Pistäytyminen Novgorodissa

Piipahdimme toukokuun alussa Novgorodissa. Kyseessä oli ikonimaalareiden opintomatka, mutta hyvin tuolla avecitkin näyttivät viihtyvän.

Allekirjoittaneelle visiitti olikin ensimmäinen. Vuosikaudet olen suunnitellut käyväni Novgorodissa - eihän sinne pitkä matka Pietarista ole - mutten ole saanut aikaiseksi toteuttaa suunnitelmaa. Vierailu olisi kyllä kannattanut tehdä aiemmin jo väitöskirjanikin takia. Se, miten Valamon(kin) kannalta keskeinen paikka keskiajalla asemoitui ympäristöönsä, aukeni todella vasta paikan päällä tuoden tullessaan oivalluksen jos toisenkin.

Yllättävää oli myös paikan tasaisuus ja maaperän kosteus. Olin jotenkin ajatellut Novgorodin sijaitsevan kuivalla arolla tai ainakin kumpuilevammassa maastossa. Mutta varsinkin nyt kevättulvien aikaan vettä oli joka paikassa.

Yövyimme Volhov-joen suun ja Ilmajärven välisellä niemellä sijaitsevassa, 1100-luvulla perustetussa Jur'evin luostarissa pyhiinvaeltaja-nimikkeellä. Koska meillä oli venäjää erittäin sujuvasti puhuva ja hyvin verkostoitunut ortodoksipappi matkanjohtajana, ovia aukesi enemmän kuin itsekseen kuljeskelevalle turistille. Pääsimme esimerkiksi katsomaan niin ikään 1100-luvulla rakennetussa Pyhän Georgioksen kirkossa tehtäviä arkeologisia kaivauksia luostarin johtajan opastuksella. Lattiaa oli kaivettu metri alaspäin ja päästy alkuperäisen lattian tasolle. Huiman hienoa!

Keskiaikaisten kirkkojen määrä yllätti - ja niistä on jäljellä vain murto-osa. Pienet valkoiset kirkot näyttivät nousseen paikalleen kuin kuukuset; putkahtaneen suoraan kosteasta suomaasta. Ja ne todella usein olivatkin niin kutsuttuja "yhden sesongin kirkkoja", eli ne rakennettiin yhden kesän aikana.

Jur'evissa pyöri muutamia hauskoja koiria ja sympaattinen luostari(sisä)kissa Muha (suomeksi "Kärpänen"), jonka kirppujen uhallakin päästin sunnuntaiaamuna viereeni keljaan köllöttelemään. Kissaseurasta pääsee nykyisellään nauttimaan kovin harvoin.

Aikaa vai uskallusta

Äiti on maalannut ikoneita nelisenkymmentä vuotta, osapuilleen minun ikäni. Minä olen pikku hiljaa aloitellut; jostain syystä vasta nyt, vaikka aihepiiri on kiinnostanut lapsesta asti ja muistan roikkuneeni usein katsomassa äidin työskentelyä. Riihimäellä ennen Englannin-aikaa ryhdyin työstämään tätä ikonia, jota ohjaaja sanoi Kyproksen Jumalanäidiksi. Juuri kyseisellä nimellä en kyllä vastaavaa ole löytänyt. Se on yhtä kaikki harvinainen malli, koska siitä puuttuu Kristus-lapsi.

Luulen, että ohjaaja oli valinnut sen ryhmäläisten ensimmäiseksi työksi juuri siksi, että maalattavia kasvoja - ne ovat vaikein osuus - on vain yhdet. Huomaavaista sinänsä.

Viimeistelin ikonin tänä kesänä äidin ohjauksessa. Se kuivuu ja odottaa siunaamista ja öljyämistä; pinta on vielä hieman epätasainen (reunaviivan vinous johtuu puolestaan kameran optiikasta).

Ikonimaalauksen tekniikassa on hiukan samaa kuin metalligrafiikassa, josta pidin takavuosina kovasti ja tungin itseni tilaisuuden tullen kansalaisopistojen ryhmiin, jotka osallistujien puutteessa tavattiin pian lakkauttaa. Minä ja kourallinen muita innokkaita jäimme harmistuneena mulkoilemaan posliininmaalaus- ja keramiikkakurssien pitkiä listoja. Toivoisinkin voivani jatkaa ikonimaalauksen opettelua tavalla tai toisella. Jos vain olisi aikaa ja rahaa, menisin Valamoon intensiivikurssille ja jatkaisin sitten jossakin lähiseudun ryhmässä (äidin kanssa totesimme, että kotoisassa kisällinopissa olemisesta jää helposti puuttumaan säännöllisyys, vaikka opettajalla taitoa riittäisikin).

Niin, aika. Olen laskenut tutkimusrahoitukseni riittävyyttä suhteessa siihen, mitä sen puitteissa on vielä tehtävä ja todennut, että tänä(kin) vuonna lomaksi saa riittää viikon irrottautumisreissu. Uusia hakemuksiakin kun on sorvattava syyskuun Akatemia-hakuun - vaikka totuuden nimissä välillä tuntuu, että sama olisi vain täyttää uutterasti lottorivejä.

Mutta tänään jäin pohtimaan Veloenan tuoretta mietettä: "Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia."

Missä määrin kyse lie siitä, etten yksinkertaisesti uskalla päästää kulloisestakin urakastani irti peläten, että katuisin kevytmielisyyttäni myöhemmin ajan käydessä vähiin, tai etten pääsisi enää siihen kiinni tauon jälkeen. Luulen, ettei aivan vähän.