Kevättöitä

Kun toimeentulo ja tulevaisuuden työkuviot ovat nyt onnellisesti järjestyksessä joksikin aikaa, on hauskempi tehdä kevättöitäkin. Hyvä niin, koska niitä riittää. On tämä oma hehtaarin maapala ja lisäksi kaksi perikuntien kesäpaikkaa, joista molemmista meillä on lähellä asuvina jonkinmoista talkkarinvastuuta, jos toki iloakin. Kaikki kolme olivat viime kesänä hieman hunningolla meidän osaltamme, kun oli yksi jos toinen muukin homma tehtävänä, ja nyt on takaisinmaksun aika. On kaikenlaista kitkettävää, raivattavaa, haravoitavaa, lannoitettavaa, leikattavaa, istutettavaa, kylvettävää, siivottavaa, ja koko ajan tuntuu, että oikeastaan olisi oltava toisaalla tekemässä jotain muuta.

Ihan kaikki kevättyöt eivät tietenkään ole niin sanotusti pakollisia, mutta esimerkiksi pienen kasvimaamme halusin pistää taas kuntoon vuoden tauon jälkeen. Hurskaana aikomuksenani oli kesannoida se viime keväänä jotenkin järkevästi kasveilla tai katteilla, mutta aikomukseksi jäi (ylemmässä kuvassa taustalla näkyy muuten yksi nykytilanteen aiheuttajista eli viime vuonna pystytetty saunamökkimme, joka sekin kaipailisi huomiota eli maalia pintaansa lähiaikoina).

Niinpä tuon pikkuisen maapalan kääntämiseen ja raivaamiseen meni hyvinkin viisi tuntia jaettuna useammalle iltapuhteelle, ja siihen päälle varsinainen maan kunnostus. Olin itse asiassa ennen rahoituksen saamista ehtinyt hakea puutarha-alan monimuotokoulutukseen, ja talikon varressa ehdin miettiä, että maan tonkiminen on ehkä kuitenkin hauskempaa harrastuksena.

Mutta juolavehnä yhtäläisen sinnikkäine ystävineen talttui lopulta. Toivon mukaan läntiltä irtoaa edes jokunen retiisi vaivanpalkaksi. Kasvuharsot olivat hukassa jossain viime kesän jäljiltä ulkorakennukseen asettuneissa kaaospesäkkeissä, joten jouduin hankkimaan uudet.

---

Iloinen asia on sekin, että nyt en ainakaan kuukausitulojen puutteessa joudu luopumaan töhöpäisestä turpaterapeutistani. Mutta ensi keväänä Englanti kutsuu taas allekirjoittanutta muutamaksi kuukaudeksi, joten jonkinlainen tuuraajajärjestely pitäisi kehitellä hevoisen ruumiinliikunnon turvaamiseksi (ja sen myötä mielenterveyden; Riku on kuin emäntänsä ja kestää hieman huonosti aloillaan olemista). Siippaparka joutuu jälleen töidensä ohella huoltamaan muun eläin- ja kasvilauman sekä olemaan omaisten apuna, joten lienee liikaa vaadittu, että hän opettelisi lisäksi ratsastamaan ja vinssautuisi tallille useamman kerran viikossa liikuttamaan kauniisti sanottuna persoonallista suomenhevosta. Mutta ehkä kesän ja syksyn mittaan tämäkin asia järjestyy. Elämme toivossa.

Oi laitumelle pääsyn onnea!

Pakkaset

Leudon loppuvuoden jälkeen tammikuu toi liki 30 asteen pakkaset. Hevoset seisoivat ensin viikkokausia vähällä liikunnalla joka paikassa vellovan mutavellin takia. Sitten tuli pakkasta, mutta lumi antoi edelleen odottaa itseään. Joka paikka oli kivikovaa jääkoppuraa ja taas seistiin. Viime viikolla tuli kauan kaivattua lunta, mutta heti sen jälkeen niin kovat pakkaset, että hevoset saavat edelleen lähinnä seistä karvapalloina tarhassa ja rouskuttaa heinää.

En ihmettele yhtään, että maneesilla eli ratsastushallilla varustettuja talleja on viimeisten kymmenen vuoden aikana kohonnut liki joka pitäjään. Jos ollenkaan tavoitteellisemmin treenaa, ei vaihtoehtoja taida muuttuvassa ilmastossamme olla. Tallivuokrakin on toki fasiliteettien mukainen; sellainen, ettei puskaratsastelua harrastava akateeminen pätkätyöläinen edes harkitse moista luksusta.

Karvainen maahanmuuttajamme Ferris päätti sopeutua olosuhteisiin ja kasvattaa kolmanneksi Suomen-talvekseen kunnon kuontalon. Siinä kelpaa ulkoilla rapeammassakin säässä. Arktinen lurcherimme on pärjännyt pakkasessa hienosti ennenkin, mutta tänä vuonna alusvilla on aiempaa paksumpi ja jaloissakin on karvatöppöset. Lisäksi Ferriksellä on whippet-emältään peritty rakenne massavine lihaksineen, mikä epäilemättä auttaa lämmöntuotossa liikkeellä ollessa.

Bedlingtonherrat sen sijaan eivät arvosta pakkasulkoilua ollenkaan. Haluaisivat varmaan sisävessan, jos saisivat päättää.

Mutta päivä, se pitenee jo. Ja pitkään ja hartaudella rakenneltu pihasaunamme valmistui vihdoin käyttökuntoon - ei ihan jouluksi, mutta loppiaiseksi kuitenkin.

Projekteja jos jonkinlaisia

Ei Pagistaanista mitään remonttiblogia ole tarkoitus tulla, mutta todettakoon kiinnostuneille, että torpan uusi lattialaatta on nyt valettu ja betoni kuivumassa. Elokuun lopulla lattia päästään tekemään loppuun; silloin timpurit palaavat työmaalle ja värkkäävät myös muun muassa kylpyhuoneen. Takaisin omaan torppaan päästään toivon mukaan muuttamaan joskus syyskuussa.

Betonin kuivuessa teemme itse muita pienempiä hommia, kuten annamme näille keittiönkaapeille uuden elämän. Myös saunamökin perustukset ovat työn alla. Saunallahan ei niin kiirettä ole - ja muutenkin sovimme alustavasti kirvesmiesten kanssa, että he jatkavat syksyllä siitä, mihin meillä loppuvat voimat, aika, osaaminen tai kaikki mainitut. Elämän realiteetit, osa X.

---

Niin, edellisessä postauksessa mainitsin uuden laumanjäsenemme. Noloa, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi ottaa siitä kunnollisia kuvia - pitäisi mennä kameran ja kortilla olevan ajan kanssa laitumelle hengailemaan tai värvätä joku kentän laidalle kuvaamaan. Tämän onnettoman otoksen räpsäisin kännykkäkameralla joskus ratsastuksen jälkeen, kun asianosainen katseli kiinnostuneena jotakin tiellä liikkuvaa.

Kai kuvasta kuitenkin sen verran selvän saa, että kyseessä on hevonen. Suomenhevonen. Tarkemmin sanottuna 13-vuotias ruuna Rivalo, jota myös Rikuksi kutsutaan. Sukupostista löytyy sukutietoja ja muutama parempi kuva myös herran lyhyehköksi jääneeltä raviuralta. Pari sanaa ja entisen omistajan ottama hieno potretti löytyvät täältä.

Minunhan ei varsinaisesti pitänyt (enää) hevosta hankkia, mutta yksi asia johti toiseen ja tässä ollaan. Sen kummempia tavoitteita minulla ei Rikun suhteen ole - en siis kaipaa kisoja tai valmennuksia - vaan koetamme opetella asioita yhdessä rennosti ja hyvässä hengessä. Haluan käyttää tilaisuuden oppiakseni yhtä sun toista uutta hevosista, niiden ratsastamisesta ja käsittelystä. Siihen tämä herkkä ja reipas ammatinvaihtaja on omiaan. Se ei ole ratsuna mikään automaatti ja siinä on omat haasteensa, mutta se on älykäs ja haluaa tehdä parhaansa ratsastajaansa luottaessaan. Jos jokin asia ei tunnu sujuvan, on syytä katsoa peiliin kerran jos toisenkin ja tarkistaa hevoselle antamiaan viestejä. Se on opettavaista, jos mikä.

Rikun entinen omistaja teki kuluneen vuoden aikana hienoa työtä sen kanssa ratsuntöiden opettamisessa, ja tästä on hyvä jatkaa urakkaa molemminpuolista luottamusta rakennellen - ainakin niin pitkään kuin rahoittajat suovat ja jonkinlainen kuukausiansio allekirjoittaneen tilille tipahtaa omaksi ja lauman elannoksi. Elämän realiteetit, osa XX.

Henkistä siirtymää

Täysiverihevosten kuvat ovat kansallisesta siittolasta Newmarketista.

Enää kolmisen viikkoa jäljellä ennen Suomeen paluuta. Huomaan käyväni jo levottomaksi ja tavallistakin melankolisemmaksi, kuten aina muutosten edellä; tekeväni henkistä siirtymää. Vaikka pitäisi elää hetkessä ja nauttia kaikesta niin pitkään kuin voi - eihän meillä ihmispoloilla ole muuta kuin katoava nykyhetki - mietin jo paluuta ja sen myötä odottavia järjestelyjä ja päätöksiä.

On jollain tapaa helpompaa elää tilanteessa, jonka tietää tilapäiseksi. Ainakin, jos on varustettu pääkopalla, joka jatkuvasti ja pyytämättä pähkii ja problematisoi kaikkea mahdollista ja mahdotontakin. Välitilassa kelluessaan voi tavallaan ottaa lomaa omasta kaoottisesta mielestään - ajatella toki kaikenlaista, mutta unohtaa hetkeksi sen pohtimisen, pitäisikö juuri nyt olla jossain muualla tekemässä jotain muuta ja onko ylipäänsä menossa elämässään oikeaan suuntaan, mikä se sitten onkin. Voi ajatella, että hoidetaan tämä ensin ja katsotaan sitten; nyt tiedetään ainakin reitti seuraavalle rastille, jossa otetaan kompassilla taas uusi suunta.

Se "sitten" vain tapaa tulla vastaan kerta toisensa jälkeen.

Tännekin voisi kyllä jäädä. Historiatyöläiselle, joka rakastaa ulkoilmaelämää, koiria ja hevosia, on vaikea keksiä virikkeellisempää asuinmaata. Siipalle täällä riittäisi kallioita kiivettäväksi ja vanhoja lentokoneita ihailtavaksi. Toki lunta, metsiä ja omaa kieltä on ja olisi hurja ikävä, mutta voisin kuvitella asuvani täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi, jos käytännön kuviot järjestyisivät sellaisiksi, että ratkaisujensa kanssa voisi elää edes jossain määrin levollisin mielin (siis sikäli, kuin se tällä piuhoituksella on mahdollista). Ja se on paljon sanottu.

Mutta Suomeen täältä nyt kuitenkin ollaan tulossa reppu selässä ja koiranpentu kainalossa. Sitä ennen suuntaamme vielä siipan kanssa Skotlannin Ylämaille patikoimaan. Siihenkin on pari viikkoa aikaa, joten koetan elää Englannin lempeänvihreää alkukesää kaikilla aisteilla ja tulevaisuuteen luottaen - tai ainakin kovasti yrittäen. 

Hyvässä ja pahassa

Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa.

Pagistaanin perinteinen joulutervehdys jäi välistä, ja jos oikein muistan, kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta. Mutta toivotettakoon sitä lämpimämmin onnellista uutta vuotta ja itse kullekin niitä asioita, joita hän sen haaveilee tuovan.

Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.

Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.

Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.

Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.

Yllättävää toimeliaisuutta

Tämänkertainen syy Pagistaanin hiljaiseloon on oikoluku-urakka yhdistettynä hakemiston laatimiseen tiukalla aikataululla. Mutta toivon mukaan vaivat palkitaan kesällä kovissa kansissa.

Lisäksi olen yrittänyt vapaa-ajalla kiskoa itseni pois koneen äärestä. Miehen kanssa ennätimme jonkin kerran jääkiipeilemään, ennen kuin etelän jääputoukset alkoivat suhinalla sulaa. Jääkiipeily kuuluu niihin taitoihin, joita on hyvä osata edes jonkin verran, jos liikkuu Alpeilla merkittyjen polkujen ulkopuolella. Varsinainen putouskiipeily on tietysti oma lajinsa; kovin hurjiin suorituksiin ei tavallisen alppipatikoijan ja sunnuntaikiipeilijän tarvitse yltää. Riittää, että perustekniikka ja välineet ovat hallussa.

Eikä siinä kaikki! Pagistaanissa on tosiaan oltu yllättävänkin toimeliaita: kävimme viime lauantaina muutaman hevosteluhenkisen idäntutkijatoverin kanssa kolmituntisella islanninhevosretkellä. Edellisestä issikoinnista olikin allekirjoittaneella vierähtänyt yli vuosi. Oli huiman hauskaa painella pitkin Kytäjän lumisia maalismaisemia, vaikka jälkikäteen irvistelimmekin toisillemme yli-ikäisestä ponityttöilystä.

Kuvassa on pieni, musta ja karvainen Númi frá Dalsmynni. Islanninhevosten nimissähän on perinteisesti frá-osio; se ja paikannimi kertovat, mistä hevonen on kotoisin. Olen tiennyt, että tuhanteen vuoteen ei Islantiin ole saanut viedä hevosia oman kannan suojelemiseksi, mutta se oli uutta, että kerran Islannista pois vietyä hevosta ei enää saa viedä sinne takaisin. Niinpä esimerkiksi muualla Euroopassa kilpailevat islantilaisratsastajat myyvät hevosensa pois kilpailun jälkeen tai pitävät mantereella kilpatallia. Aina oppii uutta.

Joulunaikaa

Sanotaan, että pyöräilemistä ei sen kerran opittuaan koskaan unohda. Ratsastukseen pätee sama: hienosäätö toki ruostuu, mutta "perstuntuma" säilyy. Kävin lauantaina viiden vuoden ratsastustauon jälkeen tekemässä puolentoista tunnin maastolenkin islanninhevosella. Kun nousin pienen, kirjavan ja hyvin karvaisen tamman selkään, minut valtasi huima tuttuuden ja kotoisuuden tunne. Nautin joka hetkestä.

Juuri nyt en kylläkään nauti kipeytyneistä lihaksista. Ratsastamattomuudella on hintansa, joka näkyy ankkamaisena askelluksena muutaman päivän ajan.

Pitkän tauon syynä on ollut yksinkertaisesti se, ettei minulla ole varaa säännölliseen hevosteluun Etelä-Suomen tuntihinnoilla. Olen myös tiennyt, että jos käyn ratsastamassa vaikkapa vain yhden kerran, siitä sukeutuu hurja hinku jatkaa taas siitä, mihin harrastus vuosia sitten jäi (meillä oli entisen mieheni kanssa talli kotipihassa, mikä tosin teki hevostelusta vähän turhankin intensiivistä ja sitovaa). On ollut helpompaa olla kokonaan ilman.

Ja niinhän siinä kävi, että olen lauantain jälkeen löytänyt itseni tekemästä erinäisiä laskelmia. Hevosen hankkimista en sentään suunnittele, mutta jos tunneilla olisi sittenkin varaa käydä... Islanninhevoset alkoivat kiinnostaa kovasti; olen aina pitänyt pienistä, herkistä, sopivan säpäköistä mutta kuitenkin selväpäisistä ja varmajalkaisista hevosista. Sitten aktiiviaikojeni issikkatalleja onkin noussut Suomenniemelle hurja määrä.

- - -

Viikonloppuna koettiin vauhdin lisäksi myös vaarallisia tilanteita, kun koiranpojat pistelivät jostain käsittämättömästä syystä suihinsa kokonaisen kumisen koiranpallon. Sellaisen, joita on ympätty osaksi jos jonkinmuotoisia koiranleluja. Vaikka pidämmekin lelutilannetta tiukasti silmällä, kaksikko oli tarvinnut älynväläyksensä toteuttamiseen vain lauantai-illan juoksulenkkiin ja saunomiseen kuluneen ajan. Pallosta ei löytynyt jälkeäkään - lukuun ottamatta siis roippeita, joita materialisoitui koirien molemmista päistä.

Eläinlääkärin ohjeistuksella evästettyinä seurasimme tilannetta, joka onneksi päättyi ilman suolitukoksia tai muita vaarallisia seurauksia. Ainakin tiedetään, mitä Riihimäen Palloveikot eivät tule joulupaketeistaan löytämään.

Kohtsillään suuntaamme tuttuun tapaan joulunviettoon Pohjois-Karjalaan. Pagistaan toivottaakin kaikille mitä rauhallisinta ja leppoisinta joulunaikaa sekä iloa tulevaan vuoteen!

Lentovene

Lienenkö maininnut, että työhuoneessamme valmistellaan hartaasti ja antaumuksella paitsi historian väitöskirjaa, myös toisen maailmansodan aikaista Sunderland-lentovenettä? Hetkittäin hankkeiden edut ovat olleet ristiriidassa keskenään - solumuovin hiominen hiekkapaperilla on melko dadaistinen taustaääni venäläisten pyhimyselämäkertojen lukemiselle - mutta enimmäkseen lentokonetehtaan ja tutkijankammion yhdistäminen on sujunut ongelmitta.

Tänään kuulin lentoveneen lopulliset mitat. Sen pituudeksi tulee noin metri ja kuusikymmentä senttiä. Siipien kärkiväli on kaksi metriä (lieventävänä asianhaarana mainittiin, että kapine on sentään koottavaa mallia).

Panokset siis kovenevat. Minä ilmoitin haluavani ponin. Ja sille karsinan työhuoneeseen.

Run, you fools

Palatessamme viikonloppureissusta meitä vastassa oli sakea savu- tai höyrypilvi. Työmaamontusta - tuosta Leppävaaran Isengardista - välkkyi valoa ja sen reunamilla juoksenteli outoja hahmoja. Päättelimme, että pahin oli tapahtunut ja balrog herännyt. Run, you fools!

- - -

Tarpeeseen tullut viikonloppuirrottautuminen - annos hiljaisuutta, nasakkaa pakkassäätä, kaminan lämpöä, rantasaunaa ja mäenlaskua - huipentui maanantaina siipan merkkipäivään. Sitä juhlistivat mojova flunssa, kertausharjoituskutsu ja lahjakortti valinnaisena ajankohtana toteutettavalle islanninhevosretkelle.

Mitä jälkimmäiseen tulee, päivänsankari ainakin yritti näyttää kiitolliselta.

Laumaeläimiä

Jotenkin sitä aina luulee, että seuraavalla viikolla hoppu helpottaa. Ei se helpota. Sitä kutsutaan kai aikuiselämäksi.

Tai huonoksi organisointikyvyksi.

Järkevän sanomisen puutteessa poimittakoon YLE:n tiedeuutisista jokunen laumaeläinten käyttäytymistä koskeva uutislinkki. Koirien kyky kadehtia ei kyllä ole uutinen kellekään, jolla on ollut kaksi tai useampi koira kerrallaan. Kyllä meillä ainakin koirat ovat tarkkoja oikeuksistaan myös suhteessa toisiin lauman jäseniin.

Sen sijaan se, että hevoset tuntevat toisensa äänestä oli allekirjoittaneelle uutta, joskaan ei yllättävää. Hevosten suhteet voivat olla varsin läheisiä, ja kuten ihmisilläkin, joidenkin kanssa kemiat kohtaavat ja toisten kanssa eivät. Esimerkiksi ensimmäinen hevoseni Picasso ja ystäväni suomenhevonen Rike (joka muuten tänä vuonna täytti 35 vuotta) olivat ensi tapaamisesta lähtien melkein erottamattomat. Molemmat olivat ruunia, ja pomottamiseen taipuvainen Rike yleensä varsin tarkka seurastaan. Kun Picasso jouduttiin lopettamaan, Rike ilmiselvästi ikävöi sitä. Ja kun monia vuosia myöhemmin vein Picasson entisen loimen Riken vanhenevia luita lämmittämään, sitä nuuhkittiin hyvin pitkään, hartaasti ja mietteliään näköisenä.

Picasso ja Rike keväällä 1989 (juuri kurassa piehtaroineina ja huonosti skannattuina).

Kerrottakoon vielä se, että parvikalat valitsevat johtajansa konsensuksella ja että Homo Sapiens pääsee Mount Everestillä hengestään yleensä onnettomuuden vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa olisin veikannut listaykköseksi vuoristotautia, mutta eipäs vain. Toki alkava aivoödeema heikentää kykyä tehdä järkeviä päätöksiä, mikä puolestaan edesauttaa vaikeuksiin joutumista.

Joku voisi tietysti kysyä, eikö mainitun kyvyn heikentyminen ole ollut havaittavissa jo aiemmin, jos henkilö ylipäänsä päättää päivänsä jäärailossa Mount Everestillä.

Floros ja Lauros

Jenni kyseli, "löytyykö kotoasi jotakin karjalaista, joka on sinulle läheistä. Siitä haluaisin nähdä kuvan."

Äidin maalaamat ikonit ovat kukin tärkeitä omalla tavallaan, mutta mitä karjalaisuuteen tulee, niin tässä kuvatut Floros ja Lauros ovat olleet pidettyjä hevosten ja kotieläinten suojeluspyhimyksiä Karjalan alueella.

Ikoni on allekirjoittaneelle läheinen myös siksi, että kaikilla siinä olevilla hevosilla on ollut elävät esikuvat (ikonimaalarilla on varsin rajalliset vapaudet aiheensa suhteen, mutta tällaiset henkilökohtaisuudet sallitaan). Enkeli pitelee ohjaksista kahta hevosta, joista toinen on omani, toinen hoitohevoseni mallin mukaan maalattu. Molemmat olivat ikonin maalausaikaan jo siirtyneet vihreämmille laitumille.

Myös käspaikka on äitini tekoa.

Namuruuna

Sain koirankasvattajaltamme kasvattajakollegan hänelle lähettämän tosikertomuksen, joka olisi saanut aamukahvit rinnuksille, jos sen olisi kahvimuki kourassa lukenut. Koska tarina on peräisin julkiselta, hevosaiheiselta keskustelupalstalta, tohdin referoida sen tässä.

Erään hevosia omistavan pariskunnan naapuriin oli muuttanut uusi perhe, jonka kanssa pariskunta oli tervehtimisväleissä - tai ainakin oli, kunnes perheen äiti oli jättänyt postilaatikkoon kirjeen, jossa vaadittiin hevosaitausta poistettavaksi lasten koulumatkan varrelta. Syynä oli se, että toinen hevosista "esitteli elintään" perheen koululaisten nähden. Äitiä huolestutti, millaista vahinkoa moinen saattaisi saada aikaan lasten herkissä mielissä.

Mitä tuossa nyt voi tehdä? Kertoja oli huvittuneen hämmentyneenä pohtinut, pitäisikö asiasta käydä keskustelemassa naapurin kanssa. Vai olisiko pidettävä puhuttelu estottomalle ruunalle, joka paikkojaan tuuletellessaan teki vain samaa kuin hevoset kautta maailman sivu? Kumpaakaan hän ei ollut vielä tehnyt, kun kaksi päivää myöhemmin hänen palatessaan kotiin iltalenkiltä naapurin rouva tuli vastaan kameran kanssa. Närkästyneenä rouva tivasi, eikö kirje ollut tullut perille, ja miksi mitään ei ollut tapahtunut. Lapset olivat kuulemma esittäneet jo kiusallisia kysymyksiä, ja äiti oli joutunut selittämään, että hevosen vatsan alla roikkuva kapistus oli sen umpisuoli. Kuulemma hevosten omistaja olisi ymmärtänyt asian vakavuuden, jos hänellä olisi ollut omia lapsia. Sitä paitsi perhe oli muuttanut maalle nimenomaan turvallisen kasvuympäristön vuoksi. Asia vietäisiin poliisille, ellei hevosia siirrettäisi, ja kuviakin oli nyt todisteena, rouva oli tykittänyt.

No, kertoja - joka mainitsi harvoin jäävänsä sanattomaksi, mutta nyt kohdalle oli osunut sellainen tilanne - jäi mielenkiinnolla odottamaan mustanmaijan kurvaamista pihaan. Mitähän poliisit tekisivät? Pidättäisivätkö irstaan eläimen, vai lätkäisisivätkö siihen sakkolapun?

Ja poliisithan tulivat. Tosin hevosen sijaan he olivat kyselleet talon isännän perään. Perheenäidin selostus oli nimittäin käsitetty niin, että intiimejä paikkojaan olisikin lapsille esitellyt omistaja, ei hevonen. Kun kertoja oli selittänyt asian ja näyttänyt saamansa kirjeen, toinen poliiseista oli ratkennut nauruun toisen yrittäessä pysyä edes jotakuinkin vakavana. Käytyään naapurin rouvan pakeilla he olivat palanneet, todenneet asian olevan kunnossa ja pahoitelleet väärinkäsitystä.

Eivät olleet kuitenkaan suostuneet kertomaan, millainen keskustelu naapurissa oli käyty.

Lisäys: Saman helmen löytänyt Linko linkitti alkuperäiseen keskusteluun, se löytyy täältä.

Suomenhevosen kaltainen

Marinadin kirjoitus yhdistettynä viime aikojen sitkeään sairasteluun saivat minutkin miettimään suhdetta omaan kroppaani. Mitä se oli ennen ja mitä nyt?

Myös minä olin lapsena ja varhaisnuorena perusliikkuvainen ja laihansorttinen vipeltäjä: rymysin metsissä yksin ja kavereiden kanssa, vähän myöhemmin pyöräilin joka päivä tallille ja takaisin, keikuin tuntikausia hevosten selässä ja lapoin laulellen lantaa. Joskus alle parikymppisenä tuli vähän jähmeämpi kausi, mutta opiskeluaikana aloitin ratsastuksen uudestaan - sillä kertaa jo huomattavasti kehotietoisemmin; tajusin esimerkiksi olevani tolkuttoman jäykkä ja yritin kompensoida sitä venyttelemällä.

Näin jälkikäteen ihmettelen, miten vähän nuorempanakaan kiinnitin huomiota kroppani muotoon ja ulkonäköön - mitäpä moisesta, kun perusasuna olivat paksut villapaidat, ratsastushousut ja farkut? Itsekriittisyyden aika tuli kehon osalta vasta vähän alle kolmekymppisenä, kun elämä oli muutenkin yleiskriisissä ja itseluottamus miinuksella. Tiedä, minkä syömishäiriön olisin kehittänyt, ellen olisi puolisattumalta eksynyt latinotanssien pariin. Minä, jokseenkin androgyyni syntymäpökkelö, huomasin yht'äkkiä nauttivani aivan uudenlaisesta tavasta liikkua. Huono ryhtini parani, ja aloin tiedostaa oman olemukseni ja ulottuvuuteni selkeämmin. Jotenkin koin itseni myös feminiinisemmäksi kuin ennen, vaikken korkokenkiä kuunaan jalkaani pannutkaan, vaan tyydyin tanssilenkkareihin.

Samoihin aikoihin, joskus viisi vuotta sitten, aloitin myös säännöllisen juoksemisen ja muun liikunnan. Ensin se oli lähinnä mielenhoitoa ja ahdistuksenhallintaa, mutta kunnon kohentuessa liikkumisesta alkoi pitää yhä enemmän sen itsensä vuoksi. Siinäkin perfektionismiin taipuvaisen oli haettava omat rajansa: oli aikoja, jolloin touhu alkoi karata käsistä, ja vasta rasitusvammat ja alipaino pakottivat ottamaan rauhallisemmin. Nykyisin tiedän jo, että vimmainen lenkkeily ja pipon kiristyminen ovat kohdallani oireita jostakin muusta; ne ovat sijaistoimintaa ja hätääntyneitä pyrkimyksiä hallinnan tunteeseen tilanteissa, joissa elämä tuntuu syystä tai toisesta epävarmalta tai tarkoituksettomalta.

Tällä haavaa huomaan suhteeni omaan kroppaani olevan aika tasapainoinen ja jollain tapaa toimintakeskeinen. Niin kauan kuin saan olla vailla rajoittavia vammoja tai perussairauksia, haluan kehoni pystyvän viemään minut paikkoihin, jonne tahdon mennä. Saan hedonistisen nautintoni peiliin katselun tai tavoitteellisen suorittamisen sijaan jaksamisen tunteesta ja siitä, etten joudu jättämään väliin kiinnostavia asioita vain huonon peruskunnon vuoksi (mukavaa tietysti on, että painonhallinta ja lihaskunnon ylläpito sujuvat siinä sivussa).

Itse asiassa suhtaudun ruumiiseeni vähän kuin eläimeen, koiraan tai hevoseen. Koetan pitää sitä hyvänä, ruokkia oikein ja annostella sopivasti monensorttista liikuntaa, että se voisi hyvin ja olisi elinvoimainen. Jos sairastan, maltan jo levätä - ainakin vähän paremmin kuin ennen. Osaan jo ottaa rennommin, jättää lenkit väliin ja syödä suklaata, jos mieli tekee. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni paremmin niin mielen kuin kropankin puolesta.

Kehoni ei ole millään tavoin elämäni keskipiste, mutta on paljon helpompaa elää ja keskittyä muuhun, jos sekin on oloonsa tyytyväinen ja perushuollettu.

Liikunnallisesti lahjakas en ole millään saralla. Olen edelleen jäykänpuoleinen ja kinttuni ovat kierot. En tule juoksemaan maratonilla hyviä aikoja tai kiipeilemään apinan lailla vaikeita kallioreittejä, en tanssimaan sulavasti salsaa tai pärjäämään vaativassa kouluratsastuksessa. Jos jatkan hevosvertausta, kehoni on suomenhevosen kaltainen: se on oikein kohdeltuna hyvä, kestävä ja karaistunut kumppani, jonka kanssa voi tehdä vähän kaikkea pellon kynnöstä esteratsastukseen, kunhan ei odota huippusuorituksia tai vertaa sitä täysiverisiin kykyjen sen enempää kuin ulkonäönkään suhteen.

Eläinten päivä

Pagistaanin karvaisin kansanosa käski muistuttamaan, että tänään vietetään kansainvälistä eläinten päivää. Samalla alkaa eläinten viikko, jonka teemana on tänä vuonna Suomenhevosen vuosi - hevosen vuoksi. Sillä halutaan valistaa hevosenpidon vaativuudesta ja siitä, ettei hevonen tai poni ole hetken mielijohteesta tai lasten painostuksesta hankittava huvitus.

Muistutus lienee aiheellinen, koska hevosia - varsinkin entisiä ravureita - on nykyään tarjolla lähes ilmaiseksi. Eläimen ylläpito- ja hoitokulut voivat kuitenkin yllättää, mistä seurauksena on kasvava joukko jalkavaivaisia, sairaita ja surkeasti hoidettuja kiertolaisia.

Entisenä hevosenomistajana allekirjoitan täysin ajatuksen, että ratsastus voi olla mukava harrastus, mutta hevosenpito on pohjattomasti rahaa ja aikaa nielevä elämäntapa. Antoisaa se toki on, mutta etenkin omassa pihatallissa seisova kavioeläin sitoo omistajansa turpeeseen lypsykarjan tavoin.

"Älä anna yhdenkään päivän kulua tekemättä jollekin eläimelle hyvää tahi tuottamatta sille iloa. - - - Joka lapsuudestaan asti pyrkii siihen, ettei anna yhdenkään päivän kulua koettamatta lieventää tahi torjua toisten elävien olentojen kärsimyksiä, sen sydämessä pulpahtelee aina ehtymättömän tyydytyksen ja onnen lähde."
- Lasten eläinsuojelusoppi. Raittiuskansan Kirjapaino Oy. Helsinki 1916.

Vuosikymmenten takainen

- Yli kaksikymmentä vuotta, laskemme yllätyskylään tulleen itäsuomalaisen ystävän kanssa.

Nimittäin siitä, kun ystävä toi suomenhevosensa tallille, jossa kävin hoitamassa vanhaa ravuritammaa. Sen jälkeen olimme erottamattomat muutaman hevosenhieltä tuoksuvan, heinäpölyisen vuoden ajan.

Sekä tyttö että suomenhevonen olivat tuolloin 13-vuotiaita. Nyt molemmilla liinaharjoilla on ikää 34 vuotta. Hevoselle paljon, ihmiselle verrattain vähän, vaikka laskutoimitus kahdestakymmenestä vuodesta herättää tuntemuksen vääjäämättömästä keski-ikäistymisestä (yleensä ajatus tuntuu joltisenkin etäiseltä ja huvittavalta, etenkin aknevoidetta levittäessä; "ihon nuorekkuuden säilyminen" kun ei ole aivan yksiselitteinen ilmiö).

Saateltuani vieraani kotimatkalle kohti Rääkkylän lumisia peltoja ihmettelin jälleen kerran, miten vuosikin välimatkaa riittää tekemään joistakin ystävyyksistä - vaikkapa opiskeluaikana muodostuneista - kohteliaisuuden kohmettamia tuttavuuksia, kun toisten kanssa vuosikymmenten takainen nauru löytyy aina uudestaan ilman yrittämistä tai virallisia verryttelyseremonioita. Mikä salainen kaava sen määrää, mistä ja keiden?

Onkohan kyse siitä, että aikuisena sitä lämpenee hitaammin (halusi tai ei), tunnustelee uusia ihmisiä varautuneemmin ja pidempään, kun nuorempana on avoimempi; vaistotessaan toisessa mahdollisen ystävän varovaisempikin lapsi menee ja kysyy, haluatko harjata hevostani tai tuletko meille leikkimään. Kenties jotakin tuosta aseistariisuvasta suoruudesta jää jäljelle, säilyy ja kantaa vuosien yli, kun taas mukakiireisessä aikuisiässä uudet tuttavuudet harvemmin saavat luonnollisen tilaisuuden kasvaa vaiheeseen, jossa opittujen käytöskoodistojen ja täysien kalentereiden ryteiköstä on päästy avoimen taivaan alle? Lapsuuden tiedostamattoman rajattomuuden tilalle on pesiytynyt aikuisen jäykempi sosiaalinen maailma mitähänseminustaajattelee- olenkotungettelevajosotanyhteyttä- ja antaaollaenjaksanytollaseurallinenitsekään-pohdiskeluineen.

Elämä opettaa. Hyvässä ja pahassa.

Shakkia seinällä

Vaikka lihaskoordinaationi on kuin kumiankalla ja varteni notkea kuin kelopuu, olen itsepintaisesti ängennyt harrastamaan asioita, jotka kysyvät juuri koordinaatiota ja notkeutta. Ratsastusta ja tanssia esimerkiksi.

Kai siitä saa jotain masokistista iloa.

Säännöllinen hevostelu pääkaupunkiseudulla ei kuitenkaan ole pienipalkkaisia humanisteja varten. Tanssitunneille taas pitäisi kyöräytyä Helsinkiin tai Espoon keskustaan, mikä saa sisäisen laiskurini kapinaan. Niinpä nuo huvitukset ovat, harmittavaa kyllä, jääneet toistaiseksi telakalle.

Vaan eipä hätiä mitiä. Mahdollisuudet ansaita päähänsä atleetin aasinhattu ovat rajattomat. Pari kalliokiipeilykokeilua jättivät jälkeensä kydyn, joka materialisoitui eilen seinäkiipeilykurssille osallistumisena.

Eikä kyty siitä ainakaan laantunut. Semminkään, kun jatko-opastusta ja kiipeilyseuraa löytyy samasta taloudesta. Puuhassa on samankaltaista viehätystä kuin shakissa tai suunnistuksessa: seuraavien siirtojen miettiminen työllistää pääkopan perusteellisesti saaden muut myllyämiset unohtumaan.

Eivätkä haasteet lopu kovin pian kesken. Näillä eväillä.

Hevoisillaan ja ratsuillaan

Wienin Espanjalaisen ratsastuskoulun naytoksiin on turha pyrkiytya ilman varausta kuukausia etukateen. Hevosharrastajalle - etenkin niille, jotka ovat joskus itse kouluttaneet hevosia - jopa mielenkiintoisempaa katsottavaa tarjoavat kuitenkin koulun aamuharjoitukset. Tosin niihinkin saa varautua jonottamaan tovin 12 euron paasymaksun lisaksi.

Caprioleja, levadeja ja muita kuuluisimpia suorituksia* treeneissa harvemmin nakee, mutta sitakin hartaampaa perusasioiden hiomista. Varsinkin nuorten, viela teraksenharmaiden hevosten (valkoiset lipizzanhevoset syntyvat mustina ja vaalenevat ian myota) opettamista oli kiintoisa seurata; ratsuttajien karsivallisyys varsojen kanssa nayttaa rajattomalta. Vaikka espanjalainen ratsastuskoulu edustaakin eurooppalaisen ratsastuksen jaykimpia perinteita kooten hevoset ratsastajan alle tiiviiksi paketeiksi, elaimet ovat tyoskennellessaan rennon ja tyytyvaisen oloisia. Ei touhusta muuten mitaan tulisikaan.

Kovin luonnonmukaista hevosenelamaa nelijalkaiset tahdet eivat kylla paase viettamaan - niin koulu kuin tallitkin ovat aivan Wienin sydamessa, jossa ei ulkoiluaitauksia nae.

*Osalla Espanjalaisen ratsastuskoulun naytosliikkeista on sotaisa historia: potkut ja hypyt ovat jaanteita ajalta, jolloin hevosia kaytettiin lahitaisteluissa. Tavallisessa nykykouluratsastuksessa niita ei harrasteta.