Jurtta siirtyy

No niin. Pagistaanin historian pisin päivitystauko päättyy. En ole näköjään kirjoittanut joulukuun jälkeen mitään, ja sitten päätän naputella jotain juuri sillä viikolla, jolla on ilmankin liki tuntiaikataulu.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät, eikä niistä sen enempää. Aika näyttää, mihin suuntaan uusi kokoonpano Suomea vie. Olen huomannut, että yhä vaikeammaksi on käynyt sopivan ehdokkaan - tai oikeastaan puolueen - löytäminen. Johtuneeko se minusta vai puolueista, mene ja tiedä.

Huushollimme kannata ravistelevampi uutinen on ehkä se, että jurttamme siirtyy taas. Ei tosin kovin kauaksi nykyisestä. Tilaisuus teki varkaan: kun muuan 30-luvun hirsitalo Liperin kirkonkylällä oli ja pysyi myynnissä useamman vuoden ajan, annoimme lopulta periksi ja kävimme ihan vain katsomassa sitä. Ja niinhän siinä sitten kävi, että vastoin päätöstäni olla muuttamatta taajamaan ennen kuin on aivan pakko, olemme päätymässä kuntakeskukseen tuon kahdelle hengelle turhan ison talovanhuksen pehtooreiksi. Tämä rakkaaksi käynyt hehtaarin pikkutila taas saa uuden omistajan (totuuden nimissä vähän lisätilaa olemme kyllä kaipailleet jo pidempään; nyt sitä sitten tulee niin, että pelkkä tupa on nykyisen talomme kokoinen).

Remonttikin jatkuu. Johan sitä on tehty yhteen menoon kymmenkunta vuotta kolmessa kohteessa. Kuvassa tulevan makuuhuoneen seinään päätyy ikisuosikkimme Kiurujen yö vuodelta 1958, tällä kertaa alkuperäisenä, sinimustana versiona.

Oikeastaan nykyisestä kodista luopumisesta tekee vaikeanhaikeaa juuri se, että olemme tehneet täällä niin paljon itse. Hirsisen saunarakennuksenkin kokosimme käytännössä kahdestaan. Pari kaveria pistäytyi auttamassa ja timpurit tekivät joutessaan kattopanelointeja, joihin meillä olisi mennyt ikä ja terveys.

Ja aina, kun muuttaa, jättää asunnon tai talon myötä taakseen yhden elämänvaiheen. Tämä näkökohta on varmaan se, mikä asiassa eniten kirpaiseekin. Tulevasta ei tiedä, mennyttä sävyttää jo jonkinlainen nostalgia. Ensi kesänä kukkamaastamme nousevia maatiaisperennoja katselee ja (toivottavasti) hoitaa joku muu, minä taas katselen jonkun toisen aikoinaan istuttamia kasveja.

Talo myynnissä

Seuraa hyvin lyhyt päivitys Pagistaanin kuulumisiin kronologisessa järjestyksessä. Paremmalla ajalla paremmin.

Lomareissu Britanniaan oli hyvä, ellei peräti loistava. Kuvia seuraa - joskus. Loppuloma - siis siipan, minähän en varsinaisesti lomaillut - meni lähinnä talvikanalaa rakentaessa ja polttopuita tehdessä.

Siippa sai työpaikan Pohjois-Karjalasta ja aloittaa syyskuun lopulla. Siihen mennessä yritämme sulloa tavaramme puolta pienempään neliömäärään tänne Käsämän torppaan (ja erinäisiin varastoihin; käänteisen varkauden käytäntö on jälleen kerran pakon sanelema elinehto).

Koska laumamme diaspora päättyy tällä erää, talomme Riihimäellä on myynnissä. Nyt on toki huononlainen aika myydä ja saanee olla kiitollinen, jos torpan ylipäänsä kaupaksi saa. Mutta silti toivoisimme, että sen löytäisi joku, joka arvostaisi meidän laillamme alkuperäisiä 60-luvun alun lautalattioita, kaappeja ja ovia, eikä olisi oitis repimässä niitä kaatopaikalle melamiinin tieltä.

Jos siis tiedätte jonkun, jonka veri tai elämäntilanne vetäisi radanvarteen ja joka saattaisi tuollaisesta talosta tykätä, vinkatkaa vapaasti.

Kristus nousi kuolleista

Totisesti nousi! Ortodoksisen tervehdyksen myötä toivottelen jälleen hyvää pääsiäistä itse kullekin vakaumuksesta riippumatta, vaikka arki jo kolkutteleekin ovella.

Pagistaanissahan tuo arki on allekirjoittaneen ja koirien osalta siirretty nyt Pohjois-Karjalaan. Edes takaisin reissaamiseen ehdin väsyä jo puolessa vuodessa. Pää ei pysynyt muutoksissa mukana, vaan seurasi perässä aina päivän tai pari jäljessä.

Sitä paitsi tutkimustyö on taas siinä vaiheessa, jossa tarvitaan kirjoitusrauhaa ilman kasvavien kirjakasojen säännöllistä retuuttamista puolen Suomen halki.

Siippa pitää vielä taloa Etelä-Suomessa ja pyörittää omaa sorviaan Helsingissä, eli laumamme diaspora jatkuu toistaiseksi. Eihän tämä mikään ihanteellinen tilanne ole, mutta meillä on harjoitusta. Matkaa on yhtä kaikki vähemmän kuin Suomen ja Iso-Britannian välillä; viikonloppuvisiitit puolin ja toisin onnistuvat paremmin.

Kaamos nukuttaa

Meitä kaikkia nukuttaa tämä kaamos, kuten kuvasta näkyy. Koirat sentään saavat pötkötellä päivät läpeensä. Eivät mokomat tienaa edes omia appeitaan.

Olen taas karvaisen kansanosan kanssa Pohjois-Karjalassa ja joulua kohti mennään ketkaravia kaarteissa sutien. Välillä suditaan ihan kirjaimellisesti. Ilman lauhtuminen teki tiet liukkaiksi kuin mateen selkä. Mutta kuutamo on ollut joinakin iltoina upea ja muistan taas, miksi aikoinaan viihdyin niin hyvin maalla myös kaamoksen aikaan.

Myös hyvin vetävä leivinuuni on iso ilo; jonkinlaista primitiivistä tyydytystä tuottaa se, että lämmön kaltaisen perustarpeen eteen joutuu näkemään hieman vaivaa (on meillä täällä sähköpatteritkin, mutta kyllähän puulämmityksellä säästää, vaikka tämä talvi ostopuulla mennäänkin).

Nyt pitää palata leipätekstien pariin, mutta kenties Pagistaanissakin tormistaudutaan, kun päivä alkaa taas pidetä.

Miten nopeasti

Moni on taas ihmetellyt, miten nopeasti kaamos alkaa laskeutua, kun lokakuu kääntyy marraskuuksi. Jonakin päivänä sitä vain pistää nenänsä ulos neljältä iltapäivällä ja huomaa, että on hämärää.

Toissa ja viime viikolla Pohjois-Karjalassa ollessa päivä oli tietysti vielä lyhyempi kuin täällä etelämpänä. Lyhyempi siksikin, että tekemistä oli paljon - siviilitöiden ohessa vielä lehtihommia ja koira-aidan tekoa. Maaseudun syvä syyspimeys on vanha tuttu vuosien takaa; on omalla tavallaan mukavaa kulkea teillä ja metsäpoluilla otsalampun valossa. Hyvä niin, koska ei sitä välttääkään voi, jos mieli ulkoiluttaa koirat ja itsensä. Ja päivän piteneminen keväällä tuntuu kahta hienommalta, jos pimeän on kokenut pohjia myöten.

Ai niin, aiemmin syksyllä alkanut tietokonedraama päättyi lopulta niin, että toiselta levyltä tiedot saatiin kuin saatiinkin talteen. Pari kuukautta siihen meni ja lysti lohkaisee veronpalautuksistani ison osan (onneksi niitä tuli), mutta hyvä toki näin.

Kakkosjurtta

Ystävä kysyi taannoin, mikä on hurttajurtan tilanne viitaten tähän jutaamiseemme tukikohdasta toiseen.

Niin. Kun joka tapauksessa vietän enemmän aikaa lähitöissä Joensuussa, asumiskysymykset on pitänyt ottaa pohdintaan. Vanhempien nurkissa ei viitsi alvariinsa pyöriä. Vuokrataso on Joensuussa niin ikään järjetön, minkä lisäksi kolmen koiran kööri hankaloittaa vieraalla asumista.

Niinpä siippa laski osakerahansa ja tuumi, että eiköhän kuitenkin kannata ostaa jokin käyttökuluiltaan edullinen kakkospaikka Joensuun lähiympäristöstä ja maksaa omaa pois korkean vuokran sijaan. Kun tulevaisuudessa luultavasti joudumme siirtämään jurtan kokonaisuudessaan Itä-Suomeen, olisi tukikohta jo valmiina. Jos tai kun sitä ei enää tarvitsisi, sen voisi joko myydä tai laittaa vuokralle. Mahdollisiin ulkomaankomennuksiinkaan kakkosasunto tuskin vaikuttaisi.

Vaikka noin periaatteessa pidän ajatuksesta, että maallisia kiinnityksiä ja omaisuutta olisi mahdollisimman vähän ja nekin tarpeen tulleen mukaan pakattavissa, aikani puntaroituani myönsin, että perin porvarillisessa ehdotuksessa oli järkeä.

Mutta ei meitä taida laumoinemme enää kerrostaloon saada kuin pakon edessä. Rivitalokin on vähän siinä ja siinä. Niinpä perjantaina teimme hartaan vääntämisen jälkeen kaupat liperiläisestä mummonmökistä, jota ympäröi hehtaarin maatilkku, pieni navetta, maakellari ja liuta omenapuita. Matkaa vanhempien kesäpaikalle ja sen myötä Kuorinka-järven rantaan tulee pari kilometriä, mistä epäilemättä koituu erinäisiä synergiaetuja, kuten ajanmukainen kapulatermi kuuluu. Lisäksi eno puolisoineen asuu noin kilometrin päässä.

Vuonna 1956 rakennettu 50 neliön mökki on alun alkaen hyvin tehty ja kohtalaisesti pidetty, tosin riskinsä vanhoissa rakenteissa toki on. Niitä syynäsimme taas kerran rakennustekniikan lähiammattilaisen eli siskoni kanssa sen, minkä ilman sorkkarautaa selville sai. Mutta tuskinpa tuo on ainakaan läpeensä hapan. Ja kaikkein synkimmässä skenaariossakin tontti on hyvä ja halutulla paikalla.

Reilun viikon päästä on - jälleen kerran - luvassa kahden hengen koira-aitatalkoot ja puusavottaa kolmessa paikassa. Sitten katsellaan, miten tämä kuvio lähtee toimimaan.

Polttopuita ja puolukkaa

Syksyä. Lauman nuorin lienee kaivamassa multaa maakaapelityömaalla.

No niin. Näyttää - siis vasta näyttää - siltä, että ainakin osa tiedostoista saadaan kaivettua levy(i)ltä esiin. Ilmaista se ei kuitenkaan ole.

Tiedonpelastuksiin erikoistuneesta firmasta sanoivat, että kahden kovalevyn särkyminen ilman syytä samalla viikolla on huonoa tuuria, muttei täysin ainutlaatuista. On kuulemma tapahtunut ennenkin.

Tällä välin kävimme Pohjois-Karjalassa muun muassa juhlistamassa enon 70-vuotispäiviä, hakemassa polttopuita ja keräämässä puolukkaa. Allekirjoittanut jäi sinne viikoksi lähitöihin, siippa palasi etelään ja tuli seuraavaksi viikonlopuksi takaisin. Minulla on nyt pitkästä aikaa työnurkkaus yliopistolla, ja jatkossa olisi tarkoitus viettää laitoksen uumenissa aiempaa enemmän aikaa. On siinä omat hyötynsä, lähitöissä käymisessä, jos on etätöissäkin.

Nomadielämä siis jatkuu. Onneksi tuli kesällä ostettua Globe Hopelta jämerä kirjakassi, joka entisessä elämässään oli tiemmä Unkarin armeijan varustesäkki.

Kuin supiaiset

Kyllä Pagistaanissa vielä hengissä ollaan, jos jollakulla on herännyt epäilys. On vain ollut niin kiire lomailla (tai "lomailla" - allekirjoittaneellahan ei virallista lomaa ollut alun alkaenkaan kuin parin viikon verran). Englannissa on käyty - ei sieltä pois näemmä osata olla - ja rysketty Pohjois-Karjalassa kaikenlaista puusavotasta lähtien puuhakkaina kuin supiaiset.

Kuviakaan en ole ehtinyt ladata kameralta koneeseen liki kuukauteen. Ensin mainitulle tuleekin taas työkäyttöä, kun lupauduin tuuraamaan paikallislehdellä kesätoimittajaa päivänä muutamana. Marjoja olisi niin ikään vielä kerättävä ja puu-urakointia jatkettava siviilitöiden lomassa; siippa suuntasi jo etelään oman sorvinsa ääreen, mutta toivon mukaan palajaa vielä viikonlopuksi itään.

Palataan siis yhteen jos toiseenkin asiaan, kunhan ehditään.

Hyvässä ja pahassa

Tapaninpäivän maastolenkillä vanhan ystävän kanssa.

Pagistaanin perinteinen joulutervehdys jäi välistä, ja jos oikein muistan, kyseessä ei edes ollut ensimmäinen kerta. Mutta toivotettakoon sitä lämpimämmin onnellista uutta vuotta ja itse kullekin niitä asioita, joita hän sen haaveilee tuovan.

Vietimme joulun Pohjois-Karjalassa ihmetellen hurjaa väsymystämme, joka ei tuntunut talttuvan edes kymmenen tunnin yöunilla (väsymyksestä puhuessa tekisi aina mieli painottaa, etten suinkaan kuvittele edes tietäväni, mitä todellinen uupumus ja unenpuute ovat, vaikkapa sellaiset, joita öisin huutava koliikkivauva aiheuttaa). Siipalla on ollut tietysti rankka syksy paitsi töiden puolesta, myös talon, eläinten ja kasvien hoitamisen osalta. Minulla kai maanvaihdos on ottanut veronsa, samoin työntäyteinen, sangen vähälomainen kesä ja uuden tutkimusprojektin aloittaminen.

Ja muutenkin joulunaika on outo sekoitus rauhaa, levottomuutta, iloa ja haikeutta. Myös surua, määrittelemätöntä ja mihinkään yksittäiseen asiaan - paitsi ehkä ajan kulumiseen - liittymätöntä, mutta hetkittäin yllättävän raskasta. Sekä elävät että kuolleet tuntuvat olevan lähempänä kuin yleensä, hyvässä ja pahassa.

Muutamaa tuntia pidemmän ajan viettäminen lähiomaisten kanssa on toisaalta mukavaa, toisaalta ristiriitaista, kun todelliset ja kuvitellut odotukset, tilanteiden erilaiset tulkinnat ja epämääräiset syyllisyydentunteet kohtaavat kuusentuoksuisessa ilmassa. Voi tietysti olla, etteivät muut koe sitä näin. Jokaisellahan on kuitenkin vain oma subjektiivinen todellisuutensa, josta käsin asioita katsoo. Veloena joka tapauksessa pohtii asiaa niin ikään joulun tiimoilta:

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua.

Mutta summa summarum, joulu oli hyvä ja olen iloinen, että tulin viettämään sitä Suomeen lähi-ihmisten luo. Uuden vuoden vastaanottaminen Tampereella oli niin ikään mukavaa. Mitä se sitten tuokin tullessaan.

Koteja ja siirtymiä

Olen ollut kotona kaksi viikkoa, vaikka toisaalta olin - ja olen - paljon enemmän kotonani Pohjois-Karjalassa. Ei siitä taida päästä mihinkään, ei enää tämän kesän jälkeen.

Mies oli rakentanut poissa ollessani polttopuukatoksen ja askarrellut kaikenlaista muutakin. Kesäkurpitsa kompostin päällä on ollut viihtyväinen ja satoisa, samoin kasvihuoneen vihreä väki. Kalat voivat mainiosti.

Olenko koskaan sanonut, että minulla on hyvä puoliso? Niin hyvä, että sääli on hänet jättää tänne talveksi - sääli, ja toisaalta huoletonta.

Vuokraemäntä lähetti seuraavan kotini avaimet postissa, koska on matkoilla saapumispäivänäni. Tuossa ne nyt ovat, työpöydän tutun kaaoksen keskellä. Puolentoista viikon päästä nähdään, sopivatko ne sovittuun oveen englantilaisessa yliopistokaupungissa.

Nähtäneen paljon muutakin.

Muuan Keski-Eurooppaan professoriksi päätynyt tutkija naurahti kerran, että ainakin akateeminen ura tapaa olla silkkaa ajautumista tilanteesta ja mahdollisuudesta toiseen. Juuri siltä minustakin tuntuu - eikä vain uran, vaan koko elämän suhteen. Ne mahdollisuuksien joukot ja mitkä niistä valikoituvat realisoituviksi - paljonko siihen lopulta itse vaikutamme? Tietysti pelkkä passiivinen odottaminen kaventaa tarjolle tulevia mahdollisuuksia, kun taas kepeästi, kokeilumielessä tehty haku saattaa tuoda polkuun uuden haaran ja valinnan paikan (juuri näin oli mainitulle tutkijallekin käynyt).

En tiedä. Eikä ehkä tarvitsekaan. Eletään, katsotaan ja luotetaan siihen, että elämä kantaa eteenpäin sinne, minne kantaa ilman jatkuvaa potkiutumista ja räpistelyäkin.

Vielä kuukausi

Jotain kertonee se, että muistelen kirjoittaneeni blogia ahkerimmin sinä syksynä, jona siivosin Tampereen Työväen Teatteria.

Näköjään laiskimmin kirjoitan silloin, kun teen täyspäiväisesti toimittajan töitä. En ole tehnyt niitä tällä intensiteetillä sen jälkeen, kun aloitin bloggaamisen, joten yhdistelmä on uusi.

Tutkijan hommissa mennään jossakin keskivaiheilla: bloggaan innokkaammin silloin, kun töissä on aineiston keräämistä enemmän kuin kirjoittamista.

Loogista sinällään.

Kesätöitä on jäljellä vielä kuukausi. Aamuisin kömmin koirien kanssa mökkiaitasta kuuden pintaan, nuuhkin ilmaa, käyn ehkä juoksemassa ja suihkussa (olen ollut aamu-uintien suhteen hävettävän laiska), keitän kaurapuuroa kolmelle - itselleni ja vanhemmille, joiden nurkissa siis notkun - ja täyden pannullisen kahvia termoskannuun. Syön oman puuroni pellavansiemenöljyn kanssa ja kuorin jälkiruoaksi appelsiinin.

Kahvin juon yleensä vasta töissä. Kirkonkylälle ajan laina-autolla kymmenessä minuutissa metsien ja peltojen läpi mutkittelevaa maantietä pitkin. Päivän juoksen monenkirjavilla keikoilla navetoissa, virastoissa, metsissä, kodeissa ja pellonlaidoilla, kirjoitan, ideoin, kuvaan, käsittelen kuvia ja opettelen kaiken sivussa vähän taittamista. Illallakin voi olla töitä, samoin viikonloppuisin, mutta se kuuluu toimenkuvaan.

Paikallislehtityötä ei kuulemma oikein toimittajapiireissä arvosteta. En ymmärrä, miksi. Se on kuitenkin monipuolisinta, mitä tällä alalla voi tehdä. Olen aina miettinyt, että tuskastuisin, jos en saisi esimerkiksi kuvittaa ollenkaan omia juttujani, tai jos aiheet annettaisiin ylhäältä päin, tai jos joutuisin kirjoittamaan vain jostakin tietystä aihepiiristä.

Kun intoilin siskolleni, että arvelisin olevani tyytyväisin, jos voisin asua jälleen maalla - Pohjois-Karjalassa vieläpä - tehden tutkijantöitä talvet ja toimittajantöitä kesät, hän katsoi hieman vinosti ja kysyi, koska sitten lomailisin.

Niin. Kysymys on toki aiheellinen. Yhtä kaikki, ainakin tämän kesän jaksan näin. Saa nähdä, miten käy syksyllä. Iskeekö väsymys, kun pitäisi taas luoda nahkansa tutkijaksi ja ryhtyä luomaan toisenlaista, työläämpää, hitaammin muotoutuvaa ja hautuvaa uutta?

Mutta siihen on vielä aikaa.   

Tovessah nouzi!

Kristos nouzi kuolennoiz – Tovessah nouzi!*

Vietimme pääsiäispyhät tuttuun tapaan Pohjois-Karjalassa kahden järven rannalla ja vähän Joensuussakin. Hiihtokausi sai jatkoa muutaman lenkin verran: Kuoringan jäällä oli hyvä sujutella rantasaunan lämpiämistä odotellessa. Onneksi olimme varovaisen toiveikkaina pakanneet sukset mukaan.

Yksi syistä, miksi kaipaan kroonisesti Itä-Suomeen on se, ettei talvi yleensä lopu siellä kesken. Se kahden vuodenajan hieno välivaihe, jossa yhdistyvät pitkät aurinkopäivät, kantavat hanget ja rapeat pakkasyöt on täällä etelässä varsin lyhyt. Aina sitä ei ole lainkaan, vaan talvi tuntuu kääntyvän kuraiseksi keskikevääksi yhdessä yössä.

Mutta krookukset ovat jo nupullaan syreenipensaan vieressä, valmiina aukeamaan heti, kun aurinko kurkistaa niitä pilvien takaa. Fasaanikukko on valinnut kiekumispaikakseen kasvihuoneen katon, mikä tekee varmasti kanoihin jyrähtävän vaikutuksen.

*Pääsiäistervehdys karjalaksi.

Ryömiskelyä ja konttailua

Pagistaaniin on monen vuoden haikailun jälkeen rantautunut makro-objektiivi. Siitä lämmin kiitos Joensuun kotiväelle, joka teki tämän hyvin tervetulleen lahjoituksen allekirjoittaneen taannoisen tohtoroitumisen tiimoilta. En toki odottanut mitään väitöslahjoja - läheisten kärsivällisyydessä ja tuessa oli ihan tarpeeksi - mutta sain niitä kuitenkin, hienoja sellaisia.

Hankinta on ollut taloudessa vasta pari tuntia ja ilta alkaa hämärtää, joten kovin suurisuuntaisia kuvauskokeiluja ei ole vielä ehditty tehdä. Luvassa lienee kuitenkin riemukkaita hetkiä (myös kanssaihmisille), koska vaatimaton valokuvausharrastukseni on jo tähän mennessä tarkoittanut pitkälti maassa ryömiskelyä ja puskissa konttailua.

Harmillisen vähällä käytöllä ollutta kuvasilmää verryttänee myös se, että lähden kesäksi Pohjois-Karjalaan toimittajantöihin. Lienee terveellistä tehdä välillä oikeaa työtä, jossa saa tavata eläviä ihmisiä ja kirjoittaa nykyhetken asioista - historia-alan työsarkaa sinällään vähättelemättä. Huimat kahdeksan vuotta on ehtinyt vierähtää edellisestä kesätoimittajan pestistä! Erinäisiä journalistisia keikkatöitä on tullut tehtyä satunnaisesti senkin jälkeen, joten toivon mukaan saan vielä viritettyä itseni lehtitekstien taajuudelle.

On myös hyvä tankata sitä oikeaa kotiseutua varastoon, kun näillä näkymin suuntaan syksyllä Englantiin ja palaan vasta kesän korvalla. Tiedossa on siis melkoisen liikkuvainen vuosi. Siipparaukalta tällainen retuaminen kysyy toki kärsivällisyyttä. Mutta onneksi meillä on ennestään puolentoista vuoden kokemus niin sanotusta etäsuhteesta.

Kahteen kertaan

On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?

Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.

Sitten jaksat pitkän tiesi kulkea kuin aimo miesi

Ja niin joulu joutui Pagistaanin perinteisen konseptin mukaan: kuusen luota kuusen luokse. Tarkoituksena oli kyllä rauhoittua pariksi päiväksi ihan vain olemaan ja arkihuolet kaikki heittää - olimme tehneet vedenpitävän suunnitelman ajan jakamisesta kahden mökin ja kahden perhekunnan välille - mutta aikataulut muuttuivat ja niin sitä mentiin hupsis tupsis pimpeli pompeli juokse porosein, kunnes eilen illansuussa löysimme itsemme kotoa kolaamasta ja lapioimasta taloa esiin hangen hohteesta vain.

Muuten joulunseutu Liperissä ja Nurmeksessa oli kyllä oikein mukava, eikä huolta, murhetta kenkään muistanut: oli hyvää seuraa, kattilat täynnä puuroo, maja rauhaisa ja kaksi mehevälöylyistä rantasaunaa. Talvipakkasilla on vielä voimaton lämpö auringon: Nurmeksessa mittari laski joulupäivän iltana 30 miinusasteeseen. Koiriakaan ei tarvinnut houkutella ulkoa sisälle, vaan päin vastoin.

Oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen, niin ei tarvitsisi koko ajan rekehen, rekehen nousta matkaamaan.

Sano muikku

Tehokasta työaikaa on jäljellä vajaa kaksi viikkoa ennen työn esitarkastukseen jättämistä. Siippa on laittanut taloa ja pihaa syyskuntoon ja katsonut vähän allekirjoittaneen perään, etten tyrkkää salaatinkerää pakastimeen tai kaada kompostiastiaa pesukoneeseen. Koirat hoidan ja koetan vähän haroa kotitöitä minäkin, mutta tulos ei taida olla kovin kummoinen.

Syödä kuitenkin pitää, mistä kivikautinen kroppani näin talven kynnyksellä muistuttaa turhankin ahkerasti. Niinpä lauantaina paistoimme muikkuja. Muikun kutuaika on alkanut, joten tuota ekologisestikin suositeltavaa herkkukalaa saa kaupoista alle viiden euron kilohintaan (jopa perattuna). Muikuista tulee aina lapsuus mieleen: tuttu kalastaja - jota kutsuin kalantuomasedäksi - kävi kesäisin tuomassa meille muikkuja, joita isä sitten savusti mökin pihassa.

Siippa taas muistaa omasta lapsuudestaan, miten sukulaismiehet kokoontuivat Pielisen rannalle muikun kudulle. Tunnelma verkkokodalle viritettyine nuotioineen jäi pikkupojan mieleen.

Tällä kertaa paistoimme kaloja kerralla kilon verran, joista vajaa puolet tuli pisteltyä saman tien perunamuusin kera. Loput laitoimme Maku-lehden vinkin mukaan etikkamarinadiin. Herkkua leivän päällä ja sellaisenaankin.

Etikkamarinadi paistetuille muikuille (miksei myös silakkapihveille)

1 dl vettä
1 dl etikkaa
1 dl sokeria
1/2-1 rkl suolaa
(mausteita, kuten pippureita ja laakerinlehtiä)

Kiehauta vesi, etikka ja sokeri. Lisää suola, jäähdytä ja kaada kaloille. Anna muhia vuorokausi tai parikin.

Sisarukset

Pennut kasvavat, kuten asiaan kuuluu. Kasvattajan lähettämässä kuvassa ruskea Juri ja sen sininen sisko Selma (toisen narttumme kaima siis) ovat unten mailla.

Tänään tapaankin pienen koiranpojan naamakkain. Suunta on Jyväskylän kautta kohti Pohjois-Karjalaa, jossa on tiedossa kaverin häät, syksytöitä mökillä ja muita töitä Joensuussa. Aikataulu on tuttuun tapaan tiiviinpuoleinen, kun jo maanantaina pitää palata takaisin kotisorvin ääreen.

Flunssan lisäksi ilmassa on kasvavaa taisteluväsymystä, mutta vielä on jaksettava rutistaa. Samalla on suunnattava katsetta kohti tulevaa; nelivuotinen tutkijakoulutettavan pestini loppuu vuoden vaihteessa ja kylmä maailma odottaa.

Ei taida kelvata

Ja niin meni heinäkuu. Pari hienoa viikkoa Alpeilla - niistä lisää myöhemmin - ja puolentoista viikon Pohjois-Karjalan turnee. Siinäpä se.

Tänään on vielä edessä siirtymä koirien kanssa Nurmekseen ja perjantaina kotiin. Ei täältä kyllä raaskisi lähteä, kun marjat ovat juuri kypsymässä, ja sekä mustikka- että vattusadosta näyttää tulevan tavallista parempi. Tutuille sienipaikoillekin oli kasvamassa laumoittain sormenpään kokoisia kantarelleja. Aaaah! Mutta olen luvannut jättää väikkärin - kyllä, koko tekstin vihdoin ja viimein - ohjaajan luettavaksi syyskuun alkuun mennessä, eikä hyvä marjasato taida kelvata syyksi lykätä määräaikaa.

Kustantamorintamaltakin tuli lupaavia uutisia, joten nyt on vain huolehdittava oman osuutensa hoitamisesta kunnialla loppuun. Tai ainakin yritettävä. Parhaansa.

Emmehän me koskaan

Pielisen rannalla vietetyn juhannuksen kohokohtia olivat taas kerran paitsi saunominen ja talviturkin heittäminen, myös alkukesästä nauttiminen toiseen kertaan - täällä etelämpänähän luonto elää jo keskikesää.

Nopeasti kesä etenee pohjoisempanakin: lauantaina kävimme katsomassa miehen tädin mailla sijaitsevaa suojeltua puronvartta, jossa saniaiset olivat jo ojentuneet kevätkippuroistaan metriseksi viidakoksi. Pari viikkoa sitten tarjolla olisi ollut rentukoiden kukintanäytös.

Nurmeksesta siirryimme Liperiin ryöstöretkelle. Vanhempani tekevät mökkiremonttia, jonka myötä purettiin hyvin palvelleet, riehakkaan oranssit keittiönkaapit vuodelta 1975. Pakkasimme ne isältä lainattuun peräkärryyn: ikäiseni kaapisto saa vielä toisen elämän alakerran verstaassa. Samaan lastiin kaivoimme aitan periltä liki satavuotiaan puusohvan, joka hankittiin 80-luvulla Turusta ja jossa nukuin monta vuotta, kunnes kasvoin siitä kirjaimellisesti ulos. Tilkkeeksi tungimme vanhan, kaksisataalitraisen akvaarioni (tuskin mikään tuo elämään säpinää paremmin kuin pikku vesivahinko puutalossa), kasan kuparisia kahvipannuja, jakkaran ja muuta pientä. Viikinkilaivamme irtosi rannikosta täytenä ja painavana meidän vilkuttaessamme häpeämättömästi isäntäväelle, joka kylläkin vakuutteli tyytyväisyyttään, kun aitat tyhjenivät edes vähän.

Tuskin menee montakaan viikkoa, kun löydän itseni taas manailemasta tavaran paljoutta ja ihmettelemästä, mistä rompetta oikein kerääntyy. Kun emmehän me juuri koskaan hanki mitään.

Vielä ehdimme

Tuntui oudolta palata etelään, jossa krookukset kukkivat, eikä lumesta ole enää jälkeäkään. Ylä-Karjalassa lunta oli vielä reilusti ja lisääkin tuli, vaikka aurinko jo sulatteli ahtojäiden reunapuikkoja.

Rapein hankiainen osui vasta lähtöaamuksi, mutta vielä ehdimme hiihtämään ja mäkeä laskemaan ennen kevään selkävoittoa. Linnunpöntöt tuli niin ikään puhdistettua sekä Nurmeksen että Liperin mökeillä. Lisäksi ehdimme saunoa perusteellisesti kahden jääkantisen järven rannalla sekä tavata molempien sukulaisia mukavissa merkeissä (enoni luona nautittu pääsiäislounas kesti vaatimattomat viisi tuntia).

Välillä pistäydyimme etelässä laittamassa nimemme moneen paperiin. Takaisin lomanviettoon palasimme pankin torppareina. Kuten jo mainituksi tuli, torppa sijaitsee Riihimäellä. Vielä on reilun kuukauden verran aikaa nauttia YIT:n tarjoamista idyllisistä taustaäänistä, viehättävistä maisemista ja kaikki pinnat peittävästä, herkästä pölykerroksesta.