gluteenittomat kauravohvelit

Neulepostausta työstäessä voi kirjoitella muistiin reseptejä, jotka muuten unohtuvat. Kauravohveleihin päätyminen vaati kaksi taustatapahtumaa: Ensin jouduin gluteenittomalle ruokavaliolle. Sitten miehentekele meni ja osti tälle gluteenittomalle joululahjaksi vohveliraudan. Siis o-i-k-e-e-s-t-i! Kiittämättömyys on maailman palkka, niin että ole hyvä vain, rakas. Hetken nimittäin mietin lahjan tarkoitusperiä. Ehkä se ajatteli, että voin sitten kivasti paistaa lapsille vohveleita? Kun tuosta ruuanlaitosta ja leivonnasta muutenkin niin tykkään?

Eihän se auttanut kuin etsiä gluteenitonta reseptiä, joka kelpaa muillekin. Ihan joka kerta en kuitenkaan jaksaisi tehdä kahta eri versiota. Valmis lättytaikina, joka pannulla paistettuna toimii, ei vohveliraudassa toiminutkaan. Sitten löysin tällaisen reseptin:

4 dl kaurahiutaleita
4 dl maitoa
1 muna
2 rkl voisulaa
1½ rkl perunajauhoja
1 rkl sokeria
ripaus suolaa
½ tl leivinjauhetta

Sekoita kaurahiutaleet ja maito ja anna turvota puolisen tuntia.
Lisää muut aineet ja sekoita hyvin. Paista vohvelit.
Vatkaa kermavaahto, nosta hillopurkki pöytään ja huuda lapset syömään!

Eroa tavalliseen ei juuri huomaa. Paitsi että minä söisin paremmalla omallatunnolla kaurahiutaleita kuin vehnäjauhoa, vaikkei olisi tarviskaan. Teen siis toistekin. Ohjekin on nyt hyvässä tallessa, ja jos sattuisi hukkumaan, alkuperäinen löytyy täältä. Ja kyllä tuo mies muuten oli oikeassa. Minusta on kivaa paistaa lapsille vohveleita.  

perhe kooss'

Perhe oli poissa viikon. Nyt ne ovat taas kotona.

Ehdin katsella kämppää sillä silmällä. Näkee, että täällä asuu lapsia. Mietin, miltä täällä näyttää viiden vuoden kuluttua, tai kymmenen, kun kaikki kuvittelevat olevansa riittävän isoja halveksiakseen lapsellisuuksia. Tai viidentoista vuoden kuluttua, kun ne lentävät pesästä yksi toisensa jälkeen. Tai kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, kun kaikki kaivetaan taas esiin lapsenlapsia varten. 

Sitten mietin, että minulla ilmeisesti on mielikuva aikuisten ihmisten kodista.
Se tulee joistain olemassaolevista kodeista, joissa joskus vierailen.
Totesin, että mielikuvani on ankea. Joten vastustan sitä, tai mörökölli minut vieköön.

tontun tuomisia

Tänä vuonna joulukuu on ollut sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti musta ja sateinen. Välillä tuntui, ettei joulu tule ollenkaan. Välillä tuntui, että se tulee liiankin nopeasti. Kiireen keskellä perinteiset jouluaskaret jäivät tekemättä ja tuli itkettyä itku jos toinenkin omaa riittämättömyyttä, kanssaeläjien ymmärtämättömyyttä. Mutta suomalaisella sisulla sätkitään, ja itseen kohdistetun armollisuuden varassa. Viime kädessä täytyy muistuttaa itselleen ettei mikään synny siitä, että täytyy. Niinpä harakkalan joulutunnelma luodaan ostopiparein ja sytytetyin kynttilöin. Kannetaan kuusi sisään ja annetaan lapsille vapaat kädet. Päätetään siivota kaapit ja komukat vaikka juhannukseksi. Istutaan alas ja huomataan: talven pimein hetki on jo takana.

Onneksi lapsukaiset toivat joulun kotiin. Kuvan tontun maalasi koululainen. Kuopus lauleskelee olemaan sulkematta ovia joulutontulta. Tontulla on tuomisina paljon iloa. 

Jätetään ovet raolleen tontun tuomisineen tulla. 

Hyvää joulua!     

sulkuportilla

Pieni eväsretki. Kirpputorilta löysin esikoiselle kahdet farkut viidellä ja puolella eurolla mikä oli hyvä, koska housuostoksille oltiin muutenkin menossa, mutta nyt ei tarvitse. Saumuroin tytölle tuubihuivin siiristä ja myyrystä. Ärsyynnyn aina kun ihmiset luonnehtivat ompelemisiaan että "pikasurautus", mutta tuubihuivi on oikeasti sellainen. Ellei joudu purkuhommiin koska kuvittelee ompelujärjestystä muuttamalla oikaisevansa ja saakin aikaiseksi kaulurin kirahville. Pois se minusta että niin olisin tehnyt, ajattelin vain varoittaa, jos jollekulle vaikka tulisi mieleen kokeilla. Tosimummolta löytyy hyvä ohje tuubihuiviin, jotta menee putkeen kun seuraavan kerran tuuubihuivia ompelen. Tai siis jotta ei mene.

 *******************************

PS. Pink Bubble-blogin ohjeita soveltaen testasin kuvien lisäämistä rinnakkain html-koodia muokkaamalla. Toimii tietokoneella, mutta meinasin saada sätkyn kun tulin blogiin puhelimella. Samaan syssyyn tuunailin tunnistepuolta. Joku omituinen kaatoluokka sinne vieläkin jäi mietittäväksi.

virstanpylväs

 

Seitsemän vuotta takana. Ja aina vaan ollaan uuden äärellä. 

tänä tuulisena päivänä

 

Eilisiltana juhlittiin ensimmäistä kertaa viimeistä kevätjuhlaa päiväkodissa, ja

tänä aamuna tutustutettiin esikoinen tulevaan opinahjoonsa.

Merkillisen nopeasti ovat viimeiset seitsemän vuotta kuluneet. 

En ole ihan pysynyt perässä.  

Kasvavatko lapset nopeammin kuin äidit? 

 

kevään avaus

Aloitin pyöräilykauden lenkillä, jota voimaini tunnossa tehostin kakarapainoilla. Meinasin kuolla ensimmäiseen ylämäkeen. Jalat eivät nimittäin ole herenneet kiukuttelemasta joulun jälkeen, joten liikkuminen on ollut hyvin vähäistä. Jumpassa käymisestä olen voinut haaveilla vain. Onneksi kannustusjoukot olivat tilanteen tasalla. Kotoa loitotessamme selkäni takaa kuului tasaisin väliajoin kaksivuotiaan   Kuin sujuu, äiti, kuin sujuu? ja palatessamme: Hyvin menee, äiti, hyvin menee!

Kevään ensimmäinen tivoli on jonkinmoinen virstanpylväs matkalla kohti kesää . Siksi karusellikuva alkaa olla jo perinne. Tässä tämänvuotinen. 

maanantai ja maaliskuu

Maaliskuu näyttää muodostavan omaa vuosittaista perinnettään perheessämme: olemme sairastaneet koko kuukauden tänäkin vuonna. Itse kaaduin petiin melkein heti saatuani perhosmekon paininjalan alta, eikä kone ole vieläkään käynnistynyt kunnolla uudelleen. Odotettavissa siis matalapainetta ja totista turhautumista, kun ompeluintoa olisi ja neulerintamallakin jono toteutettavia, mutta kahden viikon opiskelurästit painavat pahasti päälle. Ken aikaa taikoa osaisi! olisi nyt kovasti tervetullut tänne taikomaan.      

Vaan ei auta kun vetää syvään henkeä, keittää kuppi kahvia, istua alas ja reunasta aloittaa. Siitä päästähän se on aloitettava, joka juuri nyt vähiten innostaa. En siis ihan heti taida valmiita puikoilta pudotella, en mekkoja mallailla, ja uudesta keväthuivista ehdin haaveilla vain. Jos nyt kirjoittamiseen keskityn hetken, ja ihastelemaan sitä mikä on jo valmiiksi tehty. Tässä Kirpun askartelema pöllö.

kehityskeskustelun paikka

Äitiys on epäkiitollinen pesti: Kotiäidiksi jäädessäsi pelaat itsesi työmarkkinoilta ja aiheutat ruman reiän CV:hesi. Yhteiskunnan silmissä olet mahdottomia vaativa loinen, sillä eihän kellekään muullekaan makseta oman lapsensa hoitamisesta, ja lisäksi ne muut käyvät töissä. Tosin tärkeysjärjestyksesi ovat väärät jos käyt töissä ja sinulla on pieniä lapsia. Virallis-feministinen kanta on se, että sinun tulisi osallistua peliin vallitsevilla ehdoilla, ei kyseenalaistaa pelin sääntöjä. Suhteellisuudentajua ei tämä keskustelu kaipaa, vaan siinä jo lapsesi ensimmäinen vuosi saa CV:si näyttämään pitsiliinalta, ja "kotiin jäävän" isän koti-isyys paljastuukin isäkuukaudeksi, jonka kesto on pisimmillään 36 arkipäivää eli pyhäpäivien määrästä riippuen reilut 6 viikkoa. Lapsiltasi saat kiitokseksi itkupotkuraivarit. Todennäköisesti julkisella paikalla.

Vaan kukas se kissan hännän nostaa ellei kissa itse. Viikolla 4.-8.3. vietetään kuulemma Minä olen hyvä! -teemaviikkoa, ja sen inspiroimana otin vastaan Arkitehdin ilmoille heittämän haasteen listata kymmenen asiaa, joista on ylpeä. Listatkaa tekin. Vaikka joka viikko.

1. Tiedän mikä on tärkeää (en vain aina muista).  
2. Osaan leikkiä, minkä huomaan aina kun yritän.
3. Huumorini on kieroutunutta, mutta hämmästyttävän usein se naurattaa muitakin kuin minua.
4. Osaan kysyä hyviä kysymyksiä. 
5. Teen hyvää lihamureketta (sipulikeittopussista).
6. Osaan kehua lapsiani. Ja muitakin, jos on aihetta.
7. Olen hyvä lukemaan iltasatuja.
8. Kunnioitan toisille tärkeitä asioita, vaikka en itse ymmärtäisi niitä.
9. Tulen toimeen ihmisten kanssa.
10. Olen luova. Taito, jolla selviää mistä vain.

rentoudutko lomalla?

 

Kotiäitiydessä oli haasteensa, mutta opiskelevan äidin arki vasta aiheuttaakin harmaita suortuvia. Aika tuntuu olevan kortilla, ja aina on mielen päällä jotain tekemätöntä, vaikka juuri nyt pitäisi keskittyä toiseen asiaan. Loma-ajat keräävät stressipisteitä samaa tahtia muuton ja kuoleman kanssa, koska niihin lähes vääjäämättä liittyy poikkeavaa järjestelyn tarvetta ja aikatauluihin jäävien aukkojen paikkailua. Periodimuotoinen yliopistoarki ei tunnusta näitä syys- ja kevätlukukausia katkaisevia lomaviikkoja laisinkaan, mikä aiheuttaa sen, että loman jälkeen opiskelevalla äidillä on paljon paikkailtavaa molemmilla saroilla.

 

Lisäksi lomasuunnitelmat pitävät kuin seula. Piti olla rauhaisaa sukulointia, pulkkamäkeä, ratsastusta ja äidillä muutaman tunnin päivittäinen sessio gradun parissa muiden hoitaessa muksuja. Olikin väliin jätettyjä luentoja ja lukemattomia kirjoja, kuumeilua, vatsatautia, huolta välimatkan päästä ja kaksi pitkää, turhaa automatkaa, joiden jälkeen aviokriisikin nostelee karvaista päätään. Lopputulemana kiukuttelevia lapsia, väsyneitä aikuisia, nippu tekemättäjättämisiä ja vielä tavallistakin sekaisempi koti. Vaikka lomaongelmat venyvät arkeen asti ja esimerkiksi lopullinen pääluku taudin taltuttamista on vielä tarkistamatta uskallan silti huokaista: oi ihana arki, onneksi olet täällä jo huomenna!

Seuraavan kerran voisin lomailla sitten, kun lapset ovat aikuisia.

 

 

En ole viettänyt hiljaiseloa vaan päänsisäinen lama vaivaa. Ja sen kun höystää kiirellä, opiskeluahdistuksella ja sairastavilla lapsilla saa muuten aikaiseksi melkosen karvaan sopan! Siinä jää moni asia toistensa jalkoihin. Valmiiden töiden blogiin saattaminenkin tuntuu nyt niin työläältä, että jätetään väliin se valmistunut, se puikoilla oleva ja se oma tupsukkaanikin. Palaan niihin myöhemmin. Tässä mallitilkun verran sitä, joka on suunnitelmissa. Palaan siihenkin. Kunhan herään tästä koomasta.

kyllä loistaa valo

Esikoistytär lauloi viime joulun kuorosesityksissä, ja tartutti pikkusiskoonkin, laulua, jossa "pienten joulukynttilöiden valo loistaa talven hämärään". Ne muuten loistivat kirkkaasti aina helmikuuhun saakka, nämä meidän kaksi kynttilää. Muistan kuinka odotimme bussia päiväkodin lähipysäkillä kolmenkymmenen asteen pakkasessa, kuopus kärryyn vilttien alle topattuna ja nämä kaksi isompaa vyötäröä myöten lumihangessa nolostelematta laulaa luikuttamassa. Emmekä tietenkään olleet pysäkillä keskenämme. Olen tänä jouluna houkutellut esiin samaa heläytystä, mutta turhaan. Ei nappaa. Ihan muita laulavat nämä kaksi keskenään. Kuoro taas ei laulanut missään.  

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en päässyt laulua kuulemaan. Olisin mielelläni toiminut tukijoukoissa ja lasten harrastusta tukenut, mutta eipä annettu tilaisuutta. Kyllä tuntuu epäreilulta, mutta kuin mantraa toistelen, että nyt on näin. Se on sellainen voimalause, jonka kuulemma pitäisi auttaa. Ihan oman keittiön pöydän ääressäkin olisin mielelläni fiilistellyt itseäni joulumielelle lapsosten heläytellessä sulosointuja. Kuuntelemisen sijaan oli siirryttävä lukemiseen. Luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, kun se kirjastossa vastaan sattui. Vessassa luin, kun se laulu on muuttunut kaoottiseksi älämölöksi jonka vain yöuni hetkittäin katkaisee, ja jonnekin sitä on pakoon päästävä. Onneksi löytyi Tuomaan keksimä isäntä minua viihdyttämään ja näyttämään, että kaikkeen sitä ihminen eläessään taipuu. Vaikka kelvollisen makkarakeiton keittämään. Kyllä on ihailtavaa, kun ihminen vielä aikuisiällä uutta opiskelee. Vaikka tietää, että vanhassa vara parempi, niinkuin nyt perunassa, ja muistaa siitä meitäkin muistuttaa. Ettei tarvitsisi kaikenmaailman plokeissa ja feispuukeissa roikkua minunkaan kun voi kirjaan tarttua. Onhan painetun sanan lukeminen sivistävääkin kaiketi.

Kyllä on vielä todettava, että lapsiperheessä on rajoituksensa. Kuten nyt kynttilöiden polttamisessa. Kaunis on elävä tuli, mutta minne sen uskaltaa sytyttää, kun huushollissa riehuvat piltit jotka eivät sääntöjä kunnioita. Kuten nyt vaikka, ettei saa sohvalla hyppiä tai pöydällä maata. Pöydällä makaa luvan kanssa vain joulukinkku. Ja luvatta pikkuinen tytär.

Onneksi löytyy huushollista kätevä isäntä, joka vaimolleen askarteli tällaisen vähän turvallisemman kynttilänpitimen. Jotain kaposta puuviilua siinä on metallipitimeen hyllyiksi laitettu, ja koko komeus kattolistaan ruuvattu. Melkein lasten ulottumattomissa se on, mikäpä nyt täysin olisi, ja kesällä siinä voi pitää vaikka kukkaruukkua. Aika pientä tosin. Jotta loistaa ne pienet joulukynttilät tänäkin jouluna, kun loistamaan pistetään.  

Ps. Nyt on näin, mutta ei se mieltä yhtään paremmaksi tee. Vaan kyllä selviää ihminen melkein mistä tahansa, niinkun nyt lumitöistä rivitalon etupihalla. Sitkeä on suomalainen nainen. Miehestä en mene sanomaan yhtään mitään. Mutta sen kyllä sanon, että lukeminen kannattaa aina. Mielensäpahoittajasta on hyvä aloittaa, jos kaipaa suhteellisuudentajua helpostinieltävässä muodossa.  

kesällä kerran

Kuulin, että meille viimein on luvattu talvi. Toivottavasti se tosiaan tulee! Tänään jo ihan pikkasen pyrytti, joten toiveikkaalla mielellä ollaan. Sitä ennen kuitenkin katsaus viime kesään. Sain kirahvilasta ja kesän lapselta haasteen on muistella mennyttä kesää kuuden kuvan verran. Kiitos siitä! Näin matkan päästä tarkasteltuna nousee esiin hyviä muistoja, vaikka silloin aikanaan tuntui arki rankemmanpuoleiselta.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Haasteen napatkoon mukaan se ken haluaa, minä en enää jaksa miettiä kuka ei tähän jo olisi vastannut. Nyt menen nukkumaan ja toivon, että herätessäni on maa valkoinen.

aika jaolla

 

Kirahvilan Kati pohti vanhojen taitojen elvyttämistä. Osu ja uppos, sillä olen itsekin tehnyt paluuta vanhojen harrastusten pariin. Toisessa on kyse liikunnasta. Huvituin huomatessani, että mieluisimmat tunnit oli luokiteltu fitness -nimikkeen alle. Mutta tekniikka on tuttua, ja siinä saa parhaimman hyödyn panokselleen. Tässä tapauksessa panos on aika. Jostain (blogista?) on jäänyt mieleeni lausahdus, että lapsiperheessä aika on sirpaleinen käsite. Sen allekirjoitan. Usein on lisäksi tuntunut, että lapsiperheessä oma aika on suoranainen epäkäsite. Jotain, mitä ei ole olemassakaan.   

 

Elämäntilanteesta johtuen olen pitkään harrastanut vain asioita, joita voi tehdä kotona. Neulominen ja bloggaaminen ovat sellaisia. Nyt, kun perheessä ei enää ole vauvaa, voi laajentaa reviiriä. Onhan se ihanaa, mutta myös stressaavaa. Nyt minun pitää jakaa aikaani useammalle taholle, ja harrastuksiin panostaminen tuntuu herättävän entistä enemmän syyllisyyttä. Että jumppaan ollaan menossa, vaikka pitäisi kirjoittaa gradua! Että kirjoitetaan blogia, vaikka pitäisi viettää aikaa perheen kanssa! Tai oikeastaan kirjoittaa sitä gradua. Jaa ettei se gradu etene? Oisko kyse priorisoinnista...? Ja missäs välissä sä tuon ehdit neuloa?!!

 

Pari viikkoa olen kulkenut jumpalla paljain jaloin. Nyt mulla on kengät kuin huutomerkit. Innolla odotan, koska alan tuntea itseni niin vakiintuneeksi liikkujaksi, että kehtaan hankkia jumppatopin mieheltä lainatun t-paidan tilalle.

Aikaa ei voi taikoa lisää, mutta ehkä jotain muuta voi? Järki sanoo, että itsensä hoitaminen vaikkapa kuntoilemalla on voimavarojen lisäämistä, jonka laiminlyöminen kostautuu. Siltipä olen laiminlyönyt. Ja silti tuntuu siltä, että jumppaan lähteminen on itsekkyyttä ja huonoa priorisointia. Vaikka tiedän, että on olemassa tervettäkin itsekkyyttä, ja ettei pyrkimys olla vain muita varten toteudu olemisena vain muita varten. Päinvastoin. Itsensä sivuuttaminen muuttaa ihmisen vain itsensä näkeväksi hirviöksi. Mikä on empiirisesti todistettu.  



Itsensä asettaminen prioriteettilistan kärkeen on vaikeaa useimmille äideille. Minäkin koen sen vaikeaksi, mutta olen tullut pisteeseen, jossa tarve asioiden muuttamiselle tuntuu niin huutavalta, että se on vain aloitettava jostain. Vaikka sitten itsekkäistä lähtökohdista. Pikkulapsiperheessä se kuormittaa koko perhettä. Ei riitä, että minä sitoudun liikuntaharrastukseeni - kaikkien on sitouduttava mahdollistamaan se. Jonkun on oltava lasten kanssa silloin, kun minä liikun. Sillä jollakulla on ehkä omat intressinsä ajankäytön suhteen. Lasten on kestettävä äidin poissaolot. Olen lyhyessä ajassa huomannut, että se pienikin poissaolo nostattaa ikävää, eikä se tunnu kivalta, etenkään jos takana on jo päivä päiväkodissa.

 

Priorisoi siinä sitten. Mieti, mikä on tärkeää. Veny vielä vähän, koska niin olet tehnyt tähänkin asti. Koska jousto loppuu?  

tautipesän tarinoita

 

 

 

Aika tylsiähän ne ovat. Ne tarinat meinaan. On mitattu kuumetta, käyty lääkärissä, annosteltu antibioottia ja muutettu suunnitelmia syyslomareissun suhteen. Ollaan kotona. Satanutkin on. Joten ei ihme, että suljetun paikan kammo iskee välillä. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle kera hirrrrr-vit-tä-vän huudon. Metakassa kunnostaudutaan erityisesti silloin, kun kaatuvat seinät kuuluvat legoista rakennettuun tilataideteokseen. Malleja on tasan kaksi, kuten kuvasta näkyy. Minä hallitsen ne molemmat, mutta lapset ovat selkeästi erikoistuneet: yksi rakentaa pyramideja, toinen laatikkotaloja, kolmas toimii kuulamurskaimena. Huutoon osallistuvat kaikki, mutta eri syistä.  

 

On myös mietitty syntyjä syviä. Kuivaharjoiteltu elämää ja rämmitty poikkeuksellisen syvällä. Tänään sen tajusin: olisi kai aika viritellä kirkasvalolamppu täksi talveksi. Mulla tosin saattaisivat toimia sellaiset korviin tuikattavat valotkin. Kuljeksisin päivät pitkät lamput korvissa ja kerrankin polla säteilis. Hoitotehollisesti kaksi tuntia päivässä pitäisi kyllä riittää, mutta tuskinpa tällä kaamoksenkestokyvyllä varustettu ihminen voi valohoidosta yliannosta saada.

 

Hyvässä lykyssä ne lamput toimisivat korvatulppinakin.   

on arkea elomme tää

 

Aika rientää! Se juoksee kuin huomaamatta, kun on mielekästä tekemistä. Ja etenkin silloin, kun olisi tekemistä, mutta tekemisen tielle tulee esteitä, kuten lapsen sairastuminen. Kuluneeseen viikkoon on mahtunut molempia.

 

Vaikka tekemistä on tuntunut riittävän, olen ehtinyt neuloakin. Tai ehkä juuri siksi olen ehtinyt neuloa. Kuumeisen pikkupotilaan kanssa valvoessa ehtii mietiskellä kaikenmoista. Kalkuloida neuletiheyksiä ja sen sellaista, jolloin ajatus on ollut valmis kun on ollut tilaisuus toteuttaa se. Ja puikkoihin tarttuminen tilaisuuden tullen auttaa pysymään kartalla. Joten kun ei olisi aikaa neuloa, kannattaa neuloa. Siitä tulee hyvä mieli.

 

Hyvä mieli tulee siitäkin, että saa valmista aikaiseksi. Joten mullahan on hyvä mieli nyt! Tällä kertaa pienesti vilautan vain. Löysin kivat napit.

 

kiehuu alla lelumeri

Olen näköjään ruvennut tarjoilemaan äärettömän huonoja kännykkäkamerakuvia vain siitä ilosta, että se on mahdollista. Tälle miljöölle kyseinen väline kuitenkin lähestulkoon tekee oikeutta. Ei siellä jalka jakaannu, vaikka kyseessä on sentään olohuone, joka kai on vähän epämuodollisempienkin kotien edustustila kuitenkin. Joissain kodeissa tämä kaaos on lastenhuoneessa. En tiedä, emmekö ole oikein sopeutuneet kahden kerroksen asumiseen, vai mistä se johtuu, mutta aikaa tulee vietettyä pääasiassa alakerrassa. Ja tärkeimpien tavaroiden pitää tietenkin olla käden ulottuvilla. Tuloksena jonkin sortin tavarakaaos, joka koostuu ajelehtivista leluista, keskeneräisistä neuleista, puoliksi luetuista lehdistä ja muusta vastaavasta. Puolueellisesti kuvasin tietenkin vain lelukaaoksen.

Mutta joskus käy niinkin, että kun kolmasti komentaa keräämään leegot laatikkoon imurin tieltä ja vähän avittaa alkuun, tarttuu tytärlauma pontevasti toimeen. Kokoaa ja järjestää. Haluaa lisäksi rullata matot ulos vietäväksi ja kopisteltavaksi. Loppujen lopuksi imuroikin hieman. Sitten ne pyyhkivät keittiön pöydän ja tuolit, ja ihan edustuskelpoiseksi jopa sen pahimman eli syöttötuolin. Auttavat tyhjentämään tiskikoneen ja kysyvät, mitä vielä voisi tehdä. Se jos mikä hellii sielua: kotikaaoksen selättäminen yhteistyön voimin. Eikä voi kuin tuumata, että ilman kaaosta tämäkin ilonaihe olisi mennyt ohi. Siunattu kaaos!

omenoita poimimassa

Reissu oli pikemminkin symbolinen kuin pyrkimyksellinen. Piirakan verran saimme kuitenkin saalista. Ja haavelistani piteni omenatarhan verran. Se ei olekaan vähän se. Oikeastaan yksikin puu riittäisi.

Edit. iPhonen bloggerin-sovellus näköjään heittää kuvat tekstin perään. Tietääkö kukaan, saako niitä laitettua toisin päin?