Vanhemman polven kasvattaja ihasteli kanssapuistoilijan jälkikasvua: siinäpä vasta kiltti lapsi! Kertoman mukaan lapsi on varsin vaivaton, oikeissa asioissa omatoiminen, mutta ei pistä vastaan vanhemmilleen ja tekee niin kuin käsketään. Kaikin puolin niin kiltti lapsi. Vaikka tahtoakin kuulemma löytyy, ei lapsi tositilanteessa sano vanhemmilleen vastaan. Ja kun lähdön aika tuli, se todellakin sujui jouhevasti, ilman vastalauseita.
Tietenkin tämä särähti sieluuni, sillä lasta ihasteltiin nimenomaan kontrastiksi minun kurittomille kakaroilleni, jotka riehuvat ja ovat kovaäänisiä. Sotkevat ruokapöydässä, tappelevat keskenään ja sanovat aikuisille vastaan. Temppuilevat, kiukuttelevat, venyttävät rajoja ja ovat vaativia aikuista kohtaan. Ja saavatpa joskus periksikin, sillä mielestäni hyvää perustelua ei pidä väheksyä vain siksi, että se tulee lapsen suusta. Vanhempana toki loukkaannun, kun minua arvostellaan - kukapa ei? - mutta saadessani kuulla etten koskaan tule saamaan tuota lasta kuriin minä myös hämmennyn. Kuriko on kasvatuksen päämäärä?
Tietenkin tämä särähti sieluuni, sillä lasta ihasteltiin nimenomaan kontrastiksi minun kurittomille kakaroilleni, jotka riehuvat ja ovat kovaäänisiä. Sotkevat ruokapöydässä, tappelevat keskenään ja sanovat aikuisille vastaan. Temppuilevat, kiukuttelevat, venyttävät rajoja ja ovat vaativia aikuista kohtaan. Ja saavatpa joskus periksikin, sillä mielestäni hyvää perustelua ei pidä väheksyä vain siksi, että se tulee lapsen suusta. Vanhempana toki loukkaannun, kun minua arvostellaan - kukapa ei? - mutta saadessani kuulla etten koskaan tule saamaan tuota lasta kuriin minä myös hämmennyn. Kuriko on kasvatuksen päämäärä?
Kehuttaessa kilttiä lasta tuodaan usein esiin lapsen tahto ja uhmakkuus. Että tahtoa löytyy tästäkin lapsesta, ja tämäkin lapsi voisi olla hankala - mutta ei ole. Voisi ajatella että kasvatuksessa kyse on siitä, että vanhemmat määrittelevät lastaan kasvatuksen kautta, mutta suhteessa ulkopuolisiin tarkkailijoihin asetelma on päinvastainen: kyse on siitä, että lapsi määrittelee vanhempansa käytöksellään. Siksi ei riitä, että lapsi on vain kiltti. Kiltin lapsen "hankaluutta" täytyy korostaa, jotta vanhempien onnistuminen kasvattajina käy selväksi.
Olennainen kysymys tietenkin on, täytyykö ihmislapsen ylipäätään olla kiltti. Kiltteyskin tuntuu merkitsevän eri ihmisille hyvin erilaisia asioita. Minun mielessäni sanalla on hieman negatiivinen kaiku ja se merkitsee pitkälti asioita, joita lapsen ei ole välttämätöntä oppia. Koen myös pärjääväni lasteni kanssa, vaikka he eivät olisikaan kilttejä. Kasvattajana olen neuvotteleva ja annan tilaa lasten näkökulmalle, mikä ehkä merkitsee, että annan heille luvan haastaa itseni. Toki koen usein riittämättömyyttä ja turhautumista, sillä lapset, jotka haastavat vanhempansa ovat joskus aika raskaita elämänkumppaneita. Usein koen myös kanssa-aikuisten reaktioiden kielivän, että kiltteyden ihannointi istuu tiukasti suomalaisessa kansanluonteessa. Ja tämä sosiaalinen ristipaine aiheuttaa tietenkin oman ahdistuksensa.
Mutta tietoisesti olen valintani tehnyt. Ihailen lasteni itsenäisyyttä ja toimintakykyä silloinkin, kun he saattavat minut kasvattajana huonoon valoon. Ja silloin, kun turhautuneena taannun kinaamaan samalla tasolla heidän kanssaan ja saatan ihan itse itseni huonoon valoon. En väitä, etteikö kilttikin lapsi voisi olla itsenäinen ja toimintakykyinen, mutta nämä ominaisuudet eivät tule ensimmäiseksi mieleen kiltteyden käsitettä määritellessä. On eri asia olla kiltti kuin olla kohtelias, reilu, empatiakykyinen ja kyvykäs huolehtimaan niin omasta kuin toisen hyvinvoinnista. En väitä, että kiltti lapsi merkitsisi samaa kuin nujerrettu tahto, mutta yleensä lasta kehutaan kiltiksi juuri silloin, kun hän ei osoita omaa tahtoa. Vaan oletteko koskaan kuulleet kenenkään kehuvan kiltiksi kovaäänistä, reilusti tilaa käyttävää, oman mielipiteensä esiin tuovaa, ehkä sottaistakin lasta? Ilman muttia?
