muista elää ja muita ihania

Lähiaikojen pienet ihanimmat ovat ehdottomasti töiden kautta saatu Efva Attlingin tekstilaatalla varustettu rannekoru sekä H&M:n Homen mustalla läntillä varustettu astia, joka on siis kaveri aiemmalle kanilautaselle.

Rannekoru on ollut joka päivä ranteessa muistuttamassa elämisestä, lautaselta olen testannut ainakin munakkaan sekä karhunvatukkavadelmapiirakan syöntiä. Molemmat toimivat. Tiukimmin mukana menossa on ollut kuitenkin metallinvärinen kahdeksankulmio. Sen kevyt muoto lohduttaa oikeassa kädessä myös niinä päivinä kun vasemman käden nimetön tuntuu erityisen tyhjältä. Onneksi hieman lohdutti se piirakkakin.

eroista ja kynsilakasta

Eroaminen on kamalaa, siitä ei pääse mihinkään. Kynsilakat, sisustusasiat ja hiustenvärjäys eivät ole. Siitäkään ei pääse mihinkään. Kommenttiboksissa pohdittiin taannoin, olenko niitä jotka tuntuvat vain porskuttavan rinta rottingilla kohti uutta elämää ilman sen suurempia tunnekuohuja. Jäin miettimään asiaa ja myönnän, että täällä blogin puolella onkin nähty enemmän uutta puhdsta keittiötäni kuin likaisia yksityiskohtia kahden aikuisen ihmisen riidoista.

Tunnistan kyllä kommentissa kuvaillun ihmistyypin. Se on se tyyppi joka eron jälkeen laihtuu, leikkaa hiukset, näyttää säteilevältä ja kertoo innoissaan lähtevänsä Itävaltaan viikonlopuksi ja ostavansa sen jälkeen uuden nahkasohvan. Siis ei Jyrki vaan ollut mua varten tiedätkö.

Minulla ei ole varaa nahkasohvaan ja hiuksetkin lyhenivät jo ennen eroa. Tuossa ihaniin asioihin keskittymisessä on kuitenkin avain tähän kaikkeen. Minä en kirjoita kynsilakasta siksi etteikö sydän olisi riekaleina vaan siksi, että tarvitsen jotain joka pitää minut järjissäni tämän kaiken keskellä. Jotain tavanomaista, helppoa ja ihanaa. Jotain yksinkertaista ja selkeää edes hetkeksi jotta voi ajatella ne rumimmat ja hankalimmat ajatukset vasta yöllä makuuhuoneen patjalla pimeydessä yksin.

Eroja on myös erilaisia. Vauvapalstoilla ruoditaan parasta aikaa sylki roiskuen syitä bloggaajien eroihin, pohditaan, että pitääköhän ne enää edes blogia sitten. Puhutaan rumasti vieraista ihmisistä ja arvaillaan syiksi ihan absurdeja asioita. Eikö heistä (teistä?, tämähän linkataan sinne kuitenkin) kukaan ole muka eronnut itse ja tiedä miltä se tuntuu? On eroja, joihin päädytään yhtäkkiä, on eroja, joiden syyt ovat kalvaneet pitkään, on eroja, jotka tulevat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja on eroja, joissa hiivutaan erilleen. On niitä eroja, joissa vain toinen haluaa erota ja sitten on niitä, joissa molemmat ovat ainakin siitä eroamisesta samaa mieltä vaikkeivät muusta olisikaan.

Myös reagointi eron jälkeen riippuu eron syistä ja muodosta. On helpompi lähteä Itävaltaan jos on yhteisymmärryksessä kasvettu erilleen kuin silloin jos taustalta paljastuu jotain rumaa ja raakaa. Joidenkin erojen jälkeen itketään vanhalla sohvalla kuukausikaupalla, toisten jälkeen mennään sinne sohvakauppaan ostamaan uusi. Omia syitäni en tarkoituksella ole halunnut täällä avata, ne lukekoon rivien välistä ketkä lukevat. Detaljit kuuluvat vain minulle ja meille. Meikkiosastolla olen kuitenkin vieraillut.

Eroa seuranneista tunteista, käytännön asioista ja kynsilakasta sen sijaan voin ja haluan kirjoittaa mielin määrin. Siitä millaista on muuttaa, juoda aamukahvia yksin ja kaksin O:n kanssa, värjätä hiukset vaaleiksi, laittaa makuuhuoneeseen verhot ja herätä O:n vierestä aamulla. Siitä minä haluan kirjoittaa. Niistä asioista jotka tällä hetkellä muodostavat minun elämääni ainoat normaalit rutiinit ja jotka pitävät minut kiinni todellisuudessa.

Niin että, minä aion seuraavaksi lakata kynteni Make Up Storen sävyllä Claire ja hakea toisen kupin kahvia. Millä sinä selviät tästä päivästä?

deep shit ja mon amour

Silmäpussien koosta voi laskea viime päivinä soitettujen virallisten puheluiden määrän. Hiuksissa näkyy kiire ja väsymys. Kaksoisleuassa suruun syöminen.

Päällä on turvavaatteita kaksin kappalein. Niitä mustia, jotka suojaavat suurelta maailmalta. Siipitunikassa on jo pieni reikä helmassa, mustan hupun sisältä ei kukaan näe raskasta painolastia.

Huppari on uudempi tulokas, outlet-löytö Numphilta. Se oli minulla päällä kun ero tuli. Suojasi kai silloinkin.

Selkäpuoli julistaa ironisesti, että Mon Amour. Sydän sanojen keskellä on yhtä musta kuin minulla siellä vaatteiden alla turvassa.

Tämän aamun deep shit oli tässä. Onneksi on ammatti, jonka ensimmäinen virallinen työtehtävä tänään on mennä elokuviin.

jännän äärellä

Tässä on yhteen sun toiseenkin kerran tullut ihmeteltyä maailmankaikkeuden omalaatuista huumorintajua. Eipä se petä nytkään. Kun elämä on enemmän palasina kuin koskaan, alkaa töissä uusi ajanjakso. Juuri silloin kun ei pysty nukkumaan, keskittymään, eikä mihinkään muuhunkaan, pitäisi tehdä jotain suurta.

Elämäni suurin työkoitos. Ja sitten tietysti tämä elämäni muuten vaan suurin koitos samaan aikaan. Olen ihan kamala, mutta jälleen kerran en voi kertoa vielä enempää tästä työasiasta mutta kun sanon tätä suurimmaksi koitokseksi koskaan, en liioittele yhtään.

Ulkona on aamu ja mukissa on vaniljanmakuista pikakahvia. Tästä se lähtee.

dottailua

Juustohöylän lisäksi puuttuu yllättäen muitakin arkisia tarvikkeita kun lusikat menevät jakoon (ne on sentään kirjaimellisesti jaettu ja niitä on, luojan kiitos, molemmissa paikoissa). O on tulossa luokseni viikonlopuksi, täällä ei ole mm. keittiön pöytää vielä. Selvinnemme tästä dilemmasta helposti leiriytymällä olohuoneen lattialle. Sehän on vain jännittävä seikkailu eikö vain?

Sen sijaan vessassa käyntiin liittäisin, jos mahdollista, mahdollisimman vähän mitään seikkailua ja tajusin tänään, että jonkinlainen pottakin voisi tietenkin olla ihan tarpeen vielä hetken. Kohta tosin ollaan varmaan siinä supistajarengasvaiheessa (en olisi muuten muutama vuosi sitten uskonut käyttäväni näinkin sujuvasti kyseistä sanaa). Korokejakkarallekin on käyttöä kun niitä pieniä käsiä pitäisi ylettyä pesemään ite.

Ratkaisu löytyi onneksi näppärästi löytämällä internetin syövereistä sairaan hieno kapistus, jossa yhdistyvät nämä kaikki ja soittamalla Lauttasaaren Vaunuaittaan. DotPot on paitsi potaksi tyylikäs, myös purettuna se supistajarengas (jo toinen kerta, yhtä smoothisti!) sekä pilkullinen jakkara. Vaunuaitan viimeinen kappale kyseistä pottaa on valitettavasti vihreillä (hhnnngghhh!) pilkuilla mutta toisaalta yli 50% alessa ja nyt varattu minulle. Haen sen huomenna.

Dottailuviikonloppua odotellessa. 

///

DotPot

Vaunuaitta

legginsien lisäksi

Ulkona paistaa aurinko, aivan kuin tuona päivänä kun näitä kuvia otettiin. O poseeraa välipalakeksiensä kanssa ja minulla on jalassa kahden euron aleleggarit. Se oli se päivä kun aurinkolasikausi avattiin taas virallisesti. 

Tämän päivän tunnelma on kuitenkin räikeässä ristiriidassa näiden kuvien kanssa. Minun olisi tehnyt mieli jäädä nukkumaan, nukkua viikko, kaksi, viisi. Olo on tahmea ja väsynyt, kasvot harmaat ja silmissä epämääräisiä varjoja. Suussa ja sydämessä maistuu pahalta.

Minulla on raastava ikävä O:ta, töitä, jotka on pakko tehdä. Omien ajatusten kanssa hiljentyminen harmaalle sohvalle eilen tuli tarpeeseen. Ja koska huomenna ensimmäinen meno on jo aamuyhdeksältä, hiljennyn samaan paikkaan tänäänkin. Sieltä on kolme varttia lyhyempi matka sinne minne olen menossa. On tehtävä kompromisseja, muistettava katsoa tulevaan.

Niin paljon kuin olisinkin tänään halunnut herätä tämän kuvissa näkyvän, nauravan O:n vierestä, on nyt aika hoitaa pois alta monta asiaa. Onneksi meillä on uskomattoman hieno keskusteluyhteys auki tilanteen kaoottisuudesta huolimatta. O on kotona isin kanssa ja minä olen tänään soittanut huoltoyhtiöön, kelaan, postiin ja seuraavaksi vien kuvauslainatuotteet takaisin pressitoimistoon. Sitten hautaudun takomaan vähän rahaa, joka on valitettavasti myös yksi (uuden) elämän edellytyksistä.

Vaikka mieli onkin mustempi kuin kuvissa näkyvä huppari, on minulla jalassa tänään nuo samat legginsit. Ne ovat niitä harvoja vaatekappaleita, jotka sattuivat tänään herämään minun kanssani samasta paikasta. Juustohöylä ja paistinpannu sen sijaan asuvat jo eri osoitteessa joten aamiaismunakas jäi tekemättä. Onneksi oli mandariineja.

Eilen istuin bussissa kun puhelin soi. Se oli O ja se puhelu jatkui koko uuden, loskaisen kotikatuni verran. "Me ollaan laitettu isin kanssa pyykkejä ja mä sain mehua!" Miten ihmeessä selittää kaksivuotiaalle mitä oikein tapahtuu. Miten osaan olla aikuinen, peruskallio, turva ja tuki kun omakin maailma on juuri romahtanut. Eilen sanoin vain, että äiti jää tänne yöksi, muista pestä hampaat kiltisti. "Me on jo pesty!", kuului iloinen vastaus. Ja sanoin minä myös, että rakastan.

Sillä yksi asia kuvissa on kuitenkin legginsien lisäksi täsmälleen samoin kuin tänään. En osaa sanoin kuvailla kuinka rakas O minulle on ja sitä ei muuta mikään mullistus koskaan.

huoneita ja haikeutta

Rehellisesti sanottua en edes joka hetki tiedä miltä minusta tuntuu. Välillä suru ja haikeus tuntuvat musertavilta, uuden kodin alaovella on hämärää ja hiljaista. Toisaalta taas appelsiinimehu aamuauringossa, valoisassa keittiössä maistui taivaalliselta.

Kävin kokeilemassa uutta kotia yhden yön verran, muuttokuormiakin on viety koko viikonlopun ajan. Sen verran aina mitä henkilöauto kerrallaan vetää. Täytyy myöntää, että se vetää aika paljon. Moni rakas asia ja astia on jo paikallaan. Sydän on sen sijaan vielä muualla.

Kaikki sanat tuntuvat valjuilta. Mikään ei kuvaa tätä täydellistä kaaosta, kolmeen paikkaan levitettyjä tavaroita ja epätietoisuutta kaikesta. Mikään lauserakenne ei voi kattavasti kertoa miltä minusta tuntuu kun en oikein tiedä vielä itsekään.

Parketti tuntuu lämpimältä paljaiden varpaiden alla, sohva suurelta ja turvalliselta. Sellaiselta paikalta, mihin käperryn vielä monet kerrat uusien ja vanhojen tyynyjen sekaan. Telttahuovan alle. O:n kanssa ja ilman.

O:kin kävi tutustumassa uuteen kotiin lauantaina. Heitti kuperkeikkaa mustalla matolla ja nauroi. "Äiti, voinko mä mennä tonne?" Pieni sormi osoitti makuuhuoneeseen. Voi kulta, sä voit mennä täällä ihan mihin vain. Ihan niinkuin minäkin vaikka ensimmäinen ilta menikin vielä vähän hiippaillessa. Aamulla tuntui jo tutummalta.

Vaikka mielessä myllertää ja pääkään ei ole ihan kaikissa muutoksissa mukana, on olo pikkuruisessa keittiössä kodikas. Netti toimii, jääkaapissa on kaikki tarvittava ja maustehyllylle muutti myös paketti pikakahvia näin alkuun.

Parveke odottaa kesää, paljaita varpaita ja höyryävää kahvikupillista jääkylmää siideriä merinäköalaa ihaillen. Myös yrttihylly odottaa kesää ja ripustamista keittiön ikkunaan.

Minä odotan sitä hetkeä kun tiedän missä olen.

railo

Ne, joiden mielestä tämä todistaa, että blogeissa esitellään vain kulisseja, painukoon sanonko minne.

Joka ainoa sana, kuva ja tunne, joka täällä on näkynyt, on ollut aito.

Yhtä aito kuin avaimet, jotka saan torstaina käteeni.

Avaimet uuteen kotiin, jossa on tilaa vain kahdelle.

Maailmankaikkeuteen on tullut railo.

kukaan ei tarvitse minua tänään

Onpa hassu olo, irrallinen. P ja O porhalsivat mökille eikä tänään ole yhtään ainutta palaveria eikä sovittua menoa. Puhelinkaan ei ole (vielä) soinut. Kukaan ei tarvitse minua tänään. Huomenna tarvitaan sitten senkin edestä. Ja torstaina kun hyppään bussiin ja porhallan O:n ja P:n perään.

Mutta tänään.

Taidanpa hakea toisen kupin kahvia.

Mitäs sinun aamupäivääsi?

hieman rosoisemmat hulmuhelmat

Minulla on paljon ideoita, jotka kuulostavat kamalammilta kuin miltä ne lopulta näyttävät. Tämä sääntö pätee etenkin töissä mutta usein myös vaatevalinnoissa. Vaatekaappini uusin hametulokas on malliesimerkki tästä säännöstä. Kun minä näin sen ensimmäisen kerran, mietin, että olisiko se niin outo, että se on hieno. Kun P näki sen ensimmäisen kerran, vastaus tuli erittäin nopeasti ja erittäin painokkaasti. Et osta. Kuuntelin P:tä, en tosin ulkonäöllisistä syistä vaan aika suolaisen hinnan takia.

Eilen istuin pressitilaisuudessa, jossa italialaisella puhujalla oli nahkahame. Ei sellainen perinteinen tyköistuva tuubi vaan hieman hulmuhelmaisempi malli. Päätin siltä istumalta mennä katsomaan, vieläkö löytäisin jo viime vuoden puolella bongaamani yksilön. Ja kas, siellähän se killui yksinään One Wayn rekissä. Puoleen hintaan.

Ja oi kyllä, se on niin outo, että se on jo hieno, eikö olekin? Terkkuja vaan P:lle, tiedän ettet ehtinyt aamulla nähdä kuka vaatekaappiini on muuttanut!

Kuvat: Johanna Rotko

sillä aikaa

Mitä P ja O tekevät sillä aikaa kun minä käyn valokuvauskeikalla, syömässä kvinoa-salaattia ja juomassa rauhoittavaa vihreää smoothieta. Piirtämässä hiusharjaan laulavan tytön ja noutamassa postit työhuoneelta. No ajelevat tietysti limusiinilla.

pala perhehistoriaa

Pari P:n piirtämää moottoripyörää, O:n etanaa ja kaikkien meidän kädet. Mikä mainio pala perhehistoriaa.

oikeassa paikassa olemisesta

Olin tänään valokuvauskeikalla, jossa minun piti olla viime viikolla. Ja silti aamulla lumisateessa kun katulamput sammuivat bussia odottaessa, tiesin olevani täsmälleen oikeassa paikassa. Uskon myös vakaasti, että tänään otetut kuvat ovat parempia ja sopivampia tarkoitukseensa kuin ne, joita olisin ottanut viime tiistaina.

Alunperin, vuosia sitten, halusin vaihtoon Englantiin. Synnyinmaahan mutta kaupungeista mieluiten tietysti ja trendikkäästi Lontooseen. Erinäisistä syistä tämä haave ei koskaan toteutunut sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta mutta vasta Amsterdamin kujilla olin yhtäkkiä kotona. Siellä epämääräisessä varavaihtoehdossa josta en oikein edes tiennyt mitään sinne muuttaessani.

Monta kertaa suunnitelmat menevät uusiksi ja on mentävä virran mukana. Uskon, että yksi osa yrittäjyyttä on juuri niiden muutoksien kestäminen ja sen oivaltaminen, että oikeastaan siinä muuttuneessa ajallisessa ja paikallisessa sijainnissa onkin yhtäkkiä aivan oikeassa paikassa. Juuri siellä missä pitikin olla.

Asiat tapahtuvat silloin kun niille sopii ja juuri silloin kuin niiden pitääkin. En silti ole fatalisti, uskon oman onnensa seppä -ajatteluun vahvasti. Samaan aikaan luotan kuitenkin siihen, että kaaoksenkin keskellä löydän oikeaan paikkaan. Peruntuneet suunnitelmat tai sulkeutuneet ovet ovat itseasiassa joka kerta olleet paljon avoimempi ikkuna jonnekin muualle. Sellaiseen paikkaan ja aikaan jossa minun oikeastaan pitikin olla, minä en vain tiennyt sitä tehdessäni suunnitelma A:ta. Enkä välttämättä vielä suunnitelma C:nkään kohdalla.

Viime yönä olin maailmankaikkeudellisesti katsoen juuri oikeassa kainalossa. Tähän aika-avaruusjatkumon tarkkaan lokaatioon liittyi myös toisella puolella tuhiseva lapsi. Ei vauva enää. Joka hänkin on juuri oikeassa paikassa, juuri oikeaan aikaan vaikka hieman yllättäen saapumisestaan silloin kaksi vuotta sitten ilmoittikin.

Nyt istun työhuoneella, sielläkin minun kertakaikkiaan vain kuuluu olla. Juuri nyt, juuri näiden ihmisten kanssa. Kaikin puolin olen varsin usein juuri siellä missä minun pitääkin olla. Vaikka kalenterini ei selvästi synkronoidukaan maailmankaikkeuden, eikä aina edes tämän MacBookini kanssa.

sydämiä ja ruumiita

Viime yönä unessa P piilotti ruumiita parkkipaikallemme. Se kuudes jakso Criminal Mindsia ja Walking Deadia putkeen lieni liikaa.

Tänään muistin taas miten upeita ihmisiä minulla on ympärilläni. Vaikka välissä ehtii kulua aikaa, tarpeeksi moni asia on aina ennallaan. Halauksia sateli kesken palaverin ja työasioiden lomassa ehdittiin puhua lomistakin. Ja lapsista, uhmaiästä ulkomaista ja kadonneen vyötärön metsästyksestä.

Kotimatkalla keskustelin sydämen sykevälivaihtelusta.

Ja ihan kohta minun sydämeni valitut tulevat omalta lomaltaan kotiin. En malta odottaa.

voittaja

Mikään ei voita P:n itsensä pyytämiä, perkaamia ja paistamia ahvenfileitä iltapalana. Toistan, ei mikään.

uusia käänteitä

Lapsiarjessa ei voi välttyä pissakakkajutuilta. Ne tulevat ikäänkuin siinä samassa paketissa. Jos siis kärkyt tätä blogia epämääräisten piirrosten ja DIY-juttujen toivossa niin voit huoletta skipata tämän postauksen. Tässä nimittäin käsitellään sitä itseään. Tai ainakin sen tekemistä oikeaan paikkaan.

Meillähän harrastettiin menestyksellisesti mm. lavuaaripissatusta jo ihan pienenä ja satunnaista pottailuakin matkan varrella ikäkauteen nähden oikein mallikkaasti useita kertoja (molemmista aiheista hieman lisää aiempia mietteitä täällä). Jossain vaiheessa aihe jäi kuitenkin kaiken muun kiireen jalkoihin ja suoraan sanoen hieman laiskuudestakin johtuen sivuun. Jossain tuossa kaksivuotissynttäreiden korvilla ehdin pariinkin otteeseen miettiä, että tarttis varmaan taas tehdä jotain mutta sitten ne kiireet taas tulivat. Ja O toi kyllä kivasti itse puhtaan vaipan eikä koko vaihtorumbassa ilmennyt mitään kovin kummoisia ongelmia. Kestothan meillä hylättiin jossain vaiheessa kokonaan ja viime aikoina on menty tylsästi ja epäekologisesti kertakäyttövaipoin. Tosin mieluiten mahdollisimman luonnonmukaisin sellaisin.

Ennenkuin ehdimme oikeastaan kunnolla edes ajatella miten asian kanssa tulisi edetä, O päätti itse pistää tuulemaan. Tai tulemaan. Tästä on nyt varmaan kolmisen viikkoa kun O oli itse ilmoittanut päivällä P:lle, että kakka tulee. P oli tekemässä jotain muuta ja ehtiessään tilanteen tasalle oli mennyt perässä kylppäriin ja todennut tulevansa tyhjentämään potan. O oli tullut vastaan (riisuttuaan vaipan ja käytyään oikeaoppisesti potalla) ja naama loistaen kertonut tyhjentäneensä sen jo.

Tästä käännekohdasta on seurannut hämmentävä tapahtumajatkumo, jossa O ilmoittaa vessahädästään ja menee itse potalle. Kehut ovat tietenkin joka kerta aivan valtaisat mutta sen sijaan, että O olisi innoissaan uudesta taidostaan, taitaa ollakin paljon hienompaa se, että voi vihdoin laittaa samanlaiset kaaasalit kuin äidilläkin. Nyt meillä ollaan siis kotona kalsareissa ja käydään ainakin suurimmaksi osaksi potalla. Parit pissat on siivottu toki muualtakin ja ulkovaatekerrosten alle puetaan vaippa kuten ennenkin. Suunta on kuitenkin aivan oikea. Ja tällä kertaa ihan oikeasti aivan itsekseen. Sinänsä siis liikutaan kyllä vankasti alussa mainitussa DIY-kategoriassa.

Mitenkäs muilla sujuvat nämä hommat? Pysynkö visusti poissa tieltä vai onko teillä takataskussa (tai kalsareissa) joitain hyviksi havaittuja kikkakolmosia tai toimintatapoja

tietotekniikkaa taaperolle

Meillä suhtaudutaan tekniikkaan aika rennosti. Kotona on niin kannettavaa kuin tablettiakin ja kyllä se televisiokin aika usein iltaisin taustalla pauhaa. Puhelimet löytyvät molemmilta aikuisilta ja kaikkia laitteita myös käytetään enemmän tai vähemmän. Lasten pelaaminen, tietokoneen käyttö ja muu mediavyöry puhuttaa ja nostaa tiukkojakin mielipiteitä esiin. Minä olen ajatellut asian niin, että kun niistä ei tehdä erityistä numeroa, ne ovat osana arkea aivan kuin muutkin asiat, työvälineet tai toiminnot.

Telkkari ei O:ta itseasiassa juurikaan edes kiinnosta. Se on meillä päällä jos jompikumpi aikuisista sitä haluaa katsoa, satunnaisia piirrettyjä sieltä on myös vilkuiltu mutta yleensä muut leikit vievät voiton ja hyvä niin. Mitään draamaa tästä ei ole ainakaan vielä saatu aikaan. Tarkoituksella valittu lastenelokuvakin johtaa useimmiten siihen, että sitä katson minä P:n kanssa kun O rientää tekemään jotain muuta muutaman minuutin jälkeen. Olisiko peräti yhden tai kaksi kertaa kun olen joutunut ihan erikseen sanomaan, että nyt jotain muuta tekemään ja telkkariohjelma kiinni. Jos mietin oikein tarkkaan niin ehkä yhden kerran.

Lasten silmille sopimattomat ohjelmat katsotaan toki ilman O:ta, sillä minä uskon visuaalisuuden olevan niin voimakas vaikutuskeino, että vaikka O ei kaikkea ohjelmasta ymmärtäisikään, ovat pelkät ilmeet ja eleet usein rajuja ja varmasti jäisivät kummittelemaan aivan turhaan. Tätä ohjenuoraa on noudatettu jo vauva-ajasta lähtien ja siitä pidetään edelleen kiinni.

Muiden laitteiden kanssa pätee sama juttu. Niitä saa aikuisen valvonnassa katsoa, kokeillakin mutta ei niistäkään mitään hirviötä ole O:lle tehty. Isin kanssa on pelattu tabletilla ääri böötsiä ja minun koneeltani katsottu töissä piirrettyjä. Puhelimista tai koneelta on myös katsottu kuvia yhdessä ja niitä O usein pyytääkin nähtäväksi. Kielletty on koskemasta luvatta mutta sama pätee muihinkin aikuisten juttuihin, kahviin, uunin nappuloihin tai vaikkapa veitsiin.

Sen sijaan, että laitteista tehtäisi perheen tabu, joiden käytöstä riidellään, on minusta tärkeämpää mediakasvatus ylipäätään. Vanhempien oma esimerkki niiden käyttämisestä ja se miten asioista puhutaan lapselle ja lapsen kanssa niitä käytettäessä. Maailma on niin pitkälle digitalisoitunut, että on myös hyvä päästä koko logiikkaan käsiksi eikä tupsahtaa sinne kesken kaiken vasta kouluiässä. En tarkoita tällä, että kaksivuotiaalla pitäisi olla oma tabletti mutta en myöskään usko täyden kieltämisen olevan se paras vaihtoehto.

Itse haluan näyttää erityisesti sen, että siellä koneella voi tehdä muutakin kuin roikkua netissä tai pelata. Minulle MacBook on jokapäiväinen työväline sanan varsinaisessa merkityksessä ja puhelimessakin on paljon tärkeää, käyttökelpoista asiaa soittamisen lisäksi. Illalla laitetaan herätys aamuksi, Mummu on saattanut lähettää sähköpostia tai joku kummeista kuvaviestin. Näistä kaikista puhutaan O:lle ihan samalla tavalla kuin puhuisin niistä P:lle. Mainitaan ihan normaalina osana arjen kommunikaatiota.

Haluan näyttää O:lle myös sen tekniikan antoisan puolen, leikin varjolla kuten muissakin asioissa. Viikonloppuna O käytti ensimmäistä kertaa minun konettani luvalla. Avasin Photoshopin ja annoin O:n piirtää. Näytin miten touch pad toimii ja O sai itse kokeilla. Lopputulos oli varsin taiteellinen.

Piirtämisen jälkeen O pyysi saada nähdä O:n, tarkoitti varmaankin koneella olevia valokuvia. Kuvien selailun sijaan päätin antaa kokeiltavaksi jotain muuta. PhotoBoothin eli koneeseen integroidun webbikameran, jossa kuvattavan näkee reaaliajassa. Voi mikä riemu siitä syntyikään. Ja mitä kuvia!

Siellä varmasti ruudun takana nyt joku jo kihisee sitä kuinka myrkytän O:n lapsuuden tekniikalla ja kasvatan pimeässä huoneessa pelaavaa nörttinarsistia, joka kuvaa itseään joka kulmasta. Camoon, O:lla oli hauskaa, minulla oli hauskaa ja O oppi samalla paitsi käyttämään kannettavaa oikeasti pelkän (piirrettyjen) katsomisen lisäksi, myös jotain muuta tietokoneiden sielunelämästä ja sisältämistä mahdollisuuksista.

Toki aivan yhtä lailla minä haluan näyttää O:lle mitä vaikkapa pensseleillä tehdään tai miten kirjoja luetaan. Tabletin käytöstä ja konekokeilusta huolimatta O on oppinut mm. jo tunnistamaan monta kirjainta, piirtämään selkeitä kuvioita ja toimii muutenkin arjessa varsin fiksusti, luovasti ja innolla. En usko, että sitä romuttaa satunnainen kurkistus digitekniikkaan. Voisinpa jopa väittää, että päinvastoin.

Saavatko teillä minimittaiset käyttää konetta? Pelata puhelimella? Onko aikarajoituksia vai sujuuko tekniikan hyödyntäminen yhteisymmärryksessä? Ovatko böödsit kova juttu vai priorisoitteko piirto-ohjelmia?

tavallisuuksia

Nukuin tänään pitkään, iltapäivään asti. Heräsin siihen, että paperit, pahvit ja muut roskat oli viety, O:n huonetta siivottiin, keittiössä tuoksui kahvi ja meillä oli paitsi Mammi, myös O:n serkku leikkikaverina kylässä. Kuulostaa tavalliselta mutta minulle tämä on aivan uskomatonta luksusta. Se tavallisuus nimittäin.

Se, että minulla on aikaa ostaa leikisti jäätelöä, juoda kahvia, koti on siisti ja viikonloppukin tuntuu pitkästä aikaa viikonlopulta eikä vain työviikolta jääneiden kiireisten rästien paikkauspäiviltä.

Ajattelin ottaa tästä hämmentävän tavallisesta lauantaista kaiken irti ja nyt keittiössä tuoksuu kohtapuoliin valmistuva kaalilaatikko.

pelko

Minua pelotti jotenkin etukäteen, että miltä arki tuntuu virallisena uraäitinä vaikka töitä olen toki tehnyt koko ajan niin raskausaikana kuin O:n tähän astisen elämänkin aikana. Mielessä kummittelivat pimeät aamut yksin keittiössä, bussissa, ratikassa ja työhuoneella. Jo nukkumaan mennyt lapsi kun tulen iltapimeässä kotiin. Parhaiden juttujen ja hymyjen missaaminen, ulkopuolelle jääminen. Omien rakkaiden arjesta erkaneminen. Vaikka ratkaisu on yhdessä pähkäilty, herätti se silti kauhukuvia keskellä yötä. Tai ne kauhukuvat herättivät minut.

Kahden päivän kokemuksella olen ällistynyt ja helpottunut. Varmasti niitä yksinäisiä aamuja on vielä luvassa mutta eilen ja tänään olemme heränneet kaikki yhdessä. Keittäneet kahvia ja jutustelleet päivän suunnitelmista. Eilen tulin kotiin myöhään mutta O oli vielä hereillä ja leikkiäkin ehdimme. Ja lukea, laulaa, halia, kutittaa ja pussata. 

Aamut pelottivat eniten mutta tänään P keitti sitä kahvia, O halusi syliin ja yhdessä he vilkuttivat minulle kolmannen kerroksen ikkunasta. Minulle alkaa valjeta, että asiat voi tehdä niin monella tavalla. Jos minulla kerran on vapaavalintainen liukuma työajassani, voin aivan hyvin juoda kupposen kahvia aamulla, olla hetken läsnä ennenkuin lähden. Tulla toki välillä niin myöhään, että kotona palaa ainoastaan eteisessä valo, mutta olla silti tärkeä osa arkea. Äiti. Se, jota päivällä on ikävä. Se, joka saa kotiovella vastaansa tuulispäänä juoksevan naantalin auringon. 

Saan kuulla parhaat jutut päivän varrelta, jännittävimmät uutiset puistosta, kaupasta tai postista. Nykytekniikalla saan myös roppakaupalla kuvia, puheluita ja tekstiviestejä. 

Huomenna herääminen ei pelota enää yhtään niin paljon.

uusi vuosi ja uusi muki

En tiedä onko välillä PMMP:n sanoin suunta hukassa elämältä, blogilta vai molemmilta. Viime vuosi oli kiireinen, ihana ja kamala. Se näkyi ja tuntui joka puolella, myös täällä internetin ihmemaassa. Loppuvuodesta alkoi punainen lanka vähän karata ja elämä muuttui enemmän selviytymiseksi kuin seikkailuksi vaikka mahtui sekaan toki ihanuuksiakin. Uusi vuosi tuo taas uusia kuvioita, osa vanhoista jää taakse. Joku outo paine sitä on aina tässä vaiheessa tehdä jonkinlainen tilinpäätös menneestä ja yrittää ainakin aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä, tehdä lupauksia ja vannoa parasta.

Tänään P on ensimmäistä virallisesti päivää koti-isinä. Ja minä olen tuttuun tapaan töissä. Pöytä ei ole puhdasta nähnytkään mutta arki alkoi joka tapauksessa kohtuullisen hyvässä järjestyksessä ja järkevään aikaan aamulla. Vielä pitäisi viimeiset viime vuoden jäänteet hoitaa pois alta, saattaa kirjanpito ajan tasalle ja arkistoida menneet. Uusille kansioillekin olisi taas tilausta. Rakastan sitä hetkeä kun voi uutuuttaan kiiltelevään mustaan mappikansioon laittaa päätyyn dymolapun, jossa komeilee juuri alkanut vuosi ja sisällä on vasta aakkostettuja välilehtiä.

Uuden vuoden kunniaksi korkkasin myös jo jouluhulinassa ostetun mukin. Uusia kuvioita työpöydällä on siis näinkin konkreettisessakin muodossa. Tuokoon tämä onnea, iloa ja jaksamistakin kofeiinin muodossa. Sillä jaksamiselle on tarvetta, ei liene mikään salaisuus, että uuden mukin lisäksi meikäläisen hyppysissä on nyt myös perheen elanto.

Elantoaan tienaavat varmaan myös nuo miehet varoitusvärihaalareissa. Täällä töissä nimittäin aloitettiin vuosi 2013 rakennustelineiden alla. Saa nähdä mitä muuta on vielä luvassa. Jään jännityksellä odottamaan ja lupaan raportoida täältä rakennustyömaan humusta. Kai siinä sivussa saa rakennettua pari pilvilinnaakin. Loppukevennykseksi täksi päiväksi yllättäen huoneeseeni ilmestynyt assistentti näyttää teille kieltä.