Kuukkelit ja naudat

Kansalaisvaikuttaminen ja julkinen kannan ottaminen tuntuivat olevan toissa viikon avioliittolakiäänestyksen tiimoilta sellaisessa nosteessa, että oletin virtuaaliyhteisöllä riittävän puhtia pitkälle ensi vuoteen.

Mutta kovin hiljaista on ollut. Esimerkiksi viime perjantain ydinvoimalapäätös kiinnosti sosiaalisessa mediassa varsin harvoja, vaikka toisin olisi voinut kuvitella. Olipa ydinvoimasta sinällään mitä mieltä tahansa, hamaan tulevaisuuteen kurkottava käsikynkkä Kremlin kanssa ei nyt vain millään mittarilla tarkasteltuna tunnu kovin hyvältä ajatukselta (tämän sanon Venäjän-tutkijana ja myös -ystävänä). Jos tästä uudesta samovaa… voimalasta saadaan lisäksi syy lykätä uusiutuvien energiamuotojen kehittämistä ja siihen investoimista, Suomi saattaa oikeasti päätyä sahaamaan omaa oksaansa.

Yritin omalta osaltani puhkua tuttavapiiriini intoa vaikuttaa uudistusprosessissa oleviin luonnonsuojelulakiin ja eläinsuojelulakiin - molempien kommentointi on nyt ajankohtaista - mutta liekö taustalla ollut kansalaisten vaikuttamiskrapula vai kaamosväsymys, kun peukutukset jäivät puuttumaan. Kuukkelit ja naudat! Kansallispuistot ja ylijalostetut koirat! Tärkeitä asioita, ihmiset!

Totuuden nimissä pitäisi kyllä itsekin aktivoitua hyödyllisen kansalaistoiminnan saralla johonkin muuhunkin kuin linkkien jakamiseen. Ehkä sitten kevväämmällä, kuten täällä päin tavataan sanoa.

Nahkasiipiset ystävämme

Pohjanlepakon kuva on lainattu Suomen Luonnonsuojeluliiton lepakkokartoitusta koskevasta verkkoartikkelista. 

Yksi kesän hauskimmista juttukeikoista oli Keski-Karjalan Luonnon järjestämä lepakkoluento ja -retki Rääkkylän Koivuniemessä, vaikka siellä venähtikin lähemmäs puoltayötä ja aamulla töissä haukotutti. Olen jo vuosikaudet suunnitellut jollekin vastaavalle retkelle osallistumista, mutta aina on sattuma puuttunut peliin (tai niin kutsuttu kehtuutus yhdistettynä iltaunisuuteen).

Meillähän täällä Liperin kesäpaikalla on lennellyt iät ja ajat lepakoita. Luennon myötä nahkasiipisille ystävillemme löytyi lajinimikin, eli pohjanlepakko (Eptesicus nilssonii). Suomen yleisimmälle lepakolle on tyypillistä lentäminen korkealla ympyrän tai kahdeksikon muotoista rataa.

Varmaan lepakkomme nytkin - illan hämärtyessä - valmistautuvat ullakon tai ulkovajan kolosissa yön urakkaan, haukottelevat ja oikovat siipiään.

Nurmeksen mökillä asustelevat siivekkäät taas ovat mitä ilmeisimmin viiksisiippoja (Myotis mystacinus). Ne lehahtelevat paljon matalammalla ja kiertelevät rakennuksia. Anoppi manailee välillä papanoita, joita saa lakaista savuhormin juurelta liki päivittäin, mutta mitään muuta haittaahan ei näistä kavereista ole. Päin vastoin, niiden suuhun katoaa hyönteinen jos toinenkin.

Siksi harmittaa, kun lepakoista toisinaan puhutaan "tuhoeläiminä" ja kysellään, miten ne saisi hävitettyä rakennuksesta. Näissä hävitystoiveissa taitaa puhua lähinnä ihmisen kontrollinhalu ja vieraantuminen luonnosta; lepakot koetaan lähtökohtaisesti inhottaviksi ja ihmisasumuksiin kuulumattomiksi.

Erityisen vinkeää oli tutustuminen lepakkoilmaisimeen eli detektoriin. Se muuttaa lepakoiden ultrakimeät kirkaisut äänet ihmiskorvin kuultaviksi ratinoiksi. Pohjanlepakko pitää harvempaa ja matalampaa papatusta, siippojen ja korvayökköjen ääni kuuluu korkeampana ritinänä.

Kaikkensa antaneena

Enpa pistaisi pahakseni, jos en pariin viikkoon kuulisi sanoja border tai border region. Kiitos.

Tavallistakin intensiivisemmat ja ohjelmoidummat kinkerit paattyivat eilen Bellinghamiin (US). Sielta seitsenhenkinen suomalais-venalainen retkikuntamme raahautui kaikkensa antaneena ja univajeen painamana Vancouveriin vilkaisemaan, joko olympiapakatti on nousussa.

Katseltuamme toistemme naamoja lahes viikon ajan yota paivaa hajaannuimme aamulla hyvassa yhteisymmarryksessa kuka minnekin. Allekirjoittanut tarpoi lepuuttamaan ylikuormitettua paakoppaansa merihevosten ja meduusojen hiljaisessa seurassa.

Hiljaisuus osoittautui kylla toiveajatteluksi: paikan paalla oli noin tusina koululuokkaa, paivakotiryhmaa ja uhmaikaista hoitolapsikatrasta tutustumassa vedenalaisen maailman ihmeisiin. Kun paasin korvat soiden ulos puistoon jouduin mustien, lihavien oravien saartamaksi. Olisin voinut vannoa, etta yksi piilotteli pikkuista pistoolia selkansa takana. Onneksi ne uskoivat, kun selitin, ettei repussani ole yhden yhta pahkinaa tai mitaan muutakaan, mita oravien voisi kuvitella haluavan. No, kameran voisi kai periaatteessa vieda panttilainaamoon, mutta sita ne eivat edes yhdessa olisi jaksaneet kantaa.

Maailma on vaarallinen paikka.

Huomisaamuna pakataan taas reput ja pakaasit ja suunnataan vuoristoon. Perjantaina on vuorossa paluu takaisin Victoriaan ja lauantaina lahto kohti kotia (sokerina pohjalla Torontossa on taas viiden tunnin odotus).