Sananen diskurssianalyysistä, strukturalismista, sosiaalisista konstruktioista, narratiiveista ja mitä näitä nyt on, postmodernia humanismia. Karkeistettuna.
On jokseenkin kiistämätöntä, että tietyt ilmiöt saavat kohdakseen enemmän huomiota kuin tilastojen ja faktatiedon valossa voisi olettaa. Esimerkiksi kansan pelot kohdistuvat lentomatkustamiseen ennemmin kuin automatkustamiseen.
Tällainen pelko on todennäkäisesti sosiaalisesti konstruoimatonta. Lentäminen on lähtökohtaisesti ihmiselle vieraampaa. Kukin myös yleensä saa autoilusta enemmän käytännön kokemusta. Harvinaisempi ja luonnottomampi ilmiö pelottaa enemmän kuin arkinen.
Kotona tunnetusti koetaan eniten haavereita, mutta koti on tuttu. Villasukkia ei osaa pelätä.
Psykologinen selittäminen usein riittää. Ei tarvita psykoanalyysiä tai konstruktionismia.
Mutta seuraava kiista onkin jo astetta vaikeampi: miten me selitämme sitä, että maahanmuutosta keskustellaan huomattavan paljon suhteessa sen kustannuksiin? Veronkierron vuoksi valtio menettää kymmenen kertaa niin paljon rahaa kuin mitä pakolaisten asuttaminen edellyttää. Onko tässäkin tapauksessa todellisen ongelman ja mielletyn ongelman välinen suhde tuntemattoman pelkoa, vai konstruoidaanko maahanmuuton uhkaa sosiaalisesti - siis poliittisen agitoinnin ja tunteisiin vetoavien mielikuvien avulla?
Kun sanon, että ongelmaa on kenties paisuteltu, en kiistä, ettei minkäänlaisille huolille olisi aihetta. Onhan ihminen vaarallinen olento ja vieraat kielet ja kouluttamattomuus tuottavat monenlaista päänvaivaa nyt ja jatkossa. Monet tulijoista ovat myös psykologisesti epävakaita, koska he ovat kokeneet sotaa, menettäneet läheisiä ja saaneet monenlaisia traumoja. Irralliset ja syrjäytymisalttiit yksilöt voivat radikalisoitua.
Jos johonkin uhkakuvaan liittyvä kauhistelu on ajassa suhteettoman suurta, nimitän sitä ylikonstruoiduksi. En siis väitä, ettei ilmiötä olisi olemassa - siitä vain tehdään diskursiivisin keinoin kohtuuttoman suuri. Myös kirjailijat ja elokuvantekijät osallistuvat omilla narratiiveillaan tiettyjen aihepiirien erityiseen elävöittämiseen.
Vastaavasti meillä on alikonstruoituja ilmiöitä, eli uhkakuvia ja mahdollisuuksia, joita ei tiedosteta, vaikka ne faktuaalisesti olisi havaittu.
Miksi tällainen sanapari? Juuri siksi, ettei syntyisi väärää käsitystä siitä, ettei keskustelun kohteeksi päätyneillä ilmiöillä olisi perustaa todellisuudessa. Retorisin keinoin me hullaannumme ja kadotamme tajun asioiden mittasuhteista. Sitähän diskurssit ensisijaisesti ovat: tapoja maalata jokin todellista olemustaan suuremmaksi tai pienemmän - hieman kuten asun pysty- tai vaakaraidoilla saadaan henkilö näyttämään laihemmalta tai lihavammalta kuin hän todellisuudessa on.
Millä nimellä kielen luomia "optisia harhoja" voisi kutsua? Akustinen harha? Diskursiivinen harha? Erityisen vaikuttavat puheenvuorot ovat peilejä, joilla kaukaiset asiat näyttävät olevan lähellä tai lähellä olevat asiat näyttävät kaukaisilta.
Tämän sanottuani minun on aivan pakko Derridan tyyliin tekaista pseudo-etymologinen väittämä käsitteen "diskurssi" alkuperästä. Mitä ilmeisemmin se juontuu sanasta "discus", jolla on tarkoitettu kiekonheiton kiekkoa. Kiekkohan on muodoltaan kuin suurennuslasin linssi. Tällaisen lasisen diskuksen avulla ensimmäiset diskurssianalyytikot lienevät harjoitelleet sanojen merkitysten suurentamista ja pienentämistä.
tiistai 26. huhtikuuta 2016
torstai 21. huhtikuuta 2016
Kirjoituskuulumisia
Alla olevan tilityksen keskenjättämisestä kirjoitin jo viime viikolla. Laitoin sen ajatukseen, koska halusin keskittyä koostamaan käsikirjoutusta. Tällä viikolla onkin syntynyt aika hyvin korjattua tekstiä pöytälaatikkoon.
Kun katselen mitä talven aikana julkaisin, niin ehkä 1-3 kymmenestä kuukausittaisesta tekstistä tuntuu nyt julkaisemisen arvoiselta. Pitäisi julkaista säästeliäämmin ja korkeammalla itsekritiikillä. Kevään edetessä innostus julkaista blogissa onkin vähentynyt ja olen ennemmin halunnut katsella mitä kaikkea hyvää on kertynyt varastoon.
Kustantamot tahtovat usein tietokirjoista aluksi kuulla vain idean ja saada näytteitä. Varsinaista kirjaa aletaan koostaa vasta kun on laadittu alustava sopimus. Suurten kustantamoiden tietokirjoissa tekstin lopulliseen ilmeeseen ja kirjan kokonaisuuden johdonmukaisuuteen vaikuttaa monesti enemmän kustannustoimittaja kuin asiantuntija itse. Tämä johtuu siitä, että tutkijoilla ei aina ole kaunokirjallista taitoa, vaikka heillä onkin tietoa omasta alastaan.
Kirja täydentyy ja selkeytyy lisäkysymysten kautta. Kustannustoimittaja ikään kuin saattelee aihetta ja valmentaa matkan varrella editoinneillaan. Pitkiä ja monimutkaisia lauseita pilkotaan ja akateemista kapulakieltä oiotaan.
Valmiin käsikirjoituksen lähettämisen sijaan minunkin siis kannattaisi tarjota ensin vain kirjaideoita ja näytteitä. Niinpä olen yrittänyt kohdistaa energiaani saatekirjeisiin, johdantoteksteihin ja muutamiin edustavampiin näyteteksteihin.
Runouden saralla helposti oppii, että käsikirjoituksen täytyy olla kielellisesti kiehtovaa. Sehän ei kaikessa kirjallisuudessa päde, vaikka esseet ovat monella tavoin lähempänä kaunokirjallisuutta kuin tietokirjallisuutta. Ainakin niitä yhdistää juuri runouteen pieni lukijakunta.
Kun katselen mitä talven aikana julkaisin, niin ehkä 1-3 kymmenestä kuukausittaisesta tekstistä tuntuu nyt julkaisemisen arvoiselta. Pitäisi julkaista säästeliäämmin ja korkeammalla itsekritiikillä. Kevään edetessä innostus julkaista blogissa onkin vähentynyt ja olen ennemmin halunnut katsella mitä kaikkea hyvää on kertynyt varastoon.
Kustantamot tahtovat usein tietokirjoista aluksi kuulla vain idean ja saada näytteitä. Varsinaista kirjaa aletaan koostaa vasta kun on laadittu alustava sopimus. Suurten kustantamoiden tietokirjoissa tekstin lopulliseen ilmeeseen ja kirjan kokonaisuuden johdonmukaisuuteen vaikuttaa monesti enemmän kustannustoimittaja kuin asiantuntija itse. Tämä johtuu siitä, että tutkijoilla ei aina ole kaunokirjallista taitoa, vaikka heillä onkin tietoa omasta alastaan.
Kirja täydentyy ja selkeytyy lisäkysymysten kautta. Kustannustoimittaja ikään kuin saattelee aihetta ja valmentaa matkan varrella editoinneillaan. Pitkiä ja monimutkaisia lauseita pilkotaan ja akateemista kapulakieltä oiotaan.
Valmiin käsikirjoituksen lähettämisen sijaan minunkin siis kannattaisi tarjota ensin vain kirjaideoita ja näytteitä. Niinpä olen yrittänyt kohdistaa energiaani saatekirjeisiin, johdantoteksteihin ja muutamiin edustavampiin näyteteksteihin.
Runouden saralla helposti oppii, että käsikirjoituksen täytyy olla kielellisesti kiehtovaa. Sehän ei kaikessa kirjallisuudessa päde, vaikka esseet ovat monella tavoin lähempänä kaunokirjallisuutta kuin tietokirjallisuutta. Ainakin niitä yhdistää juuri runouteen pieni lukijakunta.
Mietteitä keskenjättämisen kirouksesta
Eilisiltana mieleeni taas jostain syystä palasi monta keskeneräistä projektia. Usein muistan juuri nukkumaan mennessä mitä kaikkea on jäänyt tekemättä.
Viime vuonna toimitin kaksi kirjaa, osallistuin antologiaan, aloitin uuden blogin Uusi Suomi -verkkopalvelussa ja julkaisin yli sata kirjoitusta Pikkujättiläisessä. Kuluneesta vuodesta on silti helppo muistaa vain asiat, joita ei syystä tai toisesta ehtinyt saattaa loppuun.
Eniten harmittavat kirjaprojektit joita en millään osaa saattaa loppuun. Kirjoitan uutta ja uutta, mutta en koskaan saa esseeteoksiani valmiiksi. Pitäisi olla joku muu sanomassa, että nyt riittää. Ota tuo ja tuo teksti, jätä nuo pois ja korjaa ehdottomasti tuo kohta - entä mitä ihmettä tässä kohtaa tarkoitat?
Pöytälaatikossa minulla polttelee etenkin viisi käsikirjoitusta, jotka kaikki edistyivät viime vuonna tuntuvasti. Sadan julkaistun tekstin ohella kirjoitin varmaan enemmän julkaisematta jääneitä tekstejä kuin koskaan aiemmin. Projektit siis etenevät, mutta eivät valmistu.
Hyvin valmiilta tuntuu esimerkiksi 1.) Verraton relativismi. Olen käsikirjoituksessa lähestynyt aihetta järjestelmällisemmin kuin blogissa, mutta sisällöt ovat melko lailla samoja. Pääargumettinani edelleenkin on, ettei filosofian historian aikana ole kirjoitettu kunnollista relativismin puolustusta, koska relativismi ei totuudellisuudestaan huolimatta toimi hierarkisena ideologiana, joka kykenisi hallitsemaan suurta liikettä.
Kyse on myös uudesta humanistisesta, tarvekeskeisestä epistemologiasta. Relativismi ehkä valottaa kaikkein parhaiten sitä ongelmaa, joka arvojen ja realiteettien välillä vallitsee. Silti edes tiedettä tekevät ihmiset eivät kaipaa reflektiota ja itseanalyysiä, vaan selkeän narratiivin, joka saa maailman näyttäytymään sopivan yksinkertaisena ja esittää heidät itsensä sankareina. Relativismin puolustus rakentaa sillan eksistentialismin, tieteellisen maailmankuvan ja uskontopsykologian välille. Relativistinen tieto-oppi pureutuu etenkin siihen ongelmaan, miksi tieteen vastaukset eivät kelpaa. Ihmiset eivät tahdo vastauksia, vaan tarinoita ja tarinat perustuvat puolueellisuuteen. Relativismi ei siis varsinaisesti uhkaa tieteellistä maailmankuvaa, vaan sitä mytologiaa, joka myös tieteen on itsestään kerrottava. Sen on luonnollisesti oltava sankaritarina: kuinka tiede vapauttaa meidät taudeista, köyhyydestä ja sodista - vaikka se samaan aikaan on synnyttänyt resistantteja bakteereja sekä ilmastonmuutoksen ja ydinsodan uhkakuvat. Relativistille on surullisen ilmeistä, että tiede tarvitsee puolueellista historiankirjoitusta voittaakseen kilpailijansa myös lohdun tarjoajana, mikä on yksi kaikkien maailmankuvien välttämätön komponentti.
Tarvekeskeinen epistemologia lähestyy tietoa muun muassa maslovilaisen tarvehierarkian kautta, eli näkee tietämisen osana turvallisuutta, sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja identiteettiä. Vaikka tieteellisen tiedon perustana olisi totuus ja sen metodilogia tähtäisi uskomusten kiistämiseen, sen täytyy kyetä luomaan turvallisuutta ja siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhka on niin vaikea iskostaa suurin kansanjoukkoihin.
Vaikka aihe on tärkeä, niin jotenkin minulla on sellainen fiilis, ettei tällaisen lopputuleman esittäminen kirjassa lopulta miellytä mitään osapuolta. Lähdin siitä, että relativismi edistäisi tiedettä, koska se selittää miksi tiede junnaa paikallaan kisassa uskontoja vastaan, mutta vastaus on vain se minkä jo tiesimme: Jääkausi tulee todeksi, kun tehdään söpö piirroselokuva jääkaudesta, ja dinosaurukset tulevat todeksi kun tehdään Jurassic Park. Tiede popularisoidaan faabeleilla, kuten muutkin katsannot. Ei se ole sen kummempaa. Maailmankuvan on voitettava ihmiset puolelleen mahdollisimman varhain. Enemmistö jää aina sille kannalle, johon hänet on kasvatettu. Argumentin perinpohjainen vaatii tuekseen kirjan, mutta muustakin on relativismissani toki kysymys. Haluan sanoa liikaa ja siksi työ kestää ja kestää. Tunne turhan työn tekemisestä on silti vahvasti läsnä. Haluaisin, että kirjan jokainen sivu puolustaisi olemassaoloaan myös taidokkaalla kielellä. Jotenkin en luota siihen, että tiedeyhteisö haluaisi suhtautua omiin totuuksiinsa narratiivina, Siksi haluan rakentaa narratiivin, joka pakottaa lukijan puolelleen taidokkaalla retoriikalla. En voi vedota siihen, että olen professori ja siksi minua kannattaa kuunnella.
Epäilen kykyjäni, mutta viime aikoina olen lukenut tietokirjoja myös kallella päin. Jotkin arvostettujenkin kustantamoiden kirjat ihmetyttävät joko tyhjänpäiväisyydellään tai heikolla kirjallisella laadulla. Ymmärrän jos alan parhaan asiantuntijan teos ei aina ole kielellisesti korkealuokkainen, mutta lopputuloksessa usein näkyy myös kiire, laiskuus tai välinpitämättömyys keskimääräistä lukijaa kohtaan. Lauseita olisi helppo yksinkertaistaa katkomalla pitkiä virkkeitä tai korvaamalla liikoja sivistyssanoja ymmärrettävimmillä suomenkielisillä sanoilla. Pelkään, että kirjoja liian usein julkaistaan vain meriitiksi, eli oman ansioluettelon täytteeksi - tai sitten niiden lukijakunnan ajatellaan jäävän suppeaksi vaikka miten nähtäisiin vaivaa. Toki olen lukenut myös kirjoja, jotka tekevät suuren vaikutuksen. Niitäkin on tarkoitus esitellä ja suositella.
Harmittaa, etten ole kirjoittanut arvostelua jokaisesta lukemastani kirjasta. Se tuntuu niin helpolta idealta, mutta kyllähän se veisi aikaa ja energiaa. Jos vuodessa lukee vain 40 kirjaa, ja jokaisesta kirjoittaa tunnissa lyhyen selostuksen, se vie kokonaisen työviikon, eli vähintään sen 40 tuntia. Onhan se paljon tietenkin vaadittu ilmaisesta työstä, mutta voisin myös tarjota arvosteluja. Sitten menisi taas lisää aikaa sähköpostien kirjoittamiseen ja niihin vastaamiseen. Jotenkin minun moraalini silti vaatii minua palvelemaan tiedettä ja taidetta antamalla palautetta hyville tekijöille. Toistaiseksi olen lähinnä suututtanut kustantamoita haukkumalla niiden surkeimpia julkaisuja.
Ihan tyhmää kun sitä järjellä miettii. Huono julkisuus on myös julkisuutta ja kaikin tavoin fiksumpaa olisi kirjoittaa vain kirjoista jotka ansaitsevat sen että ne huomioidaan. Sillä tavoin voisi kehittää kallisarvoitta positiivista elämänasennetta. Se olisi kaikin tavoin fiksumpaa.
Eniten olen tainnut vuoden sisällä kirjoittaa 2.) vapaudesta sekä taloudesta. Loin Uuden Suomen blogin juuri siksi, että voisin irrottaa ajankohtaiset taloudesta ja politiikan aiheet ainakin omasta mielestäni ajattomista aiheista, jotka enemmänkin ovat Pikkujättiläisen heiniä.
Olen pitkään uumoillut, että blogger ei ole kovin häävi alusta klikkejä ajatellen. Halusin myös lyhentää kirjoituksia ja provosoida suoremmin. Olin silti yllättynyt kun huomasin, että jo paria ensimmäistä Uuden Suomen kirjoitustani jaettiin facebookissa yli sata kertaa. Ja sitten tuli tämä jytky Sanni Grahn-Laasosesta, joka keräsi 8,500 jakoa ja 100.000 klikkausta, eli ahmi kerralla melkein saman verran lukijoita kuin Pikkujättiläisen kaikki kirjoitukset yhteensä. Parempiakin olen kirjoittanut, mutta ajankohtaisuus...
Verraton relativismi ja Parempaa vapautta ovat melko varmasti projekteja, jotka ennemmin tai myöhemmin saatan loppuun. Runokäsikirjoituksia minulla on taaskin työn alla kaksi samaan aikaan. Toinen jatkaa aiempien viitoittamalla tiellä ja toinen ottaa suurempia riskejä.
Verrattoman relativismin jälkeen haluaisin keskittyä 3.) humanismin puolustukseen, joka myöskin käsittelee tietoteoriaa. Kirjan perustan haluan valaa tukevaksi, sillä yhtenä motivaationa on puhe, jota tuon tuosta kuulee humanismin epätieteellisyydestä. En jaksa kuunnella sellaista paskanjauhamista insinööreiltä tai luonnontieteilijöiltä, jotka eivät edes tiedä mistä he puhuvat. Media vääristää monien ihmisten käsitystä ihmistieteistä, sillä otsikoihin usein nousevat tutkimukset, jotka ovat jollain tavoin hullunkurisia tai joiden väittämät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.
Projektieni saattamista valmiiksi vaikeuttaa luonnollisesti aiheiden megalomaanisuus. Tehtävä ei ole helppo, jos lähtee siitä, että esimerkiksi vakuuttaa Ruotsin kuningasperheen ja Nobel-lautakunnan siitä, että ihmistieteilijöille tulisi myöntää yhteinen Nobel-palkinto.
Mielestäni on itsestäänselvää, että humanistien tutkimuskenttä, eli kulttuurien moninaisuus sekä ihmiolento oikkuineen, muodostaa suurimman mahdollisen haasteen. Tämän mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä humanisteja tulisi kannustaa huippusuorituksiin, sillä ihmisen syvemmässä ymmärryksessä lepää esimerkiksi toivomme saada poliittinen ratkaisu ilmastopäästöihin, lihansyönnin tuhoihin tai eliölajien . Luonnontieteet ehkä valottavat meitä siitä vaarasta, joka planeettaamme uhkaa, mutta humanismi voisi antaa vastauksen siihen, kuinka tuo tietoisuus taotaan äänestäjien ja päättäjien kalloihin.
Viime vuonna toimitin kaksi kirjaa, osallistuin antologiaan, aloitin uuden blogin Uusi Suomi -verkkopalvelussa ja julkaisin yli sata kirjoitusta Pikkujättiläisessä. Kuluneesta vuodesta on silti helppo muistaa vain asiat, joita ei syystä tai toisesta ehtinyt saattaa loppuun.
Eniten harmittavat kirjaprojektit joita en millään osaa saattaa loppuun. Kirjoitan uutta ja uutta, mutta en koskaan saa esseeteoksiani valmiiksi. Pitäisi olla joku muu sanomassa, että nyt riittää. Ota tuo ja tuo teksti, jätä nuo pois ja korjaa ehdottomasti tuo kohta - entä mitä ihmettä tässä kohtaa tarkoitat?
Pöytälaatikossa minulla polttelee etenkin viisi käsikirjoitusta, jotka kaikki edistyivät viime vuonna tuntuvasti. Sadan julkaistun tekstin ohella kirjoitin varmaan enemmän julkaisematta jääneitä tekstejä kuin koskaan aiemmin. Projektit siis etenevät, mutta eivät valmistu.
Hyvin valmiilta tuntuu esimerkiksi 1.) Verraton relativismi. Olen käsikirjoituksessa lähestynyt aihetta järjestelmällisemmin kuin blogissa, mutta sisällöt ovat melko lailla samoja. Pääargumettinani edelleenkin on, ettei filosofian historian aikana ole kirjoitettu kunnollista relativismin puolustusta, koska relativismi ei totuudellisuudestaan huolimatta toimi hierarkisena ideologiana, joka kykenisi hallitsemaan suurta liikettä.
Kyse on myös uudesta humanistisesta, tarvekeskeisestä epistemologiasta. Relativismi ehkä valottaa kaikkein parhaiten sitä ongelmaa, joka arvojen ja realiteettien välillä vallitsee. Silti edes tiedettä tekevät ihmiset eivät kaipaa reflektiota ja itseanalyysiä, vaan selkeän narratiivin, joka saa maailman näyttäytymään sopivan yksinkertaisena ja esittää heidät itsensä sankareina. Relativismin puolustus rakentaa sillan eksistentialismin, tieteellisen maailmankuvan ja uskontopsykologian välille. Relativistinen tieto-oppi pureutuu etenkin siihen ongelmaan, miksi tieteen vastaukset eivät kelpaa. Ihmiset eivät tahdo vastauksia, vaan tarinoita ja tarinat perustuvat puolueellisuuteen. Relativismi ei siis varsinaisesti uhkaa tieteellistä maailmankuvaa, vaan sitä mytologiaa, joka myös tieteen on itsestään kerrottava. Sen on luonnollisesti oltava sankaritarina: kuinka tiede vapauttaa meidät taudeista, köyhyydestä ja sodista - vaikka se samaan aikaan on synnyttänyt resistantteja bakteereja sekä ilmastonmuutoksen ja ydinsodan uhkakuvat. Relativistille on surullisen ilmeistä, että tiede tarvitsee puolueellista historiankirjoitusta voittaakseen kilpailijansa myös lohdun tarjoajana, mikä on yksi kaikkien maailmankuvien välttämätön komponentti.
Tarvekeskeinen epistemologia lähestyy tietoa muun muassa maslovilaisen tarvehierarkian kautta, eli näkee tietämisen osana turvallisuutta, sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta ja identiteettiä. Vaikka tieteellisen tiedon perustana olisi totuus ja sen metodilogia tähtäisi uskomusten kiistämiseen, sen täytyy kyetä luomaan turvallisuutta ja siksi esimerkiksi ilmastonmuutoksen uhka on niin vaikea iskostaa suurin kansanjoukkoihin.
Vaikka aihe on tärkeä, niin jotenkin minulla on sellainen fiilis, ettei tällaisen lopputuleman esittäminen kirjassa lopulta miellytä mitään osapuolta. Lähdin siitä, että relativismi edistäisi tiedettä, koska se selittää miksi tiede junnaa paikallaan kisassa uskontoja vastaan, mutta vastaus on vain se minkä jo tiesimme: Jääkausi tulee todeksi, kun tehdään söpö piirroselokuva jääkaudesta, ja dinosaurukset tulevat todeksi kun tehdään Jurassic Park. Tiede popularisoidaan faabeleilla, kuten muutkin katsannot. Ei se ole sen kummempaa. Maailmankuvan on voitettava ihmiset puolelleen mahdollisimman varhain. Enemmistö jää aina sille kannalle, johon hänet on kasvatettu. Argumentin perinpohjainen vaatii tuekseen kirjan, mutta muustakin on relativismissani toki kysymys. Haluan sanoa liikaa ja siksi työ kestää ja kestää. Tunne turhan työn tekemisestä on silti vahvasti läsnä. Haluaisin, että kirjan jokainen sivu puolustaisi olemassaoloaan myös taidokkaalla kielellä. Jotenkin en luota siihen, että tiedeyhteisö haluaisi suhtautua omiin totuuksiinsa narratiivina, Siksi haluan rakentaa narratiivin, joka pakottaa lukijan puolelleen taidokkaalla retoriikalla. En voi vedota siihen, että olen professori ja siksi minua kannattaa kuunnella.
Epäilen kykyjäni, mutta viime aikoina olen lukenut tietokirjoja myös kallella päin. Jotkin arvostettujenkin kustantamoiden kirjat ihmetyttävät joko tyhjänpäiväisyydellään tai heikolla kirjallisella laadulla. Ymmärrän jos alan parhaan asiantuntijan teos ei aina ole kielellisesti korkealuokkainen, mutta lopputuloksessa usein näkyy myös kiire, laiskuus tai välinpitämättömyys keskimääräistä lukijaa kohtaan. Lauseita olisi helppo yksinkertaistaa katkomalla pitkiä virkkeitä tai korvaamalla liikoja sivistyssanoja ymmärrettävimmillä suomenkielisillä sanoilla. Pelkään, että kirjoja liian usein julkaistaan vain meriitiksi, eli oman ansioluettelon täytteeksi - tai sitten niiden lukijakunnan ajatellaan jäävän suppeaksi vaikka miten nähtäisiin vaivaa. Toki olen lukenut myös kirjoja, jotka tekevät suuren vaikutuksen. Niitäkin on tarkoitus esitellä ja suositella.
Harmittaa, etten ole kirjoittanut arvostelua jokaisesta lukemastani kirjasta. Se tuntuu niin helpolta idealta, mutta kyllähän se veisi aikaa ja energiaa. Jos vuodessa lukee vain 40 kirjaa, ja jokaisesta kirjoittaa tunnissa lyhyen selostuksen, se vie kokonaisen työviikon, eli vähintään sen 40 tuntia. Onhan se paljon tietenkin vaadittu ilmaisesta työstä, mutta voisin myös tarjota arvosteluja. Sitten menisi taas lisää aikaa sähköpostien kirjoittamiseen ja niihin vastaamiseen. Jotenkin minun moraalini silti vaatii minua palvelemaan tiedettä ja taidetta antamalla palautetta hyville tekijöille. Toistaiseksi olen lähinnä suututtanut kustantamoita haukkumalla niiden surkeimpia julkaisuja.
Ihan tyhmää kun sitä järjellä miettii. Huono julkisuus on myös julkisuutta ja kaikin tavoin fiksumpaa olisi kirjoittaa vain kirjoista jotka ansaitsevat sen että ne huomioidaan. Sillä tavoin voisi kehittää kallisarvoitta positiivista elämänasennetta. Se olisi kaikin tavoin fiksumpaa.
Eniten olen tainnut vuoden sisällä kirjoittaa 2.) vapaudesta sekä taloudesta. Loin Uuden Suomen blogin juuri siksi, että voisin irrottaa ajankohtaiset taloudesta ja politiikan aiheet ainakin omasta mielestäni ajattomista aiheista, jotka enemmänkin ovat Pikkujättiläisen heiniä.
Olen pitkään uumoillut, että blogger ei ole kovin häävi alusta klikkejä ajatellen. Halusin myös lyhentää kirjoituksia ja provosoida suoremmin. Olin silti yllättynyt kun huomasin, että jo paria ensimmäistä Uuden Suomen kirjoitustani jaettiin facebookissa yli sata kertaa. Ja sitten tuli tämä jytky Sanni Grahn-Laasosesta, joka keräsi 8,500 jakoa ja 100.000 klikkausta, eli ahmi kerralla melkein saman verran lukijoita kuin Pikkujättiläisen kaikki kirjoitukset yhteensä. Parempiakin olen kirjoittanut, mutta ajankohtaisuus...
Verraton relativismi ja Parempaa vapautta ovat melko varmasti projekteja, jotka ennemmin tai myöhemmin saatan loppuun. Runokäsikirjoituksia minulla on taaskin työn alla kaksi samaan aikaan. Toinen jatkaa aiempien viitoittamalla tiellä ja toinen ottaa suurempia riskejä.
Verrattoman relativismin jälkeen haluaisin keskittyä 3.) humanismin puolustukseen, joka myöskin käsittelee tietoteoriaa. Kirjan perustan haluan valaa tukevaksi, sillä yhtenä motivaationa on puhe, jota tuon tuosta kuulee humanismin epätieteellisyydestä. En jaksa kuunnella sellaista paskanjauhamista insinööreiltä tai luonnontieteilijöiltä, jotka eivät edes tiedä mistä he puhuvat. Media vääristää monien ihmisten käsitystä ihmistieteistä, sillä otsikoihin usein nousevat tutkimukset, jotka ovat jollain tavoin hullunkurisia tai joiden väittämät tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.
Projektieni saattamista valmiiksi vaikeuttaa luonnollisesti aiheiden megalomaanisuus. Tehtävä ei ole helppo, jos lähtee siitä, että esimerkiksi vakuuttaa Ruotsin kuningasperheen ja Nobel-lautakunnan siitä, että ihmistieteilijöille tulisi myöntää yhteinen Nobel-palkinto.
Mielestäni on itsestäänselvää, että humanistien tutkimuskenttä, eli kulttuurien moninaisuus sekä ihmiolento oikkuineen, muodostaa suurimman mahdollisen haasteen. Tämän mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä humanisteja tulisi kannustaa huippusuorituksiin, sillä ihmisen syvemmässä ymmärryksessä lepää esimerkiksi toivomme saada poliittinen ratkaisu ilmastopäästöihin, lihansyönnin tuhoihin tai eliölajien . Luonnontieteet ehkä valottavat meitä siitä vaarasta, joka planeettaamme uhkaa, mutta humanismi voisi antaa vastauksen siihen, kuinka tuo tietoisuus taotaan äänestäjien ja päättäjien kalloihin.
tiistai 19. huhtikuuta 2016
Vallan autismi
Lyhyt kirjoitus. Mietin vain sitä, miten valtaan - ainakin suomalaiseen valtaan - yhdistyy tietty pukahtamattomuus. Voit esittää kysymyksiä ylöspäin ihmisille, joilla on rahaa ja päätösvaltaa, mutta he eivät huomaa olemassaoloasi.
Jos koetan korottaa ääntäsi, he alkavat älämöidä ja takovat lujaa omaa päätänsä avokämmenillä merkiksi, että sinä häiritset läsnäolollasi heitä ja parasta olisi että poistuisit.
Jos vallanpitäjillä on turvamiehiä ja vartijoita, nämä tietävät, että vallanpitäjää täytyy suojella lähestyvältä uhalta, jotta tämä ei saisi kaikille epämukavaa kohtausta. Niinpä turvamiehet kovakouraisesti poistavat häiritsijän huoneesta ennen kuin tämä ehtii avata suunsa.
Vallan autismi näkyy myös kustantamoiden toiminnassa. Mitä suurempi kustantamo on kyseessä, sitä varmemmin et saa mitään vastauksia kysymyksiisi. Tämä saattaa päteä jopa silloin, kun kustantamoon on paljattu erillinen tiedottaja. Jos tiedottajalle lähettää ehdotuksen liittyen yhteistyöhön näkyvässä tapahtumassa tai messuilla, ei edes tiedottaja vastaa, sillä hänestä on tullut osa vallan linnaketta ja sisäisen mukavuusalueen asukas. Talon sisällä on kiva kahvitella, mutta suhde ulkomaailmaan on epäsosiaalinen ja liki kauhunsekainen. Ulkopuoliset nähdään uhkana. Uhkaa lievittämään on palkattu vahtimestari. Parhaillaan vahtimestari oli joka kerroksessa, kun sellaiseen vielä oli varaa.
Suomalaiseen vallan linnakkeeseen palkatun vahtimestarin ensimmäiset sanat eivät ollut: "Etsittekö kenties jotakuta?" vaan "Ulos pääsee tätä tietä."
Äärimmillään vallan autismi tietenkin näkyy yhteiskunnassa, jossa vallanpitäjät ajattelevat olevansa jumalten jälkeläisiä. He eivät edes katsahda muihin ihmisiin, eivät edes vartioihinsa. Palvelijoiden on pääteltävä mitä heidän herransa tahtoo, sillä hallitsija itse ei hallitse elämäänsä tai muita. Hän on vain omissa maailmoissaan eikä halua että häntä häiritään.
Miten mukavaa olisikaan, jos ministeriksi ja muihin päättäviin asemiin pääsisi ihmisiä, jotka nauttivat yhdessä suunnittelemisesta, kuuntelevat ehdotuksia, muuttavat mielipiteitään paremman tiedon edessä ja muutenkin käyttäytyvät vähemmän autistisesti. Miten ihanaa olisikaan, jos pienet voittoa tekevät yritykset haluaisivat palkata lisää ihmisiä, mutta kun uudet ihmiset ujostuttavat. Voitot eivät mahdollista lisäväen palkkaamista, vaan ne tarjoavat enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Kerrankin saa ihan kaikessa yksinäisyydessään keskittyä olemaan omissa oloissaan.
Jos esi-isillämme ollut on taitoa selvitä tässä harvaan asutetussa maassa, se näkyy yhä äärimmäisenä taitona nauttia yksinäisyydestä. Siihen vain valta tarjoaa tilaisuuden. Köyhien on pidettävä kirjaa menemisestään. Parempiosainen voi hankkia toimiston mahdollisimman korkean talon ylimmästä kerroksesta ja linnoittautua vahtimestarin sekä sihteerin taakse kuin tornitettu kuningas shakkilaudan kulmassa.
Jos koetan korottaa ääntäsi, he alkavat älämöidä ja takovat lujaa omaa päätänsä avokämmenillä merkiksi, että sinä häiritset läsnäolollasi heitä ja parasta olisi että poistuisit.
Jos vallanpitäjillä on turvamiehiä ja vartijoita, nämä tietävät, että vallanpitäjää täytyy suojella lähestyvältä uhalta, jotta tämä ei saisi kaikille epämukavaa kohtausta. Niinpä turvamiehet kovakouraisesti poistavat häiritsijän huoneesta ennen kuin tämä ehtii avata suunsa.
Vallan autismi näkyy myös kustantamoiden toiminnassa. Mitä suurempi kustantamo on kyseessä, sitä varmemmin et saa mitään vastauksia kysymyksiisi. Tämä saattaa päteä jopa silloin, kun kustantamoon on paljattu erillinen tiedottaja. Jos tiedottajalle lähettää ehdotuksen liittyen yhteistyöhön näkyvässä tapahtumassa tai messuilla, ei edes tiedottaja vastaa, sillä hänestä on tullut osa vallan linnaketta ja sisäisen mukavuusalueen asukas. Talon sisällä on kiva kahvitella, mutta suhde ulkomaailmaan on epäsosiaalinen ja liki kauhunsekainen. Ulkopuoliset nähdään uhkana. Uhkaa lievittämään on palkattu vahtimestari. Parhaillaan vahtimestari oli joka kerroksessa, kun sellaiseen vielä oli varaa.
Suomalaiseen vallan linnakkeeseen palkatun vahtimestarin ensimmäiset sanat eivät ollut: "Etsittekö kenties jotakuta?" vaan "Ulos pääsee tätä tietä."
Äärimmillään vallan autismi tietenkin näkyy yhteiskunnassa, jossa vallanpitäjät ajattelevat olevansa jumalten jälkeläisiä. He eivät edes katsahda muihin ihmisiin, eivät edes vartioihinsa. Palvelijoiden on pääteltävä mitä heidän herransa tahtoo, sillä hallitsija itse ei hallitse elämäänsä tai muita. Hän on vain omissa maailmoissaan eikä halua että häntä häiritään.
Miten mukavaa olisikaan, jos ministeriksi ja muihin päättäviin asemiin pääsisi ihmisiä, jotka nauttivat yhdessä suunnittelemisesta, kuuntelevat ehdotuksia, muuttavat mielipiteitään paremman tiedon edessä ja muutenkin käyttäytyvät vähemmän autistisesti. Miten ihanaa olisikaan, jos pienet voittoa tekevät yritykset haluaisivat palkata lisää ihmisiä, mutta kun uudet ihmiset ujostuttavat. Voitot eivät mahdollista lisäväen palkkaamista, vaan ne tarjoavat enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Kerrankin saa ihan kaikessa yksinäisyydessään keskittyä olemaan omissa oloissaan.
Jos esi-isillämme ollut on taitoa selvitä tässä harvaan asutetussa maassa, se näkyy yhä äärimmäisenä taitona nauttia yksinäisyydestä. Siihen vain valta tarjoaa tilaisuuden. Köyhien on pidettävä kirjaa menemisestään. Parempiosainen voi hankkia toimiston mahdollisimman korkean talon ylimmästä kerroksesta ja linnoittautua vahtimestarin sekä sihteerin taakse kuin tornitettu kuningas shakkilaudan kulmassa.
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Viisausihanteista ja multinarratiiveista
Muutama käsite jonka tahdon purkaa taskusta löytyneiltä lappusilta:
Olen aiemmin puhunut "ulkoaikalaisesta", eli pyrkimyksestä lähestyä kauneuskäsityksiä, politiikkaa, taidetta tai jopa historiaa itseään historian kautta. En ole perehtynyt Melenderin Antiaikalaisen merkityshistoriaan, mutta en tarkoita niinkään antiteesien muodostamista. On helpompi olla vastakkaista mieltä jostakin asiasta kuin asettua koko kysymyksen ulkopuolelle.
Vanhat sanomalehdet, romaanit, elokuvat ja tietokirjat paljastavat usein kokonaisia kiistoja ja aihepiirejä, jotka ovat unohtuneet historiaan. Joskus ilmiöt tekevät paluun kuten jojot tai korsetit, ja joskus villitykset toistuvat eri nimellä. Jotkin ajatukset ehkä ansaitsisivat uuden mahdollisuuden. Esimerkiksi jos puolueettomasti tarkastelee, mitä "eetteristä" on aikoinaan sanottu, ei voi olla ihmettelemättä miten lähelle fyysikot ovat taas päätyneet: avaruudella itsellään on monia ominaisuuksia ja se voi venyä tai taipua. Eetteriteoria hylättiin kokonaivsvaltaisesti, vaikka toisena mahdollisuutena olisi voinut olla sen uudistaminen. Kenties eetteriteoriasta olisi ollut lyhyempi matka nykykäsitykseen jos olisi ajoissa uudistettu?
http://www.xenoxnews.com/science/studies-and-research/3052-ether-making-a-comeback-36338775
Historiaa on aluksi hahmotettu tapahtumien, kansakuntien tai henkilöiden kautta legendoina. Sittemmin on myös kiinnitetty huomiota tekniikan, taiteen, uskontojen tai kulttuurimuotoihin. Tällainenkin historia yleensä edellyttää henkilöitä ja tapahtumia ollakseen kiinnostavaa ja mieleenpainuvaa.
Multinarratiivisuus (polynarratiivit)
Esimerkiksi sisustuksessa, rakennustaiteessa tai vaatetuksessa vallinnutta empire-tyyliä voi palautella mieleensä, kun ajattelee, että keisari oli Napoleon (tai Aleksanteri I) ja miettii millä tavoin ihmiset pukeutuivat Napoleonin ajan elokuvissa, millaisissa salongeissa he juonivat ja tanssahtelivat. Itse olen jo aikaa sitten tunnustanut, että mieli poimii paremmin elämänkohtaloita kuin kliinisiä faktoja. Historiaa on helppo oppia, kun miettii ketkä olivat aikalaisia. Tällä tavoin voi helposti sisäistää jopa yksittäisiä vuosikymmeniä 1700-luvulta, aivan kuten useimmat aikaihmiset osaavat sanoa mitä eroa oli 1970- tai -80-luvuilla.
Esimerkiksi 1810-luvulla, Suomen juuri siirryttyä osaksi Venäjän suurruhtinaskuntaa, syntyivät Charles Dickens (kirjailija), Kierkegaard (filosofi), Wagner (säveltäj'ä), Otto von Bismarck (sotaherra), Emily Bronte (kirjailija) Topelius (satusetä), Karl Marx (yhteiskuntafilosofi) ja Albert Edelfelt (kuvataiteilija), Herman Melville (merimieskirjailija) ja Walt Whitman (runoilija). Tässä vain muutama nimi, joka itselleni kiinnittyy historiaan. Heistä etenkin Kierkegaard ja Whitman puhuttelevat minua merkittävällä tavoin, kuten ehkä myös Marx ja Melville.
On paljon helpompaa hahmottaa 1800-lukua, kun tietää ketkä ovat aikalaisia. Ei tule vahingossa ajateltua, että esimerkiksi vasta 1830-luvulla syntynyt Aleksis Kivi tai 1840 syntynyt Tsaikovski olisivat tavanneet toisensa lapsena tai kokeneet samoja reaktioita samoihin suuriin tapahtumiin. Jane Austen kuoli kutakuinkin samoihin aikoihin kuin Emily Bronte syntyi.
Vaikka historialliset tapahtumat jäsentyisivät aivoihin helpoiten tarinoiden avulla, on lopulta väistämätöntä myöntää tarinoiden fiktiivisyys. Ne ovat valikoituja näkökulmia jonkun elämän kymmeniin tuhansiin päiviin, vain yksi pahoin subjektiivinen säie ajan koko eetoksesta.
Narratiivisuuden poistamisen sijaan varmaankin useimpien historiaan perehtyvien ihmisten mieleen muodostuu eräänlainen multinarratiivi, ja tällä sanalla viittaan nyt etupäässä narratiiviseen multiversumiin. Kyse on tulkinnoista, jotka yhdessä vievät ehkä jonnekin sinne suuntaan. Jos henkilön elämästä on paljon kerrottavaa, ja etenkin jos hän itse sekä hänen tuttavansa ovat kirjoittaneet useita rinnakkaisia elämäkertoja, niissä väistämättä on suuria eroavaisuuksia.
Viisausihanteet
Kenties kiinnostavin kartoittamaton historian ulottuvuus ovat viisausihanteet. Me tiedämme paljon kunkin ajan kauneusihanteista, koska se välittyy (ainakin eliitin kohdalla) maalauksista ja romaaneista.
Kauneusihanteissa on suuria eroja kulttuurien ja aikakausien välillä, mutta entä viisausihanteet? Mitä ovat viisausihanteet?
Tiettyssä maassa, tiettynä aikana jokin hyvään elämään, onnellisuuteen ja esimerkillisyyteen liittyvä hyve nousee muiden yläpuolelle. Hallitsevana viisausihanteena saattaa olla esimerkiksi kohteliaisuus ja hienotunteisuus - tai vaihtoehtoisesti kyky teräviin, viiltäviin väittämiin. Joskus retoriikassa hallitsee rauhallisuus ja kärsivällisyys. Joskus taas yleisön voittaa paremmin puolelleen kuohuva kaunopuheisuus, joka moralisoi ja vetoaa tunteisiin. Joskus viisauden sukulaiseksi tunnistetaan pulestaan huumorintaju, joskus ivallisuus.
Mitä me sitten tiedämme viisausihanteista? Emme paljoakaan. Kenties kiinnostavin kysymys tässä suhteessa on se, missä määrin viisausihanteisiin vaikuttavat ne koettelemukset, joita kansa on käynyt läpi.
Suomessa aivan kiistatta ollaan hiljattain koettu suuria muutoksia viisausihanteissa. Osatekijöitä on useita: klikkijournalismi, pitkään jatkuneet talousvaikeudet sekä Perussuomalaisten nousu. Varmasti myös ministerien paljastuneilla valheilla on vaikutusta siihen, millaista viisautta kansa janoaa.
Viisausihanteiden vaihtelussa on kenties säännöllistä aaltoilua tai syklisyyttä, mutta siitä en osaa sanoa. Kyse on toistaiseksi vasta sanasta. Google tarjoaa molemmille yhdyssanoille (multinarratiivi, viisausihanteet) nolla hakutulosta, joten siitä vain tutkimaan ja kehittelemään.
Olen aiemmin puhunut "ulkoaikalaisesta", eli pyrkimyksestä lähestyä kauneuskäsityksiä, politiikkaa, taidetta tai jopa historiaa itseään historian kautta. En ole perehtynyt Melenderin Antiaikalaisen merkityshistoriaan, mutta en tarkoita niinkään antiteesien muodostamista. On helpompi olla vastakkaista mieltä jostakin asiasta kuin asettua koko kysymyksen ulkopuolelle.
Vanhat sanomalehdet, romaanit, elokuvat ja tietokirjat paljastavat usein kokonaisia kiistoja ja aihepiirejä, jotka ovat unohtuneet historiaan. Joskus ilmiöt tekevät paluun kuten jojot tai korsetit, ja joskus villitykset toistuvat eri nimellä. Jotkin ajatukset ehkä ansaitsisivat uuden mahdollisuuden. Esimerkiksi jos puolueettomasti tarkastelee, mitä "eetteristä" on aikoinaan sanottu, ei voi olla ihmettelemättä miten lähelle fyysikot ovat taas päätyneet: avaruudella itsellään on monia ominaisuuksia ja se voi venyä tai taipua. Eetteriteoria hylättiin kokonaivsvaltaisesti, vaikka toisena mahdollisuutena olisi voinut olla sen uudistaminen. Kenties eetteriteoriasta olisi ollut lyhyempi matka nykykäsitykseen jos olisi ajoissa uudistettu?
http://www.xenoxnews.com/science/studies-and-research/3052-ether-making-a-comeback-36338775
Historiaa on aluksi hahmotettu tapahtumien, kansakuntien tai henkilöiden kautta legendoina. Sittemmin on myös kiinnitetty huomiota tekniikan, taiteen, uskontojen tai kulttuurimuotoihin. Tällainenkin historia yleensä edellyttää henkilöitä ja tapahtumia ollakseen kiinnostavaa ja mieleenpainuvaa.
Multinarratiivisuus (polynarratiivit)
Esimerkiksi sisustuksessa, rakennustaiteessa tai vaatetuksessa vallinnutta empire-tyyliä voi palautella mieleensä, kun ajattelee, että keisari oli Napoleon (tai Aleksanteri I) ja miettii millä tavoin ihmiset pukeutuivat Napoleonin ajan elokuvissa, millaisissa salongeissa he juonivat ja tanssahtelivat. Itse olen jo aikaa sitten tunnustanut, että mieli poimii paremmin elämänkohtaloita kuin kliinisiä faktoja. Historiaa on helppo oppia, kun miettii ketkä olivat aikalaisia. Tällä tavoin voi helposti sisäistää jopa yksittäisiä vuosikymmeniä 1700-luvulta, aivan kuten useimmat aikaihmiset osaavat sanoa mitä eroa oli 1970- tai -80-luvuilla.
Esimerkiksi 1810-luvulla, Suomen juuri siirryttyä osaksi Venäjän suurruhtinaskuntaa, syntyivät Charles Dickens (kirjailija), Kierkegaard (filosofi), Wagner (säveltäj'ä), Otto von Bismarck (sotaherra), Emily Bronte (kirjailija) Topelius (satusetä), Karl Marx (yhteiskuntafilosofi) ja Albert Edelfelt (kuvataiteilija), Herman Melville (merimieskirjailija) ja Walt Whitman (runoilija). Tässä vain muutama nimi, joka itselleni kiinnittyy historiaan. Heistä etenkin Kierkegaard ja Whitman puhuttelevat minua merkittävällä tavoin, kuten ehkä myös Marx ja Melville.
On paljon helpompaa hahmottaa 1800-lukua, kun tietää ketkä ovat aikalaisia. Ei tule vahingossa ajateltua, että esimerkiksi vasta 1830-luvulla syntynyt Aleksis Kivi tai 1840 syntynyt Tsaikovski olisivat tavanneet toisensa lapsena tai kokeneet samoja reaktioita samoihin suuriin tapahtumiin. Jane Austen kuoli kutakuinkin samoihin aikoihin kuin Emily Bronte syntyi.
Vaikka historialliset tapahtumat jäsentyisivät aivoihin helpoiten tarinoiden avulla, on lopulta väistämätöntä myöntää tarinoiden fiktiivisyys. Ne ovat valikoituja näkökulmia jonkun elämän kymmeniin tuhansiin päiviin, vain yksi pahoin subjektiivinen säie ajan koko eetoksesta.
Narratiivisuuden poistamisen sijaan varmaankin useimpien historiaan perehtyvien ihmisten mieleen muodostuu eräänlainen multinarratiivi, ja tällä sanalla viittaan nyt etupäässä narratiiviseen multiversumiin. Kyse on tulkinnoista, jotka yhdessä vievät ehkä jonnekin sinne suuntaan. Jos henkilön elämästä on paljon kerrottavaa, ja etenkin jos hän itse sekä hänen tuttavansa ovat kirjoittaneet useita rinnakkaisia elämäkertoja, niissä väistämättä on suuria eroavaisuuksia.
Viisausihanteet
Kenties kiinnostavin kartoittamaton historian ulottuvuus ovat viisausihanteet. Me tiedämme paljon kunkin ajan kauneusihanteista, koska se välittyy (ainakin eliitin kohdalla) maalauksista ja romaaneista.
Kauneusihanteissa on suuria eroja kulttuurien ja aikakausien välillä, mutta entä viisausihanteet? Mitä ovat viisausihanteet?
Tiettyssä maassa, tiettynä aikana jokin hyvään elämään, onnellisuuteen ja esimerkillisyyteen liittyvä hyve nousee muiden yläpuolelle. Hallitsevana viisausihanteena saattaa olla esimerkiksi kohteliaisuus ja hienotunteisuus - tai vaihtoehtoisesti kyky teräviin, viiltäviin väittämiin. Joskus retoriikassa hallitsee rauhallisuus ja kärsivällisyys. Joskus taas yleisön voittaa paremmin puolelleen kuohuva kaunopuheisuus, joka moralisoi ja vetoaa tunteisiin. Joskus viisauden sukulaiseksi tunnistetaan pulestaan huumorintaju, joskus ivallisuus.
Mitä me sitten tiedämme viisausihanteista? Emme paljoakaan. Kenties kiinnostavin kysymys tässä suhteessa on se, missä määrin viisausihanteisiin vaikuttavat ne koettelemukset, joita kansa on käynyt läpi.
Suomessa aivan kiistatta ollaan hiljattain koettu suuria muutoksia viisausihanteissa. Osatekijöitä on useita: klikkijournalismi, pitkään jatkuneet talousvaikeudet sekä Perussuomalaisten nousu. Varmasti myös ministerien paljastuneilla valheilla on vaikutusta siihen, millaista viisautta kansa janoaa.
Viisausihanteiden vaihtelussa on kenties säännöllistä aaltoilua tai syklisyyttä, mutta siitä en osaa sanoa. Kyse on toistaiseksi vasta sanasta. Google tarjoaa molemmille yhdyssanoille (multinarratiivi, viisausihanteet) nolla hakutulosta, joten siitä vain tutkimaan ja kehittelemään.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2016
Epämukavia kysymyksiä tieteessä
Kristinuskon, tai ainakin Jeesus Nasaretilaisen korkein ihanne on lähimmäisenrakkaus. Niin Jeeuksen ainakin kerrotaan sanoneen, kun fariseukset tivasivat häneltä mikä on hänen opeissaan tärkeintä (Matt 22:34-40): "Rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi."
Silti me tiedämme miten vähän lähimmäisen rakastamisella oli tekemistä kristinuskon kanssa, kun ritarit keskiajalla tekivät ristiretkiä tai kun alkutaipaleella Paavi hallitsi Eurooppaa rautaisella otteella.
Viime vuosisadalla näimme kuinka Stalin loi yhdenvertaisuuden nimissä äärimmäisen eriarvoisen ja hierarkisen diktatuurin, ja kuinka Yhdysvalloista kehittyi vapauden ihanteen varjossa "Land of Freedom", jossa on enemmän vankeja kuin missään muussa valtiossa. Vapauden voi riistää minkäs muunkaan kuin vapauden nimissä, kuten sotia voi julistaa minkäs muunkaan kuin rauhan nimissä.
Tämä alustus ei johda tieteen juhlistuksen, kuten joku kenties voisi olettaa, vaan muotoilen samoistá lähtökohdista täysin päinvastaisen kysymyksen: Voiko myöskään tiede välttyä siltä, että sen korkein ihanne turmeltuu, kun se saavuttaa riittävästi valtaa?
Moni on ollut esimerkiksi äänekkäästi huolissaan siitä, että yliopistot menettävät puolueettomuutensa neutraalin peristutkimuksen tekijöinä, jos niiden täytyy etsiä rahoitusta yritysmaailmasta. Kun rahoitusta on sitten saatu yritysmaailmasta, tällaiset huolet ovat kaikonneet.
Mitä me voimme tästä päätellä? A) Huoli oli turha? vai B) Epäilyksiä ei ole lupa esittää, koska ne vesittäisivät omat tutkimukset, joiden rahoituksesta vastaa yksityinen taho.
Meidän ei luonnollisestikaan tieteelliseen metodiin uskovina tulisi ollenkaan tehdä tällaisia päätelmiä, vaan antaa tutkimusten paljastaa miten asia on. Tieteen sitoutumattomuuden ihanteen tutkiminen vain vaatisi rahaa, mutta sellaista rahaa on kumma kyllä vaikea saada tieteen metatason tutkimuksiin. Sehän ei liikuta yritysmaailmaa, joka merkittävimmät tutkimukset rahoittaa.
Kun tällaisia huolia esitetään riittävästi, mutta kukaan ei perehdy siihen, onko huoliin syytä, syntyy asteittain tunne siitä, että kaikki on hyvin tieteessä, vaikka painostuksen alla on tehty erinäisiä pieniä kompromisseja.
Seuraava askel onkin jo huolestuttavampi. Tulee nimittäin eteen tilanne, jossa tiedeyhteisö on tehnyt oman rahoituksensa turvaamiseksi ja oman vaikutusvaltansa lisäämiseksi niin paljon pieniä joustoja, että se alkaa jo näkyä. Kameri tutisee, vaikka viimeistä selän katkaisevaa olkea ei ole lastattu.
Tässä vaiheessa otaksun, että käy kuten kaikissa insitituutioita koskevissa periaatteiden vesittymisissä ennen, nyt ja tulevaisuudessa, mukaan lukien FIFA:n lasjuskandaalit ja katolisen kirkon pedofilia-papit:
1.) Puhutaan pettureista, jos joku uhkaa paljastaa ongelman olemassaolon. Estetään sellaisten ihmisten urakehitys, jotka ovat liian tunnollisia ja vilpittömiä.
2.) Varsinaisen ammatillisen työn sijasta käytetään huomattavia summia siihen, että ylläpidetään kulisseja.
3.) Syytösten noustessa esiin keksitään syntipukkeja.
4.) Ignoroidaan ja mustamaalataan ihmisiä, joiden nähdään heikentävän instituution ja omien ihanteiden arvovaltaa tuomalla esiin pöyristyttäviä väitteitä. Yritetään sovittaa tiedonlähdettä itseään syntipukiksi.
5.) Kieltäydytään puuttumasta ongelmien taustasyihin, koska taustasyynä lähes aina on raha. Sen sijaan syytetään karismaattisia johtajia tai yksittäisiä mätiä organisaatioita, joiden sisällä on syntynyt jonkinlainen kultti.
6.) Syytetään rahoittajia painostuksesta ja muuta yhteiskuntaa kohtuuttomista odotuksista.
jne. jne.
Nyt en sano, että kaikkiin näihin kohtiin löytyisi jo nyt esimerkkejä tieteestä, sillä en jaksa metsästää linkkejä. Aika ei ole muutenkaan vielä kypsä, koska ongelma ei ole vielä relevantti. Puhun enemmänkin siitä, mihin asiat etenevät, samaan aikaan kun juhlapuheissa voimistuvat perustutkimusta kyynel silmäkulmassa ihailevat kannanotot.
Ihanteet mytologisoidaan, kun niitä ei vihata. Niitä vihattaisiin, jos ne olisivat vallalla ja voimantunnoissaan. Ne tuntuisivat lihassa hiertäviltä kahleilta, koska niiden elävä eetos puristaisi ihmisyyttä kuin teräs ja pitelisi aloillaan meidän vallanhimoamme. Tutkijat sylkäisisivät maahan kuullessaan sanan "perustutkimus", koska sana kirvelisi ruoskan viillon lailla heidän lihassaan.
Tiede olisi voimissaan, kun tutkijat puhuisivat totuudesta luimistellen ja hampaiden välistä. Ylevät sanat esiintyvät juhlapuheissa silloin kun ne iloisesti voidaan sivuuttaa... kuten vaikkapa sana "Jumala". Miten usein herran nimi esiintyykään kevyesti pappien saarnoissa, vaikka Mooseksen ensimmäinen käsky sen kieltää. Eivät he sitä sanaa pelkää. Siksi he sitä hokevat. He hokevat sanaa kuin se olisi puolityhjä pippuriastia, josta varisee vain pientä pölyä paksun pihvin päälle.
Kulttuurien ytimestä löytyy ristiriitoja, joiden kieltäminen antaa niille voimaa. Ristiriidat estävät olemuksemme ydintä paljastumasta järjellä ja silloin vimmaiset tunteet saavat rauhassa kasvaa ja voimistua, ruokkien ihmisyyttä, joka on eläimellisyyttä. Siksihän me juhlistamme kulutuksen sekä mässäilyn riemujuhlaa juuri jouluna, että joulun sanotaan olevan Jeesuksen syntymäjuhla. ja häneltä on säilynyt yksi jos toinenkin toteamus maallisista himoista ja rikkauksista.
Ja taas me näemme, miten paljon hiljaista psykologista viisautta voi ihminen ammentaa juuri vihollisiltaan. Tunne vihallisesi ja opit tuntemaan itsesi. Lue Raamattua ja ymmärrät enemmän tieteestä. Opiskele tiedettä ja löydät mystikkojen Jumalan. Heittäydy mystikoksi ja sinusta voi tulla todellinen humanisti. Ihmisyyden tuntijana sinun äänesi voi ukkosen lailla säikäyttää hereille kovaa tiedettä tekevät vellihousut.
Vaikka tieteen metodiikan ytimessä olisi totuus, ongelmaksi voi muodostua se, että erotellaan toisistaan erilaisia totuuksia, kuten:
A) Totuus, joka koskee sidosryhmiä vs. totuus, joka koskee suurta yleisöä. Eihän se ketään haittaa, jos tutkimuksen aineistosta valikoidaan vain ne totuudet, jotka hyödyttävät molempia, mutta ei hiiskuta havainnoista, jotka saattaisivat olla omille sidosryhmille epämukavia. Saahan tiedeyhteisö sentään
B) Totuus, jolla on viihdearvoa vs. totuus joka on tylsää. Julkaistaan toisenlaiset havainnot näkyvästi ja toisenlaiset havainnot vertaisarvioiduissa prestiisijulkaisuissa, joiden tärkein anti on arvovaltaisimpien kollegoiden nimeäminen ja suosion kalastelu.
(Veikkaan että Pikkujättiläisen kirjoituksia mainittaisiin aika paljon useammin tieteellisenä lähteenä, jos siitä saisi pisteitä - mikä kertoo enemmän pisteiden keräämisen himosta kuin Pikkujättiläisen tieteellisyydestä. Tämähän on gonzotiedettä, eikä pseudotiedettä, mutta jos olet kiinnostunut näiden kahden välisen eroavuuden määrittelystä, hakukoneet ohjaavat sinut pian takaisin Pikkujättiläiseen...)
Ajan nyt takaa sitä, että vaikka meillä olisi ihanteena totuudellisuus, totuudenmukaisuus tai totuudessa pysyminen, meillä on totuutta, totuutta ja totuutta. Totuutta on montaa laatua kuin mausteita, kuten pippuri ja curry: toinen sopii naudan ja toinen kanan kanssa. Toinen totuus sopii ripoteltavaksi julkisuuteen ja toinen kannattaa pitää itsellä, jotta rahavirrat eivät tyrehdy.
Ihmisellä ja ihmisyhteisöillä on hämmästyttävä kyky lipsua omista periaatteistaan mitä nerokkaimpien tekosyiden nojalla. Nämä tekosyyt myös periytyvät, eli kukin sukupolvi omaksuu edellisten sukupolvien toimivimmat ja kauneimmat tekosyyt ja keksii niiden päälle pari omaansa. Lopulta tiedettä ja totuutta voi palvella siten, ettei sillä ole paljon mitään tekemistä sen tieteen kanssa, joka vallitsi muinaisina aikoina esimerkiksi myyttisellä 1980-luvulla. Itse asiassa tuntuu järkevimmältä olettaa, että jo varhaisina aikoina itsekriittisyys oli pelkkä myytti, eivätlä tutkijat oikeasti hankkineet itse aineistoja ja tehneet perustutkimusta, koska sehän olisi ollut tylsää. Kuka sellaisella eläisi - ja kuka mukamas edistäisi uraansa tylsillä tutkimuksilla?
Samoin tuntuu jo hieman arveluttavalta, että ennen klikkijournalismia olisi ollut oikeita tutkivia journalisteja, jotka etsivät juttuja kadulta, tapasivat ihmisiä ja rehellisesti toistivat sen mitä he olivat sanoneet. Tiedän, että sellaisista toimittajista minun lapsuudessani puhuttiin, mutta se muistikuva sekoittuu yhteen kaiken muun lapsena kuulemani fiktion kanssa. Ja sitten päädyn kesämökillä lukemaan katkelman vanhasta sanomalehdestä, enkä voi kuin suu auki ihmetellä miten rauhallisia, maltillisia ja hyvin argumentoituja kannanotot siihen aikaan olivat. Otsikot eivät provosoineet tai lupailleet liikoja.
Tolkun ihmisiä todella eli. Johan minä kuulostan Konfutselta. Oli kauan kauan sitten kultainen aika, jolloin tiedettä rahoitettiin itsenäisissä valtioissa koko ihmiskunnan parasta ajatellen, eikä tutkimusten päämääränä ollut rahaksi muutettava innovaatio tai yritysmaailman yksinoikeuden mahdollistava kaupallinen lisenssi... huh, huh miten utopistiselta kaikki tuo nyt kuulostaakaan. Että oikeasti tiedeyhteisöt avoimesti julkaisivat löydöksensä miettimättä ensin miten niitä voisi muuttaa rahaksi, koska rahoituksen turvasi valtio.
Ei sellaista pyyteettömyyttä ja solidaarisuutta voi nykyaikaisen ihmisen aivoilla edes ajatella. Sehän on taloudellisesti aivan järjetöntä. Ei ihme, että Kiina kopioi läntiset teknologiat, kun tieteen salaisuudet niin avoimesti paljastettiin kilpailijoille. Ei perustutkimuksen idean myyminen Suomen nykyhallitukselle tule mitenkään onnistumaan.
Jos hyväksymme myös sen julkean intuition, jonka mukaan keskimääräisen journalismin taso olisi 20 vuodessa romahtanut lähes täydellisesti, koska median rakenteet ovat muuttuneet - mikä vaara tiedettä uhkaakaan, kun sen rahoituspohjaa muutetaan tai jos sen itsearviointiperusteissa luistetaan? Miten kaltevalla pinnalla kaikki lopulta lepääkään yhteiskunnassa, jossa me äkisti havahduimme siihen, että olemme alkoholisoituneita huomionkipeitä trollitehtaita, joille ahneus ja kateus on sallittu, vaikka niin ei edes pahimmissa peloissa pitänyt käydä.
Keskellä yötä herään omaan huutooni kun näen unta, jossa olen päivät pitkät istuma-asennolla itseäni surmaava klikkijournalismin orja. Lohdutukseksi postaan uneni Facebookkin ja saan muutaman nopean tykkäyksen, jotka todistavat, että joku toinenkin on hereillä, koska hän ei saa unta tai koska hän juuri heräsi aloittaakseen 12 tunnin työpäivänsä josta ei saa palkkaa, koska kyse on jostain uudesta alasta tai kokeilusta, jossa tutkitaan miten paljon ihmisen murtumisrajaa voidaan venyttää. Myönnän, että minulla on ongelmia, mutta en sentään ole ainoa. Yhdessä me kaikki lipsumme ihanteistamme ja kirjoitamme tulenpalavia juhlapuheita humanismin ja hyvinvointivaltion pelastukseksi.
Ja miten minusta tuntuu siltä, ettei tiedeyhteisö ole sittenkään valmis kohdistamaan itseensä sitä huolta, jota se mielellään todentaa missä tahansa muualla ympärillään. Tiede voi lihavasti, kyllähän sillä nyt kai menee paremmin kuin koskaan? Eihän minullakaan ole keskustelun heruttamiselle mitään vakavaa perustetta, kuten ei myöskään valtaa muuttaa asioita. Voin vain provosoida lämpimikseni ja ympärilleni levittäytyy aavemainen, kriittinen hiljaisuus joka on täynnä somen lakkaamatonta säpinää kuin jonkinlaisia tuhansien pienten hyönteisten siipia kesäyössä.
Voihan tiedeyhteisön vaitonaisuus epämukavien epäilysten heräillessä perustua muullekin kuin hybrikselle? Eihän nyt sentään tieteellisen koulutuksen saanut ihminen koskaan asettaisi esimerkiksi omaa meritoitumista edistävää viittausten kalastamista metodologisen itsereflektion edelle...
Silti me tiedämme miten vähän lähimmäisen rakastamisella oli tekemistä kristinuskon kanssa, kun ritarit keskiajalla tekivät ristiretkiä tai kun alkutaipaleella Paavi hallitsi Eurooppaa rautaisella otteella.
Viime vuosisadalla näimme kuinka Stalin loi yhdenvertaisuuden nimissä äärimmäisen eriarvoisen ja hierarkisen diktatuurin, ja kuinka Yhdysvalloista kehittyi vapauden ihanteen varjossa "Land of Freedom", jossa on enemmän vankeja kuin missään muussa valtiossa. Vapauden voi riistää minkäs muunkaan kuin vapauden nimissä, kuten sotia voi julistaa minkäs muunkaan kuin rauhan nimissä.
Tämä alustus ei johda tieteen juhlistuksen, kuten joku kenties voisi olettaa, vaan muotoilen samoistá lähtökohdista täysin päinvastaisen kysymyksen: Voiko myöskään tiede välttyä siltä, että sen korkein ihanne turmeltuu, kun se saavuttaa riittävästi valtaa?
Moni on ollut esimerkiksi äänekkäästi huolissaan siitä, että yliopistot menettävät puolueettomuutensa neutraalin peristutkimuksen tekijöinä, jos niiden täytyy etsiä rahoitusta yritysmaailmasta. Kun rahoitusta on sitten saatu yritysmaailmasta, tällaiset huolet ovat kaikonneet.
Mitä me voimme tästä päätellä? A) Huoli oli turha? vai B) Epäilyksiä ei ole lupa esittää, koska ne vesittäisivät omat tutkimukset, joiden rahoituksesta vastaa yksityinen taho.
Meidän ei luonnollisestikaan tieteelliseen metodiin uskovina tulisi ollenkaan tehdä tällaisia päätelmiä, vaan antaa tutkimusten paljastaa miten asia on. Tieteen sitoutumattomuuden ihanteen tutkiminen vain vaatisi rahaa, mutta sellaista rahaa on kumma kyllä vaikea saada tieteen metatason tutkimuksiin. Sehän ei liikuta yritysmaailmaa, joka merkittävimmät tutkimukset rahoittaa.
Kun tällaisia huolia esitetään riittävästi, mutta kukaan ei perehdy siihen, onko huoliin syytä, syntyy asteittain tunne siitä, että kaikki on hyvin tieteessä, vaikka painostuksen alla on tehty erinäisiä pieniä kompromisseja.
Seuraava askel onkin jo huolestuttavampi. Tulee nimittäin eteen tilanne, jossa tiedeyhteisö on tehnyt oman rahoituksensa turvaamiseksi ja oman vaikutusvaltansa lisäämiseksi niin paljon pieniä joustoja, että se alkaa jo näkyä. Kameri tutisee, vaikka viimeistä selän katkaisevaa olkea ei ole lastattu.
Tässä vaiheessa otaksun, että käy kuten kaikissa insitituutioita koskevissa periaatteiden vesittymisissä ennen, nyt ja tulevaisuudessa, mukaan lukien FIFA:n lasjuskandaalit ja katolisen kirkon pedofilia-papit:
1.) Puhutaan pettureista, jos joku uhkaa paljastaa ongelman olemassaolon. Estetään sellaisten ihmisten urakehitys, jotka ovat liian tunnollisia ja vilpittömiä.
2.) Varsinaisen ammatillisen työn sijasta käytetään huomattavia summia siihen, että ylläpidetään kulisseja.
3.) Syytösten noustessa esiin keksitään syntipukkeja.
4.) Ignoroidaan ja mustamaalataan ihmisiä, joiden nähdään heikentävän instituution ja omien ihanteiden arvovaltaa tuomalla esiin pöyristyttäviä väitteitä. Yritetään sovittaa tiedonlähdettä itseään syntipukiksi.
5.) Kieltäydytään puuttumasta ongelmien taustasyihin, koska taustasyynä lähes aina on raha. Sen sijaan syytetään karismaattisia johtajia tai yksittäisiä mätiä organisaatioita, joiden sisällä on syntynyt jonkinlainen kultti.
6.) Syytetään rahoittajia painostuksesta ja muuta yhteiskuntaa kohtuuttomista odotuksista.
jne. jne.
Nyt en sano, että kaikkiin näihin kohtiin löytyisi jo nyt esimerkkejä tieteestä, sillä en jaksa metsästää linkkejä. Aika ei ole muutenkaan vielä kypsä, koska ongelma ei ole vielä relevantti. Puhun enemmänkin siitä, mihin asiat etenevät, samaan aikaan kun juhlapuheissa voimistuvat perustutkimusta kyynel silmäkulmassa ihailevat kannanotot.
Ihanteet mytologisoidaan, kun niitä ei vihata. Niitä vihattaisiin, jos ne olisivat vallalla ja voimantunnoissaan. Ne tuntuisivat lihassa hiertäviltä kahleilta, koska niiden elävä eetos puristaisi ihmisyyttä kuin teräs ja pitelisi aloillaan meidän vallanhimoamme. Tutkijat sylkäisisivät maahan kuullessaan sanan "perustutkimus", koska sana kirvelisi ruoskan viillon lailla heidän lihassaan.
Tiede olisi voimissaan, kun tutkijat puhuisivat totuudesta luimistellen ja hampaiden välistä. Ylevät sanat esiintyvät juhlapuheissa silloin kun ne iloisesti voidaan sivuuttaa... kuten vaikkapa sana "Jumala". Miten usein herran nimi esiintyykään kevyesti pappien saarnoissa, vaikka Mooseksen ensimmäinen käsky sen kieltää. Eivät he sitä sanaa pelkää. Siksi he sitä hokevat. He hokevat sanaa kuin se olisi puolityhjä pippuriastia, josta varisee vain pientä pölyä paksun pihvin päälle.
Kulttuurien ytimestä löytyy ristiriitoja, joiden kieltäminen antaa niille voimaa. Ristiriidat estävät olemuksemme ydintä paljastumasta järjellä ja silloin vimmaiset tunteet saavat rauhassa kasvaa ja voimistua, ruokkien ihmisyyttä, joka on eläimellisyyttä. Siksihän me juhlistamme kulutuksen sekä mässäilyn riemujuhlaa juuri jouluna, että joulun sanotaan olevan Jeesuksen syntymäjuhla. ja häneltä on säilynyt yksi jos toinenkin toteamus maallisista himoista ja rikkauksista.
Ja taas me näemme, miten paljon hiljaista psykologista viisautta voi ihminen ammentaa juuri vihollisiltaan. Tunne vihallisesi ja opit tuntemaan itsesi. Lue Raamattua ja ymmärrät enemmän tieteestä. Opiskele tiedettä ja löydät mystikkojen Jumalan. Heittäydy mystikoksi ja sinusta voi tulla todellinen humanisti. Ihmisyyden tuntijana sinun äänesi voi ukkosen lailla säikäyttää hereille kovaa tiedettä tekevät vellihousut.
Vaikka tieteen metodiikan ytimessä olisi totuus, ongelmaksi voi muodostua se, että erotellaan toisistaan erilaisia totuuksia, kuten:
A) Totuus, joka koskee sidosryhmiä vs. totuus, joka koskee suurta yleisöä. Eihän se ketään haittaa, jos tutkimuksen aineistosta valikoidaan vain ne totuudet, jotka hyödyttävät molempia, mutta ei hiiskuta havainnoista, jotka saattaisivat olla omille sidosryhmille epämukavia. Saahan tiedeyhteisö sentään
B) Totuus, jolla on viihdearvoa vs. totuus joka on tylsää. Julkaistaan toisenlaiset havainnot näkyvästi ja toisenlaiset havainnot vertaisarvioiduissa prestiisijulkaisuissa, joiden tärkein anti on arvovaltaisimpien kollegoiden nimeäminen ja suosion kalastelu.
(Veikkaan että Pikkujättiläisen kirjoituksia mainittaisiin aika paljon useammin tieteellisenä lähteenä, jos siitä saisi pisteitä - mikä kertoo enemmän pisteiden keräämisen himosta kuin Pikkujättiläisen tieteellisyydestä. Tämähän on gonzotiedettä, eikä pseudotiedettä, mutta jos olet kiinnostunut näiden kahden välisen eroavuuden määrittelystä, hakukoneet ohjaavat sinut pian takaisin Pikkujättiläiseen...)
Ajan nyt takaa sitä, että vaikka meillä olisi ihanteena totuudellisuus, totuudenmukaisuus tai totuudessa pysyminen, meillä on totuutta, totuutta ja totuutta. Totuutta on montaa laatua kuin mausteita, kuten pippuri ja curry: toinen sopii naudan ja toinen kanan kanssa. Toinen totuus sopii ripoteltavaksi julkisuuteen ja toinen kannattaa pitää itsellä, jotta rahavirrat eivät tyrehdy.
Ihmisellä ja ihmisyhteisöillä on hämmästyttävä kyky lipsua omista periaatteistaan mitä nerokkaimpien tekosyiden nojalla. Nämä tekosyyt myös periytyvät, eli kukin sukupolvi omaksuu edellisten sukupolvien toimivimmat ja kauneimmat tekosyyt ja keksii niiden päälle pari omaansa. Lopulta tiedettä ja totuutta voi palvella siten, ettei sillä ole paljon mitään tekemistä sen tieteen kanssa, joka vallitsi muinaisina aikoina esimerkiksi myyttisellä 1980-luvulla. Itse asiassa tuntuu järkevimmältä olettaa, että jo varhaisina aikoina itsekriittisyys oli pelkkä myytti, eivätlä tutkijat oikeasti hankkineet itse aineistoja ja tehneet perustutkimusta, koska sehän olisi ollut tylsää. Kuka sellaisella eläisi - ja kuka mukamas edistäisi uraansa tylsillä tutkimuksilla?
Samoin tuntuu jo hieman arveluttavalta, että ennen klikkijournalismia olisi ollut oikeita tutkivia journalisteja, jotka etsivät juttuja kadulta, tapasivat ihmisiä ja rehellisesti toistivat sen mitä he olivat sanoneet. Tiedän, että sellaisista toimittajista minun lapsuudessani puhuttiin, mutta se muistikuva sekoittuu yhteen kaiken muun lapsena kuulemani fiktion kanssa. Ja sitten päädyn kesämökillä lukemaan katkelman vanhasta sanomalehdestä, enkä voi kuin suu auki ihmetellä miten rauhallisia, maltillisia ja hyvin argumentoituja kannanotot siihen aikaan olivat. Otsikot eivät provosoineet tai lupailleet liikoja.
Tolkun ihmisiä todella eli. Johan minä kuulostan Konfutselta. Oli kauan kauan sitten kultainen aika, jolloin tiedettä rahoitettiin itsenäisissä valtioissa koko ihmiskunnan parasta ajatellen, eikä tutkimusten päämääränä ollut rahaksi muutettava innovaatio tai yritysmaailman yksinoikeuden mahdollistava kaupallinen lisenssi... huh, huh miten utopistiselta kaikki tuo nyt kuulostaakaan. Että oikeasti tiedeyhteisöt avoimesti julkaisivat löydöksensä miettimättä ensin miten niitä voisi muuttaa rahaksi, koska rahoituksen turvasi valtio.
Ei sellaista pyyteettömyyttä ja solidaarisuutta voi nykyaikaisen ihmisen aivoilla edes ajatella. Sehän on taloudellisesti aivan järjetöntä. Ei ihme, että Kiina kopioi läntiset teknologiat, kun tieteen salaisuudet niin avoimesti paljastettiin kilpailijoille. Ei perustutkimuksen idean myyminen Suomen nykyhallitukselle tule mitenkään onnistumaan.
Jos hyväksymme myös sen julkean intuition, jonka mukaan keskimääräisen journalismin taso olisi 20 vuodessa romahtanut lähes täydellisesti, koska median rakenteet ovat muuttuneet - mikä vaara tiedettä uhkaakaan, kun sen rahoituspohjaa muutetaan tai jos sen itsearviointiperusteissa luistetaan? Miten kaltevalla pinnalla kaikki lopulta lepääkään yhteiskunnassa, jossa me äkisti havahduimme siihen, että olemme alkoholisoituneita huomionkipeitä trollitehtaita, joille ahneus ja kateus on sallittu, vaikka niin ei edes pahimmissa peloissa pitänyt käydä.
Keskellä yötä herään omaan huutooni kun näen unta, jossa olen päivät pitkät istuma-asennolla itseäni surmaava klikkijournalismin orja. Lohdutukseksi postaan uneni Facebookkin ja saan muutaman nopean tykkäyksen, jotka todistavat, että joku toinenkin on hereillä, koska hän ei saa unta tai koska hän juuri heräsi aloittaakseen 12 tunnin työpäivänsä josta ei saa palkkaa, koska kyse on jostain uudesta alasta tai kokeilusta, jossa tutkitaan miten paljon ihmisen murtumisrajaa voidaan venyttää. Myönnän, että minulla on ongelmia, mutta en sentään ole ainoa. Yhdessä me kaikki lipsumme ihanteistamme ja kirjoitamme tulenpalavia juhlapuheita humanismin ja hyvinvointivaltion pelastukseksi.
Ja miten minusta tuntuu siltä, ettei tiedeyhteisö ole sittenkään valmis kohdistamaan itseensä sitä huolta, jota se mielellään todentaa missä tahansa muualla ympärillään. Tiede voi lihavasti, kyllähän sillä nyt kai menee paremmin kuin koskaan? Eihän minullakaan ole keskustelun heruttamiselle mitään vakavaa perustetta, kuten ei myöskään valtaa muuttaa asioita. Voin vain provosoida lämpimikseni ja ympärilleni levittäytyy aavemainen, kriittinen hiljaisuus joka on täynnä somen lakkaamatonta säpinää kuin jonkinlaisia tuhansien pienten hyönteisten siipia kesäyössä.
Voihan tiedeyhteisön vaitonaisuus epämukavien epäilysten heräillessä perustua muullekin kuin hybrikselle? Eihän nyt sentään tieteellisen koulutuksen saanut ihminen koskaan asettaisi esimerkiksi omaa meritoitumista edistävää viittausten kalastamista metodologisen itsereflektion edelle...
torstai 7. huhtikuuta 2016
Valinnanvapauden autuus (vähemmän, mutta parempaa vapautta)
Televisiossa puhuttiin eilen taas niin paljon valinnanvapauden itsestäänselvästä ihanuudesta, että meinasin henkisesti luhistua. Oli pakko etsiä googlesta edes yksi suomenkielinen kirjoitus, jossa vapaus ei edustaisi taivaallista nannaa.
Sentään yhteen ihmiseen tässä maassa voi luottaa. Uuninpankonpoika Saku Timonen toteaa kirjoituksessaan, joka on otsikoitu Rahastamisen vapautta:
Eipä minulla muuta.
Tai no, onhan minulla aina vaikka mitä muutakin sanottavaa asioista.
Olen tässä viime aikoina raapinut kokoon kirjaa nimeltään Parempaa vapautta. Aluksi käsikirjoituksella oli nimi Kuristava vapaus, mutta sitten päädyin myöntämään, että negatiivisella asenteella ei päästä pitkälle tässä maailmassa. Jos kirjoitan ihmisten elämää ratkaisevasti parantavia tekstejä, joissa murran kansaa alistamiseen käytettyjä perimmäisiä myyttejä ja arvohimmeleitä, niin miksipä en sitten esiintyisi elämänfilosofina ja positiivisuuden profeettana.
Siitähän kirjassa on lopulta kyse, paremmasta vapaudesta. Parempaa vapautta, parempi elämä, valveutuneempi yhteiskunta.
Vapautta on meille määrällisesti tarjottu jo paljon, liikaakin. Vaihtoja on lisätty samoin kuin tilanteita, joissa saamme valita.
Vapautta riittää, mutta onko siitä laadussa mitattuna mihinkään? Mitä jos ongelmamme ei olekaan se, että tarvitsisimme enemmän vapautta, vaan parempaa vapautta?
Tämä kysymyksenasettelu on mitä otollisinta populaarin vapaudenfilosofian takakansamateriaalia. Kukapa ei haluaisi tietää mistä siinä filosofisesti, psykologisesti ja moraalisesti on kysymys.
Ja voiko sen oivalluksen avulla tehdä rahaa?
Ongelma on se, että minulla on myös asiasta paljon sanottavaa. Ideani ovat vakavia, syvällisiä ja mullistavia. Lupaan suorastaan valaistumista ja toimitan sen minkä lupaan. Paremman vapauden rakennusohjeet eivät mahdu takakanteen, eikä ajatusta pysty kiteyttämään edes yhteen blogipäivitykseen. Siksi minä kerrankin luovun yrityksestä. Osaan ilmaista kirkkaasti kaiken mitä ajan takaa, mutta en lyhyesti.
Jos Googlessa hakee sanaparia "enemmän vapautta", hakutuloksia on 16300 kpl.
Jos kirjoittaa "lisää vapautta", löytyy tuloksia 5 920 kpl.
Jos kirjoittaa "parempaa vapautta", löytää ensimmäiseltä sivulta kirjoituksen, jonka julkaisin viime kesänä. Hakutuloksia on yhteensä 66.
Riemurasiasta esimerkiksi löytyy lause:
Saa nähdä. Veikkaan, että huomisaamuna olen unohtanut koko jutun ja vouhotan jostain uudesta asiasta. Jotenkin minulla aina yön aikana pyyhkiytyy mielestä kaikki mitä edellisenä päivänä suunnittelin.
Olen jo kirjoittanut vapaudesta niin valtavan monta esseetä, että unohdan mitä on vielä sanomatta. Sitten taas jaksan perehtyä muutamiin uusiin aiheesta englanniksi kirjoitettuihin teorioihin ja huomaan käsitteen olevan jumissa suuremmassakin maailmassa. Muotoilen kysyksen ja kun mielestäni oivallan siihen sopivan ratkaisun, lakkaa koko asia pian vaivaamasta mieltäni.
Tiedän, että pitäisi koota ajatukset ja edetä järjestelmällisesti, mutta aamulla en muista asian vakavuutta. Voi olla, että minua hidastaa myös ympäröivän yhteiskunnan eetos sekä sisäistämäni kieli, jossa ei vielä koskaan ole keksitty yhdistää toisiinsa sanoja "laadukkaampaa" ja "vapautta". Sitä jotenkin aina tuntee itsensä niin yksinäiseksi, kun huomaa toistuvasti edustavansa näkökulmia, joita ei ole kognitiivisesti strukturoitu. Niinpä koko ilmiökenttää ei useimmille ole edes olemassa.
Emme ole vapaita ajattelemaan mitä parempi vapaus voisi olla, koska meillä ei ole sille sanoja.
Voisi olettaa, että sellaista työtä kutsuttaisiin filosofiaksi, mutta ennemmin filosofiksi kutsutaan henkilöä, joka on lukenut alkukielellä kaikki Immanuel Kantin pääteokset ja niiden pohjalta julkaissut väitöskirjan. Useimmin vain runoilijat saattavat liikkua keskellä sitä intutiomme yhä villiä luontoa, johon kognitiivisia raja-aitoja ei ole piirretty. Käsitteelisen tieverkoston ulkopuolella avautuu mystikon kotimaa. Tietön, tietämätön, miten samalta se kuulostaakaan. Käsitteetön, käsittämätön.
Sen saatan lyhyesti paljastaa, että vapauden laaduntarkkailussa on aukkoja kahdesta syystä. Ensinnäkään me emme puhu vapaudesta tai mieti vapautta. Me mietimme vapauden puutetta, vaadimme je ruikutamme. Me puhumme vapaudesta arvona, mutta emme arvoituksena. Se on silti meille pyhä, ja kaikki mikä on pyhää, kuuluu uskonnon piiriin. Pyhyys on raja, jota arjessa ei ylitetä. Vapaudesta on ihannoinnin ja jalustalle korottamisen kautta tullut meille mitä suurin mysteeri.
Siksi vapaudesta eivät edes filosofit osaa puhua. Vapaudesta osaa meidän ajassamme puhua vain mystikko. Toinen ongelma on se, että me nielemme kaiken vapauden meissä herättämän pelon ja epätoivon, koska vapauden syyttäminen ei ole soveliasta. Vapaus on tabu ja siksikin se on pyhä. Edes kommunisteilla ei näytä olevan kykyä analysoida vapautta, sillä heilläkin on siihen liian traumaattinen suhde.
Se mitä vapaudesta haluaisin konkreettisesti sanoa ei ole millään tavoin mystistä. Siitä on vain todella työlästä puhua, koska tarvitaan niin laaja sanasto, miltei uusi kieli.
Vaikka olisin ainoa, joka on jo kymmenen vuoden ajan käsitteellisesti tutkinut paremman vapauden näkökulmaa, ja vaikka työn julkaiseiminen olisi miten tärkeää ja kiireellistä, silti minä joka aamu mietin unenpöpperössä, että mitä hittoa minun taas pitikään tänään tehdä? Sitten päähäni juolahtaa jokin ihan toinen, kenties yhtä lailla originelli aihe, mistä kirjoittaa. Innostun ja pian on ilta.
Ajatuksen katkonaisuus risteyttää ideoita ja tuottaa yllättäviä yhdistelmiä. Keskittymishäiriö voi luoda keskeytymättömän omaperäisyyden tuotantolaitoksen. Omalaatuisuus on yksinäisyyden kirous. Mikään ei minua niin ilahduttaisi kuin omien ideoitteni tunnistaminen kliseeksi. Keskinäinen arvostus on saman arvo- tai ajatteluperinteen jakamista.
On oikeastaan aika ihmeellistä, miten jonkun aivot voivat toimia niin johdonmukaisen epäjärjestelmällisesti. Minusta saisi joku neurologi oivan projektin poikkeavuudesta.
Sentään yhteen ihmiseen tässä maassa voi luottaa. Uuninpankonpoika Saku Timonen toteaa kirjoituksessaan, joka on otsikoitu Rahastamisen vapautta:
"Hallituksen päätöstä innolla hehkuttavat jankuttavat valinnanvapautta kuin taikasanaa"Joku sentään on vielä tolkuissaan. Ihan yksin en ole.
Eipä minulla muuta.
Tai no, onhan minulla aina vaikka mitä muutakin sanottavaa asioista.
Olen tässä viime aikoina raapinut kokoon kirjaa nimeltään Parempaa vapautta. Aluksi käsikirjoituksella oli nimi Kuristava vapaus, mutta sitten päädyin myöntämään, että negatiivisella asenteella ei päästä pitkälle tässä maailmassa. Jos kirjoitan ihmisten elämää ratkaisevasti parantavia tekstejä, joissa murran kansaa alistamiseen käytettyjä perimmäisiä myyttejä ja arvohimmeleitä, niin miksipä en sitten esiintyisi elämänfilosofina ja positiivisuuden profeettana.
Siitähän kirjassa on lopulta kyse, paremmasta vapaudesta. Parempaa vapautta, parempi elämä, valveutuneempi yhteiskunta.
Vapautta on meille määrällisesti tarjottu jo paljon, liikaakin. Vaihtoja on lisätty samoin kuin tilanteita, joissa saamme valita.
Vapautta riittää, mutta onko siitä laadussa mitattuna mihinkään? Mitä jos ongelmamme ei olekaan se, että tarvitsisimme enemmän vapautta, vaan parempaa vapautta?
Tämä kysymyksenasettelu on mitä otollisinta populaarin vapaudenfilosofian takakansamateriaalia. Kukapa ei haluaisi tietää mistä siinä filosofisesti, psykologisesti ja moraalisesti on kysymys.
Ja voiko sen oivalluksen avulla tehdä rahaa?
Ongelma on se, että minulla on myös asiasta paljon sanottavaa. Ideani ovat vakavia, syvällisiä ja mullistavia. Lupaan suorastaan valaistumista ja toimitan sen minkä lupaan. Paremman vapauden rakennusohjeet eivät mahdu takakanteen, eikä ajatusta pysty kiteyttämään edes yhteen blogipäivitykseen. Siksi minä kerrankin luovun yrityksestä. Osaan ilmaista kirkkaasti kaiken mitä ajan takaa, mutta en lyhyesti.
Jos Googlessa hakee sanaparia "enemmän vapautta", hakutuloksia on 16300 kpl.
Jos kirjoittaa "lisää vapautta", löytyy tuloksia 5 920 kpl.
Jos kirjoittaa "parempaa vapautta", löytää ensimmäiseltä sivulta kirjoituksen, jonka julkaisin viime kesänä. Hakutuloksia on yhteensä 66.
Riemurasiasta esimerkiksi löytyy lause:
"Mikäs sen parempaa vapautta kuin talloa toisten vapauksia..."Kirja pitäisi tietenkin kirjoittaa nopeasti ja julkaista mitä pikimmin, kääntää kymmenille kielille. Meillä on huutava hätä saada kuulutettua maailmalle ääni, joka peräänkuuluttaa laadukkaampaa vapautta ja kertoo mistä piirteistä me voimme tunnistaa ensiluokkaisen vapaudet aidoimmat raaka-aineet.
Olen jo kirjoittanut vapaudesta niin valtavan monta esseetä, että unohdan mitä on vielä sanomatta. Sitten taas jaksan perehtyä muutamiin uusiin aiheesta englanniksi kirjoitettuihin teorioihin ja huomaan käsitteen olevan jumissa suuremmassakin maailmassa. Muotoilen kysyksen ja kun mielestäni oivallan siihen sopivan ratkaisun, lakkaa koko asia pian vaivaamasta mieltäni.
Tiedän, että pitäisi koota ajatukset ja edetä järjestelmällisesti, mutta aamulla en muista asian vakavuutta. Voi olla, että minua hidastaa myös ympäröivän yhteiskunnan eetos sekä sisäistämäni kieli, jossa ei vielä koskaan ole keksitty yhdistää toisiinsa sanoja "laadukkaampaa" ja "vapautta". Sitä jotenkin aina tuntee itsensä niin yksinäiseksi, kun huomaa toistuvasti edustavansa näkökulmia, joita ei ole kognitiivisesti strukturoitu. Niinpä koko ilmiökenttää ei useimmille ole edes olemassa.
Emme ole vapaita ajattelemaan mitä parempi vapaus voisi olla, koska meillä ei ole sille sanoja.
Voisi olettaa, että sellaista työtä kutsuttaisiin filosofiaksi, mutta ennemmin filosofiksi kutsutaan henkilöä, joka on lukenut alkukielellä kaikki Immanuel Kantin pääteokset ja niiden pohjalta julkaissut väitöskirjan. Useimmin vain runoilijat saattavat liikkua keskellä sitä intutiomme yhä villiä luontoa, johon kognitiivisia raja-aitoja ei ole piirretty. Käsitteelisen tieverkoston ulkopuolella avautuu mystikon kotimaa. Tietön, tietämätön, miten samalta se kuulostaakaan. Käsitteetön, käsittämätön.
Sen saatan lyhyesti paljastaa, että vapauden laaduntarkkailussa on aukkoja kahdesta syystä. Ensinnäkään me emme puhu vapaudesta tai mieti vapautta. Me mietimme vapauden puutetta, vaadimme je ruikutamme. Me puhumme vapaudesta arvona, mutta emme arvoituksena. Se on silti meille pyhä, ja kaikki mikä on pyhää, kuuluu uskonnon piiriin. Pyhyys on raja, jota arjessa ei ylitetä. Vapaudesta on ihannoinnin ja jalustalle korottamisen kautta tullut meille mitä suurin mysteeri.
Siksi vapaudesta eivät edes filosofit osaa puhua. Vapaudesta osaa meidän ajassamme puhua vain mystikko. Toinen ongelma on se, että me nielemme kaiken vapauden meissä herättämän pelon ja epätoivon, koska vapauden syyttäminen ei ole soveliasta. Vapaus on tabu ja siksikin se on pyhä. Edes kommunisteilla ei näytä olevan kykyä analysoida vapautta, sillä heilläkin on siihen liian traumaattinen suhde.
Se mitä vapaudesta haluaisin konkreettisesti sanoa ei ole millään tavoin mystistä. Siitä on vain todella työlästä puhua, koska tarvitaan niin laaja sanasto, miltei uusi kieli.
Vaikka olisin ainoa, joka on jo kymmenen vuoden ajan käsitteellisesti tutkinut paremman vapauden näkökulmaa, ja vaikka työn julkaiseiminen olisi miten tärkeää ja kiireellistä, silti minä joka aamu mietin unenpöpperössä, että mitä hittoa minun taas pitikään tänään tehdä? Sitten päähäni juolahtaa jokin ihan toinen, kenties yhtä lailla originelli aihe, mistä kirjoittaa. Innostun ja pian on ilta.
Ajatuksen katkonaisuus risteyttää ideoita ja tuottaa yllättäviä yhdistelmiä. Keskittymishäiriö voi luoda keskeytymättömän omaperäisyyden tuotantolaitoksen. Omalaatuisuus on yksinäisyyden kirous. Mikään ei minua niin ilahduttaisi kuin omien ideoitteni tunnistaminen kliseeksi. Keskinäinen arvostus on saman arvo- tai ajatteluperinteen jakamista.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2016
Sankarillinen rikollisuus ja kelvoton lainkuuliaisuus
Robotteja on vaikea ohjelmoida suoriutumaan yllättävistä poikkeustilanteista. Ne noudattavat ennalta määritelty ohjelmointia, joten myös yllätykset täytyisi osata ennakoida. Lisäksi robotin täytyisi kyetä tunnistamaan millaisesta ongelmata on kysymys, jos jotain tavallisesta poikkeavaa tapahtuu.
Tästä syystä robotit vaativat valvontaa, päivittämistä sekä mahdollisuuden protokollan kiertämiseen manuaalisella ohjauksella.
Sama ongelma pätee lainsäädäntöön. Poliisien ja tuomioistuinten valtuudet ja toimintaohjeet ovat tarkoin ennalta määriteltyjä.
Etiikka merkitsee moraalin säätämistä metatasolla sekä mahdollistaa parhaiden käyttäytymisohjeiden manuaalisen ohjaamiseen ja ohjelmointiin. Etiikka tarjoaa paljon ajattelunvapauksia. Filosofin on pakko kyetä irtautumaan ohjelmoinnista, siinä missä taas lainsäädäntö muistuttaa automaatiota.
Eettisiä pohdiskelujen mahdollisuuksia rajoittaa sitoutuminen tietyn kulttuurin ihmiskäsitykseen ja arvomaailmaan. Hyää etiikka on myös lähes mahdotonta harjoittaa yksipuolisesti tietyn säädyn tai eturyhmän kabineteissa. Puolueiden ohjelmaan sitoutuneet älyköt harvoin kykenevät tuottamaan eettisesti laadukkaita tekstejä.
Lopputuloksena on enemmänkin moralisointia tietyistä arvolähtökohdista käsin.
Hyvä etiikka edellyttää myös sitä, että luovutaan lainsäädönnön ihailemisesta. Kuitenkaan myöskään kapinallisuuden yksipuoliseen ihailuun ei ole varaa, kuten Hollywood-elokuvissa, joissa lähes poikkeuksetta edellytetään sankailta oman käden oikeutta, jotta voidaan saavuttaa onnellinen loppu.
Lainsäädäntö voi sitoa viranomaisten kädet, vaikka 99% tunnustaisi, että teko on moraaliton ja yhteisen hyvän näkökulmasta enimmäkseen haitallinen.
Uskon, että lainsäädäntö ja viranomaisten vallan rajoittaminen mahdollistaa paremman yhteiskunnan kuin anarkia tai äärimmäinen talousliberalismi. Silti puhun vain paremmasta maailmasta, en parhaasta mahdollisesta.
Vahvasti tunnumme hyväksyneen ajatuksen, että paras mahdollinen maailma toteutuu vain unelmissa. Elokuvien fantasiatodellisuudessa lakia voidaan rikkoa siten, että pahat teot paljastuvat ja oikeus voittaa.
Elokuvat ovat viitoittaneet myös tietä maailmaan, jossa rikoksentekijät näyttäytyvät sankareina. Hakkerit, tietovuotajat ja liikeyritysten näkökulmasta "petturit" ovat surullista kyllä ainoa keino totuuden julkitulemiseksi. Silti me emme ole osannut säätää lakeja, jotka mahdollistavat tällaisen pienemmällä rikoksella paljastetun suuremman rikoksen rankaisemisen.
Rikollisin keinoin hankittu tieto ei useissakaan tapauksissa kelpaa todistusaineistoksi tuomioistuimessa. Näin on Yhdysvalloissa ollut asioiden laita jo vuosikymmeniä ja kansainväliset kauppasopimukset ovat vaarassa tuoda saman käytännön myös EU-maihin.
Olemme kollektiivisesti usein samaa mieltä siitä, että teko on moraaliton, mutta olemme sitoneet kätemme lakiin, joka ei tunne poikkeuksia. Viisas perustuslaki olisi sellainen, jossa poikkeussäännöt ovat mahdollisia törkeimmissä ja selkeimmissä tapauksissa. Pieni ripaus anarkiaa olisi kirjoitettu sisälle lakiin, jonka julkikirjoitettuna ajatuksena on ohjailla tyhmiä kansalaisia kuin aivottomia robotteja.
Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Liian usein poikkeuksiin ovat saaneet vedota yksinvaltiaat. Liian usein erityisoikeuksia on saanut ostaa rahalla. Liian usein vihaiset väkijoukot ovat halunneet ottaa lain omiin käsiinsä. Siksi kai sen siteet ovat niin ehdottomiksi kirjailtuja.
Kuulostaa julkealta toivoa, että kylmän rauhallisesti ja sydämellä harkittu moraali edes silloin tällöin saisi asettua lain yläpuolelle.
Tästä syystä robotit vaativat valvontaa, päivittämistä sekä mahdollisuuden protokollan kiertämiseen manuaalisella ohjauksella.
Sama ongelma pätee lainsäädäntöön. Poliisien ja tuomioistuinten valtuudet ja toimintaohjeet ovat tarkoin ennalta määriteltyjä.
Etiikka merkitsee moraalin säätämistä metatasolla sekä mahdollistaa parhaiden käyttäytymisohjeiden manuaalisen ohjaamiseen ja ohjelmointiin. Etiikka tarjoaa paljon ajattelunvapauksia. Filosofin on pakko kyetä irtautumaan ohjelmoinnista, siinä missä taas lainsäädäntö muistuttaa automaatiota.
Eettisiä pohdiskelujen mahdollisuuksia rajoittaa sitoutuminen tietyn kulttuurin ihmiskäsitykseen ja arvomaailmaan. Hyää etiikka on myös lähes mahdotonta harjoittaa yksipuolisesti tietyn säädyn tai eturyhmän kabineteissa. Puolueiden ohjelmaan sitoutuneet älyköt harvoin kykenevät tuottamaan eettisesti laadukkaita tekstejä.
Lopputuloksena on enemmänkin moralisointia tietyistä arvolähtökohdista käsin.
Hyvä etiikka edellyttää myös sitä, että luovutaan lainsäädönnön ihailemisesta. Kuitenkaan myöskään kapinallisuuden yksipuoliseen ihailuun ei ole varaa, kuten Hollywood-elokuvissa, joissa lähes poikkeuksetta edellytetään sankailta oman käden oikeutta, jotta voidaan saavuttaa onnellinen loppu.
Lainsäädäntö voi sitoa viranomaisten kädet, vaikka 99% tunnustaisi, että teko on moraaliton ja yhteisen hyvän näkökulmasta enimmäkseen haitallinen.
Uskon, että lainsäädäntö ja viranomaisten vallan rajoittaminen mahdollistaa paremman yhteiskunnan kuin anarkia tai äärimmäinen talousliberalismi. Silti puhun vain paremmasta maailmasta, en parhaasta mahdollisesta.
Vahvasti tunnumme hyväksyneen ajatuksen, että paras mahdollinen maailma toteutuu vain unelmissa. Elokuvien fantasiatodellisuudessa lakia voidaan rikkoa siten, että pahat teot paljastuvat ja oikeus voittaa.
Elokuvat ovat viitoittaneet myös tietä maailmaan, jossa rikoksentekijät näyttäytyvät sankareina. Hakkerit, tietovuotajat ja liikeyritysten näkökulmasta "petturit" ovat surullista kyllä ainoa keino totuuden julkitulemiseksi. Silti me emme ole osannut säätää lakeja, jotka mahdollistavat tällaisen pienemmällä rikoksella paljastetun suuremman rikoksen rankaisemisen.
Rikollisin keinoin hankittu tieto ei useissakaan tapauksissa kelpaa todistusaineistoksi tuomioistuimessa. Näin on Yhdysvalloissa ollut asioiden laita jo vuosikymmeniä ja kansainväliset kauppasopimukset ovat vaarassa tuoda saman käytännön myös EU-maihin.
Olemme kollektiivisesti usein samaa mieltä siitä, että teko on moraaliton, mutta olemme sitoneet kätemme lakiin, joka ei tunne poikkeuksia. Viisas perustuslaki olisi sellainen, jossa poikkeussäännöt ovat mahdollisia törkeimmissä ja selkeimmissä tapauksissa. Pieni ripaus anarkiaa olisi kirjoitettu sisälle lakiin, jonka julkikirjoitettuna ajatuksena on ohjailla tyhmiä kansalaisia kuin aivottomia robotteja.
Ajatus saattaa kuulostaa pelottavalta. Liian usein poikkeuksiin ovat saaneet vedota yksinvaltiaat. Liian usein erityisoikeuksia on saanut ostaa rahalla. Liian usein vihaiset väkijoukot ovat halunneet ottaa lain omiin käsiinsä. Siksi kai sen siteet ovat niin ehdottomiksi kirjailtuja.
Kuulostaa julkealta toivoa, että kylmän rauhallisesti ja sydämellä harkittu moraali edes silloin tällöin saisi asettua lain yläpuolelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)