – se on saanut hetken joutilaisuutta tunteilta ja ulkoisilta aistimuksilta.

Kun tietoisuus on vapaalla, se treenaa yleiskuntoaan filosofialla ja haaveilulla. Se ei oikeastaan haluaisi olla vapaalla, mutta toisinaan se on pakotettu siihen. Tätä tilaa kutsutaan "ikävystymiseksi" tai "flanööraamiseksi". Tietoinen minä on niin heikko ja tylsämielinen aivotoiminnan osa, että se ennemmin täyttää aikansa Youtube-videoilla kuin mietiskelee maailmankaikkeuden arvoituksia omassa yksinäisyydessään.

Vain silloin saattaa tietoinen minuus havahtua kyselemään isoja kysymyksiä, kun se oikein pelästyy. Yleensä tämä tapahtuu kuoleman edessä. Niin kävi myös Edithille. Jos hän ei olisi lainkaan sairastanut ja joutunut nuorella iällä kohtaamaan kuoleman kitaa, hänestä olisi ehkä tullutkin missi tai onnellinen kotiäiti. Hän olisi vain elänyt ja siinä kaikki.

Lisättäköön tähän, että myös itse olin lapsena usein sairas ja maatessani kuumeisena vuoteella sain erikoisia näkyjä kuolemasta, joka vaani huoneeni pimeissä nurkissa ja taivaalla tähtien välisessä tyhjyydessä. Löysin kirjoja, joissa kuvailtiin tähtikuvioita ja kierteisgalakseja - ja ensikauhun ylitettyäni löysin niistä yllättävää lohtua.


Tietoisuus hakoteillä

Kun tietoisuus on kyllin vinoutunut vapauteensa, se saattaa lähteä tutkimaan ihan outoja paikkoja – se saattaa jopa tarjota palveluksiaan muille kuin ”itselleen”.

Jos tietoisuus liiaksi eksyy avaruuteen, se saattaa tajuta olevansa avaruudelle paljossa velkaa – eräällä tavoin avaruuden lapsi. Sen oma biologinen perusta on pitkän ajan kuluessa kehittynyt auringon lainaenergialla. Kehomme ja aivomme ovat rakentuneet tähtien tomusta, kuten sanonta kuuluu.

Kun Jeesus sanoi ”Taivaallinen isämme” hän saattoi tarkoittaa juuri tätä. Ja jännintä tässä on se, että Jeesus todellakin saattoi tarkoittaa tätä – miksi muuten hän olisi sanonut ”Taivaallinen isämme”?

Toki on mahdollista, että hän ei tarkoittanut ihan tätä, mutta tulkinta on mahdollinen, koska hänen sanansa on suodatettu opetuslasten ja kirkollisen tradition ymmärryskyvyn läpi. Ehkä Jeesus oli paljon fiksumpi kuin mitä uskallamme olettaa? Ehkä Jeesus katseli tähtiin ja jatteli niiden olevan kaukaisia aurinkoja? Ehkä hän katsoi itseensä ja tuumi:

"Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa.
- -
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten ja sanoo:
kerran sammuvat kaikki tähdet
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla."
(Olemisen riemu)


Kaikkeus, joka katsoo meissä

Joka tapauksessa olemme nyt päätyneet tarinassa siihen vaiheeseen, jossa ihminen katsoo avaruuteen ja tajuaa, että siellä on aurinkoja, suunnattoman etäisyyden päässä toisistaan. Hän tajuaa millainen uskomaton tulen ja kylmyyden koneisto on Linnunrata, joka pyörittelee näpeissään miljoonia tähtiä kuin kokenut jonglööri.

Tällainen tajuaminen on jotain ihan muuta kuin luolamiehen ihmettely auringon ja kuun noustessa ja laskiessa. Moderni ihminen ei enää arvuuttele – hän tietää, että avaruus on järisyttävä ilmestys, joka ylittää kaiken inhimillisen käsityskyvyn. Hän ei edes luule ymmärtävänsä avaruuden mittasuhteita, sillä hän tietää että ne eivät ole mitattavissa työmuistilla, johon mahtuu kerrallaan 7-8 käsitettä.

Ja tämä on se hetki, jolloin Maailmankaikkeus on tullut tietoiseksi itsestään.

Maailmankaikkeudella ei ole siihen omia keinoja: sen on lainattava ihmisen silmiä ja ihmisen älyä – ja ihmisen ihmettelykykyä.

Ihminen on maailmankaikkeuden voimien ruumiillistuma, sen lakien ja todennäköisyyksien epätodennäköinen hedelmä. Ihmisen silmä on maailmankaikkeuden silmä, joka on nyt kääntynytkin katsomaan sitä itseään.

Ihmisen kokema wow! Kosmoksen rannalla on Kosmoksen oma tuote: tietoisuuden emergenssi, joka hetkeksi lainaa kaikkeudelle oman sielunsa.

Ja kun ihminen samaan aikaan kokee rajatonta iloa silkasta olemisestaan, eikä pelkää katoamistaan, koska on transsendentaalisen minän olevan kaikkialla sama – yhtäläistä tietoisuutta, joka järjestäytyy ja kohoaa esiin kaikkialla, missä olosuhteet ovat sopivat...

Kosmos tarjoaa olosuhteet, joissa ihmisen mieli voi kehittyä. Ihmisen mieli puolestaan tarjoaa olosuhteet, joissa voi syntyä tietoisuus. Mieli kohoaa kuin sieni kosmoksen sienirihmastosta, eikä maailman tiedostaminen todeksi ole yhdenkään mielen yksityisomaisuutta. Minä kuolen, sinä kuolet - ja maailma yhä tiedostetaan todeksi, ja yhä Kosmos itse saattaa kurkkia silmiemme lävitse ja sanoa: Wau! Minä olen mittaamaton, olen ihmeellinen ja vailla erotteluja!

Siinä hetkessä Iloversumi riemuitsee siitä tiedosta, että se itse on mahdollistanut tämän ja se itse saa sen myös kokea.

"Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,
mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa
kaikelle."
(Ero)

Mikään tässä sanottu ei ole varsinaiseti uskon varaista – ainoastaan matemaattisesti pääteltyä ja tietyillä runollisilla käsitteillä väritettyä. Lähes saman viestin on antanut hindufilosofia keskeisimmässä teesissään:

”Atman on brahman.”

Ja jälleen me voimme tehdä saman aliarvioimisen tai yliarvioimisen, jonka jo suoritimme Jeesuksen kohdalla... tai sitten voimme vain hyväksyä sen, että muinaiset pohtivat samoja kysymyksiä ja päätyivät samoihin havaintoihin. He tajusivat olevansa Kaikkeuden lapsia, ja että mitään ei tarvitse pelätä, sillä...

"Hey! It's just a ride!"
- Bill Hicks

Taiteilija

Taiteilija heilautti kättään laajassa kaaressa:
”Katso tuota kauneutta”, hän julisti.

En tiennyt mitä hän tahtoi minun näkevän, mutta katsoin, koska olin niin ikävystynyt. Toljotin viittauksen perään kuin ilotulitusta odottava lapsi.

Ja todellakin! Taivaalla aukeni pilvien esirippu. Miljoonat auringot loistivat tähtien asemissa. Varjot väistyivät eikä pimeää ollut.
Huudahdin: ”Näen sen vihdoin!”

Taiteilija painoi päänsä liikutuksen vallassa, ja tunsin kuinka tuon lyhyen hetken ajaksi välillemme aukeni täydellinen yhteys.

Seisoin vaiti ja hämmästelin koivikkoon sirotettua himmeästi helkkyvää valoa. Valkeiden puiden rintaan oli jäänyt aavistus jo kaikonneesta kirkkaudesta.
Taiteilija kuivasi silmänsä ja huokasi:
”Eikä tavallinen silmä erota merkkiäkään siitä.”

”Mitä näin?”, kysyin.

”Näit kuinka kaukana oli lähellä, kuinka suurin ja pienin sulautuivat yhdeksi.”

”Ne eivät olleet tähtiä.”

”Eivät, ne olivat siskosi ja veljesi, mutta avaruutta ei ollut enää välillänne.”

”Eikä minun tuntemani aurinko lämmittänyt enempää kuin yksikään toinen,", sanoin, "kuten ei leipä omassa vatsassani poista nälkää maailmasta; se vain on kaikki mitä aistin. On niin vähän tuntea vain yksi liekki – se mikä on lähin. Ja oman tähtemme tuli häikäisee meitä niin, ettemme sen loistaessa kykene näkemään ainuttakaan toista.”

”Mutta tästä eteenpäin aistit jokaisen ilon ja surun kuin omasi. Sulkiessasi silmäsi muistat tähtien leirin ja tiedät ikuisuuden ajassa ja avaruudessa – olet osa ääretöntä.”

”...Ja jokainen syntymä on merkki elämän voitosta. Eikä kuolemaa ole”, jatkoin.

”Sinulla on pitkä tie edessäsi”, Taiteilija sanoi. “Itse vaelsin kaksikymmentä vuotta etsien uutta laupeuden hetkeä. En enää osannut tarrata sieluun, tuohon synkkään ennustukseen henkemme perustavasta yksinäisyydestä.”

“Löysitkö sen mitä etsit? Saitko vastauksen?”

“Olen oppinut, ilman jatkuvaa ponnistusta, tiedostamaan itseni avarasti – rakastamaan myös sellaista, mitä en omista: vastauksia, mennyttä ja tulevaa... Paljon turhaa olen karistanut päältäni, mutta vielä on matkaa siihen, että joka hetki valppaasti toimisin kauimmaisteni hyväksi.”

”Pääni on täynnä toivoa, innostusta.”

”Se juuri sumentaa katseesi. Kun aamulla heräät, elät yhä oman vatsasi ehdoilla; näet omien silmiesi kautta ja vain sen minkä aurinko sallii; kuulet vain niillä korvilla, jotka on määrätty päähäsi.”

Taiteilija poimi reppunsa ja jatkoi matkaa. Kirjoitin nopeasti ylös kaiken minkä muistin.

Aamulla ihmettelin kirjoittamaani. Minun oli nälkä.


(Kirjoitus pöytälaatikosta, vuodelta 2003. Alunperin tekstillä ei ollut mitään yhteyttä Van Goghiin.)

Oh, be a fine girl, Kiss Me!

Jostain olin saanut sen käsityksen, että oma aurinkomme olisi tähtien joukossa vähäpätöinen, vain vaatimaton hiekanjyvä todellisten super-aurinkojen rinnalla.

Osittain se onkin totta, sillä tunnetusta maailmankaikkeudesta on löydetty tähtiä, jotka ovat todellisia jättiläisiä - tuhansia, ellei miljoonia kertoja omaa aurinkoamme kookkaampia.

Kuten helposti käy, ihmisen mieli vääntää tällaisen havainnon vähättelyksi ja itsesyytökseksi. Me olemme vain pieniä muurahaisia, emmekä ansaitse sen enempää, koska aurinkommekin on muiden aurinkojen joukossa niin vähäpätöinen. Voi meitä mitättömiä, jotka erehdyimme luulemaan joskus jumalaksi tuota pikku tähtöstä vain koska se on lähellä ja siksi näyttää niin suurelta. Todelliset titaanit ovatkin ihan muualla ja nyt meidän täytyy suunnata kumarruksemme toiseen suuntaan. Miten me saatoimmekin olla niin tyhmiä?! Tunnen itseni likaiseksi ja häpäistyksi?

Mutta, mutta... koko juttu on ihan täyttä paskaa! On nimittäin väärää tietoa, että aurinkomme olisi keskivertoa pienempi. Itse asiassa, jos uusimpia tilastoja katsotaan niin oma aurinkomme on suurempi kuin 90% tähdistä. Aurinkomme pienuus on täysi myytti ja tieteen vanhentunut olettamus - aivan kuten olettamukset penikseni pienuudesta. Kaikki johtui vain siitä, että tapasin yhden tytön, jonka edellinen rakastaja oli ollut hevosen sukulainen ja sitten vuosia elin ihan väässä luulossa siitä mikä on normaalia - mutta ei siitä nyt enempää.

Varmaan parempi jos aloitan ihan alusta ja kerron miten koko väärinkäsitys on syntynyt.


Pieni vai suuri?

Niin, siis jossain vaiheessa keksittiin, että tähdet ovat tosi kaukana - tosi, tosi, tosi kaukana. Siitä on nyt varmaan jo sata vuotta tai enemmänkin. Jotkin tähdet ovat tuhansien valovuosien päässä ja silti ne näkyvät paljaalla silmällä. Syy on yksinkertaisesti se, että ne ovat aivan helvetin isoja ja jumalattoman valovoimaisia.

Esimerkiksi Betelgeuze, joka löytyy Orionin tähtikuvion vasemmasta yläkulmasta, on itse asiassa yli 600 valovuoden päässä, mutta silti vain näyttäytyy silmälle vain hieman himmeämpänä kuin Sirius, joka on ainoastaan 8 valovuoden päässä. Sirius, eli Koirantähti on lähin tähti, jonka voi nähdä pohjoiselta pallonpuoliskolta.

(Varsinaisesti Alfa Centauri on meitä kaikkein lähimpänä oleva tähtijärjestelmä, mutta sen voi nähdä vain eteläisellä pallonpuoliskolla. Sirius ja Alfa Centauri ovat kuuluisia paitsi kirkkaudestaan, myös lukuisista tieteiskirjoista, elokuvista ja peleistä. Tähtitieteestä innostunut aloittelija huomaa aivan aluksi, että lähitähdistä puhuminen on monimutkaista, koska Sirius ja A.C. ovat kumpikin itse asiassa useamman tähden järjestelmiä ja täytyy erottaa tähdet ja tähtijärjestelmät, Rigil Kentauri, Proxima, Canis Majoris jne. jne. - kaikki menee nopeasti kovin sekavaksi.)

Betelgeuze on jättiläinen, mutta Sirius ja Alfa Kentauri ovat kumpikin jokseenkin meidän aurinkomme kokoisia - ainakin kosmisissa mittasuhteissa katsottuna. Meidän auringollamme ei ole siis mitään hävettävää sen naapureiden rinnalla. Jättiläiset asuvat ihan muilla nurkilla.

Ongelma on pitkälti siinä, etteivät tiedeuutisista kirjoittavat päivämediat koskaan tee juttua siitä, jos jonkin tähden havaitaan olevan omaa aurinkoamme pienempi. Vain todella suuren luokan starat kelpaavat lööppeihin.

Kuitenkin viime vuosina on havaittu, että avaruus on tulvillaan pieniä, himmeitä tähtiä. Niitä kutsutaan ruskeiksi kääpiöiksi, eikä niitä voi edes erottaa paljain silmin. Jopa tarkimmilla kaukoputkilla pienimpiä tähtiä on kyetty paikallistamaan vain lähiavaruudesta.
Relative Star Sizes (Wikipedia)

Parin viime vuosikymmenen aikana luettelo lähimmistä tähdistä on mennyt uusiksi, sillä joka suunnalta lähiavaruudesta, 5-20 valovuoden säteellä, on löytynyt lukematon joukko tummia ja mitättömiä pikkutähtiä. Jotkin niistä eivät edes loista näkyvää valoa vaan ainoastaan lämpösäteilyä, joka havaitaan infrapunakameroilla. Pienimmät uusista tähtilöydöistä ovat vain hieman Jupiteria suurempia.

Viimeisten tietojen pohjalta on syytä olettaa, että koko galaksimme on tulvillaan ennen havaitsemattomia kääpiötähtiä. Tilastollisesti ottaen oma aurinkomme onkin siis reilusti keskivertoa suurempi - ja nämä tilastot kaunistuvat kaiken aikaa, sillä kaikista pienimmät tähdet löytyvät vasta tieteen edistyessä.

(Huomattakoon nyt, että aurinko sijoittuu kokovertailussa aivan eri kohtaan riippuen siitä, kysytäänkö tähtien "keskiarvoa" vaiko "mediaania" - mutta tämä on tilastomatematiikkaa ja tylsä aihe. Samoilla kikkailuilla saadaan esimerkiksi kaksi aivan eri suuruista lukua, kun halutaan ilmaista vaikkapa kansalaisten keskipalkka.)


Olympus-syndrooma

Auringon luultu pienuus on psykologinen harha, jota jo 1900-luvun lopun tutkijat kutsuivat nimellä Olympus-syndrooma. Termin kehittäneistä tutkijoista ei valitettavasti tullut kovin kuuluisia, sillä heidän pahaksi onnekseen samana vuonna lanseerattiin myös Tukholma-syndrooma, josta tuli valtaisa hitti. Se jätti varjoonsa monta muuta, paljon oleellisempaa syndroomaa, vain koska ihmiset menevät ihan villeiksi panttivankidraamoista.

Itse en halua koskaan katsoa elokuvia, jotka kuvaavat panttivankitilanteita, koska niissä aina mainitaan Tukholma-syndrooma ja silloin muistan sen julman ja epäoikeudenmukaisen kohtalon, joka Olympus-syndroomaa sai osakseen. Tahtoisin puhdistaa sen ja monen muunkin unohdetun syndrooman maineen, mutta pelkään, ettei siihen pysty yksi ihminen blogillaan, jolla parhaimmillaankin on vain pari lukijaa.

Nyt ekstyin taas aiheesta. Olympus-harha on ehkä hienoin koskaan esitetty teoria ihmismielestä. Se on miltei Maslowin tarvehierarkian veroinen psykologinen kapistus.


Kübler-Rossin tähtisumu

Anteeksi, mutta nyt minun on pakko tehdä vielä pieni hyppäys sivupolulle. Psykologisista teorioista puhuttaessa täysin voittamaton on tietenkin surun käsittelemisen ja tosiasioiden kohtaamisen viisiportainen Kybler-Roos-malli, jonka esitteli Elisabeth Kybler-Ross vuonna 1969.

Jos psykologiassa myönnettäisiin Nobelin palkintoja niin Elisabeth Kübler Rossille niitä olisi pitänyt jakaa kokonainen sylillinen. Niin täydellisesti teoria kuvaa valheessa elämistä, olivat kyseessä sitten karppaajat, aisankannattajat tai ihan kuka vaan.

Jos teoria ei vielä ole tuttu niin tässä se tulee:
1. torjunta
2. Viha
3. Kaupankäynti
4. Masennus
5. Hyväksyntä.

Jos siis esimerkiksi karppaajalle yrittää selittää, että hänen koko elämäntapansa on epäeettinen, epäterveellinen ja kaikin puolin väärä, niin aivan ensimmäiseksi hän vain ohittaa koko asian, vaihtaa keskustelua tai peittää korvansa ja hyräilee "laa-laa-la-laa!"

Toinen vaihe on se, että karppaaja saa vitummoiset raivarit, kuten kuka tahansa lihansyöjä, jolle on esitelty kuvia pieniin karsinoihin tungetuista sioista tai ketuista, joilta puuttuu toinen korva.

Kolmas vaihe on kaupankäynti: "jos minä karppaankin niin mitä jos sovitaan, että syön lihan ohessa vaikka pari kaalinlehteä tai pähkinää - mutta papuja en syö, koska niistä tulee ilmavaivoja."

Neljännessä vaiheessa karppaaja saa ahdistuskohtauksen kun ketoosi on vaihtunut nääntymykseksi. Valitettavasti totuuden hyväksyntään karppaaja ei yleensä koskaan ehdi, sillä masennuksesta hän palaa alkuruutuun, eli siihen tilaan, jossa hän vain ahmi pullaa ja joi limuja ja voi pahoin sekä fyysisesti että henkisesti.

Pieni toivo tietenkin olisi, että karppaaja huomaisi lihan vain aiheuttavan ummetusta ja päätyisi kasvissyöjäksi, mutta se on pieni toivo - koska julma totuus on se, että viisiportaisen asteikon kaikki vaiheet on käytävä läpi ennen kuin on toivoa totuuden hyväksymisestä.
Homouden hyväksynnän vaiheet graafisesti. Thanks to
gaylaughing.blogspot.com
/2011/07/after-5-phases-of-coming-out-i-finally.html

Minunkin täytyi käydä läpi ainakin viisi parisuhdetta ennen kuin viimein hyväksyin sen, että penikseni on ihan sopivan kokoinen, itse asiassa jopa hieman keskivertoa suurempi. Se vaati paljon vihaa ja kaupankäyntiä, mutta lopulta löysin partnerin, jolla onnekseni oli kokemuksia vain paljon pienemmistä peniksistä. Hänen käsityksensä suhteellisuudesta saivat minut viimein vakuuttuneeksi.

(Miten ihmeellinen sattuma olikaan, että sama nainen oli tapaillut yli kymmentä miestä, joiden kaikkien kalu oli alle 9-senttinen? No, joskus ihmeitä vain tapahtuu. Today I am the heppiest man alive.)


Citius, Altius, Fortius

Mutta mitenkä Olympia-syndrooma siis liittyy tähtijärjestelmiin tai peniksen kokoon?

Olympus-syndrooma nimensä mukaisesti viittaa antiikkiin ja sen aikaisiin patsaisiin, joille oli tyypillistä mittava ruumiin koko, mutta pieni penis. Antiikin jumalhahmot, keisarit ja myyttiset sankarit kuvattiin kolmen tai neljän metrin korkuisina, koska sitä kautta patsaiden luoma vaikutelma on tietenkin vaikuuttavampi.

Psykologit havaitsivat, että nykyaikainen media toimii aivan samoin: se keskittyy esimerkiksi urheilussa vain ennätyksiin. Televisio on täynnä missejä ja karismaattisia tähtiä, jotka täydellisesti puettuina ja meikattuina esittävät ylimaailmallisia akrobaattisia temppuja ja saavat tavallisen ihmisen tuntemaan olonsa kovin pieneksi ja mitättömäksi.

Olympialaisten motto: "nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin" on kasvattanut sadassa vuodessa normaaliksi koetun ihmisyyden standardit aivan käsittämättömiin mittoihin. Tavallinen erinomaisuus ei merkitse enää mitään, koska mediat esittelevät meille aina vain erikoisinta erikoisuutta. Esimerkiksi suomen-mestaruus ei usseimmissa lajeissa enää merkitse mitään. Myös kansallisten tähtien on oltava kansainvälisiä menestyjiä ennen kuin heidät huomioidaan kansallisessa mediassa.

Olympia-syndrooma kuvaa siis piirimestareita tai paikallisten kauneiskisojen voittajia, jotka ahdistuvat omasta riittämättömyydestään. On suorastaan kirous pärjätä jollain alalla niin hyvin, että pääsee koettelemaan taitojensa rajoja. Monet kansalliset huiput joutuvat miltei häpäisemään itseään MM-kisoissa, joissa heille vain satelee syytöksiä viimeisestä pistesijasta, vaikka todellisuudessa he ovat yksi miljoonasta - ja päihittäneet sadoittain kilpailijoita lukuisissa karsintakilpailuissa.

Syndroomasta tulee tietenkin vakava ongelma vasta kun menestyvät ihmiset tuhoavat elämänsä itsesyytöksillä ja yliyrittämisellä - mutta saman vääristymän pienempiä tapauksia näkee kaikkialla. Ihmiset ovat menettäneet suhteellisuutensa ja pilkkaavat vaikkapa Jarkko Niemistä siitä, että hän on pudonnut ATP-listalla pari sijaa, vaikka kyse on ehkä maailman vaativimmasta yksilölajista ja hienosta urheilijasta, joka on saavuttanut lajissaan enemmän kuin kukaan toinen suomalainen.

Olympia-harha on massamedian kirous, joka kutistaa ihmisten saavutukset, ja saa heidät vertailemaan itseään Akhilleukseen, Afroditeen, MacGyveriin tai muihin jumaltarujen myyttisiin hahmoihin.

Photoshopattujen tähtikuvien ansiosta kolmimetriset antiikin patsaat ovat heränneet eloon ja nyt ne tallovat meidän itsetuntomme. Jopa tärkein, eli oma Aurinkomme on saatu meidän silmissämme tuntumaan pieneltä - ja miksi? Koska emme voi vastustaa houkutustamme katsoa. Jos jossain on jotain maagisen suurta, me kurkistamme ja muutumme suolapatsaiksi. Tahdomme katsoa, vaikka tiedämmekin että emme kestäisi nähdä.

PS. On hyvinkin mahdollista, että syndrooman keksivät jo keskiajan ihmiset, sillä antiikin jälkeensä jättämiltä patsailta toisinaan hakattiin pois sukuelimet. Olympia-syndrooman valossa syyt ei ehkä suinkaan olleet siveelliset vaan pelkkää käytännön psykologista viisautta. Mitä sitten, jos joku on kolmemetrinen, jos sillä ei ole munia?! Yksinkertainen vandalismi antoi varmaankin monelle ihmisella mahtavan synninpäästön, ja siten patsaiden häpäisemistä voisi nimittää suorastaan kristilliseksi teoksi.