Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.

"Rossija - moja istorija", eli visiitti historiallis-patrioottisen kasvatuksen ytimeen

Kävin taas puolentoista viikon työreissulla Pietarissa; kansalliskirjastossa istumista sekä hieman luennointi- ja opetustöitä. Yhtenä päivänä kirjasto oli siivouspäivän takia kiinni, joten otin tilaisuudesta vaarin ja kävin viran puolesta katsastamassa upouuden Rossija - moja istorija -historiapuiston. Tai puistoksi sitä sanotaan, mutta pikemminkin kyseessä on jonkinlainen interaktiivinen museo, näyttely tai informaatiokeskus.

Ruhtinas Vladimir - Venäjän kristillistäjä

Samanlaisia keskuksiahan on viime vuosina perustettu suuriin kaupunkeihin ympäri Venäjää. Niiden kohdeyleisönä ovat nimenomaan venäläiset, eivät niinkään turistit, niin kuin jo nimi - "Venäjä - minun historiani" - kertoo, samoin kuin se, että liki kaikki materiaali on ainakin toistaiseksi vain venäjäksi.

Kierros alkaa Venäjän alueen esihistoriasta ja etenee erilaisten interaktiivisten videoklippien kuljettamana keskiaikaan ja siitä eteenpäin aina nykypäivään saakka. Minua kiinnosti erityisesti varhaisen historian esittäminen 1500-luvulle saakka - ja osapuilleen sinne saakka voimani riittivätkin, mitä tuli ylitsepursuavan tarjonnan yksityiskohtaisempaan tarkasteluun.

Venäjän varhaisvaiheet esitetään värikkäästi ja tunteisiin vetoavasti kaikilla tutuilla myyteillä ja legendoilla höystettynä. Asiantuntijaääntä edustavat 1800-luvun kansallismielisten historioitsijoiden sitaatit seinillä; sen kriittisempää tai analyyttisempää lähestymistapaa esimerkiksi keskiaikaisten lähteiden käyttöön on turha hakea. Visiittini aikaan paikalla olleita koululaisia ja lapsiryhmiä kiinnostivat tietysti erityisesti värikkäästi ja dramaattisesti tehdyt klipit keskiaikaisista taisteluista.

"Kansan historiallinen muisti"

Kokonaisuudessaan keskus esittää Venäjän menneisyyden peittelemättömän militaristis-uskonnollis-patrioottisessa valossa. Punaisena lankana on ajatus Venäjästä - ja jossain määrin myös Neuvostoliitosta - rauhaa aina rakastaneena valtakuntana, joka on sotinut vain puolustaakseen itseään ja omia etujaan. Tästä syystä sen toimilla on ollut myös korkeimman siunaus. Samaan sävyyn esitetään myös viime aikojen tapahtumat muun muassa Krimillä ja Ukrainassa, ja mainitaan erikseen muiden valtioiden Venäjää vastaan käymä infosota ja talouspakotteet.

En epäile yhtään, etteikö tällainen instituutio ole mitä tehokkain väline tuottaa ja välittää mielikuvia kansallisesta menneisyydestä ja samalla nykyisyydestä: toisin kuin vaikkapa koulukirjoilla, sillä on käytössään niin liikkuva kuva kuin äänikin.

Lohdullista kuitenkin on, että kun mainitsin visiitistäni yliopisto-opiskelijoille - tuoden keskuksen esiin modernina esimerkkinä kollektiivisten mielikuvien levittämisestä - he purskahtivat nauruun. Kriittisellä ajattelulla ja valtajärjestelmän tuottaman tiedon terveellä kyseenalaistamisella on Venäjällä edelleen vankka sijansa, niin kuin sillä on aina ollut.

Pari vaalihuomiota

Ferris seurasi innokkaana ääntenlaskentaa.

Vaalit tulivat ja menivät. Pari huomiota joltisenkin epäpoliittisesta Pagistaanista.

Epäpoliittisesta sikäli, etten ole koskaan oikein osannut asemoida itseäni puoluekentälle. Jotenkin näen, että koko nykyinen palvelu- ja sosiaaliturvahimmeli pitäisi purkaa alkutekijöihinsä ja koota uudestaan vastaamaan muuttunutta maailmaa. Luulen ja pelkään, ettei sen urakan aloittamiseen löydy rohkeutta oikealta sen enempää kuin vasemmaltakaan. Mieluummin korjaillaan ja paikkaillaan, höyläillään sieltä ja täältä ja otetaan lisää velkaa.

Älkää kysykö, miten tuo purkaminen käytännössä tapahtuisi. Ymmärrän kyllä, että se on liki mahdoton tehtävä. Mutta silppu-, keikka- ja osa-aikatyöt ovat tulleet jäädäkseen, samoin yrittäjyyden yhdistäminen muihin elannonhankkimiskeinoihin tai vaikkapa uuden ammatin opiskeluun. Leipä on murusina maailmalla ja alanvaihdot arkipäivää. Nykysysteemi on aikansa elänyt, jäykkä ja byrokraattinen, eikä kannusta ottamaan vastaan töitä, ellei tarjolla ole kokopäiväistä työpaikkaa ja sitäkin palkalla, jolla voi elää ilman asumistukia ja muita tulonsiirtoja.

Yhä harvemmalle on - ja tulee olemaan, jos merkit pitävät paikkansa. Silti päättäjät esiintyvät kuin kyseessä olisi vain tilapäinen notkahdus, ei esimerkiksi teollisuuden työpaikkojen lopullinen katoaminen.

---

Mutta eniten tulevassa asetelmassa - olipa hallituskokoonpano mikä tahansa - minua huolestuttavat ympäristöasiat (vaikka vihreät lisäpaikkoja saivatkin). Oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla on mahdollista tehdä korjausliike ennemmin tai myöhemmin. Inhimillistä kärsimystä voi toki huonoista päätöksistä seurata, mutta itsessään ne ovat harvoin peruuttamattomia.

Ympäristön osalta ne voivat sitä olla ja usein ovatkin. Yksikin huono tai hätäinen päätös tai päättämättä jättäminen voi tehdä korjaamatonta vahinkoa, kuten vaikkapa tapaus Talvivaara osoittaa. Koska vaakalaudalla on niin suuria asioita - sellaisia, jotka koskevat kaikkia tulevia sukupolvia - ihmettelin, miten vähän ympäristökysymykset olivat esillä vaalitenteissä ja -koneissa. Toki lapsiperheitä kiinnostavat lapsiperheiden ja vanhuksia vanhusten asiat, mutta ympäristö on yhteinen ja puhtaan luonnon valmistus lopetettu.

---

Jonkin verran hämmästelin vaalituloksen selvittyä myös sitä, miten suurena yllätyksenä se otettiin virtuaalisessa tuttavapiirissäni vastaan. Täältä susirajalta katsottuna tulos oli pääpiirteiltään odotettavissa.

Mutta sanotaan, että ihmiset voivat luoda omia kupliaan, omia todellisuuksiaan, joissa samanmieliset kohtaavat ja etääntyvät yhä kauemmas muun maailman näkökulmista. Luulen, että esimerkiksi pääkaupunkiseudun punavihreistä ympyröistä käsin voi olla aidosti vaikeaa hahmottaa, miten suuri osa muun Suomen asujaimistosta maailman näkee ja millaisista asioista he kantavat huolta. Siinä valossa Keskustan ja Perussuomalaisten suosio saattaa vaikuttaa täysin käsittämättömältä (sama ilmiöhän näkyi keskustelussa tasa-arvoisesta avioliittolaista). Mutta Suomi on suurelta osin varsin konservatiivinen maa, jossa muutoksen tuulet sekoittuvat keväiseen lannanhajuun peltojen yllä ja erivärinen ihminen on potentiaalinen uhka, kunnes toisin todistetaan.

Liittyen tähän perspektiiviharhaan ja uhkaan jonkinlaisesta geopoliittisesta jakautumisesta: olin erityisen iloinen joensuulaisbiologi Krista Mikkosen noususta eduskuntaan, vaikka vihreiden eduskuntaryhmä tökkikin viime joulukuussa kapuloita rattaisiin käsittämättömällä reklamaatiollaan valtatie 23:n remonttirahoista. Myös vihreiden piirissä on suurena vaarana ollut helsingistyminen ja etääntyminen muun Suomen todellisuudesta. Välillä on niin ikään tuntunut, että ympäristöasioiden tapetilla pitäminen on jäänyt muiden hankkeiden jalkoihin, vaikka juuri se on ollut osa-alue, joka on erottanut puolueen kaikista muista ja - minun mielestäni - tehnyt siitä tärkeän vastavoiman lyhytnäköiselle ja talousvetoiselle ajattelulle.

Linkkilisäys: tuore kolumni jälkimmäisestä aiheesta Helsingin Sanomien NYT-liitteessä.  

Revontulia ja ajan kulumista

Periaatteessa en "käytä" epätarkkoja kuvia, mutta tehdään nyt poikkeus, koska punaisia revontulia näkyy näin etelässä harvoin. Iltana muutamana olin juuri lähdössä Ferriksen kanssa iltalenkille, kun taivaalla alkoi loimottaa. Asioita oli vielä illalla hoidettavana, joten en joutanut rassailemaan jalustaa pystyyn ja paneutumaan revontulikuvauksen saloihin. Sitä paitsi komein näytös ei kestänyt edes puolta tuntia.


Meillä vietettiin tällä viikolla syntymäpäiviä peräti kahdesti. Ferris täytti tiistaina komeat kaksi vuotta ja allekirjoittanut eilen vielä komeammat 40 vuotta. Tämä on oikeastaan ensimmäinen pyöreiden vuosien päivä, joka tuntuu joltakin. En oikein osaa sanoa, miltä. Jonkinlaisella vedenjakajalla tässä ollaan selvemmin kuin kolmikymppisenä, vaikka eiväthän ikävuodet sinällään mitään mittaa.

Paljon olen miettinyt ajan suhteellisuutta. Miten se oma pää ja persoona huolineen ja ilonaiheineen säilyy yllättävänkin samanlaisena vuosien ja vuosikymmenten vaihtumisesta riippumatta. Kyllähän kokemuksista jotain oppii ja itsetuntemus hiljakseen kasvaa, mutta missä määrin elämän varrelle osuvat tapahtumat ja haasteet todella muuttavat ihmistä toiseksi, sitä en osaa sanoa. Ehkä minulla ei ole ollut niin rajuja kokemuksia, että ne olisivat saaneet päänsisäisiä mannerlaattoja toden teolla liikkeelle. Sellaista hiljaista maannousemaa vain.

Se oivallus, että ihmisen ydinminä tuskin vanhenee, on muuten aika pelottava suhteessa esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilaan. Missä määrin ihminen kohdataan arvostavasti, ainutlaatuisena persoonana mieltymyksineen ja omanlaisine elämänpolkuineen hänen elonpäiviensä loppuun asti? Nyky-yhteiskunnassa jo välittömistä ruumiin tarpeista huolehtiminen tuntuu olevan yhä hankalampaa. Miten esimerkiksi paljon rummutettu (ja jo nyt äärimmilleen venytetty) kotihoito edesauttaa näitä kohtaamisen kokemuksia, kun yksin asuvat ihmiset jäävät pään tai jalkojen pettäessä vangeiksi neljän seinän sisään? Eikö paljon järkevämpää - myös taloudelliselta kannalta - olisi kehitellä kalliiden hoivapaikkojen ja omaan kotiin kompostoitumisen väliin uudenlaisia yhteisöasumisen muotoja, joissa yksinolon ja seurustelun määrää voisi itse säädellä?

Luulisi, että jonkinlaisen "mummokommuunin" kotipalveluiden järjestäminen ei olisi ainakaan sen hankalampaa tai kalliimpaa kuin juoksuttaa hoitajia viiden yksinäisen vanhuksen luona erikseen.

Lyhytnäköisyyttä ilmassa

Hallituksen "perhepaketti" hyytyi, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, ettei kotihoidontukeen tule jyvitystä isän ja äidin kesken. Ajatuksenahan oli alun perin saada naiset sukkelammin kotoa sorvin ääreen ja isät vuorostaan lapsia hoitamaan.

Joku voi tietysti huomauttaa, ettei lapsettomalla pitäisi olla aiheeseen mitään sanomista. Yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä ja varsinkin naispuolisena sellaisena tohdin kuitenkin väittää vastaan, vaikkei asia suoraan meidän talouttamme koskekaan.

Yksi suosituimmista argumenteista uudistusta vastaan on ollut, ettei lukuisilla kotihoidontuella lapsiaan hoitavilla naisilla ole työpaikkaa, johon palata. Minusta tämä on jonkinlainen epäloogisuuden riemuvoitto. Miksikö? Siksi, että ymmärtääkseni yksi uudistuksen tavoitteista olisi ollut, että tulevaisuudessa yhä useammalla naisella olisi se työpaikka odottamassa paluuta vanhempain- ja hoitovapaalta. Nykyisessä systeemissähän lisääntymisikäisen naisen palkkaaminen on työnantajalle melkoinen riski. Vaikka virallisesti tätä ei mikään asianosainen taho suostukaan myöntämään, en epäile hetkeäkään, etteivätkö potentiaalisesti pitkät perheperäiset poissaolot vaikuta siihen, että naisia on paljon pätkätöissä tai muuten kovin kiikkerästi työmarkkinoilla kiinni (toki siihen vaikuttaa yleisemminkin perhekustannusten valuminen juuri äitien työnantajille).

Sama koskee jossain määrin toista argumenttia, jonka mukaan miehet tienaavat taloudessa useimmiten paremmin kuin naiset.

Jonkinlaista lyhytnäköisyyttä on siis mielestäni ollut ilmassa, kun mahdollisesta uudistuksesta on keskusteltu. Vaikka jokin asia hankaloittaisi joidenkin yksilöiden elämää siirtymävaiheessa, ja vaikka siitä koituisi ylimääräisiä kuluja myös yhteisölle, lopputulos pidemmällä aikavälillä voisi tuoda enemmän yhteistä hyvää, kuin mistä alussa jouduttiin luopumaan. Joskus tuntuu, että tätä on kovin vaikea nähdä - myös poliitikkojen, joilla on tietysti huoli oman jakkaran heilumisesta varsinkin vaalien edellä.

Perheiden valinnanvapautta on niin ikään peräänkuulutettu. Ei kai sitä ollut kukaan poistamassakaan. Lapsiahan voi hoitaa kotona vaikka heidän täysi-ikäisyyteensä asti minkään tahon sitä kieltämättä. Kysymys oli vain siitä, mitä yhteisistä varoista tuetaan ja millaisilla ehdoilla.

Kuukkelit ja naudat

Kansalaisvaikuttaminen ja julkinen kannan ottaminen tuntuivat olevan toissa viikon avioliittolakiäänestyksen tiimoilta sellaisessa nosteessa, että oletin virtuaaliyhteisöllä riittävän puhtia pitkälle ensi vuoteen.

Mutta kovin hiljaista on ollut. Esimerkiksi viime perjantain ydinvoimalapäätös kiinnosti sosiaalisessa mediassa varsin harvoja, vaikka toisin olisi voinut kuvitella. Olipa ydinvoimasta sinällään mitä mieltä tahansa, hamaan tulevaisuuteen kurkottava käsikynkkä Kremlin kanssa ei nyt vain millään mittarilla tarkasteltuna tunnu kovin hyvältä ajatukselta (tämän sanon Venäjän-tutkijana ja myös -ystävänä). Jos tästä uudesta samovaa… voimalasta saadaan lisäksi syy lykätä uusiutuvien energiamuotojen kehittämistä ja siihen investoimista, Suomi saattaa oikeasti päätyä sahaamaan omaa oksaansa.

Yritin omalta osaltani puhkua tuttavapiiriini intoa vaikuttaa uudistusprosessissa oleviin luonnonsuojelulakiin ja eläinsuojelulakiin - molempien kommentointi on nyt ajankohtaista - mutta liekö taustalla ollut kansalaisten vaikuttamiskrapula vai kaamosväsymys, kun peukutukset jäivät puuttumaan. Kuukkelit ja naudat! Kansallispuistot ja ylijalostetut koirat! Tärkeitä asioita, ihmiset!

Totuuden nimissä pitäisi kyllä itsekin aktivoitua hyödyllisen kansalaistoiminnan saralla johonkin muuhunkin kuin linkkien jakamiseen. Ehkä sitten kevväämmällä, kuten täällä päin tavataan sanoa.

Sotakuva

Huhtikuun lopulla Puolustusvoimat ja Kansallisarkisto julkistivat liki 170 000 suomalaista sotakuvaa virtuaalisen SA-arkiston muodossa. Hakemalla löytyy kuvia laidasta laitaan; vain kaikkein raaimmat otokset on rajattu julkisesta aineistosta tutkijoiden käyttöön. Valtaosan nyt digitoiduista kuvista ovat tosin ottaneet viralliset TK-kuvaajat, joiden joltisenkin propagandistinen toimenkuva oli muutenkin tarkkaan määritelty. Tavallisten rintamamiesten kuvista on avautunut toisenlainen sotarintaman arki. 

Suomalaisia arkisto kiinnosti kovasti: jo ensimmäisen vartin aikana sivustolle pyrki 100 000 kävijää ja se jouduttiin sulkemaan tilapäisesti ylikuormituksen vuoksi.

En ole vielä ehtinyt itse tutkimaan arkistoa, mutta sen avaaminen toi mieleeni erään täällä Englannissa taannoin näkemäni sotakuvan, joka on kertovuudessaan vertaansa vailla - etenkin, jos sitä vertaa taistelumielen kohottamiseksi otettuihin "virallisiin" otoksiin.

Kuva on otettu Fowlmeren sotilaslentokentällä syksyllä 1940, kun Britannian kuninkaalliset ilmavoimat ja natsi-Saksan Luftwaffe kävivät niin kutsuttua taistelua Britanniasta. Siinä ovat juuri taistelulennolta palanneet hävittäjälentäjät Walter "Farmer" Lawson, Brian "Sandy" Lane ja George "Grumpy" Unwin (vasemmalta oikealle).

Näistä kolmesta Lawson ja Lane kuolivat myöhemmin ilmataistelussa.

Kuva on lainattu täältä.

Doverin linnasta ja kulttuuriperinnön vaalimisesta

Niin, siitä Doverin linnastahan minun piti jokunen sana kirjoittaa. Se on yksi parhaiten säilyneistä keskiaikaisista linnoista Englannissa ja mainio esimerkki siitä, millaisia kerrostumia ja merkityksiä yhteen ainoaan paikkaan voi kertyä.

Hyvä sijainti kanaalin kapeimmalla kohdalla houkutteli paikalle roomalaiset. Heidän 100-luvulla rakentamansa pharos-majakan rauniot näkyvät yllä olevassa kuvan vasemmassa laidassa. Sen vieressä oleva korkeampi rakennus on kirkko, jonka vanhimmat osat ovat 1000-luvulta.

Itse linna - joka häämöttää takana - on Vilhelm "Valloittajan" alulle panema tukikohta. Hän aloitti sen rakennuttamisen hetimiten saavuttuaan saarelle vuonna 1066. Päälinna torneineen on kuitenkin pitkälti Henrik II:n aikaansaannosta 1180-luvulta eteenpäin. Hänen seuraajansa jatkoivat urakkaa lisäämällä kokonaisuuteen uusia muureja ja valleja ja laajentamalla sitä.

Doverin linnan alue pysyi sotilaallisesti tärkeänä tukikohtana aina toiseen maailmansotaan asti. Silloin sieltä johdettiin muun muassa operaatio Dynamoa, jolla brittisotilaat evakuoitiin Dunkirkista kanaalin yli vuonna 1940 saksalaisten miehitettyä Ranskan. Linnoitusten alla on mailikaupalla tunneleita, jotka olivat sodan aikana kiivaassa tukikohtakäytössä.

Nykyisin Doverin linnan valtaavat päivittäin turistit. Meneillään on jatkuva operaatio Elämys. Britit, jos ketkä, taitavat menneisyyden leipomisen makoisaan ja helposti sulavaan muotoon. Tutkimaan pääsee niin tunneleita, linnaa kuin vallejakin ja jos oma mielikuvitus loppuu kesken, apua löytyy jos jonkinlaista.

Päälinna on jo itsessään vaikuttava paikka. Vaikuttavuutta lisää, että se on sisustettu osin 1100-luvun asuun. Yksi oikean takan ääressä lämmitelleistä vapaaehtoistyöntekijöistä kertoi, että seinävaatteiden värit ja kuosit sekä huonekalujen mallit on poimittu huolellisesti vanhoista käsikirjoituksista. Takana on siis pitkä tutkimusprojekti ja jälki sen mukaista.

Eikä siinä kaikki. Kurkistellessamme näkymiä linnan tuuliselta katolta viereemme tuli turkiksiin pukeutunut nuori mies, joka manaili "tätä helvetin kylmää maata". Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen palatessamme linnan pääsaliin, jossa keskiaikaisittain pukeutunut pariskunta kävi kiivasta riitaa. Henrik II ja Eleonoora Akvitanialainenhan siinä ottivat yhteen perintökysymyksistä ja maiden hallinnasta. Turkisviittainen kaveri oli tietysti heidän poikansa Rikhard "Leijonamieli". Näistä valtakuvioista kävijöitä oli luonnollisesti valistettu lyhyellä ja humoristisella multimediaesityksellä ennen siirtymistä itse linnaan. 

Tapaan suhtautua hieman epäluuloisesti kaikenlaisiin "historian elävöittämisiin", olivatpa kyseessä näytellyt kohtaukset tai lasten puuhanurkkaukset. Ne ovat helposti muovisia ja mutkat suoriksi vetäviä (ja toisinaan kiusaannuttavia, jos pahaa aavistamatonta yleisöä vedetään väkisin mukaan leikkiin). Mutta Doverissa kaikki napsahteli nautittavasti kohdalleen. Tosin - jos nyt jotakin huomautettavaa haluaa hakea - näyttelijöiden olisi pitänyt puhua nykyenglannin sijasta muinaisranskaa.

Oma näkökohtansa tietysti on, mitä tällaisella historiallisen perinnön vaalimisella haetaan, millaisia muotoja se ottaa ja onko siinä kenties jotain ongelmakohtia. Tämä ei koske pelkästään elävöittämisyrityksiä, vaan ylipäänsä historiallisia paikkoja, rakennuksia, muistomerkkejä, kirjallisia esityksiä... Historiaa, maantiedettä, maisemaa ja muistin merkitystä tutkinut David Lowenthal on hienosti purkanut heritage -käsitettä, joka kääntyy suomeksi perinnöksi, ehkä tarkentaen kulttuuriperinnöksi.

Hänen mukaansa kulttuuriperintöä vaalitaan nykyisin vimmaisemmin kuin koskaan. Sen arvoa ei kukaan kyseenalaista. Yhtenä syynä on nykyihmisen irrallisuus ja tarve hakea "omia" juuriaan, eikä markkinatalouskaan ulkona kuviosta ole. Tässä innossa on toki puolensa, mutta myös ongelmansa.

Ensinnäkin kulttuuriperinnön määrittely ja rakentaminen ovat osaltaan tekemässä menneisyydestä esitystä, jossa asiat seuraavat toistaan siistissä kronologisessa järjestyksessä. Historian esittämistä ja kertomista sävyttää aina tietynlainen "jälkiviisaus": me - toisin kuin tuolloin eläneet - tiedämme, mitä tietyn hetken jälkeen tapahtui, eikä se voi olla värittämättä käsityksiämme kyseisestä hetkestä. Taaksepäin katsottuna asiat näyttävät aina selkeämmiltä kuin tapahtuessaan:

Historical hindsight tidies chaos into order, often into predestined sequence, as though things could not have happened otherwise. 
(Lowenthal: The Heritage Crusade and the Spoils of History)

Menneestä laadittu esitys on niin ikään väistämättä vajavainen. Se, mitä historiasta päätyy kerrottavaksi ja toistettavaksi, on vain murto-osa tapahtuneesta, puhumattakaan puhutusta, ajatellusta, kaikesta siitä, mistä ei ole jäänyt jälkiä. Edelleen se, mitä kerrottavaksi on valikoitunut ja yhä valikoituu, ei suinkaan aina ole sattumanvaraista.

Historian yksinkertaistamisessa helposti sulavaan muotoon piileekin se ongelma, että yksipuolisuudessaan se kertoo vain yhden tarinan, yhden näkökulman. Kun tuon näkökulman tavoitteena on tietyn yhteisön tai ryhmän identiteetin vahvistaminen, mennään jo aavistuksen verran vaarallisille vesille historian hyväksikäytön suhteen. Englannissa heritage -ajattelu ei ole ehkä niin selvästi patriotismin leimaamaa kuin monessa muussa paikassa (jätän esimerkit nyt tässä mainitsematta), mutta kyllähän sekin perustuu enemmän tai vähemmän viralliseen ja "lukkoon lyötyyn" historiantulkintaan, eräänlaiseen menneisyyskaanoniin.

Metahistoriallisten pohdintojen ohella käytännön kysymyksiä ovat Lowenthalin mukaan muun muassa se, miten esimerkiksi historiallisesti arvokkaaksi koetut paikat määritellään - mikä on tarpeeksi arvokasta tai vanhaa, mihin raja vedetään - ja miten menneen merkkejä sivuavaa kulttuuripolitiikkaa tehdään. Mikä on se taho, joka sitä tekee? Entä irrottaako museointi paikan, rakennuksen tai muun jäänteen asiayhteydestään? Kuka saa hyötyä taloudellisesti kulttuuriperinnöstä? Ja niin edelleen.

Mutkikas ja monitahoinen aihe kaiken kaikkiaan. Mutta äärimmäisen mielenkiintoinen ja tärkeämpi kuin päältä arvaisi, väitän.

Muuttuvat sitkeästi

Pagistaan koettaa pitää tutun, epäpoliittisen linjansa, mutta enpä malta olla toteamatta, että työkseen mielikuvia tutkivalle seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan vielä mielenkiintoisemmat kuin presidentinvaalien ensimmäistä vaihetta edeltäneet.

Sitä tietysti toivoisi, että nämä kinkerit ratkaistaisiin yksinomaan asiakysymysten ja ehdokkaiden oman osaamisen ja vakuuttavuuden pohjalta, mutta presidenttiys, jos mikä, on mielikuvien väkevästi pönkittämä instituutio. Siinä se ei jää monarkiasta paljoa jälkeen. Mielikuvat taas muuttuvat kovin sitkeästi ja tapaavat olla hyvää pataa "perinteiden" kanssa. Poruhan se nousi aikanaan siitäkin, että Suomen presidentiksi valittiin nainen, vieläpä avoliitossa elävä ja kirkkoon kuulumaton sellainen.

Siinä mielessä voi kyllä sanoa, että kahdessatoista vuodessa maailma - tai Suomi - on muuttunut paljon.

Huomiota

Tässä viime aikoina median ja valtakunnanpolitiikan yhteisiä solmuja seuratessa on mieleen tullut periaate, jota koirien - ja ymmärtääkseni lastenkin - kasvatuksessa kannattaa toisinaan soveltaa. Ei-toivottua käytöstä ei noteerata, jolloin se toivottavasti loppuu, ainakin jos rettelöinnin motiivina on alun perinkin ollut huomion hakeminen.

Ongelmia tietysti tuottaa päättäminen, milloin käytökseen on oikeasti syytä ja tuloksekasta puuttua kiellolla tai mittasuhteisiin sopivalla rangaistuksella, ja milloin näkyvä puuttuminen tuo vain rajojen kokeilijalle toivotun palkinnon, eli huomion (ja poliitikon kyseessä ollessa marttyyrin aseman kannattajien keskuudessa).

Vaikeaa on.

Takinkäännöistä ja lipstikasta

Allekirjoittaneella on hieman vaikeuksia ymmärtää porua takinkäännöistä politiikassa. Epäilemättä kaikki poliitikot osaavat taktikoida äänestäjiä miellyttääkseen, mutta ei jokaisessa kannanmuutoksessa ja tilanteen uudelleen arvioinnissa ole kyse siitä. Politiikka on kompromisseja ja reagointia muuttuviin tilanteisiin, eikä se, että joskus on sanottu jotain tai oltu jotain mieltä tarkoita sitä, ettei jossakin toisessa tilanteessa voitaisi sanoa jotain muuta.

Taannoin luin eräästä aikakauslehdestä mielenkiintoisen jutun ihmisten arkiajattelusta. Siinä oli otettu esimerkiksi juuri tämä kysymys: keskimäärin ihmiset ovat paljon hanakampia peräämään poliitikoilta järkähtämättömiä "periaatteita" kuin kykyä reagoida ja tehdä mahdollisimman tolkullisia päätöksiä silloinkin, kun tilanteet ja reunaehdot muuttuvat. Tästä seuraa se, että hyvätkin päättäjät saavat helposti lunta tupaan tehdessään uusia päätöksiä silloin, kun tarjolla on uutta, mahdollisesti entisen kumoavaa tietoa.

Itse kunkin olisi hyvä muistaa, että asiat harvoin ovat niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät silloin, kun niistä tietää vain sen, mitä lehdet ja lööpit kertovat. Mielipiteet tapaavat tosin olla kaikkein vankimmalla pohjalla niistä asioista, joista tiedetään tai ymmärretään vähiten.

Tämä ei ole tarkoitettu aasinsillaksi, mutta vaihdettakoon aihetta ja todettakoon, että lukuisten ryytimaiden nurkissa rehottava lipstikka eli liperi (Levisticum officinale) on väärinymmärretty kasvi. Usen sitä suositellaan käytettäväksi varovaisesti lihakeiton mausteena, vaikka tosiasiassa se toimii loistavasti keiton päätähtenä. Etenkin alkukesän nuoret, pehmeät lehdet sopivat hyvin soppaan.

Tämä ohje on Mysi Lahtisen käsialaa ja lainattu täältä, suluissa kommentit.

Mysi Lahtisen lipstikkakeitto

voita tai öljyä
4-5 sipulia
runsaasti tuoretta lipstikkaa (noin 1/2 l)
2 l vettä
3-4 kasvisliemikuutiota (kannattaa laittaa kolme ja lisätä suolaa, jos on tarvetta)
2-3 raastettua perunaa
2 dl kermaa (oikaisin ja käytin 2,5 dl ruokakermaa, hyi minua)
3 rkl vehnäjauhoja

Kuullota hienoksi pilkottu sipuli kattilan pohjalla rasvassa, lisää silputtu lipstikka ja sekoittele tovi. Lisää vesi, liemikuutiot ja raastetut perunat. Anna kiehua hiljalleen kannen alla puolisen tuntia. Lisää suurus - kylmään vesitilkkaan sekoitetut vehnäjauhot - ja noin puolet kermasta. Keitä vielä puolisen tuntia (minä maltoin vartin), lisää loput kermasta ja kuumenna kertaalleen.

Kuva on lainattu täältä.

Tietoa mielipiteiden sijaan

"Irvileuat sanovat demokratian ongelmaksi sitä, että kansa äänestää väärin eikä kansaa saa millään vaihdettua. Se ei ole aivan tuulesta temmattu ajatus. Demokratian ongelma on tasa-arvo, joka nostaa mielipiteet tiedon korvikkeeksi."

Kannattaa käydä lukemassa Esko Valtaojan puheenvuoro (Turun Sanomat). Viisasta pohdintaa demokratian olemuksesta.

Jos siemenperunat syödään

Pagistaanissa on aina pyritty pysymään käsivarren mitan päässä puoluepolitiikasta sekä henkilökohtaisista että työperäisistä syistä. En ole kuitenkaan koskaan osannut äänestää kuin yhtä puoluetta (presidentinvaaleja ei lasketa), vaikken sen kaikkia nykylausuntoja sellaisenaan allekirjoitakaan.

Olen lapsesta asti ollut jotenkin tietoisempi luonnosta kuin ihmisistä. Luonto ja ympäristö ovat minulla luissa ja ytimissä niin, etten osaa olla nostamatta niiden varjelua ja säilyttämistä omassa mielessäni kärkeen silloin, kun puntaroidaan yhteiskunnan kehityssuuntia - semminkin, kun ne tahtovat jäädä poliittisessa keskustelussa aina vain sivuun tai hengettömiksi keppihevosiksi (eikä tämä tarkoita sitä, että kuvittelisin itse eläväni täydellistä ekoelämää, josta käsin olisi varaa osoitella muita; kaikkea muuta).

Totta kai kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä yhtä kysymystä voi erottaa muista, mutta ajan henki on yhtä kaikki edelleen kovin utilitaristinen, mitä luonto- ja ympäristökysymyksiin tulee. Kaikkein kärjekkäimmät äänet puhuvat ympäristöministeriön lakkauttamisesta tai muuttamisesta "luonnonvaraministeriöksi". Ihminen on tärkein!

Mutta mitä meille jää, jos siemenperunat syödään? Lyhyessä ajassa, välittömän edun ja talouskasvun nimissä voidaan tehdä valtavasti vahinkoa, joka ei enää ole korjattavissa. Ihmiskunnalta toivoisi hieman nöyryyttä omia ja muiden luontokappaleiden elinehtoja kohtaan.

Kukin valitkoon äänestettävänsä sen mukaan, mitä tärkeänä pitää. Jos kuitenkin haluaa katsoa, miten oma ehdokas on ympäristöasioissa toiminut tai haluaa etsiä "omasta" puolueestaan ympäristökysymyksistä kiinnostuneita ehdokkaita, kannattaa käydä kurkistamassa Suomen Luonnonsuojeluliiton Ei pöllöjä eduskuntaan-vaalisivut.