Peripeli ja eksistentialistinen ahdistus

Jatkan vanhojen kirjoitusteni tulkitsemista ja täydentämistä.

Vuonna 2005 olen näemmä kirjoittanut:

"Kun ihminen kieltäytyy pelaamasta, hänen on ensin kohdattava muiden pilkka. Jo sitä ennen – kun peli alkaa näyttäytyä yhä mielettömämpänä – iskee ahdistus. On äärimäisen vaikea sanoa ei. Myöskään alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Ilman mielekkään pelin turvaa ihminen masentuu." 

Sanottakoon, että varhaiset filosofiset mietelmäni olivat saaneet paljon rakennusaineita Camus'n Sivullisesta, Schopenhauerilta sekä Kierkegaardilta. Niinpä ei ole yllätys, että teksteissä esiintyy hyvin paljon yhtymäkohtia juuri eksistentialismiin. Vasta myöhemmin - likipitäen pakotettuna - tutustuin fenomenologeihin (yliopiston filosofian laitoksella) sekä post-modernisteihin ja jälkistrukturalisteihin (kirjallisuuden laitoksella).

(Fenomenologiasta sain otteen varsinaisesti vasta luettuani Merleyau-Ponty'a, joka mielestäni on kolmesta kuuluisasta fenomenologista selväjärkisin. Husserl oli keskenjättäjä, joka ei saanut elämässään oikein mitään valmiiksi ja Heidegger (joka myös jätti pääteoksensa kesken julkaisten vain sen 1. osan) pilasi suuren osan filosofisesta uskottavuudestaan innostuessaan natsismista.)

Olen valinnut katkelman, koska eksistentialisen kokemuksen psykologisoivan selittämisen ohella näkyy kaksi muuta "peripelin" käsitettä tulkitsevaa ulottuvuutta: elämän hahmottaminen peliksi (hindufilosofian "lila") sekä identiteetin tuoma turva.

Jos Sartre ja Camus hahmotti eksistentialismin yksilön individualistisen mielekkyyden kautta, näytän itse tunnistaneeni ongelman jo tuolloin sosiaaliseksi. Ihminen on sosiaalinen olento ja "eksistentialismi" juontuu yhteyden rikkoutumisesta muiden mielekkääksi kokemaan puuhasteluun.

Sartren mukaan ihminen on heitetty maailmaan, mutta itse hahmotan ahdistuksen lähtökohdaksi sen, että ihminen on jätetty pois rosterista. Eksistentialistinen tuska on ennen kaikkea musertavaa yksinäisyyttä.

Tästä oikeastaan pääsemme siihen, miksi eksistentialismi on niin menestyksekästä ja kuuluisaa juuri kirjallisuutena. Filosofiset romaanit ovat lääkinneet "sivulliseksi" itsensä kokeneiden sukupolvien tuskaa. Eksistentialismi ei ole siis yksilöllisen identiteetinrakentamisen filosofiaa, vaan erilleen hajautuneiden yksilöiden kohtaamista ja kirjallisten todisteiden kautta kokemaa yhteisöllisyyttä.

Lapsi on suuttunut siitä, että häntä ei valita huutosakkiin, vaan hän joutuu seuraamaan peliä sivusta. Hän ei kuitenkaan tahdo omaksua myöskään passiivisen katsojan, eli "fanin" roolia, vaan julistaa, että koko peli on "inhottava" tai "mieletön" tai "absurdi".

Kafka ei kelvannut joukkoon. Pallo ei pysynyt Sartrella jalassa. Heidän olemassaolonsa oli julistettu turhaksi. Niinpä heidän täytyi säilyttää itsearvostuksensa rippeet julistamalla tuo turhuus merkitykselliseksi.

Jos olet lukenut mitään "peripelistä", huomaat että tällainen juonne on varsin erilainen kuin mistä olen puhunut aiemmin. Sama itsereflektiivisen pilkallinen kyynisyys on kuitenkin pilkahdellut muissa kirjoituksissani. Itsensä lukeminen jos jokin on tuskallista, ellei aikaa ole kulunut niin paljoa, että voi käydä itsensä kanssa dialogia ja saavuttaa jonkinlaista synteesiä.

Saarnaajan 1. luvussa julistetaan, että elämä on "turhuuksien turhuus". Tämän toteaminen ei siis edellytä kristillisestä perinteestä irtautumista. Eksistentialismin emotionaalinen ydin on ikivanha, ja myös itämaisessa traditiossa oleminen myönnetään tyhjyydeksi. Buddhan opetus on pohjimmiltaan se, ettei sielua ole, mutta silti on jälleensyntymä. Toisin sanoen meidän henkemme ei vaella kehosta toiseen, vaan tietoisuuden kokemus kehittyy yhä uudestaan niistä osatekijöistä (skandhat), jotka elävän olennon kehossa yhdistyvät: Skandha

Olemassaololla ei ole lopullista päämäärää, mutta buddhalaisen näkemyksen mukaan on kaksi tai kolme vastausta, eli suhtautumistapaa, jotka helpottavat tyhjyyden kohtaamista:

1.) Todellisuuden kohtaaminen, eli asioiden hyväksyminen. Koska merkityksellisyyden tarve ja pelko katoavaisuudesta ovat pohjimmiltaan tyhjiä, ei niiden pidä antaa hallita elämää. Tätä tietoisen mielen hallintaa elämästä tulee kehittää meditaation avulla. 

2.) Koska emme koskaan voi lopullisesti estää uutta elämää sikiämästä ja uutta tietoisuutta kehittymästä, me tuskin voimme myöskään estää eksistentialistisen kriisin uusiutumista olennosta, jonka minäkäsityksessä tämä kokemus on aivan yhtä tosi kuin omamme, ellei jopa identtinen. Näin ollen "minä" on jälleensyntymän vanki. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, jo vedoten edelliseen kohtaan, jonka mukaan myös kärsimys on pohjimmiltaan tyhjyyttä, eikä tuota pysyvää vahinkoa olemassaololle itselleen, jota voisin kutsua nimellä Brahman - sikäli kuin buddhalaisena osaa antaa arvoa näin vanhanaikaisille termeille. Kärsimys on ikuista ja pysyvää, mutta samoin on myös ilo ja viisaus - kuten myös harvinainen valaistuneen mielen avartunut ja minuuden harhasta vapautunut tietoisuus.

3.) Jos tietoisuus on kaikkialla (oman minuutemme ulkopuolisissa olennoissa) yhtä lailla todeksi koettua, ei meidän omalla egollamme ole etuoikeutta olemassaolon tarinaan, eikä myöskään syytä ruikuttaa omaa katoavaisuuttaan tai turhuuttaan. Päin vastoin on syytä opettaa muita ymmärtämään oma ikuinen ja kuolematon luonteensa, jotta ihmiset eivät hötkyilisi turhasta tai ahnehtisi itselleen jotain, mikä toiselle tuottaisi enemmän iloa. Tätäkin myötätuntoista puolta tietoisuudessamme tulee bodhisattvan, eli buddhan leveliä tavoittelevan ihmisen kehittää meditaation avulla. Mahayana: "Metta"

(Olen pyrkinyt merkitsemään hakusanalla "minäharha" kaikki sellaiset kirjoitukset joissa tätä näkökulmaa tavalla tai toisella käsitellään.)

Palatkaamme takaisin vuoteen 2005. Aiempi, varsin kaunokirjallinen katkelma jatkuu näin:

"Biologinen ja sosiaalinen evoluutio ovat totuttaneet meidät noudattamaan selkeitä ohjeita – toimimaan pienen ja hallittavan kehyksen sisällä. Kenties siksi auto on niin rauhaisa paikka – varsinkin suljetussa yksinäisyydessä. Hallitsen auton liikkeitä ja tunnen liikenteen säännöt. Koen kuuluvani mukaan leikkiin, osaksi virtaa, ja ratti antaa minulle vallan tunteen. Vain äärimmäinen ruuhka saa hermostumaan (koska juoni ei etene). Kenties me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa; muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Silloin elämä voisi olla aamusta iltaan yhtä vakavaa ja yksinkertaista kuin välituntien pihaleikki."

Kauhunsekaisella ihailulla olen mittaillut elämässään pärjäävien aikuisten arkea:

"Enimmän osan ajasta mielemme suorittaa perusohjelmia. Silloin viikot kuluvat kuin tunnit ja unohdamme kaiken kaukana siintävän, kuten kuoleman tai lapsuudessa monesti vannomamme elämänvalinnat. Viestit maailmaa kohdanneista katastrofeista vain hipaisevat tajuntaamme urheilu-uutisten tavoin ja kimpoavat pois. Kriisit ja räjähdykset ovat osa tiettyä elämän muuttumatonta rytmiä. Vallalla on oletustietoisuus, joka kaikessa kiireessään on häiriintymätön ja hahmoton kuin kevyesti rispaantunut lammen pinta. Toiminta voisi jatkua samassa tilassa vuosisatoja, ellei ongelma koskettaisi ketään omista läheisistä tai vanhuus valtaisi alaa. Olemme onnellisia, jos saamme keskittyä siihen työhön mihin kerran olemme sopeutuneet. Vaikka kutsuisimme tilaa ikävystyttäväksi, me olemme kyllin onnellisia pysyäksemme siinä ihanassa tilassa hamaan iäisyyteen asti."

Peripelin rinnakkais- tai alakäsitteenä olen käyttänyt termiä peruspeli. Vaikka peruspeli hetkeksi häiriintyisi ja oletustietoisuus vaihtuisi kriisitietoisuudeksi, se ei tarkoita, että peripeli olisi vaarassa häiriintyä. Vaikka autosta puhkeaisi rengas, se ei tarkoita, että ihminen vielä irtisanoisi itseään töistä tai ottaisi avioeron. Kriisi koskee vain sitä kyseistä tilannetta tai käsillä olevaa tehtävää. Ihmisen identiteetti ei vielä kriisyidy peruspelin vastoinkäymisistä, ellei hän ole herkkä tai valmiiksi epätasapainossa.

On oikeastaan aivan päätähuimaavaa, miten sinnikkäästi ihmiset kykenevät jatkamaan samaan suuntaan, vaikka heidän tielleen kasaisi miten paljon esteitä. Kenties tarvitaan poikkeuksellinen aivotoiminnan häiriö, ennen kuin ihminen omaehtoisesti ja ilman mitään ulkoista kimmoketta päättää kirjoittaa uusiksi oman elämänsä, eli asettaa peripelille toiset koordinaatit. On oltava maanis-depressiivinen tai jotain. Kenties sekään ei riitä. Tarvitaan psykoosi, mutta senkin laukaiseva tekijä löytyy yleensä jostain ulkoisesta kriisistä.

Vaikka ihmisestä puhutaan vapaana ja valitsevana olentona, en tiedä onko maailmanhistoriassa dokumentoitu yhtäkään sellaista tapausta, jossa elämänmuutos saisi alkunsa kuin tyhjältä taivaalta. Joku lopettaisi tupakoinnin vain eräänä tiistaina, ilman että hänellä olisi yskää tai korkeaa verenpainetta tai että hän olisi lukenut lehdestä kuinka hänen suosikkirokkibändinsä kitaristi on kuollut keuhkosyöpään. Sitä voisi jo nimittää ihmeeksi: tapahtuisi muutos, jonka alkuperää henkilö itse tai kukaan hänen lähimmäisistään ei osaisi selittää.

Kriisitietoisuudesta (ja meditaatiosta)

"Jos kriisi on äkillinen, siirrymme kriisitietoisuuteen. Pahimmillaan meillä ei ole valmiita toimintakaavoja, ja joudumme ajattelemaan. Sellainen tila säilyy parhaimmillaan vain tunnin tai muutamia minuutteja. Sitten löydämme jälleen jotain turvallista ajateltavaa."

Kriisitietoisuudessa toiminen kuluttaa aivan eri tavalla kognitiivisia resurssejamme kuin arki. Miten rasittavaksi työmme sitten onkaan määritelty, sitä kuitenkin pääosin hallitsevat rutiinit, eli aktiivisuus keskittyy aivojen vähemmän tietoisille alueille. Stressaavammassa työssä kriisitietoisuutta voi välittömästi seurata uusi kriisi ja lopulta arpa voi tuoda eteen jotain, mikä ylittää omat kyvyt. (Jos rehellisiä ollaan, niin harvoissa ammateissa palkka määräytyy vaativuuden ja vastuullisuuden kautta. Usein se on riippuvaisempi ammattikunnan asemasta ja saavutetuista eduista.)

Meditaatiolla on eräänlainen erityinen kaksoisrooli. Tavallaan meditaatio on kriisitietoisuuden hiljentämistä ja tavallaan se on juuri tietoisen mielen vapauttamista rutiineilta - mitä kautta se on sukua kriiseille. (Ristiriita on tietenkin näennäinen ja se todennäköisimmin johtuu käytettyjen käsitteellisten erottelujen karkeudesta.)

Meditaatio on vaarallinen vieroksuttu harrastus, sillä taiteen tavoin se saattaa singota turvallisen uran löytäneen ihmisen pois turvalliselta radaltaan. Mielen hiljentyessä saattavat vaietut unelmat tunnistaa hetkensä ja ne tavoittelevat tietoisen mielen audienssia, kuten levottomassa unennäössä, jossa kaikki elämämme vaietut pelot saapuvat ravistelemaan sänkyä kuin vihainen poltergeist.

Ihmiset rakastavat sellaisia arvojohtajia, joilla on tarjota keskeisiin kysymyksiin selkeitä vastauksia. He eivät emmi tai filosofoi. He vastaavat kyllä tai ei. Arvojohtajan tehtävä on toimia eräänlaisena majakkana elämämme perimmäisessä pelissä. Heidän muuttumattomaan kantaamme voivat arjen sankarit turvautua.

Filosofin tai taiteilijan voi olla vaikea ymmärtää, miksi keskustelun vastapuoli ei hyväksy mitään todisteita tai tunnusta olevansa väärässä edes silloin, kun hänet on ajettu täydellisesti nurkkaan. Ei pelissä ole totuus, vaan peripelimme suunta. Arvojohtajan on oltava kannoissaan järkkymätön, jotta tuhannet ihmiset eivät joutuisi kriisitietoisuuteen, joka pahimmillaan yllyttäisi heidät ajattelemaan.

Ei yhteiskunta ole laiva, jonka suuntaa on vaikea kääntää. Yksittäinen ihminen on se laiva. Vaikka useimmissa asioissa tarkastelisin ilmiöitä sosiaalisesta näköpiiristä, niin tässä kohtaa osoitan sormella yksilöä. Yhteiskunta voi muuttua, mutta yksittäinen ihminen tuskin koskaan. Esimerkiksi suuri osa rasisteista ei tule koskaan myöntymään. He vain joutuvat elämään kaapissa. Siksikin rasistit vihaavat homoja, koska homojen takia he eivät saa olla julkisesti sitä mitä ovat, eli rasisteja. Eivät he tiedä miksi he niin inhoavat homoja tai maahanmuuttajia, heidät on vain kerran sellaisiksi kasvatettu, eivätkä he osaa muuttua.

Yhteiskunnan virallinen kanta voi muuttua, jos 51% vs 49% vaihtuu voimasuhteiksi 49% vs 51%. Näin helposti voi kääntyä suurikin Leviathan. Taustalla on kuitenkin vain hieman useampi kuin yksi ihminen sadasta muuttanut kantaansa. Kenties muutosta selittää vain erilainen äänestysaktiivisuus.

Peripelin tapahtumahorisontti

"Peripeli kohdistuu muutospaineita iän mukaan. Nuorten maailmassa on harvoin läsnä kuolema, joten heidän peripelinsa rajat eivät ulotu niin kauas, tuskin edes eläkevuosiin. Nuoren tulevaisuushorisontti on usein varsin lyhyt, vaikka monet haaveilevat jo peruskoulussa tietystä ammattiurasta, perheestä tai olympiavoitosta. Mutta jos et harjoittele aktiivisesti ja voitontahtoisesti, urheilu ei ole peripelisi. Sen sijaan voi elämäsi horisontissa siintävä maali olla vaikkapa viikonloppukänni tai pillun vonkaaminen. Peripeli on jotakin, mikä pysyy aina mielessä. Se hallitsee elämän valintoja. Jos urheileva nuori ennemmin ryyppää kuin harjoittelee, hänen peripelinsä ei ulotu kimaltelevaan mitaliin. Hän ei suhtaudu kysymykseen kuolemanvakavasti. Väitetty tavoite ei ole hänelle koko elämä. 

Peripeli voi hetkellisesti myös lyhentyä ja tiivistyä. Ylioppilaskirjoitusten lähestyessä useimpien peripeliksi tulee kokeisiin valmistuminen. Jos nuori jättää väliin bileet ja jää kotiin pänttäämään, koulusta on kerrankin tullut hänen siintävä horisonttiinsa. Peripeli on ykkösprioriteetti. Ja kun maali on saavutettu, koittaa ansaittu ahdistus, kunnes lopulta uusi tavoite on asetettu ja tarina löytää jälleen hahmonsa."

Vanha teksti on kohtuullisen selväjärkistä, joten jatkan pienin tiivistyksin suoraan edellisestä:

"Usein peripelin voidaan nähdä noudattavat tarvehierarkiaa. Kun perustarpeet on tyydytetty, ei peripelin fokuksena enää ole hengissä pysyminen. Siitä tulee itsestäänselvyyttä, eikä oleelliseen keskittyvä ihminen tällöin tule edes ajatelleeksi omaa riippuvuuttaan suojasta ja ravinnosta.
Kun koulut on käyty, vaihtuu huomion kohteeksi työelämä. Sitten ehkä alkaa huolestuttaa avioituminen tai uralla eteneminen, mahdollisesti lapsien hankkiminen tai esimerkiksi lomakohteiden valinta, ennen kuin lapsia ilmaantuu taloon. Kulloinkin peripelin vaihtuessa ihminen menettää täysin kosketuksensa siihen maailmaan, josta hän on poistunut. Se leveli on ikään kuin läpäisty. Siihen "kehitysvaiheeseen" ei ole syytä palata.
Aikuisen voi olla jopa vaikea ymmärtää nuorten motiiveja. Miksi he toimivat tuolla tavoin – eivätkö he ymmärrä omaa parastaan? Jokainen peripeli luo oman todellisuutensa, joka on yhteismitaton muiden kanssa. Asiat on jo käsitelty loppuun tai ne eivät ole vielä ollenkaan ajankohtaisia. Siirtymäriittien kautta peripeli ohjaa meidät ikään kuin yhdestä ikkunattomasta huoneesta toiseen huoneeseen, jossa lähes välittömästi tajuntamme ottaa uuden muodon."

Kun edellä olen puhunut "oletustietoisuudesta", en tarkoita sitä, ettei ihmisellä voisi olla niitä useampia. Kullakin meistä on vähintään muutamia vaihtuvia olemuksia, jotka ovat sidonnaisia seurasta, ajasta tai paikasta. Esimerkiksi kesämökillä voi ahkeran ihmisen olemus kääntyä saamattomaksi - tai päin vastoin muutoin laiskan ihmisen ryhti kohenee, kun hän pääsee purjeveneen kannelle, jossa hän on loputtoman energinen ja lakkaamatta valpas.

Lähes kenen tahansa olemus muuttuu radikaalisti, jos hän on omien vanhempiensa tai omien lapsuudenkavereidensa seurassa. Samoin työtovereiden kohtaaminen voi olla vaivaannuttavaa työpaikan ulkopuolella. Pomo vaikuttaa ihan erilaiselta vapaalla omien lapsuudenkavreidensa tai vaikkapa omien sisarustensa seurassa.

Parhaissa, mutta perin harvoissa elokuvassa, on tällainen ihmisen olemuksen muutos kyetty vangitsemaan. Se kenties johtuu siitä, ettei ilmiölle ole määritelty täsmällistä käsitettä, joka olisi popularisoitu. Hyvä romaanikirjailija kehittää oman psykologisen teoriansa, jota hän ei koskaan teoreettisesti artikuloi. Hän vain hyödyntää sitä tarinansa hahmojen elämöittämiseen. Samalla tavoin minulla oli päällimmäisenä ajatuksena tiedostaa ihmisen psykologisia koukeroita, jotta hyödyntäisin sitä osaamista romaaneissa. Sittemmin olen kuitenkin joutunut toteamaan, että keskittymiskykyni tuskin riittää monisataisen romaanin kirjoittamiseen niillä laatukriteereillä joita olen itselleni asettanut.

Minun on haastavista ennakkoasenteista huolimatta ainakin toistaiseksi julkaistava paremmat kaunokirjalliset katkelmani "runoina", vaikka niiden lukemiseen liittyisi laajamittaista vastentahtoisuutta. Se, tai sitten rohkaistun julkaisemaan proosani keskeneräisenä, piittaamatta siitä, etten ole kuollut, kuten Kafka. Hänen romaaniensa lukemista ei mitenkään haitannut se, että ne jäävät kesken. Se annettiin hänelle anteeksi sen tähden, että hän oli kuollut - miten vähäpätöinen ja merkityksetön peruste! Mikä sosiaalinen velvoite muka koskee eläviä, jos se ei koske kuolleita?

"Yhteiskunta muistuttaa jääkiekkokaukaloa, jossa yhtä aikaa uidaan sekä pelataan jalkapalloa, tennistä ja shakkia. Tilan jakavat kanssamme ihmiset, joiden kanssa meillä on hyvin vähän mitään yhteistä. He kunnioittavat jopa tyystin toisia ihanteita, koska mukamas heidän ammatissaan on hyödyksi ominaisuus tai asenne, jonka kaikki tietävät sähläämisen verukkeeksi! Niinpä ihmiset valikoivat seurakseen kaltaisiaan, joilla on näkyvissään sama mielekäs säännöstö. Kukin porukka eristäytyy omaan nurkkaansa, jotta muiden yhteiskuntaluokkien tyhjänpäiväinen mekastus häiritsisi mahdollisimman vähän."

sekä:

"Jos peripelissä on kyse lähellä siintävästä NHL-unelmasta, niin peruspeli on tämä ottelu, tämä erä, tämä hetki ja laukaus. Peruspelissä mieli tiivistyy – kaikki muu katoaa ja on vain seuraava siirto. Peruspelissä ei ole tilaa epäröinnille. On ennalta päätetty, että tähän me tähtäämme. Peruspeli on mennyt selkärankaan, se on lihasmuistissa."

sekä:

"Onko yksikään presidentti vaalivoittonsa varmistuttua laskenut housunsa ja pyllistänyt kameralle? Onko formulakuski johtoasemassa ajanut tien reunaan ja todennut, että nyt riitti jo voittaminen ja turhantärkeä ympyrän kiertäminen?
Kun peli on käynnissä ja mieli keskittynyt, ihminen ei koskaan toimi pelin vastaisesti – ei koskaan. Se ei ole mahdollista ja jos nyt omalla toiminnallasi osoitat minut vääräksi, se johtuu siitä, että olet surrealisti. 

Peripeli aivopesee meidät, peruspeli vaivuttaa hypnoosiin. Poikkeukset koskevat vain filosofeja ja häviäjiä. Joku voisi sanoa ilkikurisesti, että he muodostavat yhden ja saman olioryhmän."

Eksistentialistit kieltävät pelin mielekkyyden ja toteavat, etteivät leiki muiden mukana. Peli ei tyydytä heitä, joten he kieltävät sen perimmäisen tarkoituksen ennemmin kuin myöntävät oman häviönsä.

Jos nuori ei pärjää koulussa, hän lakkaa yrittämästä, ja valitsee toisen ambition, esimerkiksi liiman haistelemisen. Syy ei tietenkään ole yksin oppilaassa, vaan koulussa, jolla on tarjottavana vain yksi päämäärä ja yksi arviointikriteeri - koska muunlaisen todellisuuden hahmottaminen on kenelle tahansa vaikeaa.

Liimanhaistelu on rationaalista, jos horisontissa siintää vain pää saaminen sekaisin keinolla millä hyvänsä ja mahdollisimman nopeasti.

Filosofi on siinä suhteessa erikoinen olento, että hänellä saattaa olla jonkinlainen transsendentaali yhteys muiden ihmisten peripeliin ja unelmien odotushorisointtiin. Myös lukiolaiset ovat luonnostaan taipuvaisia filosofointiin siinä vaiheessa, kun he vielä empivät mitä he tahtovat olla isona.

Ihmisten televisiovastaanottimessa on ikään kuin mahdollisuus vaihtaa kanavaa. Nuoren mieli ei ole urautunut. Hänellä ei ole vielä kosketusta rutiinien tuottamaan turvaan ja tapahtumattomuuden iloihin.

Nuoren arvomaailma joustaa. On helppo hahmottaa aikuiset yhtenä ryhmänä, jossa asustellaan samanlaisissa jumiutumissa, mutta viihdytään ammatillisen eriytymisen kaivertamissa poteroissa tai luokkaidentiteetin tarjoaman sadekatoksen suojissa, aurinkoisellakin säällä.

Ilokseni huomaan kirjoittaneeni vuoden 2005 tiedostoon lauseen, jonka julkaisen tässä lyhentämättömänä, alkuperäisen kolmen huutomerkin kera:

Oman potentiaalin maksimoimiseksi on opittava luomaan uutta kieltä!!!

Sentään edes yhdelle nuoruuteni ihanteelle olen onnistunut olemaan uskollinen. Iso osa vuosien varrella kirjoittamastani filosofiasta on omien käsitteiden jollakin tavoin sumentamaa. Sadoista kehittelemistäni sanoista kenties vain puolentusinaa kelpaa mihinkään. Saa nähdä mitä muuta jaksan tuoda päivänvaloon niistä tiedoistoista, joista hakuohjelma on löytänyt esiintymiä sanasta "peripeli".

Minulla ei ole aavistustakaan mitä tulen kohtaamaan. Tekstitiedostoja on kaikkiaan noin 2000, joista olen lajitellut omiin kansioihinsa runot, koulutehtävät ja novellit. Filosofisia mietintöjä on ehkä 300-400 kpl. Ehdin kirjoittaa tuplasti ahkerammin niinä vuosina kun en vielä pitänyt blogia.

Todellisuudessa elämisen taito, osa 2

Lisää peripelistä ja elämän tarkoituksesta.

Vuonna 2013 julkaisin pienen esseen kirjaprojektista, joka kaiketi alkoi 2008, sikäli kuin voin itseeni luottaa:
2013/01/todellisuudessa-elamisen-taito

Näemmä olen sivunnut aihetta myös Aukea-net -sivustolla kapteenin avaruusseikkailujen ohessa:
http://aukea.net/nayta.php?teos=88946&tyyppi=1

Olen sittemmin jatkanut aiheen kehitystyötä siinä missä muitakin. Ajatustasolla olen pohtinut paljon parasta tulokulmaa ja kirjoittanut käsin erinäisiä raapustuksia. Pikkujättiläiseen olen myös tallentanut piiloon muutamia julkaisemattomia kirjoituksia.

Tänään teki mieleni taas sanoa jotakin kysymyksestä. Mitä tarkoittaa, ettei ihminen elä todellisuudessa?

Peripeli ja elämämme eeppisyys

En sanoisi että kysymys on varsinaisesti ongelmasta, jonka voisi ratkaista. Enemmänkin käsillä on haaste, joka arkarruttaa monia ajattelevia ihmisiä. En kuitenkin itse hahmota ongelmaa metafyysiseksi. En lähesty sitä esimerkiksi havaitsemisen tai eksistenssin näkökulmasta, vaan pikemminkin modernin humanismin narratologiasta käsin.

Emme elä todellisuudessa, vaan tarinassa. Tästä tarinasta voidaan lähinnä sanoa vain, että ihminen lajityypillisesti mieltää itsensä tyypillisesti tarinan sankariksi - tai vähintään hän on hyvien puolella.

Kaiken lisäksi ilman lohdullista ja rohkaisevaa tarinaa ihminen sairastuu. Tieteellinen maailmankuva ei tarkoita kertomusten puuttumista. Näkökulma ei erota tiedettä ja uskontoa, vaan se yhdistää niitä. Ateistitkin kertovat itselleen tarinaa siitä, miten he pelastavat ihmiskunnan taikauskolta.

Ei tarinan tarvitse olla valheellinen ollakseen tarina. Kysymys ei ole totuusarvon vaan mielekkyyden mittaamisesta. On eri asia sanoa "hän elää valheessa" tai "hän kertoo itselleen tarinaa". Tarinassa maailmaa koskevat irralliset uskomukset, todet tai epätode, nivoutuvat ajalliseksi jatkumoksi.

Jos siis haluan, että joku lukee minun kirjoituksiani, minun täytyy jollain tavoin vakuuttaa hänet siitä, että lukemiseen hukattu aika edistää tarinaa. Hän esimerkiksi kehittyy ihmisenä tai hankkii sosiaalista pääomaa - tai ratkoo mysteereitä - tai saa hetken tarvitsemaansa lepoa - tai provosoituu, mikä antaa hänelle puhtia..

Ihminen ei ole kovinkaan järkevä olento, mutta hän kertoo jatkuvasti itselleen tarinaa, jossa hänen tekonsa vaikuttavat joko järjeviltä tai intuitiivisesti oikeilta, jolloin ne myös ovat pohjimmiltaan järkeviä. Intiutiomme vain huomioi paremmin emotionaaliset tarpeemme ja tekee kokonaisvaltaisempia, holistisempia ratkaisuja.

Näin minä ainakin uskon, enkä ajattele sen olevan ristiriidassa tieteellisen maailmankuvan kanssa, koska tieteellinen maailmankuvani on humanistinen.

Kirjoittaessani nyt tätä kevyesti pähkäilevää ja ikään kuin intuition pimennosta lauseita esiin taikovaa kirjoitusta, kerron itselleni tarinaa siitä, että tämä kirjoitusprosessi edistää tulevan esseekokoelmani valmistumista. Ja mitä enemmän teen työtä, sen parempi kirjasta tulee, vaikka siinä kohtaa tarina saattaa myös haarautua. On yhtä todennäköistä että kirjasta tulee sitä huonompi mitä enemmän siihen pistän omaa ajatteluani ja työtunteja, joiden aikana se haarautuu lopputtomiin suuntiin.

1900-luvun ranskalaiset filosofit, kenties muutkin, puhuivat suuresta kertomuksesta. Tämä suuri kertomus nivoi yhteen ja selitti pienempiä kertomuksia. Jos ja kun ihmisen kohtaamat, kokemat ja kuvittelemat pienet kertomukset eivät nivoutuneet yhteen, hän kärsi eksistentialisesta kriisistä. Hänen maailmankuvansa muuttui sirpaleiseksi, sillä ei ollut pohjaa tai päämäärää.

Olen itse puhunut "peripelistä", mikä on yksi tapa lähestyä kysymystä. Peripelissä on myöskin kysymys päämääristä, eli perimmäisestä pelistä. Mikä on elämämme johtava teema? Mitä varten me elämme? Ja kun olemme vastanneet tähän, niin mikä sen päämäärä löytyy sen tuolta puolen? Ja entä sen jälkeen, tai, kuten myös on tapana sanoa: "entä sitten?"

EVVK vai EVVV?

Kiinnostamattomuuden syvä filosofia: onko saavutettavissa tilaa, jossa kiinnostus ei voisi olla vähäisempää? Eikö sittenkin voisi kiinnostaa vielä hieman vähempää?

Päättyykö kiinnostus nollaan vai voiko se mennä negatiivisen puolelle? Tämäkin huimapäinen eksistentialistinen EVVK-teeman jatkokysymys on kenties jäänyt aiemmilta filosofeilta esittämättä?

Lisäksi minun on nostettava esille toinenkin kenties vieläkin akateemisesti kunniakas huomio. Suomalaisen EVVK, eli "ei voisi vähempää kiinnostaa" alkuperäinen englanninkielinen vastine on CNCL, eli "could not care less":
Urbandictionary.com/CNCL

Toisin sanoen käännös on virheellinen tai kenties siihen on tarkoituksella istutettu erilainen merkitys. Suorempi käännös sanan "care" huomioiden olisi EVVV, eli "ei voisi vähempää välittää".

Välittämisen ja kiinnostamisen ero on melkoisen suuri, sillä ensimmäisen voi ymmärtää myös empatian puutteeksi:
- Lapset näkevät nälkää. En voisi vähempää välittää.

Kiinnostuksen puuttuminen on vähemmän julmaa, sillä se tunnistaa heti sukupolvien väliseksi uhmaksi tai kapinoimiseksi virallisia prioriteetteja vastaan.

Peripeli, osa 3

Olen viimeinkin saanut luetuksi uudelleen varhaisimmat kirjoitukseni "peripelistä" vuosilta 2005 ja 2006. Vihkoissa saattaa olla sitäkin vanhempia merkintöjä, mutta ensimmäinen vakavampi pohdiskelu näyttäisi sijoittuvan näille vuosille.

On helppo havaita, kuinka käsitteen merkityssisältö on muuntautunut vuosien varrella. Se on oikeastaan helppo havaita vasta nyt, kun en enää johonkin aikaan ole tehnyt siihen muutoksia tai suhtautunut siihen liian vakavasti.

Varhaisimmissa kirjoituksissa korostuu inhimillisen elämän sitoutuneisuus ja tietty fanaattisuus. Olen tuolloin kirjoittanut tarinan, jossa "pelin" ehdottomuus ilmenee:
http://aukea.net/nayta.php?teos=92292&tyyppi=
(Ensimmäinen pidempi katkelma.)

Kyse ei ole alkujaan vakavasta romaani-ideasta, vaan pelkästään esimerkin tarjoamisesta filosofiseen teemaan. Sittemmin olen nimennyt sen romaaninaloitukseksi, koska olen keräillyt niitä tietoisesti ja kierjoitanutkin muutaman vain aloitukseksi.

Pääpointtina 10 vuotta sitten syntyneessä tarinassa on kaiketi se (arvailen, kuten kuka tahansa), ettemme näe mahdolliseksi leikin jättämistä kesken johtoasemassa. Ihminen ei kykene leikin tiimellyksessä tiedostamaan, että leikki on leikkiä, jos hän on johtoasemassa, eikä hän kenties vastaavasti kykenisi pärjäämään leikissä, ellei hän suhtaudu siihen pitkällä aikajänteellä kuolemanvakavasti.

Ihmisen menestyksekäs elämä toisin sanoen edellyttää sitä, että tarjottu haaste otetaan todesta. Ihmisen on osattava ottaa leikki todesta. Toistan: leikki, todesta. Valokeilan kohdistuessa sinuun on sinun näyteltävä. Muistathan oman roolisi?

Totuuden suhde totisuuteen. Et voi olla tosissasi!  Aikuisten oikeasti. Sitäkö tiede on? Sitä voivat olla tiede tai uskonto.

Elämässä selviämisen ehto on pitkäjänteinen kuolemanvakavuus, joka ei kuitenkaan johda jähmettymiseen. Tarina jalkapalloilijasta, joka hylkää maalin tekemisen tilaisuuden on fantastinen siksi, että se on mahdotonta kuvitella todeksi.

Me tiedämme ihmisestä sen, että hän ei käyttäytyisi noin.

Kuka tahansa muu, mutta ei ihminen.

Ja tästä pääsemme luontevasti takaisin narratiiveihin. Tarinoilla on meihin erityistä voimaa, jota oikeastaan vain niillä on. Meihin uppoaa herkemmin tieto joka on tarinaformaatissa, sillä vain silloin me pääsemme sisälle asian vakavuuteen.

Me haluamme pelastaa lapsen, joka näkee nälkää, emme miljoonaa lasta. Emme me halua korjata tilastoja, vaan muuttaa tarinan kulkua. Siksi käy usein jopa niin, että se kiistan osapuoli, jolla on vähemmän näyttöä, voittaa. Heillä on vetovoimaisempi tarina, koska se on harvinaisempi, eksoottisempi ja jännittävämpi.

Kaikki ovat kuulleet tarinan miehestä joka omistaa pistoolin ja ampuu sillä humalapäissään ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Paljon voimallisempi on tarina miehestä, joka ampuu kotiinsa tunkeutuneen murhamiehen. Tilanne on harvinaisempi ja siksi kuvitelmalla on meihin suuri voima.

Viattoman kuolema saattaisi olla jopa voimakkaammin tunteisiin vetoava, jos sitä tapahtuisi harvemmin. Jos yksi sadasta pistoolilla aiheutetusta kuolemasta koituisi viattomalle - mikä tragedia!

Jos tilastolliset voimasuhteet viittaavat liian vahvasti yhteen johtopäätökseen, saattaa sen argumentin puolustaja laiminlyödä hyvän tarinan kehystämistä. Vastapuoli saa silloin narratiivisen edun.

Tästä juontui mieleeni, että jos puolustuksella on vain yksi uskottava tarina, se on uskottavampi. Näin jopa opetetaan eräissä retoriikan oppikirjoissa. On parempi istuttaa valamiehistön mieliin yksi vahva epäilys joka kaivertaa heitä. Jos epäilyksiä on useampia, ne jakavat niitä valamiehiä, jotka eivät haluaisi tuomita syytöntä. Liian laaja todistusaineisto hämmentää heitä. Vapauttavaa tuomiota harkitsevat eivät ole yhtä vahvassa rintamassa kuin jos vapauttavia seikkoja olisi vain yksi - kunhan se yksi todiste vain on riittävän järkeenkäypä.

Asiat on näytettävä toteen joko kuvalla tai tarinalla - mutta nykyään kuvasta on taas tullut paljon tarinaa epäluotettavampi.

Katso myös:
Osa 1:
2012/08/peripeli
Osa 2:
2016/03/peripeli-nakokulma-elaman-tarkoitukseen

Peripeli - näkökulma elämän tarkoitukseen

"Ikävystymisestä valittaminen on mielemme keino kehittää itselleen tekemistä. Paremman puutteessa käy valittaminen. Siihen voi runsaalla harjoittelulla kehittää paljonkin mielekkyyttä."

Jotenkin lienen ajatellut, että tämä ajatus liittyy peripeliin, kun olen sen samannimiseen tiedostoon liittänyt vuonna 2005. Minulla tosin on taipumus liittää kaikkien aiheiden oheen sivuhuomioita kaikista aiheista. Silloin se ei ole enää sama aihe.

Kesällä 2012 julkaisin Pikkujättiläisessä kirjoituksen otsikolla "Peripeli":
http://pikkujattilainen.blogspot.fi/2012/08/peripeli.html

Reilu vuosi sitten kirjoitukseni hieman ehostettuna päätyi Filosofian Akatemian julkaisemaan Elämän tarkoitus -antologiaan. Peripelistä olen sittemmin halunnut useaan otteeseen kirjoittaa lisää, mutta vasta nyt jaksoin etsiä muistitikulta vanhojen tietokoneiden tekstitiedostojen joukosta kadonneita luonnoksia.

Valittuja ajatuksia vuosikymmenen takaa

"Jos ihminen kieltäytyy pelaamasta asemansa määrittämässä roolissa, hänen on kohdattava muiden pilkka. On äärimmäisen vaikea sanoa sosiaaliselle leikille ei, olivat kyseessä sitten lapset tai aikuiset. Peli auttaa meitä liittoutumaan ja keskittymään. Ilman mielekkäiden pelien turvaa ihminen masentuu. 

Me kaipaamme pientä luolaa, tiivistä metsästysporukkaa. Etsimme muutamia eloonjäämisen kannalta tärkeitä niksejä. Autolla ajaminen rauhoittaa, koska liikennesäännöt ovat niin yksiselitteisiä. Tehtävä on selkeästi rajattu ja ratti tarjoaa suurta ja merkityksellistä valtaa. 

Alkuaskeleet pelin ulkopuolella eivät ole helppoja. Elämä vaikuttaa ehkä tyhjältä, oma olento mitättömältä. Pelistä ei päästä ulos, vaan siitä tiputaan pois."

Tästä pääsemme yhteen peripelin ulottuvuuteen.n En ole varma mikä oli termin ihkaensimmäinen merkitys, mutta muistelen ajatelleeni, että peripeli on jotakin, mikä on muiden pelien ulkopuolella. Me voimme tavoittaa elämän perimmäisen pelin, jos selvitämme pienemmät meille ojennetut ja itse kehittelemämme pelit. Me voimme selvittää ne hallinnan tai luovuttamisen kautta, mutta hallinnan tie on lähes mahdoton.

Helpompaa on pudottautua oravanpyörästä ja ryhtyä mystikoksi, päästä käsiksi johonkin todellisempaan. Näinhän mystiikkaa ja hengellisyyttä usein markkinoidaan.

Tässä kohtaamme ongelman, jonka monet gurut ja filosofit myös tunnustavat: hengellisyys on omanlaisensa peli. Sitäkin kutsutaan "kilvoitteluksi". Se voi olla peli, joka tähtää onnellisuuteen tai taivaspaikkaan, mutta kaikesta huolimatta sekin on peli. Siihen jotenkin tullaan mukaan, opitaan säännöt ja edetään pelissä.

Jos koulunkäynnin, työelämän, parisuhteen ja perheen ulkopuolelta etsii syvempää tai suurempaa peliä, ei hengellisyys ole enempää kuin korvike.

Biologisesti ajateltuna lisääntymisen voisi esittää olen meidän perimmäinen tarkoituksemme, eikä yhteiskuntakaan välttämättä väitä vastaan. Monille yhteiskunnallisille instituutioille eivät lapset kuitenkaan edusta muuta kuin rasitetta. Yritykset ovat kiinnostuneempia siitä, että työntekijät tulevat töihin ajoissa kuin että he tekevät lapsia. Yritysmaailman lisääntyneen valta-aseman kautta voisimme kenties selittää länsimaiden alhaista syntyvyyttä. Syntyvyys ei ole niiden välittömien, lyhytaikaisten intressien mukainen kysymys, joten perheen perustamisesta ja vastuullisesta vanhemmuudesta on tullut haastavaa.

Monissa markkinatalouden tai virkamieskoneistojen mekanismeissa ei ole mitenkään huomioitu lapsiperheitä tai kaipuuta hankkia lapsia.

Peripelin yksi ulottuvuus voisi olla "elämämme lopullinen pistelasku". Mistä kaikesta me koemme elämässämme saavamme pisteitä? Meidän pelisuoritustamme on nykyään totuttu mittaamaan enemmän rahassa kuin jälkeläisten määrässä.

Peripeli on siitä hieno käsite, että se ehti nopeasti kehittyä moniin suuntiin, mutta kokeillaan tähän mennessä esitetyillä avuilla hahmotella alkuperäisintä ajatusta.

1.) Mitä on tämän pelin ulkopuolella?

Ensin ehkä täytyisi kysyä: Mikä on tämä peli, jota juuri nyt pelaan?

Tällä nimenomaisella hetkellä yritän selittää jollekin kasvottomalle ja nimettömälle yleisölle, mitä merkitsee käsite "peripeli" ja kuinka se on alkoinaan syntynyt. 

Peripeli on siitä hassu työkalu, että se tuottaa tehokkaita vieraantumisen kokemuksia. Nytkin tätä peliä miettiessäni unohdin jo ihan kokonaan mihin suuntaan olin ajatusta viemässä. Hämmennyin siitä, että mietin kuka on tekstini mahdollinen lukija ja miksi kirjoitan tätä.

Peripeli ei onnistu ainakaan vielä vastaamaan meille mikä on elämän tarkoitus, mutta se tuottaa itsereflektiivistä nolostumista. Se myös tehokkaasti osoittaa, miten paljon erilaisia pelejä elämäämme mahtuu.

Juuri nyt tämän kirjoituspelin ulkopuolella on kirjasto. Istun kirjaston koneella. Vastapäätä minuun vasemmalla ja suoraan edessä istuu kaksi minulle tyystin tuntematonta ihmistä. Toinen juuri nyt aivasti. Muistan nähneeni aivastaneen naisen aiemminkin. Hän lienee noin 50-vuotias.

Kun nousen tältä koneelta, alkaa peli, jota kutsun "kaupassa käymiseksi". Ostan arkisia ruokatarvikkeita. Jos kaupassa on vielä tähän aikaan kahvia (perjantaina klo 14:21), saatan ottaa kupillisen. Ei ole vielä liian myöhäistä, jos ehdin kauppaan ennen neljää.

Olen vasta muutama vuosi sitten tajunnut, että lähes kaikista tavallisista ruokakaupoista saa tiskin läheltä kahvia ja se maksaa joskus vain 50 senttiä, yleensä euron. Joskus kahvi on ilmaista tai ainakaan siitä ei tarvitse maksaa, jos on kauppiaan kanssa tuttavallisissa väleissä. Joskus kahvia saa liha- ja kalatiskin läheisyydestä kaupan perältä.

Koska monet ostavat kahvilasta 3 eurolla aivan tavallista kahvia, voisi ruokakauppojen kahvinmyyntiä kutsua "salaisuudeksi". Se on hyödyllinen niksi, jonka tuntemalla säästää elämän varrella huomattavan summan.

Matkalla lapsuudesta aikuisuuteen me omaksumme valtaisan määrän tietoa, joka liittyy erilaisiin elämäntilanteisiin. En ole koskaan laskenut miten monta eri peliä tyypilliseen arkipäivään liittyy, mutta koetetaan sitä nyt:

kahvinkeitto/teenkeitto

aamupala

suihku

pukeutuminen

kengännauhojen sitominen

avainten, lompakon ja puhelimen muistaminen

ulkona rappukäytävän edustalla naapurin tunnistaminen satunnaisesta ohikulkijasta

bussiin astuminen ja maksaminen

oikealta pysäkiltä poisjääminen

- - -

Listaa voisi jatkaa varmasti sadalla askareella ennen kuin päästäisiin iltaan. Monet työtehtävät sitä paitsi voitaisiin jakaa useampiin osa-alueisiin, joihin liittyy erityistaitoja.

Sanoisin, että osallistumme päivisin vähintään sataan peliin, mutta elämässä pärjätäkseen niitä täytyy hallita tuhansia. Ihmiselämä on enemmänkin korttipakka kuin shakkilauta, sillä korttipakalla voi pelata lähes loputtomasti erilaisia pelejä.

Seuraava kysymys:

2.) Mistä me ajattelemme elämässämme ansaitsevamme pisteitä?

Vastaukset varmaankin vaihtelevat. Niinpä en mene nyt siihen yleisemmällä tasolla, vaan kerron ainoastaan (hetken kuluttua) muutamia epätyypillisempiä saavutuksia, joista itse koen ansainneeni palkinnon. Yksi tapa hahmottaa kysymystä onkin sen muotoileminen toisin:

2B) Millaiset teot omasta mielestäni oikeuttavat sen, että saan hemmotella itseäni? Milloin tunnen syyllisyyttä, jos olen jättänyt jotakin tekemättä?

Peripeli koskettaa monia kysymyksiä, joihin ei liity mitään kieroa tai kummallista. Silti niistä puhutaan vähän.

Lapsen itsetunto on aikuista itsetuntoa haavoittuvampi, koska lapsella ei ole ammatin tuomaa roolia. Niinpä häntä mitataan kaikessa.

Jotkut koettavat vastata tähän yrittämättä olla kaikessa hyviä, mutta aikaa myöten ihmisen on tunnustettava tappiot tietyillä aloilla ja se on luonnollista. Esimerkiksi jos roteva kuulantyöntäjä häviäisi juoksukilpailussa hoikalle ja epäurheilulliselle nörtille, me emme ajattelisi että se on häpeä. Me ymmärrämme että kuulantyöntäjän lajiin kuuluu se, että hänellä on valtavasti lihasmassaa. Pitkällä juoksumatkalla se hidastaa häntä.

Aikuiset ovat hyviä jossain asioissa, mutta eivät tunne häpeää siitä, jos jossain toisessa asiassa ovat keskinkertaisia. Lapsille sen sijaan jokainen hävitty peli voi olla itkun aihe. He eivät ymmärrä, että häviäminen on tärkeää, koska se kartoittaa heidän yksilöllisiä taitojaan.

Tästä samasta syystä on mielestäni ongelmallista, että koululaisia liiaksi mitataan keskiavojen mukaan. Kouluarvosanojen vuoksi monilla on turhankin heikko itsetunto lapsena, vaikka heidän erityistaitonsa auttavat heitä työelämässä. Jotkut eivät edes hakeudu tai pääse aloille, joilla he menestyisivät, koska koulu on saanut heidät uskomaan, ettei heistä ole mihinkään.

Jos palaamme kysymykseen nro 2, niin saamme monista peleistä paremmin kiinni niiden palkitsemismekanismien kautta. Esimerkiksi laihduttamisesta voi tulla jollekin ihmiselle peli, jossa menestymisen hän palkitsee itselleen syömällä herkkuja. Tällöin peli ja sen palkinto ovat ristiriidassa keskenään: palkinto mitätöi pelin saavutukset. Toisin päin tulkiten taas saattaisi ajatella, että palkinto mahdollistaa pelin jatkumisen resetoimalla tilanteen. Peli ja sen palkinto ovat eräänlaisessa symbioottisessa riippuvuussuhteessa.

Peripelin varhaisen ajatuspolun suurin huomio - sikäli kuin muistan - oli se, että ihmiset pelkäävät pelien ratkeamista, koska pelien väliseen tilaan voi liittyä ahdistavia tyhjyyden kokemuksia. Peripeli ei ole vain sosiaalipsykologiaa, se on myös eksistentialismia.

Kun peruspelit (hampaidenpesu, autolla ajaminen) tai välipelit (etapit, kuten opiskelu tai työhaastattelu) katkeavat tappioon tai voittoon, me nytkähdämme kohti jotakin perustavampaa peliä, ja tästä on peripeli saanut nimensä. Se on jonkinlainen horisontti, jota vasten muut pelit piirtyvät.

Paljon puhutaan maailmankuvasta tai maailmankatsomuksesta. Kuitenkin meidän identiteettimme kannalta on vähintään yhtä tärkeää, että meillä on jokin perustava "tarkoitus", jota vasten me mittaamme elämässä edistymistä ja minkä perusteella me rankaisemme tai hemmottelemme itseämme.

Tämä eksistentialistis-ontologinen pelilauta voi olla sidoksissa uskontoon tai kenties me kärsimme henkisestä kriisistä juuri siksi, että koemme jonkin perustavan päämäärän puuttuvan elämästämme.

Jotkut uppoutuvat koukuttaviin ja vaikeasti ratkaistaviin peleihin juuri vältelläkseen tällaisia kysymyksiä. Toiset harrastavat filosofia, joogaa, meditaatiota tai vaikka logoterapiaa löytääkseen itselleen jotakin perustavampaa pohjaa, jota kriittiset kysymykset eivät heti puhko, niin että nopat ja pelinappulat taas putoaisivat pöytien ja lattian lävitse maan ytimeen asti ulottuvaan pimeään kuiluun.

Peripeli voi olla turvaverkko, joka pysäyttää vapaan putoamisen. Varmuudella me emme sitä kuitenkaan voi tietää. Asiasta ei ole vielä ollut edes puhetta.

PS.

Lupasin edellä vastata kysymykseen "mistä koen ansainneeni palkinnon?"

Jos esimerkiksi vertaan biojätteen roskiin viemistä ja tähän blogiin kirjoittamista, niin voi hyvinkin olla että biojätteen viemisestä tunnen hieman suurempaa ylpeyttä. Kumpaakin harrastan suunnilleen yhtä usein, mutta biojätteen käsistä pudottamisen jälkeen selkä ei ole kipeä. Aikaa kuluu paljon vähemmän, mutta tyydytys on yhtä suuri. Siksi biojäte on niin verraton ilonaihe.

Biojätteessä on kuitenkin se ongelma, etten heti täyden pussin viemisen jälkeen pysty uudestaan viemään biojätepussia, joten siksi haen tyydytystä siitä, että kirjoitan blogia. Vaikka biojätepussien viemisen tuottama välitön tyydytys on kohtuullinen suhteessa vaivannäköön, on blogiin kirjoittamisessa se suuri ero, että voin jälkikäteen tarkistaa mitä olen kirjoittanut ja miten monesti tehtävä on suoritettu hyvin. Biojätteistä en pidä minkäänlaista päiväkirjaa.

Blogin kirjoittamisella on siis pidempiaikaisia seurauksia, joita on myös vaikeampi ennustaa. Se on ollut enemmänkin järjen valinta. En kirjoita blogia palkitakseni itseni sen jälkeen suklaapatukalla - vaikka nyt ajattelenkin kuumeisesti sitä kello neljän kahvia.

Olen ymmärtänyt asian jotenkin niin, että roskapussin vieminen on iloinen omantunnon askare, josta en koskaan elämässäni tule täydellisesti vapautumaan. Se puhdistaa keittiön ilmaa ja keventää sielua synneistä, mutta ei johda minnekään pidemmällä tähtäimellä (tai kenties kompostiin, jos asiaa tarkastelee biojätteen näkökulmasta). Filosofisten käsitteiden keksiminen ja jatkokehittely sen sijaan on jotain, mihin voin erikoistua. Kirjoitettuani yhden tekstin, ajattelen että peli jatkuu farmissa, kunnes olen valmis siitymään pelissä seuraavalle tasolle.

Nyt ajattelen, että tämä oli tältä haavaa tässä, mutta palaan pian aiheeseen.

PPS.
Mieleeni tuli vielä sanoa, että pelit liittyvät elämässäni palkitsemiseen hyvin konkreettisesti, sillä tykkään palkita itseäni tietokonepeleillä. Saatan uppoutua etenkin avoimen maailman roolipeleihin päiväkausiksi.

Tietokonepelit, elokuvat ja romaanit ovat eräänlaista fantasian ulkoistamista. Ne loitontavat todellisuudesta, mutta samalla ne opettavat hyvin konkreettisesti, miten pako todellisuudesta voi olla nautinnollista. Fiktioon ja taiteeseen pakeneville ihmisille on kenties alhaisempi kynnys myöntää, että he eivät kaiken aikaa kestä elää todellisuudessa.

Paljon vaikeampaa tällainen itsetutkiskelu lienee ihmisille, joiden arkinen vallankäyttö on omanlaisensa egotrippi. He elävät työkseen siinä fantasiassa, että ovat parempia ihmisiä ja oikeutettuja moniin etuoikeuksiin. Aseman mahdollistamat muuttumattomat roolit ja menestysmielikuvien luominen tuovat heille heidän palkkansa.

Kuten yritysoppaissa nykyään on tapana sanoa: menestykseen ei riitä hyvä tuote ja ammattitaito - jopa tärkeämpää on kertoa kiinnostavia tarinoita. Asiakkaille myydään elämäntapoja ja identiteettejä. Ne kaikki sijoittuvat mukavasti pienempien haasteiden taustalle. En sanoisi että identiteetti ja peripeli ovat alkuunkaan sama asia, mutta identiteetin kautta monet arjen peruspelit voivat kiinnittyä peripeliin, joka piiloutuu kaiken taustalle.

Kiinteä ja kotoisa identiteetti on myös mitä tehokkain keino välttyä filosofisilta kysymyksiltä. Terve identiteetti leimaa ihmistä, joka on sisäistänyt fantasian. Muiden on etsittävä lohtua ulkoistetuista fantasioista.