lapsi, sakset ja pala kangasta

Minua on viime aikoinan vaivannut kummallinen motivaation puute. Mikään ei innosta, mistää ei tunnu saavan kiinni. Ehkä tekemistä nyt vain on ollut tuolla toisaalla elämässä niin paljon, ettei mielen sopukoissa riitä käsitöille samanlaista tilaa kuin aiemmin. Olen tahkonnut opintoja loppuun ja liikuntaharrastukseni ovat alkaneet saavuttaa saman intensiteetin kuin joskus ennen lapsia. Jostainhan sen täytyy olla pois. 

Mutta löytyy meiltä niitäkin, joiden tuotteliaisuutta ei suitsi sitten mikään. Tuleva koululainen tekee paperista ja teipistä hattuja, tietokoneita, balettitossuja ja puhelimia kuulokkeineen. Muun muassa. Sille ei tule mieleenkään, etteikö jotain pystyisi näistä materiaalista toteuttamaan. Joskus mietin mitä se saisikaan aikaan kunnon materiaaleilla ja välineillä. Nyt ei tarvitse miettiä sitäkään. Se nimittäin ruinasi itselleen jämäpalan mekkokankaastani ja käytteli vähän saksia. Ja nyt lapsi, joka ei talven pahimpinakaan pakkasina suostunut käyttämään kaulahuivia, kulkee tuolla itse tehty trikoohuivi kaulassa. Viimeistelynä hapsut ja trendikkäästi rullautuva raakareuna. Pahoin pelkään, että ompelukoneen hallinta tullaan viemään minulta lähitulevaisuudessa. 

loop & loom

Millä lahjoa neulojan lasta? Kummitäti lahjoi omaa tytärtäni Loop & Loom-askartelupaketilla, mikä oli neulojan mielestä erittäin onnistunut idea. Loop & loomit ovat kuulemma kauhean suosittuja kouluikäisten keskuudessa. Pakettiin kuuluu alusta, muovinen virkkuukoukku ja pussillinen pieniä, erivärisiä kumilenkkejä sekä muovisia s-kirjaimen muotoisia pidikkeitä, joilla valmis ranneke kootaan. 

Kumilenkit viritellään alustaan ja silmukoidaan erilaisiksi muodostelmiksi koukun avulla. Yksinkertaisin asettelu valmiiksi "virkattuna" näyttää tältä.  

Minuun itseeni tämä muovinen eleganssi ei oikein iske, mutta on hauska seurata sivusta kun muksut kehittelevät erilaisia väriyhdistelmiä. Meininki on kuin kirjoneulojien kokoontumisajoissa. Esikoululainen oppi rakentamaan alkuasetelman itsenäisesti parilla harjoituskerralla. Tänään pohti, pitikö alusta kääntää kun kuminauhat on pujoteltu pidikkeisiin. Totesi sitten vastausta odottamatta että piti, koska "muutenhan se lähtee purkautumaan kun ensimmäisen lenkin nostaa". Lapsen hahmotuskyky on hämmästyttävä! Se ei nimittäin jokaiselta aikuiseltakaan luonnu. Ketjun rakenteen näkeminen vaatii samaa hahmotuskykyä kuin pitsineuleesta karanneen silmukan tavoittaminen. Itse olen kehittänyt kykyni neulomalla ja paljon, mutta mukulalta se näköjään löytyy luonnostaan. Googlesta löytyy jos jonkinmoista ohjetta erilaisten rannekkeiden tekemiseen (pikkutyttöjen tekemät videot ovat minusta jotenkin hellyttäviä). Täytynee ruveta etsimään monimutkaisempia malleja, jotta saadaan lapselle hieman enemmän haastetta. 

piparinleivontaa

Olen todennut, että pipareita leipoessa on päätettävä, aikooko 1) leipoa täydellisiä pipareita, vai 2) järjestää lapsille ohjelmaa. Olen päätynyt jälkimmäiseen, koska täydellisyys, leivonta ja minä emme joka tapauksessa koskaan kohtaa. Ja koska epäilen, että muutaman vuoden kuluttua saan kuitenkin viihdyttää piparisavotalla ainoastaan itseäni. Mutta en kyllä kehu että homma menis kuin stömröössä ja äiti todella hehkuis levollisuutta ja lämpöä yhteisen puuhastelun äärellä. 

Hommahan toteutetaan niin, että edellisenä iltana keitellään iso satsi piparkakkutaikinaa jääkaappiin tekeytymään. Sitten huolehditaan kädet pestyiksi, tukat ponnarille ja koetetaan pitää hermot kurissa kaulintavaiheessa. Varotaan kaulitsemasta kärsimättömille sormille. Annetaan lasten käytellä muotteja. Purraan kieleen silloin, kun tekee mieli puuttua vaikkapa leikkuusuunnitelman epätaloudellisuuteen. Ja muistetaan, että se piparitaikina maistuu kaikkien mielestä paremmalle kuin valmiit piparit. 

Taikinaa pitää olla niin paljon, että jokainen halukas saa tehdä riittävän monta piparia ilman, että kertaalleen lämmennyttä taikinaa tarvitsee ottaa uudelleen kaulittavaksi. Loppu taikina leivotaan sitten seuraavana päivänä. Tai yksin illalla, kaikessa rauhassa. 

älä sulje oveasi joulutontulta

Monessa blogissa alkaa tänään joulukalenteri. Täällä alkaa sellainen, johon osallistuisin, jos joulun alla olisi aikaa. Olen kuitenkin toistaiseksi sidottu tenttikirjoihin, ja stressi näyttää tyypilliseen tapaansa oireilevan innottomutena. Neule on käsissä, mutta ei kiinnosta pätkän vertaa! Onneksi tiedän kokemuksesta, että se on ohimenevää lajia. Eikä parempaa keinoa intomielen kiusoitteluun ole kuin pieni työ ja herkulliset värit. Ehkäpä aloitan yllätyssukat myöhässä. Tai sitten keksin jotain ihan muuta. 

Tässä blogissa ei joulukalenteria avata tänäkään vuonna. Mutta näin joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi avataan viimeinen kuukausi kalenterisarjasta vuodenkierto kaksivuotiaan silmin. Mitä sieltä löytyykään? Jos lasta on uskominen, niin joku, jolla on tuomisina paljo, paljon iloa. 

pipot pienet pehmoiset

Malli/Pattern: VulcanSpy Hat by La Maison Rililie

Lanka/Yarn: Schachenmayr Merino Extra Fine 120

Puikot/Needles: 2,5mm, 3mm, 3,5mm 

Siinä on lapsonen pipa silmillä. Huonosti erottuvat kuvasta lyhennetyin kerroksin muotoillut korvalliset, jotka tietenkin olivat se juttu, mikä sai mallin lennähtämään puikoilleni alta aikayksikön. Tai no, jouduin kipasemaan lankakaupassa ensin, eli meni siihen semmoinen tovi. Ja piti tehdä pipo vain kuopukselle, mutta tulikin tehtyä kaikille kolmelle, koska herkulliset väriyhdistelmät. Pipot ovat samat kuin edellisessä postauksessa, ja kuvatkin otettu samalla kameranvirkaa toimittavalla puhelimella (että mä kaipaan kunnon neulekuvia!). Inspiraationa toimi kottbyn kaunis versio. Itselleni kelpaisi tuollainen rauhallisempi myös. 

Ohjeesta ei ole kuin hyvää sanottavaa, mutta lankavalintaa olisin voinut harkita toisenkin kerran. Ja kolmannen. Pehmoistahan se on, mutta levisi blokatessa aivan järkyttävästi. Päiväkodista on tullut jo valitus poikineen nuorimmaisen piposta joka pyörii päässä. Ja mulle morkkis, koska harmittaa että tuli tehdyksi sellaista, mikä ei sitten ihan kuitenkaan. Jostain syystä koin tarpeelliseksi investoida sellaisiim muovisiin tupsuvempaimiin, ja tytöt tekivät tupsut pipoihinsa ihan itse, tuo kolmevuotiaskin. Haastavinta oli saada kaikki kolme myssyä kuvaan samaan aikaan. Ja muuten myös erikseen. 

ihan pimeetä

Ihan pimeetä. Muistuttaa epäilyttävästi viimevuotista. Ai mitä? Kyseessä on tietenkin marraskuu sarjassamme vuodenkierto kaksivuotiaan silmin. Ei kai se viimevuotinen vain aio tulla takaisin...? 

lokakuu

Sarjamme vuodenkierto kaksivuotiaan silmin on edennyt lokakuuhun. Olen hieman järkyttynyt siitä. Kohta ollaan marraskuussa, jolloin on kulunut vuosi siitä kun tämän kalenterin käteeni sain. Mihin se oikein on kulunut? Muistan loputtoman marraskuun joka jatkui kevääseen saakka, kaikki muu onkin jonkinlaisessa ehtimisen pyörteessä. Mihinkään en ole jaksanut keskittyä, ja koko ajan on tuntunut olevan kiire. Juuri muuta ei ole ajatuksiini mahtunut kuin opiskelu. Ei kovin hyvä selviytymistaktiikka, sanoisin.

Mutta olen myös oppinut paljon. Tämän yhden keskikokoisen graduprojektin aikana varmaan enemmän kuin kaikkina aiempina yliopistovuosinani. Itseäni rohkaistakseni sanon, että olen melkein valmis. Pian saan ryhtyä johonkin muuhun. Haaveena olisi ommella lapselle villakangastakki. Jossain männävuosien lasten Ottobressa oli duffelin kaava, ehkä sellainen. Tai jos viimein neuloisi sen Sylvin. 

Tai ehkä vain ottaisi pienen hetken ja rauhoittuisi. Tehdä ehtii myöhemminkin.

syyskuu

 

Ehti kulua viikko ennenkuin tajusin, että syyskuu! Kaksivuotiaan kalentrerisarjani jäi melkein kesken, koska en huomannut kuunvaihdetta. Se meni ohi, vaikka joka päivä pysähdyn keittiön seinäkalenterin ääreen lietsomaan paniikkia. Että töitä! Kiire! Kirjoittaa!!! Silti syksy pääsi salakavalasti yllättämään. Vaikka kelit ovat lämpimät, on täällä syksyn värit. Ja tuoksut. Ja yliopiston kirjaston piha niin täynnä polkupyöriä, ettei oma meinaa mahtua sekaan. Myönnän, että vähän jo taisteluväsymys alkaa vaivata. Tai paljon. Mutta nautin tästä silti, sillä tekeminen on yllättävän kivaa kuin sen makun pääsee. Ja uskallan jo kuvitella, että valmistakin tulee. Ei tämä niin paljon neulomisesta eroa tämä kirjoittaminen. Sana kerrallaan.   

"sä voit laittaa sen blogiin"

Koululainen tiedusteli eräänä päivänä kotiin tultuaan onko meillä hamahelmiä. Sellaisia isoja löytyy,  mihin tarvit? No hän voisi tehdä toisenkin krokotiilin, mutta pitäis olla pieniä helmiä. Ensimmäisen krokotiilin lahjoitti minulle. Älyttömän hieno, mutta ei kuulemma yhtään vaikea: vain neljäkymmentä helmeä, ja kaksi silmien väristä ja kaksitoista jalkojen. Mihin minä sen laittaisin, mietin ääneen. "Sä voit laittaa sen blogiin", kuului vastaus. 

elokuun illat, järjen ne vie

 

Kiireet eivät kulu, mutta sarjassa vuodenkierto kaksivuotiaan silmin sukellamme silti syksyyn. Ja syksy, sehän kuulostaa suorastaan lohdulliselta! Omenantuoksulta, tihkusateelta, kuulaudelta, joka armahtaa parhaillaankin jatkuvalta helteeltä. Ja otsikon mukaisilta illoiltakin se tietysti kuulostaa. Niitä odotellen, ja kiireiden suhteen ihmettä toivoen. Yhden mekon olen kesän aikana ommellut. Enkä väitä, ettei neuleitakin olisi valmistunut. Mutta siitä tietää olevansa hieman stressaantunut, ettei jaksa innostua seuraavasta.

heinäkuu

Jos talvi oli leuto ja sateinen, on kesä kylmä ja vetinen. Minnehän ne neljä vuodenaikaa ovat kadonneet? 

Kaksivuotiaan askartelema heinäkuu tarjoilee kuitenkin perhosten kepeyttä. 

 Ainoat perhosen tapaiset, jotka minä olen onnistunut tänä kesänä näkemään, ovat leikkipuiston puut harsoonsa kietoneet tuomenkehrääjien toukat. 

Täytyy kyllä todeta, etteivät kaikki haikaile helteiden perään. Jotkut nimittäin nauttivat sateessa kävelystä ja hengittämisen keveydestä. Sateenvarjon alta kurkistelusta, kumisaappaista ja sen sellaisesta. Hieman ovat ehkä huolissaan siitä, kasvavatko mustikat nyt suuriksi ja vetisiksi. Mutta kantapaikasta löytynee tänä vuonna kanttarelleja. Jotka paistetaan heti valurautapannussa voin ja sipulin kera. 

Tosin tänä kesänä ei ehkä ehdi mustikkametsiin tai sieneen. 

Tänä kesänä on muita asioita, 

jotka eivät liity kesään

perhosiin

tai sään oikkuihin. 

Joista on kepeys kaukana. 

Palataan, kunhan on kiireellisimmät selätetty!  

kesäkuu

Vuodenkierto kaksivuotiaan silmin, kuvassa (kuulemma) tähti itse siskonsa kanssa. 

Mutta kumpi on kumpi, ja mitä ne tekevät? 

tilataidetta patiolla

Kesän parhaita juttuja? Saippuakuplat, polkupyöräily, puissa kiipeily tietenkin. Paljain jaloin kävely. Pitkät valoista illat ja se, että kaverit tavoittaa helposti koska kaikki ovat koko ajan pihalla. Katuliidut ovat myös aika pop. Ostimme viime keväänä saavillisen erivärisiä liituja. Koko kesän portaillamme oli pakasterasiassa pieni käsivarasto. Ja pihatiemme kirjavaksi koristeltu.

Hieman jännitin naapureiden reaktiota näihin tilataidenteoksiin. Vaikka katuliiduthan eivät sotke juuri muuta kuin piirtäjän sormia, ja kuvat huuhtoutuvat pois sateen mukana. Onneksi sanomista ei tullut, vaikka kuvat ulottuivat kyllä melko kauas kotioveltamme.

Tänä kesänä uusiksi.

ansa ja lapanen

Lapseni toi valmiita käsitöitä koulusta, ja hämmästytti minut todenteolla. Taas kerran, että sikäli ei pitäisi enää jaksaa hämmästyä. Mutta ovat ne vaan niin taitavia nykyään! Uskaltaisin nimittäin väittää, etten itse ole ekaluokkalaisena tehnyt yhtä vaativia käsitöitä. Toisaalta minusta tuntuu, että moneen muuhunkin asiaan tutustutaan nykyään aikaisemmin kuin minun kouluaikoinani. Esimerkiksi eput kirjoittavat jo kaunoa (vai onko se tekstausta nykyään?) isoin alkukirjaimin, pistein ja pilkuin, ja kertolaskuakin ovat kai kokeilleet. Meille se tuli muistaakseni vasta pari vuotta myöhemmin. Ja ensaimmäinen vuosi raapustettiin vain tikkukirjaimia.

Lapasessa on käytetty sormivirkkausta. Alemman kuvan kaveri on Pikkumetsän aapisessa seikkaileva  Ansa-orava.  

toukokuu

Sarjassamme vuodenkierto kaksivuotiaan silmin on siman ja ilmapallojen aika. Niitä onkin poksunut aikalailla eilen ja tänään. Munkkeja, simaa ja serpentiiniä on myös riittänyt. Raekuurot sen sijaan ovat jääneet vähäisiksi. Varsin onnistuneeksi vapuksi väittäisin. 

pitkäperjantai

Vinkasen vaan, että hengissä ollaan. Vähän ylityöllistettyjä, omaan osaamattomuuteen turhautuneita ja epäkypsiä vain. Noiden edellämainittujen ongelmien suhteen nimittäin. Ja vähän myös vertaistukea saaneita. Joten eivät asiat aivan vallan huonosti ole kuitenkaan. Mutta voivat pidättäytyä tällä tolalla vielä tovosen. Kehitämme sitkeyttä.

Kuva siis valehtelee paremmin kuin tuhat sanaa. Rairuohotkin hoiti päiväkoti.

äidin ja tyttären kännykkäpussi

 

Tyhjensin kuvia puhelimestani ja löysin tällaisen jakamatta jääneen helmen. 

Oikealla kännykkäpussi, jonka ompelin viime syksynä, kun koulunsa aloittanut sai oman puhelimen. Tein pari prototyyppiä, tässä oli ilmeisesti paras kuosi koska tämä on päätynyt käyttöön. Lakanatyyppinen peruspuuvilla on nättiä muttei erityisen käytönkestävää, ja kaavakin vaatisi hieman hiomista. Ihan vaan itselle muistiin. Josko sitä jaksaisi ommella muutaman lisää.

Vasemmalla on viisivuotiaan omin käsin nitoma paperiversio, jonka sisällä muuten kuvanottohetkellä on puhelin. Olen hämmästynyt tuon lapsen askarrelmista. Tulokset olisivat luultavasti vielä hämmästyttävämpiä, jos se osaisi käyttää neulepuikkoja tai ompelukonetta. Tällä hetkellä repertuaari kattaa kaiken, mitä voi saada kasaan paperista, liimasta, teipistä ja niiteistä: kännykkäpussin lisäksi se on tehnyt ainakin noita-akan hatun, tieto-koneen ja balettitossut. Jotka yhdessä siskon kanssa puettiin jalkaankin. Nauhoja ei saanut rusetille, mutta ne teipattiin nilkkoihin.

huhtikuu

Sarjassamme vuodenkierto kaksivuotiaan silmin on koittanut huhtikuu. Ja sehän tietää ainakin pajunkissoja, noitia ja suklaamunia. Sekä yhden nimipäivän, jota vietetään sinä päivänä vain meidän perheessä.

Juuri tänään tosin tuntuu siltä, että luonto osallistuu aprillipilaan. Kevät ei tulekaan, vaan luontoäiti viskaa kourallisen lunta päin aurinkolaseja. Aprillia, syö silliä, pue toppatakki päälle!

Toivoa sopii, että tämä jää aprillipäivän ilmiöksi, ja kevät jatkaa kehittymistään huomenissa. Talvettoman talven jälkeen se olisi mielestäni oikeus ja kohtuus. Moninkertaisen marraskuun kestettyämme ansaitsemme pitkän ja lempeän kevään, monet pyörälenkit, jalkapallopelit ja pillimehun mittaiset eväsretket. Vappua ja puistojumppaa odotellessa.

valontuojia

Koska tänään on sellainen päivä, jolloin niitä tarvitaan.

Eskarilaiset askartelivat viime vuonna universumin. Taivaankappaleista oli vedetty pitkää tikkua. Meidän eskarilainen voitti, joten me saimme auringon. Siihen tarvittiin ilmapallo, liimaa ja sanomalehteä. Lommoista päätellen kärsimys kruunaa loiston.

Paperilyhty oli minun joululahjani. Uskomattominta on, että lapsi piti salaisuuden visusti syyslomasta jouluaattoon. Ihailtavaa. Ja pistää miettimään. Mihin saammekaan valmistautua, jos se on teini-iässä yhtä pitkäjänteinen.

perhe kooss'

Perhe oli poissa viikon. Nyt ne ovat taas kotona.

Ehdin katsella kämppää sillä silmällä. Näkee, että täällä asuu lapsia. Mietin, miltä täällä näyttää viiden vuoden kuluttua, tai kymmenen, kun kaikki kuvittelevat olevansa riittävän isoja halveksiakseen lapsellisuuksia. Tai viidentoista vuoden kuluttua, kun ne lentävät pesästä yksi toisensa jälkeen. Tai kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, kun kaikki kaivetaan taas esiin lapsenlapsia varten. 

Sitten mietin, että minulla ilmeisesti on mielikuva aikuisten ihmisten kodista.
Se tulee joistain olemassaolevista kodeista, joissa joskus vierailen.
Totesin, että mielikuvani on ankea. Joten vastustan sitä, tai mörökölli minut vieköön.