Auschwitz-Birkenau

Kävin ensimmäistä kertaa keskitysleirillä kolmetoista vuotta sitten. Nyt joulukuussa vierailimme siipan kanssa Auschwitz-Birkenaussa, jota voinee tarkoituksella murhattujen ihmisten määrän perusteella pitää kaikkein synkimpänä paikkana maapallolla.

Siinä, missä Majdanekissa eniten kylmäsivät järjestelmällisyys ja suunnitelmallisuus, Auschwitzin kauhuista päällimmäisinä jäivät mieleen valokuvat ihmisistä jonossa kaasukammioon.

Miksi? Siksi, että heidän ilmeistään näkyi täydellinen tietämättömyys siitä, mikä edessä odotti. Varsinkaan juutalaisilla ei ollut syytä odottaa natsihallinnolta mitään hyvää ja takana oli jo epäinhimillinen kuljetus täyteen ahdetuissa junanvaunuissa, monilla gettoelämä. Ihmisten silmistä heijastui paitsi hämmentyneisyys ja epätietoisuus, myös syvä epäluulo. Mutta luulen, että meissä ihmisissä yhteisöllisinä olentoina on sisään rakennettuna jonkinlainen sitkeä perusluottamus siihen, ettei syytöntä tapeta, että oikeus lopulta tapahtuu.

Se luottamus säilyy joskus teloituskuopan reunalle saakka. Tai suihkuhuoneeseen siihen asti, kun hanoista alkaa tulla jotain muuta kuin vettä.

En tiedä miksi näin, mutta juuri ajatus tuon luottamuksen rikkomisesta miljoonia kertoja kansanmurhissa kautta aikojen piti minua hereillä monena yönä Auschwitz-käynnin jälkeen.

"Rossija - moja istorija", eli visiitti historiallis-patrioottisen kasvatuksen ytimeen

Kävin taas puolentoista viikon työreissulla Pietarissa; kansalliskirjastossa istumista sekä hieman luennointi- ja opetustöitä. Yhtenä päivänä kirjasto oli siivouspäivän takia kiinni, joten otin tilaisuudesta vaarin ja kävin viran puolesta katsastamassa upouuden Rossija - moja istorija -historiapuiston. Tai puistoksi sitä sanotaan, mutta pikemminkin kyseessä on jonkinlainen interaktiivinen museo, näyttely tai informaatiokeskus.

Ruhtinas Vladimir - Venäjän kristillistäjä

Samanlaisia keskuksiahan on viime vuosina perustettu suuriin kaupunkeihin ympäri Venäjää. Niiden kohdeyleisönä ovat nimenomaan venäläiset, eivät niinkään turistit, niin kuin jo nimi - "Venäjä - minun historiani" - kertoo, samoin kuin se, että liki kaikki materiaali on ainakin toistaiseksi vain venäjäksi.

Kierros alkaa Venäjän alueen esihistoriasta ja etenee erilaisten interaktiivisten videoklippien kuljettamana keskiaikaan ja siitä eteenpäin aina nykypäivään saakka. Minua kiinnosti erityisesti varhaisen historian esittäminen 1500-luvulle saakka - ja osapuilleen sinne saakka voimani riittivätkin, mitä tuli ylitsepursuavan tarjonnan yksityiskohtaisempaan tarkasteluun.

Venäjän varhaisvaiheet esitetään värikkäästi ja tunteisiin vetoavasti kaikilla tutuilla myyteillä ja legendoilla höystettynä. Asiantuntijaääntä edustavat 1800-luvun kansallismielisten historioitsijoiden sitaatit seinillä; sen kriittisempää tai analyyttisempää lähestymistapaa esimerkiksi keskiaikaisten lähteiden käyttöön on turha hakea. Visiittini aikaan paikalla olleita koululaisia ja lapsiryhmiä kiinnostivat tietysti erityisesti värikkäästi ja dramaattisesti tehdyt klipit keskiaikaisista taisteluista.

"Kansan historiallinen muisti"

Kokonaisuudessaan keskus esittää Venäjän menneisyyden peittelemättömän militaristis-uskonnollis-patrioottisessa valossa. Punaisena lankana on ajatus Venäjästä - ja jossain määrin myös Neuvostoliitosta - rauhaa aina rakastaneena valtakuntana, joka on sotinut vain puolustaakseen itseään ja omia etujaan. Tästä syystä sen toimilla on ollut myös korkeimman siunaus. Samaan sävyyn esitetään myös viime aikojen tapahtumat muun muassa Krimillä ja Ukrainassa, ja mainitaan erikseen muiden valtioiden Venäjää vastaan käymä infosota ja talouspakotteet.

En epäile yhtään, etteikö tällainen instituutio ole mitä tehokkain väline tuottaa ja välittää mielikuvia kansallisesta menneisyydestä ja samalla nykyisyydestä: toisin kuin vaikkapa koulukirjoilla, sillä on käytössään niin liikkuva kuva kuin äänikin.

Lohdullista kuitenkin on, että kun mainitsin visiitistäni yliopisto-opiskelijoille - tuoden keskuksen esiin modernina esimerkkinä kollektiivisten mielikuvien levittämisestä - he purskahtivat nauruun. Kriittisellä ajattelulla ja valtajärjestelmän tuottaman tiedon terveellä kyseenalaistamisella on Venäjällä edelleen vankka sijansa, niin kuin sillä on aina ollut.

Tiernapojista

Hyvää alkanutta vuotta kaikille, jotka Pagistaania yhä edelleen - 13 vuoden jälkeen! - vaivautuvat lukemaan.

Kuluneen joulun aikana yleistä keskustelua herättivät muun muassa tiernapojat, tai pikemminkin näytelmän rasistisina pidetyt piirteet. Stockmannkin joutui vetämään videonsa pois, kun siitä nousi kohu. Kohusta nousi sitten lisäkohu, kun kansa raivostui suomalaisten perinteiden repostelusta.

Historiantutkijana kiinnitän aina korostetusti huomiota asioiden konteksteihin, eli viitekehyksiin. Nythän kriitikot nostivat esille "Murjaanien kuninkaan" ja tämän mustatut kasvot, joiden katsotaan viittaavan mustia alentavaan ja rasistisia stereotypioita ylläpitävään blackface-perinteeseen.

Tiernapoikien konteksti on kuitenkin toinen. Näytelmä kertoo väljästi Kristusta tervehtimään pyrkivistä Itämaan tietäjistä, joista yksi on tavattu esittää kuvissa tummaihoisena. Tämä on sitten siirretty esitykseen, niin kuin on parhaiten taidettu, eli maalaamalla yhden esittäjän naama mustaksi. Samalla on tietenkin saatu mukaan jännittävää eksotiikkaa, joka täällä Pohjolan perukoilla on perinteisesti ollut vähissä. Tärkeää on kuitenkin huomata, että "Murjaanien kuningas" on näytelmässä sympaattinen, hyvän puolella oleva hahmo, jota ei millään tavoin esitetä pejoratiivisessa valossa, toisin kuin varsinaisen blackface-perinteen uhrit. Näyttelijän kasvoja ei ole maalattu siksi, että päästäisiin pilkkaamaan tai halventamaan erivärisiä ihmisiä.

Tietenkin ymmärrän ja hyväksyn sen, että mielleyhtymät muuttuvat ja sen myötä vanhoja käytänteitä joudutaan oikomaan. Toivoisin kuitenkin, ettei koko tiernapoikanäytelmää nyt päädytä heittämään rasistisena ja aikansa eläneenä romukoppaan. Meillä ei ole säilynyt kovin paljon ainakaan yhtä vanhoja, kotoperäisiä jouluperinteitä. Näytelmä on hieno esimerkki yleiseurooppalaisesta perinteestä, joka on muovautunut erilaisten vaikutteiden myötä omintakeisen suomalaiseksi. Näytelmän musiikissa yhdistyvät kansanlaulut, virret ja Piae cantiones-kokoelman latinankieliset laulut.

Sen sijaan kasvojen mustaaminen ei ole mitenkään oleellista, joten sen voisi hyvin lopettaa, jos ja kun sillä nykypäivänä on globaaleja, rasistisia konnotaatioita. "Murjaanien kuningasta" esittämään löytyy nyky-Suomesta myös normisuomalaista tummahipiäisempiä henkilöitä, toisin kuin vielä sata vuotta sitten, jos autenttisuutta halutaan. Jos vanha sana "murjaani" koetaan hankalaksi - sekään ei ole alun perin pejoratiivinen termi - hahmon nimeäminen samaa merkitseväksi "Maurien kuninkaaksi" ei olisi myöskään kohtuuttoman suuri muutos, vaikka uuden sanan lauluihin sovittaminen toisikin hieman mietittävää.

Sen sijaan koko hahmon poistaminen näytelmästä tai sen muuttaminen kokonaan toiseksi runtelisi perinnettä pahasti ja kääntyisi paradoksaalisesti itseään vastaan: eikö nimenomaan olisi rasistista, jos kaikki hahmot - myös hyvä kuningas - esitettäisiin valkoisina? Ja kuten sanottu, koko tiernapoikaperinteen hautaaminen poliittisesti epäkorrektina olisi kulttuuriperinnön kannalta vahinko, todellinen lapsen heittäminen pesuveden mukana.

Peak District revisited

Pistäydyin joutessani viikonloppuretkellä Peak Districtin kansallispuistossa. Kävimme siellä jo viisi vuotta sitten siipan kanssa, tosin pohjoisempana. Nyt menin eteläosaan, jonne pääsi kätevästi Birminghamista käsin junalla.

Kysehän on, kuten brittiläisten kansallispuistojen osalta muutenkin, jostain muusta kuin asumattomasta erämaa-alueesta tai ikimetsistä. Peak District perustettiin vuonna 1951, ja se on Britannian ensimmäinen kansallispuisto. Se muodostuu nummialueista, pelloista ja laitumista, joiden lomassa on pieniä kyliä. Kyliä yhdistää luonnollisesti tieverkko. Vaikkei olisi autoa - kuten minulla ei yksin liikkuessani ole - päiväpatikoiden suunnittelua helpottavat paikallisbussit, joilla pääsee kätevästi siirtymään kylien välillä.

Peak Districtin alueella (kuten tietysti koko saarella) on asuttu jo tuhansia vuosia, mistä kertovat hautakummut ja kivikehät. Kylät ovat autoja ja asfalttiteitä lukuun ottamatta osapuilleen samassa kuosissa kuin 400-500 vuotta sitten. Esimerkiksi pienessä Eyamin "ruttokylässä", joka vuosina 1665-1666 karanteenasi itsensä välttääkseen paiseruttoepidemian leviämisen sen ulkopuolelle, ovat edelleen pystyssä ja asuinkäytössä ne talot, joista tauti lähti liikkeelle (räätäli oli tilannut Lontoosta kangasta, jonka mukana tuli tautia kantaneita kirppuja).

Se, miksi tällä ruuhkaisella saarella asumista ja vierailemista rakastan kaikista pienistä riesoista huolimatta - ja miksi nytkin oloni on kovin ristiriitainen ajatellessani, että muutaman viikon päästä on edessä paluu Suomeen - on juuri ajallinen kerrostuneisuus; mahdollisuus maadoittaa itsensä menneeseen. Osaltaan kyse on tietysti ammatillisesta kiinnostuksesta, mutta jollain tapaa myös
sisäsyntyinen eksistentiaalinen ahdistukseni helpottuu 1500-luvun pubissa aivan eri tavalla kuin suomalaisella ABC-asemalla.

No, se nyt tuskin yllättää ketään. Mutta ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Näkyy taivasta

Terveisiä Pietarista. Olen ollut täällä tämän viikon taas kirjastotöissä ja tavannut siinä sivussa kollegoita. Maanantaina lennän takaisin Englantiin, mikä tuntuu hieman hullulta ottaen huomioon, että matka kotiin Liperiin taittuisi täältä sukkelasti junalla.

Tällä reissulla hoksasin vihdoin, miksi miljoonakaupungeista juuri Pietari on se, jossa minua ei ahdista oikeastaan ollenkaan (minullehan "kaupunkiloma" on jonkinlainen oksymoroni).

Toisaalta se johtunee toki siitä, että olen viettänyt täällä yhteensä aikaa enemmän kuin missään muussa suuressa kaupungissa. Osaan liikkua Pietarissa, ja tänne on kerrostunut muistoja vuosikymmenten ajalta. Mutta tärkeämpi syy lienee, että vaikka täällä on väkeä saman verran kuin Suomessa, kaupunkikuvaa leimaa ruuhka-aikoinakin tila ja väljyys (no, metrossa on tungosta, mutta matkat eivät kestä pitkään). Kiitos Pietari Suuren suuruudenhulluuden, kadut ovat leveitä ja aukiot suuria. Rakennukset eivät tunnu kaatuvan päälle. Taivasta näkyy joka paikasta reilusti ja leveä Neva avaa näkymiä omalta osaltaan.

Sen sijaan esimerkiksi New Yorkin Manhattan pilvenpiirtäjineen on paikka, jonne en halua mennä, jollei ole pakko. Siellä ainoa alue, missä henki tuntuu kulkevan, on Keskuspuisto. Lontoota siedän pieninä pätkinä kerrallaan: yksi iltapäivä läpikulkumatkalla on juuri sopiva annos, siinä ehtii käydä yhdessä museossa ja kuljeksia jossakin puistossa. Moskova menettelee, mutta väsyn siellä paljon nopeammin kuin Pietarissa.

Täällä tuntuu viikon oleskelun jälkeen, että toinenkin menisi, ja ehkä kolmas ja vielä
neljäskin. Aina voi katsoa ylöspäin ja antaa silmille tilaa.

Leicesterin lottovoitto

Kuva on lainattu täältä.

Tulin edellisen kerran Englantiin pidemmäksi aikaa tasan viisi vuotta sitten. Silloin täällä uutisoitiin ahkerasti mielenkiintoisesta projektista: kuningas Rikhard III:n (1452-1485) jäänteitä etsittiin leicesterilaisen parkkipaikan alta.

Kyseinen hallitsijahan oli viimeinen Plantagenetien suvun edustaja, ja hänen kuolemansa 32-vuotiaana Bosworthin taistelussa toi valtaan Henrik VII:n (1457-1509) ja Tudorin suvun. Rikhardin ruumis tuotiin aikalaistietojen mukaan Leicesteriin, pidettiin esillä kolme päivää ja haudattiin sitten ilman sen kummempia rituaaleja kaupungissa sijainneen luostarin kirkkoon. Henrik ei halunnut, että haudasta tulee Yorkin sukuhaaran kannattajien pyhiinvaelluspaikka, jonka maaperässä saattaisi itää vallankaappauksen siemen.

Rikhard oli ainoa kateissa ollut englantilainen hallitsija. Niinpä kun jäänteet vastoin realistisia odotuksia löytyivät vanhan luostarin esiin kaivetun alttarin liepeiltä ja niiden henkilöllisyys vahvistettiin seuraavana talvena DNA-tutkimuksen avulla, uutinen oli kuninkaallisiaan rakastavassa saarivaltakunnassa suuri.

Suuri se oli myös Leicesterin kaupungille, jonka katedraaliin kuninkaan maalliset jäännökset haudattiin (aiheesta väännettiin vielä ankarasti kättä, koska osa sukulaisista olisi halunnut hänen viimeiseksi leposijakseen Yorkin). Britit ovat mestareita menneisyyden tuotteistamisessa, joten ei ollut yllätys, että reilun neljän vuoden jälkeen Leicesterista löytyy jo komea vierailukeskus, jossa multimedia, interaktiivisuus ja taitava dramatisointi tuottavat kävijälle elämyksen toisensa perään. Keskus on perustettu luostarin paikalle, ja itse kaivauspaikkaa pääsee vielä lasin alta ihmettelemään (parkkipaikka siirrettiin suosiolla muualle). Luostarin sijainti oli sopivasti katedraalin vieressä, joten kierroksen voi aloittaa tai päättää nykyiselle haudalle.

Jos alla on auto - kuten meillä toissaviikonloppuna oli - voi käydä myös Bosworthin taistelusta kertovassa keskuksessa, joka sijaitsee parikymmentä kilometriä Leicesterista länteen. Se perustettiin jo 70-luvulla oletetulla taistelupaikalle, joka tosin 2000-luvun tutkimusten myötä osoittautui sijaitsevan noin mailin päässä keskuksesta.

Rikhardin osalta tämän tivolin tekee mielenkiintoiseksi se, että häneen liitetyt mielikuvat ovat perinteisesti olleet kaikkea muuta kuin imartelevia. Kiitos varsinkin Shakespearen näytelmän, hänet tunnetaan veljenpoikansa murhauttaneena rampana ilkiönä. Koska kirjoitettu historia on tunnetusti voittajien historiaa, voi olettaa, etteivät Tudoreiden historiankirjoittajat voitettua kuningasta juuri kehuneet, mikä lienee ollut pohjana myös Shakespearen tulkinnalle.

Britannissa on kuitenkin sitkeästi kokoontunut ricardiaanien yhdistyksiä, joiden tavoitteena on ollut kuninkaan maineenpalautus. Yksi näistä järjestöistä toimi aloitteentekijänä myös Leicesterin kaivauksissa. Nyt näyttää siltä, että Rikhardin rehabilitointi on onnistunut, sen verran myötäsukaisesti parkkipaikan alta kaivettu kuningas esitetään. Tuumasinkin katedraalissa, että jos anglikaaninen kirkko julistaisi ihmisiä pyhiksi, ei se Rikhardin osalta olisi kovin kaukana.

Yhtä kaikki, jos arkisesti tuberkuloosiin kuollut Henrik VII näkisi nykymenon, voisi häneltä päästä jokin keskienglantilainen voimasana.

Kesäkooste

Vaikka tämä ei mikään päiväkirja olekaan - tai ole sitä enää vuosiin ollut - niin pistänpä koosteena lyhyesti ylös kesän meiningit.

Touko- ja kesäkuun vaihteessa kävin työreissulla Kazanissa ja Moskovassa. Moskova oli tuttu jo ennestään (asuin siellä muun muassa kuukauden vuonna 1998), mutta Kazan ei. Hurjan mielenkiintoinen visiitti.

Varsinkin nykyisen maailmanmenon valossa oli ajatuksia herättävää käydä paikassa, jossa islam ja kristinusko ovat vuosisatoja eläneet varsin sopuisaa yhteiseloa. Vaikka Moskova kukisti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, tapauksesta ei ole kehitetty samanlaista historiallista kaunalähdettä kuin vaikkapa Kosovo pol'en taistelusta (1382) Serbiassa, vaan tataarit ja venäläiset ovat eläneet rinnakkain elämäänsä, naineet ristiin ja ylipäänsä olleet ihmisiksi.

Kotikonnuillakin on tapahtunut: torppaan valmistui kattoremontin yhteydessä yläkerta, tai pikemminkin käyttöullakko, jossa ei ole täyttä huonekorkeutta. Erittäin tervetullutta lisätilaa yhtä kaikki, vaikka tällä porukalla on viiteenkymmeneen neliöön mahduttu ihan hyvin. Vinssasimme kömmänään futonin, sohvan ja työpöydät, eli siitä tuli yhdistetty makuu- ja työtila. Koiria tietysti harmitti; ne eivät pääse kiipeämään jyrkkiä portaita.

Kesäkuun lopussa suuntasin siipan kanssa Englantiin, jossa varmistin majapaikan Birminghamista ensi syksyksi. Ehdimme viettää pari päivää "lomaa" Yorkshiren kieppeillä ja lentonäytöksessä Old Wardenissa, ennen kuin puoliso suuntasi takaisin Suomeen ja minä jatkoin matkaa konferenssiin vielä melkein viikoksi.

Kun palasin Englannista, siippa lähti puolestaan Kazakstaniin melkein kuukaudeksi kiipeilemään vanhojen kavereidensa kanssa. Eli tänä kesänä ei tehty yhteistä patikka- ja kiipeilyreissua. Minä olen pitänyt parhaani mukaan linnaketta pystyssä. Varsinaista lomaa en ottanut tänä(kään) kesänä ollenkaan; mitäpä tuolla, kun ei reissuun kerran päässyt. Viileä sadekesä on kasvattanut nurmikkoa sekä vartta perunoihin ja tomaatteihin, mutta mikään ei oikein ole kypsynyt vielä, eivät edes metsämarjat.

Ja kuukauden päästä olen siis jo Birminghamissa, josta suunnitelmissa on tulla vasta jouluksi pois. Liikkuva tutkija on hyvä tutkija, sanoo Suomen Akatemia. Mahdolliset puolisot ja perheet saattavat olla hieman toista mieltä.

Kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa

"Perinteinen jouluruoka on pula-ajan pöperöä", totesi joensuulainen Reijo Ikonen taannoin YLE:n verkkojutussa. Karusti muotoiltu, mutta onhan se kieltämättä mielenkiintoista, että yhtenä vuoden suurimmista juhlista suomalaiset syövät itsensä äimeyksiin juureslaatikoita - juurekset eivät muulloin taida enää oikein maistuakaan - ja (liiankin) halpaa suolaista sianlihaa. Pula-ajan sijaan saattaisin siirtää katseeni jopa keskiaikaan; suomalaista jouluruokakattausta on luonnehdittu eurooppalaisittain varsin arkaaiseksi.

Oma joulukonseptini on jonkinlaisessa kriisissä, tai ehkä se on ollut sitä jo hyvän aikaa. Ruoka on yksi osa-alue: olen näin jälkijättöisesti tiedostanut, tai tohtinut myöntää itselleni, etten oikeastaan välitä perinteisistä jouluruoista. Syön niitä kyllä mukisematta, niin kuin syön liki kaikkea muutakin, mutta eivät ne minulle henkilökohtaisesti mitään herkkuja ole (paitsi kalapöydän antimet). Niitä vain "kuuluu" syödä juuri jouluna, ja niihin liittyy vuosikymmenten muistoja ja merkityskerrostumia kaukaa kulinarismin tuolta puolen. Olen viime vuosina syöttänyt kanoille ja upottanut kasvissosekeittoihin laatikoita, joita on pitänyt joulun aikaan väkertää, mutta joita ei sitten ole tullut syötyä muutamaa lusikallista enempää. Olen myös löytänyt juhannuksen kieppeillä jouluna leivotun piparisatsin liki koskematta, purkkiin unohtuneena.

Jotenkin arvelen, etten ole tässä yksin.

Koska minulla ja siskollani ei ole lapsia ja lasten myötä "omia" perhejouluja, olemme näin neli- viisikymppisiksi asti eläneet lapsuuskodin joulutraditioita läpi kerran vuodessa. Rakkaitahan ne ovat toki olleetkin, vaikka joskus rasittavia, varsinkin puolison myötä, kun piti alkaa sovitella aikataulut kahden kodin perinteiden ja toiveiden mukaan. Reissaaminen jouluisin etelästä Itä-Suomeen oli liki vuosikymmenen ajan oma stressinaiheensa (vaikkei meillä ole edes niitä lapsia; en halua kuvitella, millaista niillä perheillä on, jotka velvollisuudentuntoisesti ja tasapuolisuuden nimissä pakkaavat pesueen autoon ja suhaavat kesken joulunpyhien maan laidalta toiselle). Yleensä päädyin aina jossain vaiheessa itkemään pakkauskaaoksen keskelle, etten halua lähteä yhtään minnekään. Että miksi juuri jouluna pitää olla kaikkien kanssa joka paikassa yhtä aikaa ja mieliksi jokaiselle?

Kun ei se nyt vain olisi käynyt päinsä, että olisi jääty kotiin.

Isän kuoleman myötä viime vuonna tuntui, että lapsuusjoulujen muotti meni peruuttamattomasti rikki. Se on haikeaa ja surullista, mutta myös oudolla, syyllisyyden sävyttämällä tavalla helpottavaa. Viimeisinä vuosina alkoi tuntua kovin kiusaannuttavalta, kun isä tunnollisesti valokuvasi keski-ikäisiä tyttäriään kuusta koristelemassa. Se "perinteinen kuusenkoristelukuva" kun piti ottaa, vaikka säihkyväsilmäisiä pilttejä ei enää puuhaan löytynytkään, ja vaikka kuvat jäivät vuosi toisensa jälkeen kameran uumeniin. Oli myös ahdistavaa huomata, ettei isä enää jaksanut kävellä hautausmaakierrosta kanssamme, vaan jäi autoon odottamaan. Luopuminen ja muutos alkoivat jo tuntua ilmassa. Mutta hyviä ja juhlavia nuo viimeiset yhteiset joulutkin olivat, ja muistot jutusteluista äidin paistaman kinkun ja punaviinilasillisen ääressä (enimmäkseen) lämpimiä.

Nyt lapsuudenkotejamme edustavat kaksi yksin - onneksi kuitenkin samalla paikkakunnalla - asuvaa leskirouvaa, joista toinen ei tiedä, onko joulu vai pääsiäinen. Jotenkin kaikille asianosaisille pitäisi saada järjesteltyä mukava joulunaika ja mielellään niin, ettei kukaan olisi yksin, ellei niin välttämättä halua. Sisaruksiakin pitäisi koettaa nähdä. Vaikka vieroksun jouluun liittyvää oletussosiaalisuutta (ja ylipäänsä kaikenlaisia joulu-etuliitteellä varustettuja velvoitteita; torpassamme ei ole enää vuosiin tehty suursiivousta ennen joulua), tiedostan myös, että jonakin päivänä saattaisin itse valita mieluummin läheiset ympärilleni kuin joulun viettämisen yksikseni, mutta valinnan mahdollisuutta ei enää ole. Puhumattakaan niistä kymmenistä jouluista, jotka vanhemmat meille järjestivät lapsuudesta hamaan aikuisuuteen.

Niinpä jatkamme suunnittelua ja sovittelua ja reissaamistakin tarpeen mukaan, vaikka vuoden lopussa pimeimpään aikaan energia on vähissä ja ajatus käpertymisestä omaan sänkyyn talviunille edes joulunpyhiksi houkuttelisi enemmän kuin tiukka aikatauluttaminen ja häsääminen.

Mitkä elementit sitten tuovat minulle joulun, jos jätän laskuista kaikki itse kehrätyt tai ulkopuolelta tulevat täytymiset ja velvoitteet? Hyvä musiikki, kiireetön joulusauna, mausteinen glögi. Hyasintin tuoksu. Jouluaamun liturgia.

Se on lopulta aika pienestä kiinni, joulun tunnelma. Aina se on myös löytynyt, jotenkin, jossain vaiheessa.

Viimevuotinen BBC:n juttu viktoriaanisten joulukorttien kummallisuuksista löytyy täältä (englanniksi). 

Viikinkejä Tallinnassa

Yksityiskohta nk. Överhogdahlin tekstiileistä, jotka on ajoitettu 800-1000-luvuille.

Olimme jo maaliskuussa hyvää vauhtia menossa italialaissäveltäjä Ennio Morriconen konserttiin Helsinkiin, mutta 88-vuotiaan maestron sairastumisen vuoksi osa Euroopan-kiertueesta siirrettiinkin loppuvuoteen. Niinpä sovitin työreissun slaavilaiseen kirjastoon marraskuun viimeiselle viikolle ja siippa tuli perässä niin, että pääsimme vihdoin konserttiin (joka oli sivumennen sanoen upea).

Kun täältä ettään perältä lähtee isolle kirkolle, kannattaa aina yhdistellä reissuun useampia käyntikohteita tai hoidettavia asioita. Päätimme hektisen syksyn päätteeksi piipahtaa myös Tallinnassa. Siellähän on paitsi liki alkuperäisenä säilynyt hansakaupungin asemakaava - joka jo itsessään viihdyttää kerta toisensa jälkeen - myös maanmainioksi museoksi muutettu lentosatama, jossa elokuusta saakka on pitänyt majaansa Ruotsin historiallisen museon kokoama suurnäyttely viikinkikulttuurista. Näyttely on kiertänyt Yhdysvalloissa ja Euroopassa, mutta Suomeen se ei ainakaan tällä haavaa ole tulossa.

Ilolla totesimme, että näyttely purki ennemmin kuin pönkitti kansallisromanttisesti sävyttyneitä myyttejä viikingeistä (tai pikemminkin sellaisiksi myöhemmin kutsutuista skandinaavisen kulttuurin edustajista), niin kuin nyt järjestäjän tietäen odottaa saattoikin. Esinelöytöjä taustoituksineen oli näytteillä varsin runsaasti, ja interaktiivisuus oli valjastettu informatiivisuuden palvelukseen. Itse pidin erityisesti kosketusnäytöllä toimivasta esityksestä, joka havainnollisti viikinkiyhteisöjen kosmista maailmankuvaa ja myyttejä.

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos Tallinnassa on käyntiä, pistäytykää ihmeessä myös Lentosatamassa - viikinkejä sieltä löytää aina 15. päivään tammikuuta saakka. Kannattaa siellä toki käydä muutenkin; jos hyvin käy ja visiitti osuu arkipäivään, sukellusvene Lembitin sisuskaluja voi päästä tutkailemaan ihan omassa rauhassaan, niin kuin me tällä vierailulla pääsimme.

(Päivä on lyhyt, joten samalla reissulla tuli piipahdettua muutamassa muussakin museossa tutkailemassa muuttuvaa ja modernisoituvaa museokulttuuria: Viron historiallisessa museossa sekä Suomen puolella uudistetussa Helsingin kaupunginmuseossa - sinne on muuten nykyisin vapaa pääsy - ja Sinebrychoffin taidemuseossa.)

Pistäytyminen Novgorodissa

Piipahdimme toukokuun alussa Novgorodissa. Kyseessä oli ikonimaalareiden opintomatka, mutta hyvin tuolla avecitkin näyttivät viihtyvän.

Allekirjoittaneelle visiitti olikin ensimmäinen. Vuosikaudet olen suunnitellut käyväni Novgorodissa - eihän sinne pitkä matka Pietarista ole - mutten ole saanut aikaiseksi toteuttaa suunnitelmaa. Vierailu olisi kyllä kannattanut tehdä aiemmin jo väitöskirjanikin takia. Se, miten Valamon(kin) kannalta keskeinen paikka keskiajalla asemoitui ympäristöönsä, aukeni todella vasta paikan päällä tuoden tullessaan oivalluksen jos toisenkin.

Yllättävää oli myös paikan tasaisuus ja maaperän kosteus. Olin jotenkin ajatellut Novgorodin sijaitsevan kuivalla arolla tai ainakin kumpuilevammassa maastossa. Mutta varsinkin nyt kevättulvien aikaan vettä oli joka paikassa.

Yövyimme Volhov-joen suun ja Ilmajärven välisellä niemellä sijaitsevassa, 1100-luvulla perustetussa Jur'evin luostarissa pyhiinvaeltaja-nimikkeellä. Koska meillä oli venäjää erittäin sujuvasti puhuva ja hyvin verkostoitunut ortodoksipappi matkanjohtajana, ovia aukesi enemmän kuin itsekseen kuljeskelevalle turistille. Pääsimme esimerkiksi katsomaan niin ikään 1100-luvulla rakennetussa Pyhän Georgioksen kirkossa tehtäviä arkeologisia kaivauksia luostarin johtajan opastuksella. Lattiaa oli kaivettu metri alaspäin ja päästy alkuperäisen lattian tasolle. Huiman hienoa!

Keskiaikaisten kirkkojen määrä yllätti - ja niistä on jäljellä vain murto-osa. Pienet valkoiset kirkot näyttivät nousseen paikalleen kuin kuukuset; putkahtaneen suoraan kosteasta suomaasta. Ja ne todella usein olivatkin niin kutsuttuja "yhden sesongin kirkkoja", eli ne rakennettiin yhden kesän aikana.

Jur'evissa pyöri muutamia hauskoja koiria ja sympaattinen luostari(sisä)kissa Muha (suomeksi "Kärpänen"), jonka kirppujen uhallakin päästin sunnuntaiaamuna viereeni keljaan köllöttelemään. Kissaseurasta pääsee nykyisellään nauttimaan kovin harvoin.

Räknäyskonstia ynnä merkillisimpäin tapausten osotus

Olen ollut muutaman päivän Helsingissä. Lähinnä olen uurastanut Slaavilaisessa kirjastossa, kuten aina täällä ollessani. Tänään kuitenkin odottelin Kansalliskirjaston erikoislukusaliin muuatta 1700-luvulla painettua ranskankielistä Venäjän historian katsausta (en muuten osaa ranskaa). Edessäni oli Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus elementaar-opetuslaitoksista Viipurin läänissä 1841, josta olin niin ikään joutunut tarkistamaan erään asian.

Koska erikoislukusalissa ovat huvitukset vähissä, kirjoitin odotellessani ylös silloisen "peruskoulun" opetussuunnitelman peruspiirteet opiksi ja ojennukseksi nykypolville. 

Riittauskonsti jäi epäselväksi; jos joku lukijoista tietää tai keksii, mitä se on, kommenttilaatikko on auki. 

Lukema-järjestys Oppetuslaitoksillen Viipurin läänissä

1. Jumalisuuden oppia. Tällä ymmärretään piplian historia, pienempi ja isompi katekismus, niinmyös vanhan ja uuden Testamentin selitys.

2. Geographiaa. Ensimäiset tiedot siinä maapiirin suuruudesta, luonnosta ja valtakunnista. Euroopan eri kartat, erinomaittain ne Venäjän keisarillisesta valtakunnasta, lävite luetaan.

3. Historiaa. Maailman historian yleinen silmäillys, sekä vanhan ja keski-ajan, että nykyisempäin aikain, ja ynnä merkillisimpäin tapausten osotus.

4. Luonnon historiaa: ensimäiset tiedot siitä.

5. Räknäyskonstia: täydellinen oppitunti siinä, ja ynnä räknäyskonstin sovittaminen mittausopin harjoituksiin.

6. Geometriaa (mittausoppia) ja alku-tiedot algebrasta. 

7. Physiikkiä: ensimäiset tiedot siitä.

8. Latinaa. Niin paljon kuin mahdollinen on, täydellinen oppitunti tästä kielestä niille opetettaville, jotka aikovat itsensä papin eli opetus-säätyyn; mutta muillen grammatikkaa ja huokeimpain prosaistain tulkitsemista ja selitystä. 

9. Greekan ja Hebrean kieltä heille, jotka valmistavat itsensä papin säätyyn.

10. Venäjätä. Grammatikkaa, tulkitsemista Venäjän kielestä ja Venäjän kieleksi ja harjoituksia siihin, niin että opetettavat, täytettyä oppituntinsa, täydellisesti ymmärtävät Venäjän kielisiä kirjoja ja melkein kerkiästi selittävät ajatuksensa tällä kielellä sekä suullisesti että kirjallisesti.

11. Riittauskonstia, Tyyli-kirjoitusta, Laulukonstia ja Gymnastiikkiä.

Koululaiset rajoja pohtimaan

Allekirjoittanuthan ei pedagogiikasta mitään ymmärrä, mutta taannoinen RajatOn-hankkeeseen osallistuminen oli entiselle maailmanparantajalle* mielenkiintoinen kokemus.

Turun yliopiston ja Lappeenrannan teknillisen yliopiston yhteisen tiedekasvatushankkeen tarkoituksena on ollut tuottaa monitieteellistä oppimateriaalia rajojen ja raja-alueiden tutkimiseen. Pidän sen lähtökohdista ennen muuta siksi, että niiden tarkoituksena on saada oppilaat oivaltamaan näkökulman merkitys. Esimerkiksi rajaa katsotaan aina vähintään kahdesta suunnasta ja raja-alueen menneisyyttä voidaan kirjoittaa - ja on kirjoitettu - varsin eri tavoin riippuen katsantokulmasta. Eri tieteenalojen mukanaolo on ollut erityisen arvokasta.

Kävin tätä hanketta edeltäneen Cross Border Citizen Scientists-projektin tiimoilta kertomassa kansallisesta historiankirjoituksesta sekä suomalaisille että venäläisille yläkoululaisille syksyllä 2012. Sittemmin olin aiheen tiimoilta mukana tekemässä RajatOn-hankkeen oppimateriaalia, joka onkin varsin kiintoisa kokonaisuus (linkki vie kansallisen historiankirjoituksen osioon, mutta sen kautta pääsee tutkimaan muitakin vastaavia niiltä osin, kuin ne ovat valmiita).

Toivottavasti hanke pystyy tuomaan jotain aidosti uutta ja valaisevaa kouluopetukseen. Kaikki, mikä lisää ihmisolennon ymmärrystä yli ja ohi oman, väistämättömän kapean katsantokannan, on hienoa ja kannatettavaa.

*Nykyisin ymmärrän rajani - pun intended - ja keskityn parantamaan lähinnä omaa suhdettani maailmaan. Siihenkään ei taida yksi elinikä riittää.

Armoa ja ymmärrystä

Kajoanpa vaihteeksi tulenarkaan aiheeseen. Jos heittelette jotakin, niin älkää ainakaan kananmunia. Niitä näet arvostetaan Pagistaanissa kovasti.

Aloite niin kutsutusta tasa-arvoisesta avioliittolaista on saanut ihmiset barrikadeille, mikä tietysti kertoo, että asia tai sen vastustaminen koetaan erityisen tärkeäksi. En ota nyt itse aloitteeseen kantaa muuten kuin toteamalla, että näen sen ihan loogisena jatkeena parisuhteen rekisteröinnille. Valtion tehtävänä on kohdella kansalaisiaan tasapuolisesti ja demokraattisessa järjestelmässä lait on otettava uuteen tarkasteluun enemmistön niin halutessa. On aika vaikeaa löytää kestäviä perusteluja sille, miksi näin ei pitäisi toimia. Tunnesyyt eivät perusteiksi riitä.

Mitä esimerkiksi kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt tekevät, on minusta niiden asia; niihin ei kenenkään ole pakko kuulua, toisin kuin maallisten lakien säätelemään yhteiskuntaan. Aina voi äänestää jaloillaan, jos valittu linja ei miellytä - niin kuin yhä useampi nykyään tekeekin, kuka mistäkin syystä. Itse asiassa Ranskan mallissa saattaisi olla järkeä. Jos olen oikein ymmärtänyt, siellä virallisesti avioliittoon vihkii vain valtio. Uskonnolliset yhteisöt pitävät tahoillaan omat toimituksensa sen lisäksi.

Mutta se, mikä saa minut kiusaantuneeksi ja hämmentyneeksi on sävy, jolla "keskustelua" aloitteesta käydään. Kuten lienen joskus aiemminkin todennut, tunnepitoinen ja kovaääninen mouhuaminen saa minut näkemään punaista, olipa asia mikä hyvänsä tai miten kannatettava tahansa.

Minua tympivät suuresti homofobiset, matalaotsaiset, logiikaltaan rammat lausunnot, jotka usein tihkuvat suoranaista ihmisvihaa (usein vieläpä puettuna "kristillisyyden" kaapuun).

Mutta yhtä lailla minua ahdistavat fiksuina ja avarakatseisina pitämieni ihmisten kommentit, joissa kaikki lakialoitetta vastustavat tai siihen varautuneesti suhtautuvat määritellään värikkäin sanakääntein suvaitsemattomiksi idiooteiksi, hihhuleiksi ja änkyröiksi, jotka eivät silkkaa ahdasmielisyyttään halua suoda muille sitä hyvää, jota heillä itsellään on. Aloitetta vastustavista kansanedustajista kerätään ja julkaistaan nimilistoja haukkumisen tueksi.

Vähän armoa ja ymmärrystä nyt, ihmiset, puolin ja toisin.

Historiantutkijana en osaa olla ajattelematta asioiden aikaperspektiiviä. Ammattitauti, oletan. Se, mikä ihmisen oman elämäntaipaleen näkökulmasta tuntuu pitkältä aikajaksolta, on useampien sukupolvien mittakaavassa vain tuokio. Kun eräs tuttava taivasteli Ukrainan tapahtumien tiimoilta, miten voi olla mahdollista, että 2010-luvulla eurooppalaisia kuolee sotatoimien seurauksena, tuumasin itsekseni, ettei esimerkiksi Jugoslavian tapahtumista nyt niin kauan ole, että tällainen traaginen kehityskulku suoranaisesti yllättäisi.

Ja kun miettii, miten vähän aikaa homoseksuaalisuus on ollut oikeasti "poissa kaapista", onko ihme, jos suuri osa varsinkin iäkkäämmistä suomalaisista on vielä hämmennyksissään. Siinä, missä punavuorelainen kolmikymppinen hetero hengaa luontevasti homobaareissa ja pitää Pride-kulkueeseen osallistumista itsestäänselvyytenä, Lieksan syrjäkylillä asuva seitsenkymppinen saattaa aidosti oudoksua suurta medianäkyvyyttä, jonka homoseksuaalisuus - ja seksuaalisuus ylipäänsä - on viime vuosina saanut. Parisuhdekysymyksiin liittyy tietysti hyvin paljon muutakin kuin makuuhuone, olipa kyse heteroista tai homoista, mutta yhtä kaikki, moni ennen tiukasti privaatiksi luokiteltu asia on nykyisin televisio- ja kahvipöytäkeskustelujen rento aihe. Kaikki - semminkään toisenlaisten aikakausien kasvatit - eivät välttämättä koe kehitystä yksinomaan vapauttavana, ja esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvät kysymykset voivat monen mielestä tuntua kiusallisilta nostettuina yksityisestä julkiseen sfääriin.

Mielikuvien muodostumista työkseen tutkivat puolestaan tietävät, että kerran muodostuneet käsitykset ja mielikuvat ovat hyvin sitkaita muuttumaan, vaikka uutta informaatiota aiheesta tulisikin. Se, että mielikuvat vaikuttavat tiedostamattomalla tasolla, tekee asiasta astetta kiperämmän. Vaikka ihminen haluaisi ajatella jostakin asiasta uudella tavalla, ei se noin vain onnistukaan.

Otetaanpa hieman kärjistetty esimerkki niin aikaperspektiivistä kuin mielikuvistakin. Vielä 30-luvun kansakoulun oppikirjoissa mustat esitettiin kolonialismin valossa lapsenkaltaisina olentoina, jotka "pitävät meluavista leikeistä", mutta joiden henkiset kyvyt eivät ole "niin heikot, kuin usein arvellaan". Monikulttuuriseen kaveripiiriin jo päiväkodissa tottunutta nykynuorisoa moinen kuvaus hämmästyttää ja huvittaa. Mutta ikäluokka, joka tätä pulpeteissaan tunnollisesti pänttäsi, on vielä pitkälti elävien kirjoissa. Kun siis tässä valossa todetaan, että "homoseksuaaliset teot" olivat Suomessa rangaistavia vuoteen 1971 asti ja sairauksien listalta homoseksuaalisuus poistettiin 1981, ei pitäisi olla erityisen yllättävää, ettei lakialoitetta ole otettu kaikissa kansanosissa, ikäluokissa ja maan joka kolkassa vastaan varauksettomalla riemulla. Moni ei varmasti edes osaa pukea sanoiksi, mikä ajatuksessa loppuviimeksi mättää.

Väitän taas kerran, että ihminen on keskimäärin melko turvallisuushakuinen ja muutoksia kaihtava olento. Toisaalta ihmisellä on taipumus olettaa, että muut ovat muutosten suhteen samassa tahdissa kuin hän itse. Oma itsestäänselvyys ei ole välttämättä sitä toiselle, ja tämä olisi hyvä muistaa ja antaa aikaa. Tuo toinen ei ole aina ja välttämättä ymmärtämätön tollo, jota voi estoitta pilkata, hän on vain toisenlaisen aikakauden tai maailmankäsityksen kasvatti (pilkkaaminen ylipäänsä on toki typerää, eikä sellaiseen kannattaisi alentua, vaikka vastapuoli oikeasti olisikin ymmärtämätön tollo).

Sitä paitsi vieraus on lähtökohtaisesti pelottavaa. Kun tuo "toiseus" saa tavalla tai toisella myönteiset ja ystävälliset kasvot, pelko tapaa vähitellen hälvetä ja stereotyyppisen mielikuvan tilalle tulla kohdattava ihminen.

Toisaalta maailma tosiaan muuttuu koko ajan, eikä kaikkia muutoksia ole ehkä järkevää ottaa niin henkilökohtaisesti, vaikkei itse niitä varauksettomasti kannattaisikaan. Etenkään, jos ne eivät ole mitenkään itseltä pois. Mutta ehkä ihminen saa jonkinlaista nautintoa kuohuksissaan olosta - näin voisi ainakin päätellä päivälehtien tekstiviestipalstoista.

Vedetään siis henkeä ja kuunnellaan vaikka Tuure Kilpeläisen ja Kaihon Karavaanin vinkeä reggae-versio Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

Tääll' on toki tilaa kaikillen.
On ketoja auran kääntää,
on lehtoja laulella neitojen
ja saloja sulhojen vääntää.
Kas, lempi se maailman levittää.
Oi, ihmiset toistanne lempikää
ja kohti taivasta tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa.

Kylässä toisaalla

Pagistaanissa hiljaisuus jatkuu, koska niin tekee myös hankehakemushelvetti. Pyynnöstä pistäydyin kuitenkin pikaiselti kylässä toisaalla työhön liittyvien asioiden parissa (niitähän en täällä tule juuri puineeksi, vaikka säännöllisesti mietin, että kenties pitäisi).  

Mainittua Rysky Riiheläisen blogia kannattaa muuten seurata; punnittua puhetta ja perusteltuja pohdintoja ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä.

Hiljaiseloa

Phalaenopsiksen poikanen itsenäistyi
ja pääsi omaan ruukkuunsa.

Pagistaanissa vietetään näennäistä kaamoksen hiljaiseloa huojuvien kirjakasojen keskellä. Kaksi tieteellistä artikkelia pitäisi saada viimeisteltyä viikon sisällä, että pääsisi pikimmiten kolmannen luvatun kimppuun - ja sitä perustutkimustakin olisi ehdittävä tehdä.

Töiden lomassa olen muun muassa tehnyt kaksi hedelmäkakkua ja hajamielisesti pistellyt hyvän määrän rommissa mehustumassa olleita kuivahedelmiä, ennen kuin ne ehtivät taikinaan. Olen mennyt kuntosalille ja ottanut mukaan kaksi oikean jalan kenkää. Päästänyt ulos kolme koiraa ja ottanut sisään kaksi; onneksi pihalle jäi se paksuturkkisin. Keittänyt kahvia kahdesti samoista puruista ja unohtanut kolme asiaa yhtä muistamaani kohti.

Olen tavannut vanhan ystävän ja onnitellut tätä Tieto-Finlandiasta. Tärkeä, mutta aiemmin sivuutettu teema sai huomiota ja kollega ansaitun tunnustuksen hienosta ja pitkäjänteisestä työstään.

Olen myös miettinyt - jälleen kerran - ettei ainakaan meidän alallamme hyvää saa aikaiseksi nopeasti, vaikka ajan henkenä tuntuukin olevan "huippulaatua hetkessä". Arkistomateriaalin seulominen ja analysointi on hidasta, vanhat tekstit avautuvat omaan tahtiinsa (etenkin, jos ne ovat vieraskielisiä), ajatusprosesseja ei pysty keinotekoisesti nopeuttamaan tai tehostamaan, vaikka rahoitusruuvia kuinka kiristettäisiin.

Mutta ei niitä ehdoin tahdoin hidastaakaan pidä. Siispä takaisin töihin kahvinkeittimen kautta. Ja se vanha suodatinpussi ensin pois.

Moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma

Ystäväni ja kollegani Ville Kivimäki väitteli eilen Turussa, Åbo Akademissa, suomalaisten sotilaiden psyykkisistä häiriöistä jatkosodan aikana. Väitöskirjan nimi on Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44. Väitöstiedote löytyy täältä.

Väitös meni hienosti, eikä kukaan muuta odottanutkaan; väittelijän lahjakkuus ja omistautuneisuus ovat vuosikausia olleet hyvin tutkijayhteisön tiedossa. Kirjaa olen vasta pikaisesti selaillut, mutta kuten vastaväittäjä totesi, se on monella tapaa käänteentekevä teos. Väitöstiedotteen lopussa tiivistyy se, miksi aihe on tärkeä tutkimuskohde; se nostaa esiin sen universaalin, yleisinhimillisen kokemusten ja kärsimysten kirjon, jonka olemassaolosta sodan kokeneet - ja sen jälkeen syntyneet - ovat kyllä tienneet, mutta josta on pitkälti vaiettu.

Sotilaiden kuolema ja fyysiset haavoittumiset voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys. Psyykkisiin häiriöihin liittyi moraalista paheksuntaa ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Toisen maailmansodan mieleltään järkkyneitä sotilaita on ollut vaikea sisällyttää kansalliseen historiankirjoitukseen aina näihin päiviin saakka. 

Väitöskirjasta ilmestyy myös suomenkielinen versio. Keskustelua se tulee epäilemättä herättämään ja hyvä niin. Mielenkiintoista kyllä, kuulemma itse sodan kokeneet ovat suhtautuneet tutkimukseen myönteisesti ja jopa helpottuneina: vihdoinkin näistä puhutaan. Kriittisiä ääniä on kuulunut lähinnä sieltä, missä syystä tai toisesta halutaan säilyttää kiiltokuvamainen sankarimyytti suomalaisesta sotilaasta - myytti, joka epäilemättä on ollut monelle raskas kantaa.

Sotakuva

Huhtikuun lopulla Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto julkistivat liki 170 000 suomalaista sotakuvaa virtuaalisen SA-arkiston muodossa. Hakemalla löytyy kuvia laidasta laitaan; vain kaikkein raaimmat otokset on rajattu julkisesta aineistosta tutkijoiden käyttöön. Valtaosan nyt digitoiduista kuvista ovat tosin ottaneet viralliset TK-kuvaajat, joiden joltisenkin propagandistinen toimenkuva oli muutenkin tarkkaan määritelty. Tavallisten rintamamiesten kuvista on avautunut toisenlainen sotarintaman arki. 

Suomalaisia arkisto kiinnosti kovasti: jo ensimmäisen vartin aikana sivustolle pyrki 100 000 kävijää ja se jouduttiin sulkemaan tilapäisesti ylikuormituksen vuoksi.

En ole vielä ehtinyt itse tutkimaan arkistoa, mutta sen avaaminen toi mieleeni erään täällä Englannissa taannoin näkemäni sotakuvan, joka on kertovuudessaan vertaansa vailla - etenkin, jos sitä vertaa taistelumielen kohottamiseksi otettuihin "virallisiin" otoksiin.

Kuva on otettu Fowlmeren sotilaslentokentällä syksyllä 1940, kun Britannian kuninkaalliset ilmavoimat ja natsi-Saksan Luftwaffe kävivät niin kutsuttua taistelua Britanniasta. Siinä ovat juuri taistelulennolta palanneet hävittäjälentäjät Walter "Farmer" Lawson, Brian "Sandy" Lane ja George "Grumpy" Unwin (vasemmalta oikealle).

Näistä kolmesta Lawson ja Lane kuolivat myöhemmin ilmataistelussa.

Kuva on lainattu täältä.

Vieraita, vuokra-autoilua ja vappulento

Kulunut viikko on ollut sen verran tiivistahtinen, että hyvä jos on päivistä perillä pysynyt. Kyse ei tällä kertaa ollut työkiireistä. Viime viikon torstaina saapuivat kylään vanhempani ja anoppi siipan saattelemina. Perjantaina Cambridgeen tuli myös Koillis-Englannissa asuva serkkuni puolisoineen. Jälkimmäiset - kaltaisinamme makuupussireissaajina - majoittuivat pariksi yöksi asunnolleni, toisin kuin seniorit, joille oli varattu huoneet aamiaismajoituksesta kivenheiton päästä. Kolmen päivän ajan vyörytimme vuokra-autolla lähiseudun nähtävyyksiä sen, mikä oli järkevää jaksamisen kannalta päiväohjelmaan mahduttaa. 

Varhain maanantaiaamuna kyyditsimme seniorit lentokentälle ja jatkoimme miehen kanssa matkaa Lounais-Englantiin katsomaan koiranpentua, joka näillä näkymin liittyy laumaamme, kun palaan kuukauden päästä Suomeen (tästä hullutuksesta lisää myöhemmin). Paluumatkalla piipahdimme katsomaan Stonehengea (kuva siipan), kun se sopivasti tien varrelle osui ja iltapäivän lopulla turistilaumatkin olivat jo harventuneet. 

Kun kurvasimme yhdeksän aikaan illalla kotipihaan, menneet päivät alkoivat tuntua melko hyvin suoritetuilta, joskin toki mukavilta. Jo aiemmin haudattu ajatus jäämisestä vappupatikalle Dartmoorin kansallispuistoon olisi ollut vähän liikaa. Tosin piipahdus aivan Dartmoorin tuntumassa pääsemättä jalkautumaan oli verrattavissa jäätelötötterön kertanuolaisuun.

Mietimme, että jos täällä asuisi pysyvästi, auton vuokraaminen viikonloppuretkille saattaisi olla kannattavampaa kuin oman ostaminen, jos sille ei olisi tarvetta työmatkojen osalta. Vuokraaminen on verrattain edullista ja kätevää, eikä toisaalta kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin pääse julkisilla kulkuneuvoilla.

Vappuna kuitenkin vaihdoimme taas alle polkupyörät ja ajoimme Grantchesterin kautta jälleen kerran Duxfordiin, jossa mies lunasti joululahjansa eli puolen tunnin lennon 40-luvun kaksitasoisella Tiger Moth-koneella. Teekkarimme vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä perinteitä rikkovaan vappuunsa, etenkin päästyään itsekin kokeilemaan koneen ohjaamista.

Läpeensä moderni ilmiö

Kun ennen tehtiin pitkä matka, se oli myös ajallisesti pitkä. Vaikkapa kahden viikon laivamatkalla elimistö sai sopeutua aikaeroon tolkullisessa tahdissa. Nykyisin tuhansien kilometrien taipaleet taittuvat muutamassa tunnissa, mitä ei kivikautinen kehomme käsitä. Varsinkin lyhytkestoisista reissuista saa maksaa sekä paikan päällä että palattuaan.

On kiintoisaa ajatella, että aikaerorasitus eli jetlag on läpeensä moderni ilmiö. Sitä ei ollut mitään mahdollisuutta kokea ennen toista maailmansotaa, koska matkanteon tahti millä tahansa välineellä oli turvallisen verkkainen. Ensimmäiset yhden pysähdyksen lennot mannerten välillä tehtiin 30-luvulla. Vielä samalla vuosikymmenellä matka esimerkiksi Euroopasta Yhdysvaltojen itärannikolle voitiin jo taittaa yhteen menoon.

Pitkien lentojen lisäksi moni muukin ihmisen rajattomasta puuhakkuudesta juontuva asia tai ilmiö on lopulta huimaavan nuori. Manhattanin kuuluisista pilvenpiirtäjistä vanhimmat ovat niin ikään 30-luvulta. Nyt kuhisevassa kekokeskittymässä elää yli puolitoista miljoonaa ihmistä.

Yhdessä ihmisiässä on ehtinyt tapahtua paljon, samaten jo puolessa siitä, eli osapuilleen allekirjoittaneen elinaikana. Ja miten nopeasti asioista tapaakaan tulla itsestään selvyyksiä joko arjessa tai symboliikan tasolla.

Pagistaanista ei nyt irtoa tämän syvällisempää pohdintaa, koska pää on vielä toisella mantereella. Luulen, että sopeutuminen aikaeroihin korreloi sen kanssa, miten ihminen pärjäisi vuorotyössä. Sehän on hyvin yksilöllistä - ja lyhyestä kokemuksesta tiedän, ettei minusta olisi jälkimmäiseen.

Viideltä saunaan ja kuudelta aperitiiville

Työ haittaa taas harrastuksia. Neljän päivän konferenssi - sentään täällä kotikulmilla - pitää niin kiireisenä, ettei edes reissukuvia ole ehtinyt sortteerata.

Mainittakoon kuitenkin muuan kuriositeetti pääsiäisturneeltamme.

Sauna. Suomalainen sauna. Keskellä luoteiswalesilaista Snowdonian vuoristoa.

Sellainen ihme löytyi pääsiäispäivänä syrjäisestä Pen-y-Gwryd -hotellista, jonne siirsimme kortteerimme viimeiseksi yöksi nukuttuamme ensin kolme yötä (allekirjoittaneen osalta huonosti) niin sanotussa bunkhousessa eli hostellin tapaisessa joukkomajoituksessa.

Pyynnöstä lämmitettävä sähkösauna oli pikkuinen pöksä pihan perällä pienen lammen rannalla. Se oli varustettu ulkosuihkulla, josta tuli vain jääkylmää vettä. Mutta oikea sauna se oli yhtä kaikki, kiuas suomalaista tekoa ja asianmukaisen ärhäkkä. Jälkimmäinenhän ei maailman saunoissa ole aina niin sanottua.

Muutaman kuukauden saunattomuuden ja kolmen päivän vuoristokönyämisen jälkeen lauteilla istuminen oli ekstaattinen kokemus. Eikä suomalaiselle ollut konstikaan juosta hotellihuoneen suihkuun lumisen pihan yli pyyhe ympärillä.

Ah, pelkkä muistokin löylyistä lämmittää!

Niin, hotelliin emme suinkaan päätyneet sattumalta. Kyseisessä majapaikassa pääsee paitsi saunaan, myös brittiläisen kiipeilyhistorian kovaan ytimeen. Vuonna 1810 kievariksi muutettu maatila on 1800-luvun lopulta saakka majoittanut Snowdoniassa taitojaan hioneita kiipeilijöitä. Se toimi vuoden 1953 Everest-retkikunnan "perusleirinä" sen testatessa varusteitaan ennen suurta koitosta. Myöhemminkin retkikunnan jäsenet pitivät kokoontumisensa juuri Pen-y-Gwrydissa.

Hotellin omaperäistä viehätystä lisää se, että siellä on tietoisesti ja tyylikkäästi vaalittu menneen maailman tunnelmaa. Pubin nurkassa ei pauhaa jalkapalloselostus taulutelevisiosta, eikä viihde-elektroniikkaa löydy hotellihuoneistakaan. Haarukoidessaan ruokasalissa paahtopaistia luukahvaisilla aterimilla voi hyvin kuvitella olevansa 50-luvulla. Illallisen jälkeen kelpaa nautiskella tilkkanen hyvää viskiä takkatulen ääressä ja tutkailla seinille ripustettuja valokuva-aarteita ja kiipeilymuistoja.

Mikä mukavinta, kokonaisvaltaisen elämyksen hinta jää vielä kauas kaupunkien ökyhotelleista. Jopa Pagistaanin pihi retkikunta raaski sijoittaa yhteen luksusyöhön, vaikka sanastossamme luksus tarkoittaa yleensä kahta päällekkäistä retkipatjaa yhden sijaan (teltassa muuten nukkuu paljon paremmin kuin hostelleissa; oma rauha on aina oma rauha, vaikka ulkomaailmasta erottaisi vain kangas).