Hakemussyksy

Nyt on taas hakemussyksy. Kaksi hankerahoitushakemusta on jätetty, yksi jäljellä. Keväällä sitten nähdään, suosiko akateeminen arpaonni. Aina sitä uumoilee, ettei suosi, mutta jostain on jotakin kuitenkin tullut ja matka jatkunut. 

Syyskuu kului siis työkoneen ääressä. Irtosin tuolistani lähinnä koiralenkille ja kerran viikossa ratsastamaan. Siippa hoiti pitkälti huushollin ja poimi puolukat. Eilen ehdin pitkästä aikaa sienimetsään, mutta eihän siellä enää oikein mitään ollut (heinä- ja elokuussa oli sitäkin enemmän, pakastimeen asti). Mutta lämmin syyspäivä tutussa rantametsässä ei mene koskaan hukkaan. Etenkään, kun suurisuuntaisemmat ruskaretket jäivät tänä(kin) syksynä väliin. 

Kuin haudan pohjalta

Vuosi vuodelta tuntuu enemmän siltä kuin syyskuussa joku alkaisi kuroa säkin suuta kiinni. Lokakuussa pilkottaa vielä vähän valoa, mutta viimeistään marraskuussa pimeä saa vallan.

Ja joka vuosi syvin kaamos on tiukemmin ohjelmoitu niin, ettei ole mahdollisuutta noudattaa luonnon rytmiä; nukkua vähän enemmän, tehdä vähän vähemmän. Aamuisin herää kuin haudan pohjalta, mutta jotenkin, ihmeen kaupalla sitä aina käynnistyy ja vertyy miten kuten päivän töihin.

Juuri nyt tuntuu uskomattomalta, että valo ja lämpö vähenevät vielä yli kahden kuukauden ajan, ennen kuin lähdemme taas pikku hiljaa kiertymään niitä kohti. Edessä on pitkä talvi, pitkä kylmyys, pitkä pimeys.

Eletty ja voitettu ne on toki ennenkin.

"Rossija - moja istorija", eli visiitti historiallis-patrioottisen kasvatuksen ytimeen

Kävin taas puolentoista viikon työreissulla Pietarissa; kansalliskirjastossa istumista sekä hieman luennointi- ja opetustöitä. Yhtenä päivänä kirjasto oli siivouspäivän takia kiinni, joten otin tilaisuudesta vaarin ja kävin viran puolesta katsastamassa upouuden Rossija - moja istorija -historiapuiston. Tai puistoksi sitä sanotaan, mutta pikemminkin kyseessä on jonkinlainen interaktiivinen museo, näyttely tai informaatiokeskus.

Ruhtinas Vladimir - Venäjän kristillistäjä

Samanlaisia keskuksiahan on viime vuosina perustettu suuriin kaupunkeihin ympäri Venäjää. Niiden kohdeyleisönä ovat nimenomaan venäläiset, eivät niinkään turistit, niin kuin jo nimi - "Venäjä - minun historiani" - kertoo, samoin kuin se, että liki kaikki materiaali on ainakin toistaiseksi vain venäjäksi.

Kierros alkaa Venäjän alueen esihistoriasta ja etenee erilaisten interaktiivisten videoklippien kuljettamana keskiaikaan ja siitä eteenpäin aina nykypäivään saakka. Minua kiinnosti erityisesti varhaisen historian esittäminen 1500-luvulle saakka - ja osapuilleen sinne saakka voimani riittivätkin, mitä tuli ylitsepursuavan tarjonnan yksityiskohtaisempaan tarkasteluun.

Venäjän varhaisvaiheet esitetään värikkäästi ja tunteisiin vetoavasti kaikilla tutuilla myyteillä ja legendoilla höystettynä. Asiantuntijaääntä edustavat 1800-luvun kansallismielisten historioitsijoiden sitaatit seinillä; sen kriittisempää tai analyyttisempää lähestymistapaa esimerkiksi keskiaikaisten lähteiden käyttöön on turha hakea. Visiittini aikaan paikalla olleita koululaisia ja lapsiryhmiä kiinnostivat tietysti erityisesti värikkäästi ja dramaattisesti tehdyt klipit keskiaikaisista taisteluista.

"Kansan historiallinen muisti"

Kokonaisuudessaan keskus esittää Venäjän menneisyyden peittelemättömän militaristis-uskonnollis-patrioottisessa valossa. Punaisena lankana on ajatus Venäjästä - ja jossain määrin myös Neuvostoliitosta - rauhaa aina rakastaneena valtakuntana, joka on sotinut vain puolustaakseen itseään ja omia etujaan. Tästä syystä sen toimilla on ollut myös korkeimman siunaus. Samaan sävyyn esitetään myös viime aikojen tapahtumat muun muassa Krimillä ja Ukrainassa, ja mainitaan erikseen muiden valtioiden Venäjää vastaan käymä infosota ja talouspakotteet.

En epäile yhtään, etteikö tällainen instituutio ole mitä tehokkain väline tuottaa ja välittää mielikuvia kansallisesta menneisyydestä ja samalla nykyisyydestä: toisin kuin vaikkapa koulukirjoilla, sillä on käytössään niin liikkuva kuva kuin äänikin.

Lohdullista kuitenkin on, että kun mainitsin visiitistäni yliopisto-opiskelijoille - tuoden keskuksen esiin modernina esimerkkinä kollektiivisten mielikuvien levittämisestä - he purskahtivat nauruun. Kriittisellä ajattelulla ja valtajärjestelmän tuottaman tiedon terveellä kyseenalaistamisella on Venäjällä edelleen vankka sijansa, niin kuin sillä on aina ollut.

Yhdeksän tuntia

Vapaana muista arkisista velvoitteista kuin työstä olen yrittänyt nyt syksyn mittaan miettiä, miten minun pitäisi oikein elämäni järjestää. En tällä kertaa tarkoita suuria linjoja - vaikka toki niitäkin koko ajan pohdin - vaan päivärytmiäni. Siinä kun on tuntunut olevan korjaamisen varaa. Ei ole mukavaa olla koko ajan umpiväsynyt ja stressaantunut ilman mitään järkevää syytä.

Sekä tänä syksynä että viisi vuotta sitten Cambridgessa olen ollut keskimäärin paljon virkeämpi ja aikaansaavampi kuin kotona. Oikeastaan vasta nyt suostuin tunnustamaan, että kyse on pitkälti niinkin keskeisestä seikasta kuin yöunen määrästä. En voi enää kieltää sitä tosiseikkaa, että tarvitsen enimmäkseen yhdeksän tuntia unta yössä. Se on paljon, muttei epänormaalin paljon; noin kymmenen prosenttia aikuisista kuuluu tähän ryhmään.

Olisi toki hienoa olla yksi niistä, jotka selviävät kuudella tai seitsemällä tunnilla. Miten paljon enemmän elämässä ehtisi! Tai edes kahdeksalla. Mutta paras vuorokausirytmi minulle kiistämättä on nukkumaanmeno kymmenen korvilla ja herääminen seitsemältä. Silloin pysyn toimintakykyisenä koko päivän, eikä iltapäiväkooma iske.

Kun asun yksin ja sorvaan itse omat aikatauluni - kuten tänä syksynä - tässä ei olekaan mitään ongelmaa. Saatan mennä jo yhdeksältä sänkyyn lukemaan. Mutta kun samassa taloudessa asuu vähemmällä unella pärjäävä lajitoveri, tilanne vaatii miettimistä. Siippa nousee arkipäivisin heti kuuden jälkeen, enkä minäkään enää oikein osaa jäädä nukkumaan; tietoisuus siitä, että kohta pitää lähteä töihin tai tallille ja sieltä töihin estää vaipumisen takaisin uneen. Illalla taas on mukava katsoa porukalla iltauutiset - niihin asti kumpikin puuhaa yleensä omiaan - ja sen jälkeen tunnin verran jotakin dokumenttia tai sarjaa (kyllä, olemme ylpeästi keski-ikäisiä). Mutta siinä, missä puolisolle tämä riittää päivän kierrosten laskemiseksi, minä joudun vielä lukemaan sängyssä vähintään puoli tuntia.

Siinäpä ne yöunet sulavatkin seitsemään ja puoleen tuntiin, jonka siis pitäisi kai periaatteessa riittää, ja jolla pärjäänkin aika ajoin tarpeen tullen. Mutten siis jatkuvasti. Tähän kun vielä yhdistää taipumukseni heräillä aamuöisin valvomaan - sitä herkemmin, mitä vähemmän unta muuten saan - ei ihme, jos päivällä silmät eivät pysy auki ja arkea piinaa krooninen väsymyksen tunne, vaikkei meillä jälkikasvuttomina edes ole mitään virallisia ruuhkavuosia (jos ei muita itse hankittuja riesoja laske, kuten eläimiä).

Näkyy taivasta

Terveisiä Pietarista. Olen ollut täällä tämän viikon taas kirjastotöissä ja tavannut siinä sivussa kollegoita. Maanantaina lennän takaisin Englantiin, mikä tuntuu hieman hullulta ottaen huomioon, että matka kotiin Liperiin taittuisi täältä sukkelasti junalla.

Tällä reissulla hoksasin vihdoin, miksi miljoonakaupungeista juuri Pietari on se, jossa minua ei ahdista oikeastaan ollenkaan (minullehan "kaupunkiloma" on jonkinlainen oksymoroni).

Toisaalta se johtunee toki siitä, että olen viettänyt täällä yhteensä aikaa enemmän kuin missään muussa suuressa kaupungissa. Osaan liikkua Pietarissa, ja tänne on kerrostunut muistoja vuosikymmenten ajalta. Mutta tärkeämpi syy lienee, että vaikka täällä on väkeä saman verran kuin Suomessa, kaupunkikuvaa leimaa ruuhka-aikoinakin tila ja väljyys (no, metrossa on tungosta, mutta matkat eivät kestä pitkään). Kiitos Pietari Suuren suuruudenhulluuden, kadut ovat leveitä ja aukiot suuria. Rakennukset eivät tunnu kaatuvan päälle. Taivasta näkyy joka paikasta reilusti ja leveä Neva avaa näkymiä omalta osaltaan.

Sen sijaan esimerkiksi New Yorkin Manhattan pilvenpiirtäjineen on paikka, jonne en halua mennä, jollei ole pakko. Siellä ainoa alue, missä henki tuntuu kulkevan, on Keskuspuisto. Lontoota siedän pieninä pätkinä kerrallaan: yksi iltapäivä läpikulkumatkalla on juuri sopiva annos, siinä ehtii käydä yhdessä museossa ja kuljeksia jossakin puistossa. Moskova menettelee, mutta väsyn siellä paljon nopeammin kuin Pietarissa.

Täällä tuntuu viikon oleskelun jälkeen, että toinenkin menisi, ja ehkä kolmas ja vielä
neljäskin. Aina voi katsoa ylöspäin ja antaa silmille tilaa.

Kesäkooste

Vaikka tämä ei mikään päiväkirja olekaan - tai ole sitä enää vuosiin ollut - niin pistänpä koosteena lyhyesti ylös kesän meiningit.

Touko- ja kesäkuun vaihteessa kävin työreissulla Kazanissa ja Moskovassa. Moskova oli tuttu jo ennestään (asuin siellä muun muassa kuukauden vuonna 1998), mutta Kazan ei. Hurjan mielenkiintoinen visiitti.

Varsinkin nykyisen maailmanmenon valossa oli ajatuksia herättävää käydä paikassa, jossa islam ja kristinusko ovat vuosisatoja eläneet varsin sopuisaa yhteiseloa. Vaikka Moskova kukisti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, tapauksesta ei ole kehitetty samanlaista historiallista kaunalähdettä kuin vaikkapa Kosovo pol'en taistelusta (1382) Serbiassa, vaan tataarit ja venäläiset ovat eläneet rinnakkain elämäänsä, naineet ristiin ja ylipäänsä olleet ihmisiksi.

Kotikonnuillakin on tapahtunut: torppaan valmistui kattoremontin yhteydessä yläkerta, tai pikemminkin käyttöullakko, jossa ei ole täyttä huonekorkeutta. Erittäin tervetullutta lisätilaa yhtä kaikki, vaikka tällä porukalla on viiteenkymmeneen neliöön mahduttu ihan hyvin. Vinssasimme kömmänään futonin, sohvan ja työpöydät, eli siitä tuli yhdistetty makuu- ja työtila. Koiria tietysti harmitti; ne eivät pääse kiipeämään jyrkkiä portaita.

Kesäkuun lopussa suuntasin siipan kanssa Englantiin, jossa varmistin majapaikan Birminghamista ensi syksyksi. Ehdimme viettää pari päivää "lomaa" Yorkshiren kieppeillä ja lentonäytöksessä Old Wardenissa, ennen kuin puoliso suuntasi takaisin Suomeen ja minä jatkoin matkaa konferenssiin vielä melkein viikoksi.

Kun palasin Englannista, siippa lähti puolestaan Kazakstaniin melkein kuukaudeksi kiipeilemään vanhojen kavereidensa kanssa. Eli tänä kesänä ei tehty yhteistä patikka- ja kiipeilyreissua. Minä olen pitänyt parhaani mukaan linnaketta pystyssä. Varsinaista lomaa en ottanut tänä(kään) kesänä ollenkaan; mitäpä tuolla, kun ei reissuun kerran päässyt. Viileä sadekesä on kasvattanut nurmikkoa sekä vartta perunoihin ja tomaatteihin, mutta mikään ei oikein ole kypsynyt vielä, eivät edes metsämarjat.

Ja kuukauden päästä olen siis jo Birminghamissa, josta suunnitelmissa on tulla vasta jouluksi pois. Liikkuva tutkija on hyvä tutkija, sanoo Suomen Akatemia. Mahdolliset puolisot ja perheet saattavat olla hieman toista mieltä.

Esterata

Ihmiset hahmottavat aikaa eri tavoin. Esimerkiksi minulle vuosi on aina näyttäytynyt kalenteriaukeamana, jossa ylhäällä on kuusi kuukautta tammikuusta kesäkuuhun ja alhaalla toiset kuusi heinäkuusta joulukuuhun.

Kun taas katson eteenpäin - tai "katson", eihän meistä kukaan oikeasti tulevaisuudesta tiedä - näen aikajatkumon, jossa on erilaisia esteitä: jonkinlaisia muureja, kallioita ja aidanpätkiä, joita ei voi kiertää. Ne ovat erilaisia arjen tasaisen soljunnan ja rutiinit katkaisevia tehtäviä, joko työhön tai muuhun elämään liittyviä. Opetusrypäs, esitelmä, erityisen paljon valmistelemista vaativa luento, työreissu. Tai sitten jokin kyläily tai muu vastaava sosiaalinen tapahtuma, joka vaatii niin kutsutulta omalta mukavuusalueelta lähtemistä (minulla se on itse asiassa aika pieni, se mukavuusalue; jollain tapaa ylitän sen rajan aina, kun lähden kotoa ihmisten pariin).

Tässä mielikuvassa tuskin on mitään omaperäistä, pahoitteluni siitä. 

Tälle arjen esteradalle on yhtä kaikki ominaista, että esteiden uhkaavuus kasvaa, kun niitä lähestyy - jossain vaiheessa toiselle puolelle ei näe ollenkaan - mutta jotenkin itse ylittäminen sujuu yllättävän vaivattomasti ja nopeasti, kun siihen on kerran ryhtynyt. Sitten sitä on hetken hirveän hämmästynyt ja helpottunut, kunnes nostaa katseensa ja näkee taas seuraavan, ei niin kovin kaukana häämöttävän vastuksen, jota kohti on vain pakko lähteä kulkemaan, vaikka miten väsyttäisi.

En tiedä, millaista olisi nähdä nuo tehtävät jännittävinä haasteina ja iloisina seikkailuina. Tai uskoa niin lujasti itseensä, ettei miettisi yhtään, onnistuuko ja pystynkö; ei käyttäisi kallista aikaansa ja energiaansa stressaamiseen ja pelkäämiseen, mitä tapahtuu, jos kerran ei jaksakaan kiivetä, tai jää sinne muurin harjalle, eikä pääse alas.

Siksi onkin joskus hyvä katsoa taakseen ja summata kaikki ne esteet, joiden yli on jo könynnyt, ja jotka joskus näyttivät niin lannistavilta. Ja ymmärtää, että niitä on kaikkiaan jo niin paljon, että osa eteen tulevistakin menee rutiinilla.

Ei se kyllä paljon auta. Mutta ehkä vähän.

Matalalla profiililla

Nyt se kirja sitten ilmestyi. Nauratti, kun vasta viime syksynä patistin viestintäkurssilla opiskelijoita laatimaan elämässään lehdistötiedotteita aina, kun aihetta ilmenee, esimerkiksi julkaistessaan jotain mielenkiintoista. Mutta tuliko sama mieleen oman kirjan osalta? No eipä tullut, ennen kuin vanhempi kollega asiasta muistutti ja kehotti ottamaan yhteyttä yliopiston viestintäyksikköön, jonka kautta meillä tiedottaminen keskitetysti hoidetaan. Suutarin lapset ja niin edelleen. Väitöskirja ja sen liepeillä ilmestyneet julkaisut saivat huomiota muutenkin virallisen väitöstiedotteen vanavedessä, mutta nyt pitänee muistaa pitää meteliä tekemisistään, vaikka mieluiten ihan vain matalalla profiililla nämä hommat hoitaisikin.

Silloin hävettäisi ainakin vähemmän, kun kaikki menee kuitenkin piel... äh.

Huijarisyndroomasta on muuten ollut taas juttua siellä sun täällä.

Päivitin sitten samassa syömmennousussa myös verkkosivuni, jotka aina tuppaavat jäämään kesannolle. Niiden kautta tulee kuitenkin aika ajoin yhteydenottoja, joten eivät ne tyystin turhatkaan liene. Viime vuonna päkerrettyjen graafisen viestinnän opintojen myötä minun pitäisi kai osata sorvata hienot sivut itsekin, mutta vetoan kiireeseen ja laiskuuteen ja käytän valmista WordPress-pohjaa. 

Asiaan sinällään kuulumaton lisäys: huomasin juuri, että esimerkiksi vuonna 2006 olin julkaissut 319 blogikirjoitusta. Viime vuonna luku oli 20. No, jotain sentään. 

Viikinkejä Tallinnassa

Yksityiskohta nk. Överhogdahlin tekstiileistä, jotka on ajoitettu 800-1000-luvuille.

Olimme jo maaliskuussa hyvää vauhtia menossa italialaissäveltäjä Ennio Morriconen konserttiin Helsinkiin, mutta 88-vuotiaan maestron sairastumisen vuoksi osa Euroopan-kiertueesta siirrettiinkin loppuvuoteen. Niinpä sovitin työreissun slaavilaiseen kirjastoon marraskuun viimeiselle viikolle ja siippa tuli perässä niin, että pääsimme vihdoin konserttiin (joka oli sivumennen sanoen upea).

Kun täältä ettään perältä lähtee isolle kirkolle, kannattaa aina yhdistellä reissuun useampia käyntikohteita tai hoidettavia asioita. Päätimme hektisen syksyn päätteeksi piipahtaa myös Tallinnassa. Siellähän on paitsi liki alkuperäisenä säilynyt hansakaupungin asemakaava - joka jo itsessään viihdyttää kerta toisensa jälkeen - myös maanmainioksi museoksi muutettu lentosatama, jossa elokuusta saakka on pitänyt majaansa Ruotsin historiallisen museon kokoama suurnäyttely viikinkikulttuurista. Näyttely on kiertänyt Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Suomeen se ei ainakaan tällä haavaa ole tulossa.

Ilolla totesimme, että näyttely purki ennemmin kuin pönkitti kansallisromanttisesti sävyttyneitä myyttejä viikingeistä (tai pikemminkin sellaisiksi myöhemmin kutsutuista skandinaavisen kulttuurin edustajista), niin kuin nyt järjestäjän tietäen odottaa saattoikin. Esinelöytöjä taustoituksineen oli näytteillä varsin runsaasti, ja interaktiivisuus oli valjastettu informatiivisuuden palvelukseen. Itse pidin erityisesti kosketusnäytöllä toimivasta esityksestä, joka havainnollisti viikinkiyhteisöjen kosmista maailmankuvaa ja myyttejä.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Tallinnassa on käyntiä, pistäytykää ihmeessä myös Lentosatamassa - viikinkejä sieltä löytää aina 15. päivään tammikuuta saakka. Kannattaa siellä toki käydä muutenkin; jos hyvin käy ja visiitti osuu arkipäivään, sukellusvene Lembitin sisuskaluja voi päästä tutkailemaan ihan omassa rauhassaan, niin kuin me tällä vierailulla pääsimme.

(Päivä on lyhyt, joten samalla reissulla tuli piipahdettua muutamassa muussakin museossa tutkailemassa muuttuvaa ja modernisoituvaa museokulttuuria: Viron historiallisessa museossa sekä Suomen puolella uudistetussa Helsingin kaupunginmuseossa - sinne on muuten nykyisin vapaa pääsy - ja Sinebrychoffin taidemuseossa.)

Hermostuttava prosessi

Ihan vielä ei ole tekele kansissa, vasta on oikoluku-urakka meneillään (mittava sellainen, slaavinkielisten alkuperäistekstien ja translitterointien höystämä). Mutta tuollainen päkerrys olisi joka tapauksessa tuloillaan, kustantamon mukaan helmikuussa.

En tiedä muista kirjoja julkaisseista, mutta näin kolmannen omani kynnyksellä on todettava - taas kerran - että minusta koko prosessi on jotenkin perin hermostuttava. Tekstiinsä ehtii kyllästyä moneen kertaan, ja koko ajan jännittää, millaisia asiavirheitä tai muita kamaluuksia siihen omasta ja refereiden urakoinnista huolimatta jää.

Pahinta on, jos oikolukuvaiheessa huomaa, että "ei, tuohan olisi pitänyt tehdä ihan toisella tavalla", kun silloin asialle ei voi enää oikeastaan mitään. Oikovedoksiahan ei saa repostella enempää kuin on välttämätöntä lyöntivirheiden ja muiden pienten fiksauksien osalta (muistelen kyllä, että edellisen samassa sarjassa ilmestyneen kirjani osalta kinusin armoa muutaman lisärivin verran).

Ja jos luulette, että kirja-arvioita kirjoitetaan vain kaunokirjoista, niin ei - kyllä nämä tieteelliset teoksetkin ruoditaan. Jos tuuri käy, ruotiminen tapahtuu mitä arvovaltaisimmissa kansainvälisissä julkaisuissa, eikä niissä päätä silitellä. Aina saa kärsiä ja hävetä!

Rutiinieläin ja lomailu

Mietin heinäkuisia mustikankypsymis- ja kantarelliuutisia lukiessani, että olisipa kiva, jos voisi töiden sijaan keskittyä tovin marjastukseen, sienestykseen ja kalasteluun, ulkoiluttaa kameraa kerrankin kunnolla ja käväistä vaikka jossain reissussa.

Sitten hoksasin, että tuollaista tovia kai tavataan kutsua kesälomaksi. Niitähän allekirjoittanut ei juuri ole harrastanut. Loma Pagistaanissa tarkoittaa yleensä - niin myös tänäkin vuonna - kahta viikkoa, joiden aikana nukutaan teltassa kivenkolossa ja patikoidaan itsensä niin pökerryksiin ja kipeäksi, että ihan mielellään istutaan työpöydän ääressä taas seuraavan vuoden ajan.

Olisihan minulla ollut joinakin vuosina niin sanotusti viralliset ja täydet lomat, mutta juuri silloin on pitänyt rytyyttää väitöskirjaa esitarkastukseen tai painovalmiiksi tai tehdä jotain muuta, jota ei voi jättää neljäksi viikoksi pöydälle (kuulostaa ehkä hullulta, kun kyseessä on historiantutkimus). Toisaalta - jos ihan totta puhutaan - en ole pitkää lomaa edes kaivannut, tai osannut kaivata. Olen käyttöliittymäni osalta niin rutiinieläin, että pärjään parhaiten, kun arki rullaa eteenpäin päivärytmiltään tuttuna ja ennustettavana. Häkellyn ja ahdistun, jos struktuuri tyystin katoaa. Patikkareissuillahan se ei katoa, muuttuu vain toisenlaiseksi ja oikeastaan vielä tavallista sotilaallisemmaksi.

Sitä paitsi korvaan lomailua ottamalla akateemisen vapauden suomia joustoja arjessa. Pidän ylimääräisen vapaapäivän, mikäli se on syystä tai toisesta tarpeen - ja jos juuri silloin ei jokin kalmanlinja paina päälle - ja käyn usein esimerkiksi lenkillä tai ratsastamassa hevosen ennen työpäivän aloittamista. Etäpäiviä harrastan silloin, kun siltä tuntuu, ja saatan kesken päivän puuhata jonkun tunnin jotain muuta kuin töitä.

Mutta jos pitäisin joskus ihan oikean kuukauden kesäloman, jakaisin sen niin, että ottaisin pari viikkoa kylvö-, käenkuuntelu- ja alkukesänfiilistelylomaa touko-kesäkuussa. Kaksi viikkoa reissu- ja marjankeruulomaa voisi sijoittaa heinä-elokuuhun.

Kaikille lomailijoille Pagistaan yhtä kaikki toivottaa leppoisaa ja akkuja lataavaa kesätaukoa!

Onnenpotku

Akatemiatutkijan tehtävän hakija hakee rahoitusta omaan palkkaukseensa enintään viideksi vuodeksi. Rahoituksen tavoitteena on edistää ja vahvistaa parhaimpien kokeneiden tutkijoiden pätevöitymistä akateemiseen johtajuuteen ja vakiinnuttaa heidän asemaansa itsenäisenä tutkijana. Akatemiatutkijan tehtävä tarjoaa tutkijalle laajat ja monipuoliset mahdollisuudet itsenäiseen tutkimustyöhön ja oman alan tutkimuksen kehittämiseen. Akatemiatutkijoita kannustetaan kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön ja kansainväliseen ja sektorien väliseen liikkuvuuteen esimerkiksi siten, että tutkija työskentelee osan ajasta ulkomailla. (Suomen Akatemian rahoitusmahdollisuudet) 

Näyttää siltä, etten vielä hyppääkään pois akateemisesta arvontakarusellista, tai tule lennätetyksi siitä vauhdissa hatelikkoon, miten vain asian haluaa nähdä. Viime perjantaina sain tiedon, että syyskuusta alkaen viisi vuotta eteenpäin työskentelen Suomen Akatemian rahoittamana akatemiatutkijana aiheenani "Vihollisiin liitetyt mielikuvat ja attribuutit Venäjällä ennen vuoden 1917 vallankumousta".

Toki erittäin kilpaillun rahoituksen saaminen on henkilökohtainen onnenpotku, mutta olen myös hyvilläni siitä, että tämäntyyppistä humanistis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta halutaan yhä näinkin pitkäjänteisesti rahoittaa. Akateemisesta maailmasta kun kantautuu lähinnä huonoja uutisia surkeiden uutisten perään höystettynä kurjilla kuulumisilla; otaksun, että on vielä paljon karmeampaa joutua irtisanotuksi pitkäaikaisesta työpaikasta kuin sinnitellä pätkäsuhteissa, joista ei voida edes irtisanoa.

Samalla tietysti harmittaa ja surettaa, kun niin moni asiansa osaava kollega jäi taas ilman rahoitusta (aioin kirjoittaa, että "minua paljon paremmin asiansa osaava", mutta viisaammat väittävät, että huijarisyndroomasta olisi hyvä yrittää pyrkiä eroon).

Taksvärkin ongelmia

Maaorjia työssään, 1300-luku (British Library MS Royal 2.VII)

Suomalaista työllisyyspolitiikkaa ollaan mylläämässä uusiksi. Sinänsä ihan hyvä juttu; monet rakenteet ovat auttamattoman vanhentuneita, eivätkä toimi enää nykytilanteessa.

Koska allekirjoittaneella on vielä muutaman kuukauden ajan oman alan töitä ja sen mukaisesti tuottavuuspaineita, en ehdi nyt pureutumaan aiheeseen syvällisemmin. Pari sanaa kuitenkin tuoreessa ehdotuspaketissa lanseeratusta työnäytepalvelusta. Sehän olisi jakso, jonka aikana työntekijä tekisi palkatonta työtä potentiaaliselle työnantajalleen ja pääsisi näin näyttämään osaamisensa. Ainakin yrittäjät ovat ottaneet ehdotuksen ilolla vastaan.

Ensi silmäyksellä idea vaikuttaakin tuoreelta ja kokeilemisen arvoiselta. Mutta jo seuraavalla silmäyksellä käy ilmi, että työnäytejakson pituus olisi 3-4 kuukautta. Tuon ajan näytteen antaja tekisi siis töitä paitsi ilman palkkaa, myös ilman työterveyshuoltoa ja muita työntekijälle kuuluvia etuja. Eläke ja lomat eivät luonnollisesti karttuisi.

Kolmesta neljään kuukautta! Melkoisen pitkä aika tehdä taksvärkkiä - maksaen lisäksi työttömyysturvasta mahdollisen bussi- tai junalipun tai bensat työmaalle päästäkseen. Minä kävin takavuosina antamassa paikallisessa karjalanpiirakkaleipomossa yhden työvuoron mittaisen työnäytteen ja se riitti hyvin: olisin saanut paikan (lupaava urani pualikan pyörittäjänä tyssäsi kuitenkin apurahaan, jonka turvin saatoin jatkaa väitöskirjan väsäämistä piiroiden sijaan).

Mieleen nousee oitis muutama ongelma, joista monia on jo mediassa puitukin.

Ensinnäkään työnäyte ei velvoita työnantajaa millään tavoin. Näytteen antajaa ei tarvitse palkata, olipa työn jälki miten hyvää tahansa. Käytännössä tämä mahdollistaa työnäytteiden ketjuttamisen, mitä tapahtuu jo nyt työharjoittelijoiden osalta. Esimerkiksi projektiluontoisiin töihin tai lomatuurauksiin ei tarvitsisi palkata lainkaan maksullista työntekijää.

Paljon puhutun työkokemuksen kannalta työnäyte olisi ongelmallinen. Olisiko työnäytteestä, joka ei olisi johtanut työllistymiseen - esimerkiksi edellä mainituista, työnäytteen tasosta riippumattomista syistä - enemmän hyötyä vai haittaa ansioluettelossa?

Vaikka työnäyte olisi vapaaehtoinen, käytännössä siitä tulisi helposti normi. Kuten eräät yrittäjät ovat jo ilmoittaneet, he eivät jatkossa palkkaisi työntekijää, joka ei olisi osoittanut "oikeaa asennetta" antamalla ensin työnäytettä. Asenteen ja taitojen osoittamista varten on ollut jo olemassa koeajan nimellä tunnettu jakso. Vai olisiko ajatuksena, että neljän kuukauden palkatta työskentelyn päälle tulisi vielä yhtä pitkä koeaika?

On pelottava ja absurdi ajatus, että tulevaisuudessa palkan pyytäminen työstä - kenties hyvinkin ammattitaitoisesta työpanoksesta - osoittaisi lähtökohtaisesti "väärää asennetta".

Lisäksi työnäytesysteemi voisi vääristää kilpailua: sutki työnantaja, joka ei epäröisi ketjuttaa näytteenantajia ilman aikomustakaan palkata vakinaista työntekijää, saisi ilmaistyön teettämisestä selvää taloudellista etua suhteessa kilpailijaansa, joka toimisi vastuullisemmin.

Ja lopuksi: jos sosiaaliturvan vastikkeellisuutta halutaan jollain tapaa lisätä - mikä ei minusta ole täysin tyrmättävä ajatus, joskin se vaatii huolellista suunnittelua ja toteuttamista - ainakin minä tekisin mieluummin talkootöitä kunnalle tai valtiolle vaikkapa vanhuksia ulkoiluttaen* tai siellä kuuluisassa risusavotassa, kuin tahkoaisin rahaa jonkun yksityisyrittäjän tilille. Se tuntuisi jotenkin reilummalta ja eettisemmältä noin niin kuin kokonaisuuden kannalta.

*Paitsi että vanhuksetkin taidetaan kohta hoitaa kokonaan yritysten voimin, mutta se onkin oma aiheensa se.

Tovessah nouzi!

Kristos nouzi kuollendoist! Tovessah nouzi! Eli hyvää pääsiäistä kaikille.

Pagistaanissa on vähitellen heräilty kevääseen talvihorteesta; saimme jopa aikaiseksi käväistä pienellä kevätreissulla etelässä (Helsingissä ja Tallinnassa). Siitä(kin) ehkä jossain vaiheessa lisää.

Viime aikojen helpottavin uutinen oli, että kirjakäsikirjoitukseni hyväksyttiin julkaisuun varsin myönteisin lausunnoin. Työstän sitä vielä jokusen kuukauden, mutta kustannussopimus on jo tehty. Asioita epäilemättä sujuvoitti se, että Brill Academic Publishers on julkaissut minulta jo yhden kirjan; jokainen käsikirjoitus tietysti arvioidaan omilla ansioillaan, mutta yhteys oli olemassa ja kustantajan taholta kai jonkinlainen luotto siihen, että urakka hoidetaan loppuun. Kävi akateemiselle uralleni miten kävi, ainakin tämä viime vuosien projekti saanee kunniallisen päätöksen.

Varoitusvaloja ja talvilintuja

Pyrstötiaisia talipallojen kimpussa.

Allekirjoittaneen psykofyysiseen kojelautaan on viimeisen vuoden mittaan syttynyt varoitusvalo jos toinenkin. Tietäähän sen, miten siinä käy, jos niitä ei ehdi, viitsi tai tohdi huomioida. Lopulta kone alkaa yskähdellä ja on pakko pysäyttää tien laitaan miettimään, mistä on ylipäänsä tulossa ja minne menossa, ja miten ongelmat korjataan.

Luvatuista töistä ei lopen uupunutkaan pätkätutkija voi tinkiä - jos suinkin tolpillaan tai edes istuallaan pysyy - ja kustantamoillakin on omat odotuksensa aikataulujen suhteen. Myös eläimet on hoidettava, vaikka miten väsyttäisi. Niinpä päätin keventää arkeani pitämällä hieman taukoa sosiaalisesta mediasta.* Se, että huomiotaan hajottaa jatkuvasti eri suuntiin, ei ainakaan vähennä ongelmia keskittymisen, työmuistin ja jaksamisen kanssa.

Palaan tähän aiheeseen ehkä jossain vaiheessa, samoin kuin hevosmetsätyökurssiin, jolle kaverin kanssa viime viikonloppuna osallistuimme. Mutta nyt - artikkelin editoinnin lomassa - teen pikaisesti perinteisen listauksen talven lintulautavieraista.

Kun alla olevaa luetteloa vertaa viimevuotiseen listaan, on havaittavissa jonkinmoinen lajikato. Viime talvena hyvä marjavuosi toi maisemiin tilhiä ja houkutteli mustarastaita talvehtimaan. Samoin pähkinänakkeleilla oli joukkovaellus. Tänä talvena ei jostain syystä ole näkynyt myöskään viherpeippoja tai vihervarpusia, joita viime vuonna oli paljon. Vaikka vielähän tässä on aikaa.

Määrällisesti lintuja on kyllä riittänyt niin, että sangollinen sapuskaa menee parempiin nokkiin ja suihin parissa päivässä. Enemmän kuin oman osansa urakasta hoitavat oravat ja närhet, jotka porukalla rohmuavat varsinkin pähkinöitä - mutta syötävähän niidenkin on.

Linnut

Harakka (Pica pica) 
Hömötiainen (Parus montanus) 
Keltasirkku (Emberiza citrinella) 
Kuusitiainen (Parus ater) 
Käpytikka (Dendrocopos major) 
Närhi (Garrulus glandarius) 
Pikkuvarpunen (Passer montanus) 
Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula) 
Puukiipijä (Certhia familiaris) 
Pyrstötiainen (Aegithalos caudatus) 
Sinitiainen (Parus caerulaeus) 
Talitiainen (Parus major) 
Töyhtötiainen (Parus cristatus) 

Nisäkkäät

Orava (Sciurus vulgaris)
Metsämyyrä (Myodes glareolus)
Kesykoira (Canis lupus familiaris)

Pikkujyrsijöitä tiluksillamme on näkynyt hämmästyttävän vähän ottaen huomioon, että kanalan eteisen hataran lautalattian läpi putoilee väistämättä kauraa ja rehujytysiä. Hyvä niin, koska hävitystoimet ovat poikkeuksetta ikäviä. Mutta toisen ruokintapaikan tuntumaan on asettunut talvea viettämään pikkuinen metsämyyrä, joka lumikolonsa suulla ensin rohkeutta kerättyään puikahtelee hangelle hakemaan laudalta pudonneita siemeniä.

Apropos myyrä, tänne muutettuamme olen kuulostellut kevättalven iltoina, kuuluisiko lähitienoilla pöllöjen soidinhuutelua. Lähistön kuusimetsässä olen pari kertaa nähnyt viirupöllön, mutta huhuilua ei ole kuulunut. Tänä talvena on kuitenkin iltalenkeillä kuulunut helmipöllön puputusta. Sehän kantaa tyynellä säällä muutaman kilometrin päähän.

*Blogeja ei tässä yhteydessä lasketa, ei ainakaan kokonaan. Pikemminkin toivoisin, että ehtisin ja jaksaisin kirjoittaa vaihteeksi vähän muutakin kuin muutaman rivin pikapäivityksiä virtuaaliselle tuttavapiirille. 

Vedenjakajalla

There is a time in life when you expect the world to be always full of new things. And then comes a day when you realise that is not how it will be at all. You see that life will become a thing made of holes. Absences. Losses. Things that were there and are no longer. And you realise, too, that you have to grow around and between the gaps... (Helen Macdonald)

Vapaasti ja kömpelösti käännettynä tuo brittikirjailijan lainaus menee näin: "Elämässä on aika, jolloin ihminen odottaa maailman olevan aina täynnä uusia asioita. Ja sitten tulee päivä, jolloin hän ymmärtää, ettei se mene ollenkaan niin. Hän huomaa elämän muuttuvan joksikin joka on tehty aukoista. Poissaoloista. Menetyksistä. Asioista, jotka olivat, mutteivät ole enää. Ja hän ymmärtää, että on pystyttävä kasvamaan aukkojen ympärille ja niiden väliin..."

Norwichissa on hieno kauppiaan talo 1500-luvulta, eräänlainen kotimuseo. Siellä näin seinällä memento mori-hengessä tehdyn taulun, jossa oli esitetty ihmisen eri ikäkaudet kaaren muodossa. Ensin kasvetaan lapsesta nuoreksi ja noustaan mäkeä voimainsa tunnossa, kunnes keski-iässä alkaa alamäki ja kulkijan selkä painuu pikku hiljaa kumaraan. Mäen juurella odottaa arkku.

Minusta tuntuu, että seison nyt mäen harjalla, tai oikeastaan olen alkanut luisua jo alaspäin. En tarkoita niinkään - tai pelkästään - ikävuosia, vaan jonkinlaista tunnetta, että olen tullut tähänastisen elämäni suurimmalle vedenjakajalle. Tähän saakka olen ollut elämässä reilusti saamapuolella ja nyt alkaa väistämätön velanmaksu suurten ja pienten luopumisten muodossa. Olen saattanut hautaan jo yhden vanhempani, ja katson avuttomana vierestä, miten edeltävä sukupolvi pikku hiljaa hiipuu ja tekee lähtöä kuka milläkin tavoin. Oma keho muistuttaa niin ikään alamäen alkaneen, vielä loivana, mutta kuitenkin.

Elämänuran osalta olen niin ikään luopumisten ja valintojen edessä - siltä osin kuin jälkimmäiset edes ovat omiani näinä kovenevan kilpailun ja niin kutsuttujen poisvalintojen* aikana - enkä tiedä ollenkaan, mitä minun pitäisi tehdä ja mihin suuntaan lähteä. Tunnen itseni lähinnä autonvaloihin jähmettyneeksi jänikseksi.

Juoksemiseen väsyneeksi jänikseksi, joka haluaisi vain laittaa korvat päätä myöten, sulkea silmät ja jäädä odottamaan törmäystä - tai ihmettä.

Kumpaakaan ei luultavasti tule, tiedän. Tiedän myös, tai uskon, tai haluan uskoa, että suunta löytyy. Löytyy, vaikka polun pää vaatisi etsimistä, se viettäisi alamäkeen ja kaikkein parhaat alppimaisemat olisivat jo takanapäin. Matkatovereiden hyvästelyynkin ja heidän jättämiinsä aukkoihin kai tottuu, kun on pakko (sitä, kuka on milloinkin hyvästelyvuorossa, ei onneksi kukaan ennalta tiedä).  

*Pagistaan pahoittelee tavallistakin puistattavamman uudissanan käyttöä. Tuollaisia ei pitäisi toistella ja siten vakiinnuttaa niitä kielenkäyttöön. 

Merkillinen verojupakka

Olen viime aikoina usein huomannut miettiväni, etten luota enää yhteiskuntaan. En tiedä, onko yhteiskunta todella muuttunut tähänastisen maallisen vaellukseni aikana niin paljon, vai onko minusta karissut loputkin nuoruuden naiiviudesta. Vai sekä että?

Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa.

Minulle myönnettiin vuoden 2014 joulukuussa Koneen säätiön kokeneen tutkijan apuraha. Koska jäljellä oli vielä Suomen Akatemian tohtoritutkijan rahoitusta, siirsin nostamisen aloittamisen viime vuoden elokuuhun. Tuolloin aloin myös tunnollisesti selvittää, millaisia muutoksia verotukseeni pitäisi tehdä, kun siirryn työsuhteesta taas apurahalle.

Ensimmäinen virkailija sanoi, ettei oikein tuntenut asiaa, mutta arveli, että joutuisin maksamaan vielä samana vuonna kaikki verot koko vuoden rahoituksesta (tai siis taiteilija-apurahan määrän ylittävästä osuudesta, kuten käytäntö on). Ihmettelin moista ehdotusta, jolloin minut ohjattiin keskustelemaan "apuraha-asiantuntijan" kanssa. Tämä oli samaa mieltä; siitä huolimatta, että apuraha oli nostettavissa kuukausittain vuosi eteenpäin, verot olisi maksettava samana vuonna, kun nostaminen aloitetaan. Siinä vaiheessa kysyin neuvoa Koneen säätiöltä, joka yhtyi ihmettelyyni: ei tämä näin voi mennä. He lähettivät verottajalle jopa todistuksen siitä, että apuraha on nostettavissa vain kuukausittain.

Ei auttanut. Ei myöskään se, että menin paikan päälle verotoimistoon kysymään asiaa vielä kerran. Jouduin maksamaan yli 9000 euroa ennakkoveroina neljän kuukauden eli loppuvuoden aikana. Säästyin nipin napin lainanotolta, kun osuuttani Riihimäen talon myynnistä oli vielä jäljellä. Viimeisetkin jyvät jouduin kuitenkin laarin pohjalta kaapimaan.

Nyt alkuvuodesta tuli sitten uusi ennakkoveropäätös, jossa karhuttiin uudestaan samaa summaa. Purin hammasta ja naputtelin taas kerran verokarhun numeron. Selitin asiani ja jälleen uusi virkailija tutki tietojani omalla tahollaan.
- Tässä on nyt kyllä tapahtunut virhe.
- Siis missä?

Selvisi, että olin ollut kuitenkin oikeassa, samoin säätiön asiamies. Tämänkertainen virkailija vahvisti asian vain vilkaisemalla Koneen säätiön kotisivuilta maksatuskäytännön. Kun apuraha maksetaan kuukausittain, sitä ei veroteta ennakkoverotuksen kautta. Asia on kuulemma harvinainen yksinkertainen.

Ei se siltä viime syksynä näyttänyt.

Lopputulema oli, että minulle maksettiin takaisin valtaosa viime vuonna maksamastani summasta, että voin maksaa sen jälleen verottajalle kuluvana vuonna. Muuten olisin kuulemma saanut niin kutsuttuja mätkyjä tältä vuodelta. Rahallisesti en siis voita enkä häviä, mutta jonkinlaista tyydytystä tietysti voisi saada oikeassa olemisesta.

Enemmän minua kyllä ahdistaa, kun taas kerran tajusin, miten sattumanvaraisesti ihmisten elämään vaikuttavia päätöksiä tehdään. Ymmärrän kyllä inhimillisen aspektin - mutta silti.

Uutta vuotta

Tammikuun kalenterisivu, 1430. Lisää täältä.

Hyvää uutta vuotta, lajitoverit. Olkoon se itse kullekin suopea.

Pagistaanin valtakunnassa tästä onkin tulossa mielenkiintoinen muutosten vuosi, jos merkit pitävät paikkansa. Nykyinen tutkimusrahoitukseni päättyy elokuussa ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin edessäni on tilanne, jossa uutta ei ole ainakaan vielä tiedossa (tutkijan osaltahan rahoituksen puuttuminen tarkoittaa käytännössä työttömyyttä, koska tarjolla ei enää juuri ole virkoja tai muita "työpaikkoja", joissa maksettaisiin niin sanottua oikeaa palkkaa).

Mutta kävi miten kävi, olen joka tapauksessa pystynyt roikkumaan mukana pudotuspelissä 14 vuotta maisteriksi valmistumiseni jälkeen ilman yhtään työttömyyspäivää (siitä kuuluu kiitos myös mahdollisuudelle paikkailla rahoituskatkoja lehtitöillä, ennen kuin media-alallakin alkoi kylmempi kyyti). Tuuria tai johdatusta, se ei ole yhtään hullummin historia-alalla, mitä sitten tulevaisuus tuokin tullessaan.

Hallituksen yllättävä linjaus keikka- ja freelancetyöläisten rinnastamisesta yrittäjiksi - mikä käytännössä tarkoittaa sosiaaliturvan eväämistä - tekee kiperäksi myös kakkossuunnitelmani toteuttamisen, eli silpputöillä sinnittelyn. Virallisesta yrittäjyydestä voi koitua kaikenlaista pitkäkestoista ongelmaa - pahimmillaan sen myötä saattaa puolisokin jäädä vaille työttömyysturvaa - joten koetan ainakin toistaiseksi kartella kyseisen askelen ottamista.

Käytännössä siis julkaisen talven ja kevään aikana edellisen projektini tuloksia ja värkkään hakemuksia jos jonkinlaisia suunnaten katseeni vähitellen myös ulkomaille lyhyempien ja pidempienkin pestien perässä. Jos kustantamo kelpuuttaa käsikirjoitukseni jatkotyöstöön ja saan kirjani ulos kuluvana vuonna, se auttanee asiaa jonkin verran.

Samalla mietin, mitä pyrin opiskelemaan syksyllä, jos mikään täky ei yrityksistä huolimatta tärppää. Kun ikä alkaa nelosella, mahdollisen alanvaihdon kanssa ei viitsi kovin pitkään jahkailla, jos se todella edessä on. Kuuppani kestää sitä paitsi huonosti pakkojoutilaisuutta, johon nykyiset työttömyysturvaa koskevat säädökset ja rajoitukset työttömän tehokkaasti ajavat.

Jo saapuu syys

Pikapäivitys hullun syksyn menoista, vaikka tokkopa nämä ketään hirveästi kiinnostavat. Mutta tuleepa samalla tehtyä itsellekin tilannekatsaus muistiin.

Anopin merkkipäiväjuhlien järjestelyt ja kahvitukset on hoidettu kunnialla, samoin vanhempien muutto hissilliseen naapuritaloon (onneksi siskoni sai otettua viikon loman ja tuli pääasialliseksi järjestelyavuksi, muuten olisimme saaneet unohtaa muutenkin vähiin käyneen nukkumisen ainakin kyseiseksi viikoksi).

Saunamökin katon toiseen lappeeseen on lyöty huovat - siinä menikin koko viime sunnuntai - ja timpurit muuraavat piippua. Putkimies tulee tällä viikolla, samoin tapetit; ne tilattiin jo kesäkuussa, mutta hovihankkijallamme Tapettitehtaalla oli ongelmia vanhojen painokoneiden kanssa. Jos lattioiden loput lakkaukset, pienemmät viilailut ja koira-aidan korjaaminen saunatyömaan ympäriltä saadaan hoidettua aikataulun mukaisesti, takaisin kotiin päästään muuttamaan parin viikon päästä.

Ei muuten hetkeäkään liian aikaisin. Melkein neljä kuukautta vanhempien nurkissa alkaa jo riittää, vaikka ihmeen hyvin sopu onkin säilynyt. Onneksi olemme voineet asua aitassa, niin kaikilla on ollut vähän omaakin rauhaa.

Välittömästi työn alla on läjä rahoitushakemuksia, joiden pitäisi olla huomenna valmiina (mitä h... ttiä minä siis täällä teen). Kunhan ne on saatu pois käsistä, pääsen vihdoin keskittymään kirjakäsikirjoituksen loppuun saattamiseen. Kun vanhempien muutto tuli tietoon muiden ryskeiden päälle, nöyrryin kinuamaan hollantilaiselta kustantamolta lisäaikaa - ja sain huimat pari viikkoa. Tuli vähän mieleen Hietasen suolasilakka. Kiitos ny oikke kauhian pal'.

Jos Pagistaanissa on jatkossakin hieman hiljaista, ymmärtänette tilanteen. Palaan linjoille viimeistään marraskuussa.

Kevätväsymystä ei ole olemassa

Mediassa sanottiin, ettei kevätväsymystä ole olemassa. Käsite on kuulemma jäänne tuontihedelmättömistä ajoista, jolloin ihmisillä oikeasti oli C-vitamiinin puutetta keväisin.

Ehkä minulla sitten on pitkittynyt kaamosväsymys. Söin jo vitamiinikuurin - monivitamiinia jäi yli kanoilta - ja tein eräitä muutoksia nukkumajärjestelyihin. En sentään potkaissut siippaa sängystä, vaan Ferriksen, joka tapasi rampata pitkin yötä petiin ja pois sen mukaan, miten kuuma sille tuli. Koska Juri ei päästänyt sitä jalkopäästä sänkyyn, vaan murisi vakuuttavasti, se hyppäsi aina minun puolelleni, mihin tietysti heräsin mennen tullen. Ferris on myös taitava tunkkaamaan itselleen lisää tilaa potkimalla ja kiilaamalla.

(Kyllä, meillä koirat nukkuvat sängyssä. Paitsi siis nyt Ferris. Bedlingtonit koisivat siivosti kerällä yönsä.)

Näistä radikaaleista toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mainittavaa apua. Sen lisäksi, että haukottelen jatkuvasti ja olen yhtä ryydyksissä yhdeksän kuin kuuden tunnin unien jälkeen, olen vielä monin verroin hajamielisempi kuin tavallisesti. Unohtelen koko ajan jotain jonnekin, enkä tunnista kohtaamiani ihmisiä senkään vertaa kuin tavallisesti (taannoin muuten opin, että tälle kiusalliselle ilmiölle on nimi). Useampi lyhyellä aikavälillä hoidettava, rutiineista poikkeava tehtävä - vaikka pienikin - saa mittarin punaiselle. Työteho on muuta kuin mitä sen pitäisi olla, kun vasta puolivälissä olevaa käsikirjoitusta odotetaan syksyllä kustantamolle ja sivussa on hoidettava kaikenlaista muutakin.

Kuten muutama rahoitushaku, artikkelien viimeistelyä ja iso remontti kesällä. Mutta laiska töitään luettelee.

Sen verran jo tiedän, että arkisen kuormituksen sääteleminen auttaisi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Vuosikymmenen diasporani aikana pärjäsin toisaalta hyvin, kun tein etätöitä ja pääasiallinen sosiaalinen kontakti oli puoliso. Tosin olin koko ajan epämääräisen onneton, enkä oikein osannut hakeutua harrastuksiinkaan. Nyt paluumuuton jälkeen teen lähitöitä ja välillä sivutöitä. Harrastusten osalta olen koettanut olla pidättyväinen, mutta niitäkin on taas mukaan tarttunut. Puolison lisäksi sosiaalista elämää on omaisista naapureihin - vastoin yleistä luuloa maalla ei pääse erakoitumaan - sekä vanhoista ystävistä kollegoihin, harrastuskavereihin ja kaikenkarvaisiin tervehtimistuttaviin.

Aika ja yty eivät tunnu millään riittävän kaikkeen, kuvaannollisten pikavippien saldo kasvaa, mutta mistään ei oikein osaa tai tohdi karsia (eikä meillä ole edes lapsia, joita pitäisi ruokkia, viihdyttää ja kuljettaa kiekkotreeneihin; en käsitä, mistä perheelliset ihmiset ottavat kaiken sen ajan ja energian). Olen paljon tyytyväisempi elämääni kuin ennen, mutta monin verroin väsyneempi.

Ei ole ihmisen koskaan hyvä. Kumma juttu.