pelko

Minua pelotti jotenkin etukäteen, että miltä arki tuntuu virallisena uraäitinä vaikka töitä olen toki tehnyt koko ajan niin raskausaikana kuin O:n tähän astisen elämänkin aikana. Mielessä kummittelivat pimeät aamut yksin keittiössä, bussissa, ratikassa ja työhuoneella. Jo nukkumaan mennyt lapsi kun tulen iltapimeässä kotiin. Parhaiden juttujen ja hymyjen missaaminen, ulkopuolelle jääminen. Omien rakkaiden arjesta erkaneminen. Vaikka ratkaisu on yhdessä pähkäilty, herätti se silti kauhukuvia keskellä yötä. Tai ne kauhukuvat herättivät minut.

Kahden päivän kokemuksella olen ällistynyt ja helpottunut. Varmasti niitä yksinäisiä aamuja on vielä luvassa mutta eilen ja tänään olemme heränneet kaikki yhdessä. Keittäneet kahvia ja jutustelleet päivän suunnitelmista. Eilen tulin kotiin myöhään mutta O oli vielä hereillä ja leikkiäkin ehdimme. Ja lukea, laulaa, halia, kutittaa ja pussata. 

Aamut pelottivat eniten mutta tänään P keitti sitä kahvia, O halusi syliin ja yhdessä he vilkuttivat minulle kolmannen kerroksen ikkunasta. Minulle alkaa valjeta, että asiat voi tehdä niin monella tavalla. Jos minulla kerran on vapaavalintainen liukuma työajassani, voin aivan hyvin juoda kupposen kahvia aamulla, olla hetken läsnä ennenkuin lähden. Tulla toki välillä niin myöhään, että kotona palaa ainoastaan eteisessä valo, mutta olla silti tärkeä osa arkea. Äiti. Se, jota päivällä on ikävä. Se, joka saa kotiovella vastaansa tuulispäänä juoksevan naantalin auringon. 

Saan kuulla parhaat jutut päivän varrelta, jännittävimmät uutiset puistosta, kaupasta tai postista. Nykytekniikalla saan myös roppakaupalla kuvia, puheluita ja tekstiviestejä. 

Huomenna herääminen ei pelota enää yhtään niin paljon.