nappisormus

Edellisen postauksen lapsi. Kirpputorinappi ja piippurassia. Lopputulos on yksinkertaisen kaunis. Käyttäisin itsekin, ilman sitä piippurassia. Ja ihailtavaa kekseliäisyyttä lapselta, jolla on käytössään valitettavan rajallinen materiaalivalikoima. Piti googlata miten se tehdään oikeasti. Löysin esimerkiksi ohjeen, jossa sormuksen rengas on taivuteltu rautalangasta. Käyttömukavuus ei vain oikein vakuuta, eikä rautalangan taivuttelu tunnu lapselle sopivimmalta tekniikalta. Valmiit, keskeltä auki olevat (muoviset?) sormuspohjat joita löysin eivät myöskään houkuttele. Jonkinlaisia sormuspohjia näyttäisi kyllä löytyvän, mutta ei nyt äkiseltään sellaista joka itseäni miellyttäisi.  

siinäpä vasta kiltti lapsi

Vanhemman polven kasvattaja ihasteli kanssapuistoilijan jälkikasvua: siinäpä vasta kiltti lapsi! Kertoman mukaan lapsi on varsin vaivaton, oikeissa asioissa omatoiminen, mutta ei pistä vastaan vanhemmilleen ja tekee niin kuin käsketään. Kaikin puolin niin kiltti lapsi. Vaikka tahtoakin kuulemma löytyy, ei lapsi tositilanteessa sano vanhemmilleen vastaan. Ja  kun lähdön aika tuli, se todellakin sujui jouhevasti, ilman vastalauseita.

Tietenkin tämä särähti sieluuni, sillä lasta ihasteltiin nimenomaan kontrastiksi minun kurittomille kakaroilleni, jotka riehuvat ja ovat kovaäänisiä. Sotkevat ruokapöydässä, tappelevat keskenään ja sanovat aikuisille vastaan. Temppuilevat, kiukuttelevat, venyttävät rajoja ja ovat vaativia aikuista kohtaan. Ja saavatpa joskus periksikin, sillä mielestäni hyvää perustelua ei pidä väheksyä vain siksi, että se tulee lapsen suusta. Vanhempana toki loukkaannun, kun minua arvostellaan - kukapa ei? - mutta saadessani kuulla etten koskaan tule saamaan tuota lasta kuriin minä myös hämmennyn. Kuriko on kasvatuksen päämäärä? 

Kehuttaessa kilttiä lasta tuodaan usein esiin lapsen tahto ja uhmakkuus. Että tahtoa löytyy tästäkin lapsesta, ja tämäkin lapsi voisi olla hankala - mutta ei ole. Voisi ajatella että kasvatuksessa kyse on siitä, että vanhemmat määrittelevät lastaan kasvatuksen kautta, mutta suhteessa ulkopuolisiin tarkkailijoihin asetelma on päinvastainen: kyse on siitä, että lapsi määrittelee vanhempansa käytöksellään. Siksi ei riitä, että lapsi on vain kiltti. Kiltin lapsen "hankaluutta" täytyy korostaa, jotta vanhempien onnistuminen kasvattajina käy selväksi.  

Olennainen kysymys tietenkin on, täytyykö ihmislapsen ylipäätään olla kiltti. Kiltteyskin tuntuu merkitsevän eri ihmisille hyvin erilaisia asioita. Minun mielessäni sanalla on hieman negatiivinen kaiku ja se merkitsee pitkälti asioita, joita lapsen ei ole välttämätöntä oppia. Koen myös pärjääväni lasteni kanssa, vaikka he eivät olisikaan kilttejä. Kasvattajana olen neuvotteleva ja annan tilaa lasten näkökulmalle, mikä ehkä merkitsee, että annan heille luvan haastaa itseni. Toki koen usein riittämättömyyttä ja turhautumista, sillä lapset, jotka haastavat vanhempansa ovat joskus aika raskaita elämänkumppaneita. Usein koen myös kanssa-aikuisten reaktioiden kielivän, että kiltteyden ihannointi istuu tiukasti suomalaisessa kansanluonteessa. Ja tämä sosiaalinen ristipaine aiheuttaa tietenkin oman ahdistuksensa.

Mutta tietoisesti olen valintani tehnyt. Ihailen lasteni itsenäisyyttä ja toimintakykyä silloinkin, kun he saattavat minut kasvattajana huonoon valoon. Ja silloin, kun turhautuneena taannun kinaamaan samalla tasolla heidän kanssaan ja saatan ihan itse itseni huonoon valoon. En väitä, etteikö kilttikin lapsi voisi olla itsenäinen ja toimintakykyinen, mutta nämä ominaisuudet eivät tule ensimmäiseksi mieleen kiltteyden käsitettä määritellessä. On eri asia olla kiltti kuin olla kohtelias, reilu, empatiakykyinen ja kyvykäs huolehtimaan niin omasta kuin toisen hyvinvoinnista. En väitä, että kiltti lapsi merkitsisi samaa kuin nujerrettu tahto, mutta yleensä lasta kehutaan kiltiksi juuri silloin, kun hän ei osoita omaa tahtoa. Vaan oletteko koskaan kuulleet kenenkään kehuvan kiltiksi kovaäänistä, reilusti tilaa käyttävää, oman mielipiteensä esiin tuovaa, ehkä sottaistakin lasta?  Ilman muttia?

kuvaamisen sietämätön vaikeus

Neulominen on kiehtova harrastus, jota moni neuloja haluaa reflektoida blogin välityksellä. Myös neulebloggaaminen on kiehtova harrastus, joka tarjoaa neulojalle ihan uudenlaisia haasteita. Neulominen itsessään on melko yksinäistä puuhaa, vaikkakin tietysti kivempaa kaverin kanssa, mutta neulebloggaamista on vaikea harrastaa yksin. Kirjoittaminen toki sujuu yksinkin, mutta entä kuvaaminen? Neulebloggaajan paras kaveri on kuvaustaitoinen ja erittäin motivoitunut. Kumman tahansa ominaisuuden puuttuminen aiheuttaa väistämättä jonkinlaisia vaikeuksia, mutta jos valinnanvaraa on, suosittelen panostamaan motivaatioon. Koska kuvaajasta on iloa vain, jos se kuvaa. 

Motivoituneen kuvaajan puutteessa alkaa äkkiä kaivata apuvälineitä kuten jalustaa ja itselaukaisijaa. Monta bloggausta olen lukenut senkin metodin heikkouksista. Uskon kuitenkin, että se peittoaisi mennen tullen tämän, joka on minun ulottuvillani: kännykkäkamera lapsen kädessä. (Järkkäriähän sille ei missään tapauksessa uskalla antaa.) 

"Kulta, kun äiti haluaisi tämän pipon siihen kuvaan, niin että voisitko tulla vähän lähemmäs." 

"Tule nyt ihan oikeasti vähän lähemmäs!" 

Samalla kun pitkämielisinä ja kärsivällisinä motivoidaan ja houkutellaan lasta oikealle kuvausetäisyydelle, ohjeistetaan pitämään kunnolla kiinni kamerasta puhelimesta. Viimeksi se lipsahti hankeen ja kastui sen verran, että pysyi mykkänä kokonaisen vuorokauden. 

Malli/Pattern: Pipa by Veera Välimäki (pesukone huovutti viimevuotisen) 

Lanka/Yarn: Louhittaren Luolan Pohjanneito (Lyijy) 

Puikot/Needles: 3 mm ja 3,5 mm 

Kun etäisyys alkaa olla kohdillaan, saadaan vielä jännittää esimerkiksi sitä, osuiko kohdistus suunnilleen oikein. Tässä osui, mutta useimmissa kuvissa varsinaisesta kohteesta näkyy siivu jommassakummassa laidassa. Tai sitten kamera sattuu tärähtämään juuri kuvanottohetkellä. Värejähän se toistaa joka tapauksessa vain sinnepäin, eikä kuvanlaadustakaan voi olla turhan tarkka. 

Varmuuden vuoksi, ja joskus siksi ettei paikalla ole edes sitä lasta, täytyy yrittää kuvata myös ihan itse. Selfieissä on omat ongelmansa: Kuvakulma on liian lähellä, mikä saa nenän näyttämään valtavalta ja kasvot muutenkin kummallisen kuperilta. Jostain syystä tulee kuvattua alhaaltapäin ja siten myös  katsottua alas, mikä tietysti korostaa kaksoisleukaa, siis niilläkin joilla sellaista ei edes ole. Ja entäs katse? Mihin sitä oikein pitäisi katsoa? Helposti tulee kohdistettua katse suoraan puhelimeen kameraan. Mikä vetää kulmat hieman ryppyyn ja näyttää siltä että kuvaa tässä otan, mistäs sitä pitikään painaa...  

Kameran ohi katsominen taas saa sinut näyttämään hyvässä tapauksessa hieman poissaolevalta. Yleensä kuitenkin hullulta tai humalaiselta. Kohdistusongelmat, joita näköjään esiintyy myös aikuisilla, voivat vahvistaa tätä vaikutelmaa. Kuvia purkaessa kannattaakin sitten unohtaa turha itsekriittisyys ja oikaista siitä, missä aita on matalin. Jotta jotain tulisi edes joskus blogattua. 

loop & loom

Millä lahjoa neulojan lasta? Kummitäti lahjoi omaa tytärtäni Loop & Loom-askartelupaketilla, mikä oli neulojan mielestä erittäin onnistunut idea. Loop & loomit ovat kuulemma kauhean suosittuja kouluikäisten keskuudessa. Pakettiin kuuluu alusta, muovinen virkkuukoukku ja pussillinen pieniä, erivärisiä kumilenkkejä sekä muovisia s-kirjaimen muotoisia pidikkeitä, joilla valmis ranneke kootaan. 

Kumilenkit viritellään alustaan ja silmukoidaan erilaisiksi muodostelmiksi koukun avulla. Yksinkertaisin asettelu valmiiksi "virkattuna" näyttää tältä.  

Minuun itseeni tämä muovinen eleganssi ei oikein iske, mutta on hauska seurata sivusta kun muksut kehittelevät erilaisia väriyhdistelmiä. Meininki on kuin kirjoneulojien kokoontumisajoissa. Esikoululainen oppi rakentamaan alkuasetelman itsenäisesti parilla harjoituskerralla. Tänään pohti, pitikö alusta kääntää kun kuminauhat on pujoteltu pidikkeisiin. Totesi sitten vastausta odottamatta että piti, koska "muutenhan se lähtee purkautumaan kun ensimmäisen lenkin nostaa". Lapsen hahmotuskyky on hämmästyttävä! Se ei nimittäin jokaiselta aikuiseltakaan luonnu. Ketjun rakenteen näkeminen vaatii samaa hahmotuskykyä kuin pitsineuleesta karanneen silmukan tavoittaminen. Itse olen kehittänyt kykyni neulomalla ja paljon, mutta mukulalta se näköjään löytyy luonnostaan. Googlesta löytyy jos jonkinmoista ohjetta erilaisten rannekkeiden tekemiseen (pikkutyttöjen tekemät videot ovat minusta jotenkin hellyttäviä). Täytynee ruveta etsimään monimutkaisempia malleja, jotta saadaan lapselle hieman enemmän haastetta. 

piparinleivontaa

Olen todennut, että pipareita leipoessa on päätettävä, aikooko 1) leipoa täydellisiä pipareita, vai 2) järjestää lapsille ohjelmaa. Olen päätynyt jälkimmäiseen, koska täydellisyys, leivonta ja minä emme joka tapauksessa koskaan kohtaa. Ja koska epäilen, että muutaman vuoden kuluttua saan kuitenkin viihdyttää piparisavotalla ainoastaan itseäni. Mutta en kyllä kehu että homma menis kuin stömröössä ja äiti todella hehkuis levollisuutta ja lämpöä yhteisen puuhastelun äärellä. 

Hommahan toteutetaan niin, että edellisenä iltana keitellään iso satsi piparkakkutaikinaa jääkaappiin tekeytymään. Sitten huolehditaan kädet pestyiksi, tukat ponnarille ja koetetaan pitää hermot kurissa kaulintavaiheessa. Varotaan kaulitsemasta kärsimättömille sormille. Annetaan lasten käytellä muotteja. Purraan kieleen silloin, kun tekee mieli puuttua vaikkapa leikkuusuunnitelman epätaloudellisuuteen. Ja muistetaan, että se piparitaikina maistuu kaikkien mielestä paremmalle kuin valmiit piparit. 

Taikinaa pitää olla niin paljon, että jokainen halukas saa tehdä riittävän monta piparia ilman, että kertaalleen lämmennyttä taikinaa tarvitsee ottaa uudelleen kaulittavaksi. Loppu taikina leivotaan sitten seuraavana päivänä. Tai yksin illalla, kaikessa rauhassa. 

älä sulje oveasi joulutontulta

Monessa blogissa alkaa tänään joulukalenteri. Täällä alkaa sellainen, johon osallistuisin, jos joulun alla olisi aikaa. Olen kuitenkin toistaiseksi sidottu tenttikirjoihin, ja stressi näyttää tyypilliseen tapaansa oireilevan innottomutena. Neule on käsissä, mutta ei kiinnosta pätkän vertaa! Onneksi tiedän kokemuksesta, että se on ohimenevää lajia. Eikä parempaa keinoa intomielen kiusoitteluun ole kuin pieni työ ja herkulliset värit. Ehkäpä aloitan yllätyssukat myöhässä. Tai sitten keksin jotain ihan muuta. 

Tässä blogissa ei joulukalenteria avata tänäkään vuonna. Mutta näin joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi avataan viimeinen kuukausi kalenterisarjasta vuodenkierto kaksivuotiaan silmin. Mitä sieltä löytyykään? Jos lasta on uskominen, niin joku, jolla on tuomisina paljo, paljon iloa. 

puhalluskukkia

Puhalluskukka viime kesältä.

Ei mulla tähdellisempää asiaa vielä tässä vaiheessa. Pyörälenkillä opin aivan uuden termin: tienvarsi oli täynnään puhalluskukkia.  

(Raitaurakka alkaa olla loppusuoralla. Päädyin sitten konventionaalisempaan ratkaisuun. Epäusko alkaa haihtua. Siitä saattaa tulla peräti käyttövaate.)

tilataidetta patiolla

Kesän parhaita juttuja? Saippuakuplat, polkupyöräily, puissa kiipeily tietenkin. Paljain jaloin kävely. Pitkät valoista illat ja se, että kaverit tavoittaa helposti koska kaikki ovat koko ajan pihalla. Katuliidut ovat myös aika pop. Ostimme viime keväänä saavillisen erivärisiä liituja. Koko kesän portaillamme oli pakasterasiassa pieni käsivarasto. Ja pihatiemme kirjavaksi koristeltu.

Hieman jännitin naapureiden reaktiota näihin tilataidenteoksiin. Vaikka katuliiduthan eivät sotke juuri muuta kuin piirtäjän sormia, ja kuvat huuhtoutuvat pois sateen mukana. Onneksi sanomista ei tullut, vaikka kuvat ulottuivat kyllä melko kauas kotioveltamme.

Tänä kesänä uusiksi.

neulebloggaajan lapsiarkea

"Haluutko hei ottaa kuvia äitin puhelimella?" 
 

Malli/Pattern: Hay cardigan by Veera Välimäki

Lanka/Yarn: Tosh merino light (well water)

Puikot/Needles: 3,5mm, resorit 3mm

Yritätkö kattoa ettei sormet mee sen kameran linssin eteen, siinä äskeisessä kuvassa oli vaan sun sormi. Ja tähtäätkö vähän enemmän tänne, niinku mua. Sillai että näkyy tää villatakki, kun äiti oikeestaan haluais kuvia just tästä takista. Niin tästä minkä neuloin pääsiäisenä. Mikä on roikkunut ravelryjonossa niin pitkään että poistinkin sen sieltä. Nyt vaan keksin että tää vois olla hyvä malli tällaseen pienen kevyen takin tarpeeseen, ja saisin neulottua pois ne kolme vyyhtiä joita oon marinoinut varmaan kaks vuotta jo. Tai kolme. Aloin sitten epäillä ettei ne riitä, ja hain neljännen varalle. Kolmesta jäi sit pari pientä nöttöstä tähteeksi. Sen neljännen palautan ensi viikolla.  

 Ootas nyt  mä vähän oikaisen tätä helmaa. Pitäis oikeestaan kuvata mekon kanssa, kun siten tää olis parhaimmillaan. (Pitäisköhän oikeesti opetella stailaamaan blogikuvat?) Neuloessa kyllä kuvittelin että tästä tulis pidempi, mutta hyvä tää on näinkin. Tää pituus toimii mekkojen ja hameiden kanssa. Mun makuun vaan on farkkujen kanssa liian lyhyt. Kun tuntuu, että nykyään mun paidanhelman pitäis ylettää ainakin polviin, että se peittäis riittävästi. Niin että jos olisin tajunnut että siitä tulee näin lyhyt, olisin neulonut pituutta enemmän. Onneksi en tajunnut, koska olisin varmaan neulonut liikaa. Mutta luultavasti en riittävästi. Mun kropalle neuleen on oltava riittävän lyhyt tai riittävän pitkä, ja se tuntuu menevän niin, ettei mulla rohkeus riitä ensimmäisen eikä kärsivällisyys jälkimmäiseen. Ja kato toi alin nappikin osu kiireessä vähän liian ylös, kun pikasesti ennen ulos lähtöä ompelin. Noi liepeet näyttää nyt ihan eri mittasilta. Ei ne oikeesti oo. Mut mä korjaan ton napin ja otetaan sit paremmat kuvat. 

Hyvä tästä kuitenkin tuli. Mielelläni käytän. Ja ihanasta väristä nautin. Kiva oli neuloakin. Ohjeessa on ilmeisesti virheitä (ainakin suunnittelijan nimi väärin!), mutta en niitä edes huomannut, koska tapanani ei ole nykyään kauheasti laskea silmukoita tällaisessa yksinkertaisessa mallissa, jossa silmukkamäärät eivät vaikuta mallineuleeseen. Ja kun säädin vielä vähän kahden koon välillä, koska neuletiehyteni oli suurempi kuin ohjeessa. Takki neulottiin alhaalta ylös, jota olen nyt tehnyt aika riittävästi ottaen huomioon ettei se ihan lempikonsepti ole. Mutta tulipa samalla tarkistettua, että hihaohjeeni oli oikein ajateltu ja toimii. Tämä istuu lisäksi paremmin tuosta kainalon alta, eli Acerissa oli tosiaan joku kumma bugi suhteessa mun kroppaan. Nappilista tässä kyllä aukeilee hassusti, ja ehkä olis voinut neuloa muutaman lyhennetyn kerroksen tekemään lisätilaa rinnoille. Mutta hei, mähän olen alkanut harrastaa liikuntaa taas ihan intensiteetillä, joten ehkä mä en kohta tarvitse sitä lisätilaa! (Buahhahhaa...)

Annas nyt se puhelin äitille, ehdit vielä pyöräillä vähän ennekuin mennään sisälle syömään. 

proto

Malli/Pattern: Raituli by Marja Suomela 

(löytyy myös Soppaa ja silmukoita-blogista)

Lanka/Yarn: Louhittaren Luolan Väinämöinen (lyijy ja antiikki)

Puikot/Needles: 3mm, resorissa 2,5mm

Ajattelin että keltainen ja harmaa on kiva yhdistelmä. Neuloin resorin keskikoon mukaan ja lisäsin silmukoita ensimmäisellä sileällä kerroksella. Koska olen löysien mallien ystävä, neuloin pituutta reilummin. Mutta pipost tulikin liian napakka minun päähäni. Esikoinenkaan ei sitä suorilta kelpuuttanut, vaikka hänen päähänsä se koon puolesta sopii. Mutta kuopus halusi kokeilla. Pieneen päähän pituutta on ihan liikaa, se täytyy viikata takaraivolle talteen. Päiväkodissa eivät pärjää viikattavan mallin kanssa, joten lupasin neuloa sellaisen, joka istuu päähän ilman kommervenkkejä. Neiti keskimmäinen tilasi itselleen samanmoisen, tarkoin speksein. Ja itsekin olen edelleen vailla kevätpipoa.

 

Raitapipotehdas siis käynnissä. 

feministiäidin dilemma

Fashion Law in Finland-blogissa kerrottiin Ugandan kieltäneen naisilta "liian paljastavan" pukeutumisen. Syy on vanha ja paljon käytetty: naisten velvollisuus huolehtia miesten moraalista. Pannassa ovat erityisesti polvet paljastavat hameet. Kielto on johtanut naisten ahdistelun lisääntymiseen. Miesjoukot ovat ryhtyneet tekemään mielestään liian paljastavaksi pukeutuneille naisille "siviilipidätyksiä", joiden yhteydessä naiset ovat joutuneet väkivallan ja häpäisyn kohteeksi. Vaikka poliisi on moisen toiminnan tuominnut, ugandalaisten naisten riski joutua väkivallan kohteeksi pukeutumisensa tähden on todellinen.

Ahdistelun lisääntyminen ei ole mikään ihme, sillä pukeutumiseen kohdistettu rajoitus oikeuttaa sen. Kiellolla vastuullistetaan naiset ahdistelluksi joutumisesta jonkin sinänsä triviaalin seikan - tässä tapauksessa hameen pituuden - perusteella, ja se antaa ahdistelijoille luvan toimia. Toimintaan kohdistuva näennäinen kielto on turha, koska hamerajoitus välittää kuitenkin viestin, jonka mukaan vastuu ahdistelluksi joutumisesta on naisilla. Hehän voisivat välttää sen käyttämällä riittävän pitkää hametta.

Sanon hameen pituutta triviaaliksi seikaksi, koska kaikki perustelut, joilla vastuullistetaan naiset mahdollisesta tai toteutuneesta väkivallan kohteeksi joutumisesta, liittyvät aivan muuhun kuin siihen konkreettiseen toimintaan, jota naisilta odotetaan, on se sitten riittävän pitkään hameeseen pukeutuminen tai turvallisten kulkureittien valitseminen. Väkivalta on joko sallittua tai sitten se ei ole. Minihameella tai kulkureiteillä ei pitäisi olla sen kanssa mitään tekemistä.

Ja miksi kirjoitan tästä? Kolme tyttölapsen äitinä ja tällä koulutustaustalla en voi välttyä pohtimasta sukupuolen tuottamia ongelmia. Minun pitäisi valaa lapsiini luottamus siihen, että maailma on heille auki. Että omana itsenään olemisen ei pidä johtaa minkäänlaisiin - virallisiin tai epävirallisiin - sanktioihin. Ettei pukeutumisen perusteella saa tuomita puoleen eikä toiseen, ja ettei väärin kohdelluksi joutuminen ole koskaan oma vika. Mutta joudunkin avaamaan prinsessamekkoihin ja myöhemmin vähän isompien prinsessojen mekkoihin koodattuja piiloviestejä. Joudun opettamaan, että kulkureittinsä valitseminen on viisasta. Joudun kertomaan, että meillä on lasikatto ja symbolista syrjintää, jonka olemassaolosta suuri osa ihmisistä ei edes halua tietää. Ja että ne minihameet liittyvät muuten siihenkin.

Ja joudun miettimään, rakennanko näin tyttärilleni rajoja, joita ei olisi, ellen niitä osoittaisi. 

Feministiäidin dilemma.

perhe kooss'

Perhe oli poissa viikon. Nyt ne ovat taas kotona.

Ehdin katsella kämppää sillä silmällä. Näkee, että täällä asuu lapsia. Mietin, miltä täällä näyttää viiden vuoden kuluttua, tai kymmenen, kun kaikki kuvittelevat olevansa riittävän isoja halveksiakseen lapsellisuuksia. Tai viidentoista vuoden kuluttua, kun ne lentävät pesästä yksi toisensa jälkeen. Tai kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, kun kaikki kaivetaan taas esiin lapsenlapsia varten. 

Sitten mietin, että minulla ilmeisesti on mielikuva aikuisten ihmisten kodista.
Se tulee joistain olemassaolevista kodeista, joissa joskus vierailen.
Totesin, että mielikuvani on ankea. Joten vastustan sitä, tai mörökölli minut vieköön.

maalari maalas lunta

Talvi tuli ja näyttää ikävästi siltä että on myös hyvää vauhtia menossa. Olemme kuitenkin ehtineet harjoittaa lapsosten taitoja suomalaiskansallisten talvilajien - luistelun ja hiihdon - parissa. Jälkimmäinen tosin jäi viidenkymmenen metrin pikataipaleeksi jäisellä ladulla. Sen verran monta kaatumista ja itkupotkuraivaria ehdittiin silläkin matkalla kokea, että korjaava suoritus olisi paikallaan ikävän muistijäljen torjumiseksi. Niin että rati riti ralla, laita talvi halla vielä lunta ja pakkasta ainakin yhden hiihtoreissun verran. Mielellään tietysti useammankin, ettei monojen ja luistinten käyttöhinta kirpaisisi ihan niin pahasti. Ja positiivisen kokemuksen takaamiseksi sitä latua olisi paras riittää makkaranpaistopaikalle saakka.

Onneksi sään lauhtumisesta voi myös ottaa ilon irti. Tytöt maalasivat kiukkulintuaiheisen lumi-installaation mummulan takapihalle joulun tienoilla, jolloin se mainittu takapiha taisi olla liki ainoa Suomen kolkka, jossa lunta oli. Mutta nythän sitä riittää joka paikassa, ja juuri sopivan nuoskaisena. 

tontun tuomisia

Tänä vuonna joulukuu on ollut sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti musta ja sateinen. Välillä tuntui, ettei joulu tule ollenkaan. Välillä tuntui, että se tulee liiankin nopeasti. Kiireen keskellä perinteiset jouluaskaret jäivät tekemättä ja tuli itkettyä itku jos toinenkin omaa riittämättömyyttä, kanssaeläjien ymmärtämättömyyttä. Mutta suomalaisella sisulla sätkitään, ja itseen kohdistetun armollisuuden varassa. Viime kädessä täytyy muistuttaa itselleen ettei mikään synny siitä, että täytyy. Niinpä harakkalan joulutunnelma luodaan ostopiparein ja sytytetyin kynttilöin. Kannetaan kuusi sisään ja annetaan lapsille vapaat kädet. Päätetään siivota kaapit ja komukat vaikka juhannukseksi. Istutaan alas ja huomataan: talven pimein hetki on jo takana.

Onneksi lapsukaiset toivat joulun kotiin. Kuvan tontun maalasi koululainen. Kuopus lauleskelee olemaan sulkematta ovia joulutontulta. Tontulla on tuomisina paljon iloa. 

Jätetään ovet raolleen tontun tuomisineen tulla. 

Hyvää joulua!     

hello, kitty!

En ole koskaan tykännyt erikeepperitouhuista, mutta tyttäret ovat sitäkin innokkaampia askartelijoita. Olen harmitellut etten osaa enempää olla avuksi siinä hommassa, mutta eiväthän nuo näytä minua kaipaavankaan. Viisivuotias leikkasi hahmot kiiltokuvista ja liimasi jäätelöpuikkoihin. Olen aika kohtuuttoman ylpeä toisen ideoista! Keittiön lattia on tietenkin paperisilpun peitossa, ja tuo levollisen näköinen kaveri ehti käydä tappelussa ennenkuin pääsi valokuvattavaksi. Ihan tavallista arkea meillä. 

kuopus täytti kolme vuotta

Suloiset, mutta monella tapaa raskaat juhlat on nyt juhlittu. Kiitos heille, jotka juhlivat kanssamme  ♥

niitä eilisiä

 

Koululainen oli myös piirtänyt isänsä kuvaavasti: 

tutut vaatteet, parransänki ja tietokonelaukku. 

Iskä menossa töihin tai tulossa töistä. 

Laukku on mukana aina yönylireissuun lähtiessä tai sieltä tullessa. 

Iskä aina reissussa tai  reissusta tulossa.

minun isi

Tällaisia kunniamerkkejä jaettiin tänä aamuna koulun juhlasalissa.

laavulla

   

Oli kesä. 

Nyt on syksy. 

Mutta kujeet samat. 

Vain keli kirpakampi, 

eväsleivät yhtä herkulliset.

tilaustyö puikoilla

 

Että voi neulominen joskus maistua puulta! Vaikka kaiken järjen mukaan tekeillä olevan työn pitäisi olla erityisen mieluinen. Neiti keskimmäinen nimittäin takertui lankoihin aivan itse KodinYkkösillä seikkaillessamme, ja tilasi niistä "sellaisen tunikan tai mekon". Sitähän pitäisi tikutella oikein isolla ilolla! Vaan kun ei. Jo nuo ohjeen mukaiset hihan levennykset joka kolmannella kerroksella näyttävät tuottavan epäilyttävän kapeat hartiat. En myöskään ole aivan varma omasta päätöksestäni oikaista kauluksen aloituksessa. Sen päätöksen tein kuitenkin siksi, että valitsemamme lanka tuntui  taipiuvan kierteelle kovin kankeasti. 

Ja lankahan tässä suurimman surun tuottaakin. Tyttönen himoitsi nimittäin jotain Novitan puuvilla-viskoosia, jonka heti näppituntumalta kamalaksi totesin. Ja jonka nimen unohdan joka kerta heti sen vyötteestä tarkistettuani. Ja minä hairahdin, koska ajatus neulomisesta lapsen oma-aloitteisesti esitetyn toiveen mukaisesti tuntui niin miellyttävältä. Langan tuntuma on muovinen ja se halkeilee jos puikonpää sujahtaa silmukkaan vähänkään huolimattomammin. Halkeiltuaan sen säikeet muuttuvat kuin taikaiskusta hötöksi, jota on lähes mahdoton koota uudelleen silmukan muotoon, joten nuo halkeilut jäävät ikävästi näkyviin neulepintaan. Langan väri, joka kaupan räikeissä valoissa näytti ihan siedettävältä, suorastaan särkee silmiäni täällä kotona. Omat "oikeat" neulelankani näyttävät sen rinnalla niin ihanan murretuilta ja turvallisilta. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt valita se aniliininpunainen, jota myös oli tarjolla. Mutta päädyimme kuitenkin tähän. Ja tätä nyt neulotaan. Miten ikävä onkaan neuloa, kun lopputulos tuntuu jo etukäteen olevan pilalla huonon lankavalinnan vuoksi! 

Voi kurjuus. Toivoin, että tämän vuodatuksen myötä kykenisin suhtautumaan neuleeseen hieman suopeammin. Mutta kirjoitettuani kaiken ulos olenkin valmis siirtämään sen ikuisesti ufoutuvien kastiin ja luomaan silmukat uuteen, parempaan yritykseen. Virkkaamaan hirviölangan joksikin, jona se ei voi ketään vahingoittaa (tiedän kyllä, etten koskaan tule sitä tekemään). Käykö teille koskaan näin? Ja miten silloin toimitte?