Kesäkooste

Vaikka tämä ei mikään päiväkirja olekaan - tai ole sitä enää vuosiin ollut - niin pistänpä koosteena lyhyesti ylös kesän meiningit.

Touko- ja kesäkuun vaihteessa kävin työreissulla Kazanissa ja Moskovassa. Moskova oli tuttu jo ennestään (asuin siellä muun muassa kuukauden vuonna 1998), mutta Kazan ei. Hurjan mielenkiintoinen visiitti.

Varsinkin nykyisen maailmanmenon valossa oli ajatuksia herättävää käydä paikassa, jossa islam ja kristinusko ovat vuosisatoja eläneet varsin sopuisaa yhteiseloa. Vaikka Moskova kukisti Kazanin kaanikunnan vuonna 1552, tapauksesta ei ole kehitetty samanlaista historiallista kaunalähdettä kuin vaikkapa Kosovo pol'en taistelusta (1382) Serbiassa, vaan tataarit ja venäläiset ovat eläneet rinnakkain elämäänsä, naineet ristiin ja ylipäänsä olleet ihmisiksi.

Kotikonnuillakin on tapahtunut: torppaan valmistui kattoremontin yhteydessä yläkerta, tai pikemminkin käyttöullakko, jossa ei ole täyttä huonekorkeutta. Erittäin tervetullutta lisätilaa yhtä kaikki, vaikka tällä porukalla on viiteenkymmeneen neliöön mahduttu ihan hyvin. Vinssasimme kömmänään futonin, sohvan ja työpöydät, eli siitä tuli yhdistetty makuu- ja työtila. Koiria tietysti harmitti; ne eivät pääse kiipeämään jyrkkiä portaita.

Kesäkuun lopussa suuntasin siipan kanssa Englantiin, jossa varmistin majapaikan Birminghamista ensi syksyksi. Ehdimme viettää pari päivää "lomaa" Yorkshiren kieppeillä ja lentonäytöksessä Old Wardenissa, ennen kuin puoliso suuntasi takaisin Suomeen ja minä jatkoin matkaa konferenssiin vielä melkein viikoksi.

Kun palasin Englannista, siippa lähti puolestaan Kazakstaniin melkein kuukaudeksi kiipeilemään vanhojen kavereidensa kanssa. Eli tänä kesänä ei tehty yhteistä patikka- ja kiipeilyreissua. Minä olen pitänyt parhaani mukaan linnaketta pystyssä. Varsinaista lomaa en ottanut tänä(kään) kesänä ollenkaan; mitäpä tuolla, kun ei reissuun kerran päässyt. Viileä sadekesä on kasvattanut nurmikkoa sekä vartta perunoihin ja tomaatteihin, mutta mikään ei oikein ole kypsynyt vielä, eivät edes metsämarjat.

Ja kuukauden päästä olen siis jo Birminghamissa, josta suunnitelmissa on tulla vasta jouluksi pois. Liikkuva tutkija on hyvä tutkija, sanoo Suomen Akatemia. Mahdolliset puolisot ja perheet saattavat olla hieman toista mieltä.

Kevättöitä

Kun toimeentulo ja tulevaisuuden työkuviot ovat nyt onnellisesti järjestyksessä joksikin aikaa, on hauskempi tehdä kevättöitäkin. Hyvä niin, koska niitä riittää. On tämä oma hehtaarin maapala ja lisäksi kaksi perikuntien kesäpaikkaa, joista molemmista meillä on lähellä asuvina jonkinmoista talkkarinvastuuta, jos toki iloakin. Kaikki kolme olivat viime kesänä hieman hunningolla meidän osaltamme, kun oli yksi jos toinen muukin homma tehtävänä, ja nyt on takaisinmaksun aika. On kaikenlaista kitkettävää, raivattavaa, haravoitavaa, lannoitettavaa, leikattavaa, istutettavaa, kylvettävää, siivottavaa, ja koko ajan tuntuu, että oikeastaan olisi oltava toisaalla tekemässä jotain muuta.

Ihan kaikki kevättyöt eivät tietenkään ole niin sanotusti pakollisia, mutta esimerkiksi pienen kasvimaamme halusin pistää taas kuntoon vuoden tauon jälkeen. Hurskaana aikomuksenani oli kesannoida se viime keväänä jotenkin järkevästi kasveilla tai katteilla, mutta aikomukseksi jäi (ylemmässä kuvassa taustalla näkyy muuten yksi nykytilanteen aiheuttajista eli viime vuonna pystytetty saunamökkimme, joka sekin kaipailisi huomiota eli maalia pintaansa lähiaikoina).

Niinpä tuon pikkuisen maapalan kääntämiseen ja raivaamiseen meni hyvinkin viisi tuntia jaettuna useammalle iltapuhteelle, ja siihen päälle varsinainen maan kunnostus. Olin itse asiassa ennen rahoituksen saamista ehtinyt hakea puutarha-alan monimuotokoulutukseen, ja talikon varressa ehdin miettiä, että maan tonkiminen on ehkä kuitenkin hauskempaa harrastuksena.

Mutta juolavehnä yhtäläisen sinnikkäine ystävineen talttui lopulta. Toivon mukaan läntiltä irtoaa edes jokunen retiisi vaivanpalkaksi. Kasvuharsot olivat hukassa jossain viime kesän jäljiltä ulkorakennukseen asettuneissa kaaospesäkkeissä, joten jouduin hankkimaan uudet.

---

Iloinen asia on sekin, että nyt en ainakaan kuukausitulojen puutteessa joudu luopumaan töhöpäisestä turpaterapeutistani. Mutta ensi keväänä Englanti kutsuu taas allekirjoittanutta muutamaksi kuukaudeksi, joten jonkinlainen tuuraajajärjestely pitäisi kehitellä hevoisen ruumiinliikunnon turvaamiseksi (ja sen myötä mielenterveyden; Riku on kuin emäntänsä ja kestää hieman huonosti aloillaan olemista). Siippaparka joutuu jälleen töidensä ohella huoltamaan muun eläin- ja kasvilauman sekä olemaan omaisten apuna, joten lienee liikaa vaadittu, että hän opettelisi lisäksi ratsastamaan ja vinssautuisi tallille useamman kerran viikossa liikuttamaan kauniisti sanottuna persoonallista suomenhevosta. Mutta ehkä kesän ja syksyn mittaan tämäkin asia järjestyy. Elämme toivossa.

Oi laitumelle pääsyn onnea!

On tehty ja ei ole

Tehtiin kesäreissu Englantiin ja Sveitsiin. Tultiin aiottua aiemmin takaisin, kun allekirjoittaneen jalka suuttui vuoristopatikan kahdesta ensimmäisestä, hyvin asfalttipitoisesta päivästä. Nelitonniset jäivät tällä reissulla kiipeämättä, mutta eiväthän ne mihinkään katoa.

Sittemmin on tehty remonttia. On hoideltu siipan tikattua sormea, josta oikohöylä silpaisi palan. On kirjoitettu käsikirjoitusta ja puurrettu valmiiksi pari luvattua pienempää kirjoitushommaa. On pidetty huolta eläinlaumasta ja koetettu nukkua ja liikkua riittävästi.

Mustikoita ei ole kerätty, eikä kantarelleja, joita on sosiaalisesta mediasta päätellen tänä vuonna paljon. Ei ole myöskään ladattu reissukuvia kamerasta, ei otettu uusia kuvia, ei kirjoitettu blogia, ei tavattu ystäviä, ei hoidettu pihaa muuten kuin pakollisten ruohonleikkuiden verran.

Mutta taistelunsa on joskus pakko valita.

Päivitys lintulistaan

Kaikenlaista tapahtuu ja kaikenlaiseen ajattelen ottaa kantaa, mutta juuri sillä hetkellä en ehdi ja sitten aika onkin taas ajanut ohi päivänpolttavista uutisista. Menneisyys ei karkaa ja ajoittain suunnittelenkin kirjoittavani tänne jotain työperäistä, mutta sitten harhaudun katselemaan, mitä tapahtuu ulkona juuri nyt. 


Usein se onkin tärkeämpää kuin mikään muu. 


Tilhet ovat asettuneet taloksi omenapuuhumme. Enää ei harmita, että yläoksien omenat jäivät syksyllä keräämättä. Nyt niille on ottajia. 


Taannoin listasin ruokintapaikallamme talven aikana vierailleet linnut. Sittemmin paikalla on pyörähtänyt jokunen "uusi" laji, joten alla päivitetty lista. Lisäykset on lihavoitu. 


Linnut 

Harakka (Pica pica) 
Hippiäinen (Regulus regulus) 
Hömötiainen (Parus montanus) 
Keltasirkku (Emberiza citrinella) 
Kuusitiainen (Parus ater) 
Käpytikka (Dendrocopos major) 
Mustarastas (Turdus merdula) 
Närhi (Garrulus glandarius) 
Pikkuvarpunen (Passer montanus) 
Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula) 
Puukiipijä (Certhia familiaris) 
Pyrstötiainen (Aegithalos caudatus) 
Pähkinänakkeli (Sitta europaea) 
Sinitiainen (Parus caerulaeus) 
Talitiainen (Parus major) 
Tilhi (Bombycilla garrulus) 
Töyhtötiainen (Parus cristatus) 
Urpiainen (Garduelus flammea) 
Varpunen (Passer domesticus) 
Viherpeippo (Garduelus chloris) 

Lisäys 7.4. Vihervarpunen (Carduelis spinus)

Nisäkkäät 

Kesykoira (Canis lupus familiaris) - oi talipallot, kunpa niihin ylettyisi! 
Orava (Sciurus vulgaris) 


Kanalaan puolestaan kuuluu kuvan mukaisia asioita. Tylli-kanan hautomasta satsista kuoriutui kaksi reipasta tipua, joita emo opettaa kauniisti kanan tavoille. Kolmas kuoriutui kovin hitaasti, eikä jaksanut ulkomaailman haasteita kuin tunnin ennen uupumistaan. 


Loppuviikosta poikasia pitäisi tulla lisää toisen kanan alta, mutta nähtäväksi jää, mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Fatalistiksi tässä touhussa ainakin oppii; ihminen voi tarjota suotuisat olot, mutta siihenpä vaikuttamismahdollisuudet pitkälti jäävät. Kuoriutuu jos kuoriutuu; selviytyy hengissä, jos selviytyy.

Lista lintuvieraista

Ensi viikonloppuna on taas Birdlifen perinteinen pihabongaus, jolloin lasketaan omalla pihalla tunnin aikana nähdyt linnut. Harmi kyllä, olemme reissussa, joten tämä hauskuus jää jälleen kerran välistä.

Huvikseni ja muistiin päätin kuitenkin listata lajit, jotka tänä talvena ovat todistetusti ruokintapaikallamme tai sen välittömässä läheisyydessä pyörineet (tai ainakin ne, jotka tähän hätään muistan).

Viherpeippoa ja keltasirkkua olen kaipaillut lintuvieraiden joukkoon. Niiden myötä olisi mukava värisuora koossa. Myös harmaapäätikka olisi hienoa saada kylään. Niiden parimäärä on kasvanut ja laji on levittäytynyt vähitellen pohjoisemmaksi. Nurmeksessa toisena joulupäivänä näimme sellaisen ensimmäisen kerran.

Linnut

Harakka (Pica pica)
Hippiäinen (Regulus regulus)
Hömötiainen (Parus montanus)
Kuusitiainen (Parus ater)
Käpytikka (Dendrocopos major)
Mustarastas (Turdus merdula)
Närhi (Garrulus glandarius)
Pikkuvarpunen (Passer montanus)
Punatulkku (Pyrrhula pyrrhula)
Puukiipijä (Certhia familiaris)
Pyrstötiainen (Aegithalos caudatus)
Pähkinänakkeli (Sitta europaea)
Sinitiainen (Parus caerulaeus)
Talitiainen (Parus major)
Töyhtötiainen (Parus cristatus)
Varpunen (Passer domesticus)

Nisäkkäät

Kesykoira (Canis lupus familiaris)
Orava (Sciurus vulgaris)

Kunhan

Taas pikainen päivitys: talomme myikin itsensä heittämällä viidessä päivässä, jo ennen varsinaista ensiesittelyä. Edellisessä postauksessa olevaa linkkiä ei siis kannata enää klikkailla; välittäjä poisti ilmoituksen saman tien. Jos kaikki menee hyvin, viikon päästä meillä on omistuksessamme yksi kiinteistö vähemmän (ja melkoisesti vähemmän velkaa). Kahden viikon päästä - toivon mukaan - kaikki omaisuutemme sijaitsee yhdessä paikassa.

No, jaeltuna sinne tänne, mutta samassa kunnassa joka tapauksessa.

Huomenna yliopistolla alkavat torstaista lauantaihin kestävät promootiokinkerit. Kunhan niistä, muutosta, sadonkorjuusta, marja- ja sienikaudesta sekä muutamasta aikaa, ajatusta ja symbolista tupakkaa vievästä Akatemia-hakemuksesta on selvitty, Pagistaankin vilkastunee taas - ehkäpä niiden edelleen käsittelemättömien reissukuvien merkeissä, tahikka arbitraaristen höpinöiden. Tarinoiden taso tuskin tästä nousee semminkään, kun vuoden sisään olisi saatava valmiiksi jälleen yksi vuoren kokoiselta näyttävä kirjaprojekti. No rest for the wicked. 

Lapasesta

Pagistaanissa tapaavat kaikenlaiset touhut lähteä niin sanotusti lapasesta.

Tänä keväänä uudella plantaasilla ei ollut aikomusta tehdä oikeastaan mitään. Katsella vain ja tutkailla, mitä nousee ja mistä. Ha!

Vanhasta raparperipenkistä se alkoi. Jos tuon tuosta kuitenkin perkaisi.

Kah, tässä vieressähän on entisen kasvimaan pohja. Ehkä yhden salaattipenkin voisi raparpereiden kaveriksi tehdä. Kun nyt talikkoa joka tapauksessa heiluttaa.

Tai oikeastaan tämän penkin voisi jättää avomaankurkuille ja tehdä salaattipenkin erikseen. Äkkiäkös tässä!

Niitä penkkejä tuli lopulta talikoitua ja kunnostettua pienen kasvimaan verran. Toinen mokoma olisi kai kääntynyt kepeästi, jos vastaan ei olisi tullut rivistö sitkaan ja itsepäisen näköisiä siperianhernepensaita.

Ja yrttimaa. Toin Riihimäeltä ranskalaista rakuunaa ja karjalanminttua ja tupsun ruohosipulia. Niille piti saada jonkinmoinen istutuspaikka. Aivan pieni vain; tänä keväänähän ei ollut tarkoitus tehdä mitään suurellista. Nyt pihalla on nelimetrinen yrttipenkki, anopin puretusta grillistä nyysityillä tiilillä reunustettu. Eikä se tyhjäksi jäänyt. Naapurista tuli lisää rakuunaa sekä lipstikkaa ja piparjuurta. Tuttu antoi ilmasipulinalun, kun kävin muuttotalkoissa laatikoita kantamassa. Ja taimikaupassakin tuli pistäydyttyä kerran jos toisenkin.

Vedin henkeä hetken. Olisiko se nyt tässä?

Seuraavaksi - kuinka ollakaan - löysin netistä naapurikunnassa myynnissä olevia perunalaatikoita. Siis sellaisia jämäköitä, matalahkoja puulaatikoita. Ei muuta kuin takapenkit alas autosta ja hakemaan. Pellavaöljyllä käsiteltyinä niistä tuli oivia kylvölaatikoita. Puolivahingossa päädyin kylvämään niihin salkoruusua ja maariankelloa, noita kaksivuotisia kukkaihanuuksia, jotka tekevät ensimmäisenä kesänään lehtiruusukkeen ja kukkivat seuraavana.

Vaan hetkinen, niille - kuten ei myöskään mökiltä tuoduille pensasruusujen jakotaimille - ei tule olemaan tilaa vanhassa kukkapenkissä (jonka ehdin jossain välissä myltätä ja perata ja johon jostain ilmestyi muutama kiinanpionin - pioneja on oltava! - ja kuunliljan taimi).

Eipä hätää. Keskellä pihaa on noin aarin verran juolavehnää ja leinikkiä puskevaa kynnöspeltoa, vanha perunamaan pohja, jota saa olla jatkuvasti niittämässä. Siitä kun pari neliötä illassa kääntää, ei mene montakaan viikkoa, kun keskellä pihaa on ihastuttava mullos, tabula rasa, jolle voi tehdä mitä vain.

Mainitsinko jo omenapuut? Vanhoja puitahan täällä on muutama. Nyt on kasvamassa myös pari tainta. Ja tuttavalta saatu luumupuun taimi.

Tästä reuhuamisesta voinee päätellä, että olen kaivannut maan kääntämistä yhdeksän vuoden kasvimaatauon aikana; viimeksi Tampereella minulla oli pieni viljelypalsta vain parinsadan metrin päässä kotoa (ja Riihimäellä kasvihuone, jota tulee kyllä ikävä; uuden pystyttäminen lienee vain ajan kysymys). Onneksi lääniä on hehtaari. On tilaa meltota vielä hyvä tovi. Pysyypähän poissa pahanteosta.

Haravaraivo

Ainakin nettimediassa on yleistynyt raivo-sanan liittäminen milloin mihinkin impulsiiviseen käytökseen. On rattiraivoa ja nettiraivoa.

Pagistaanissa iskee syksyisin haravaraivo.

Meillä on mökillä lehtiharavia, jotka ovat palvelleet moitteettomasti useita vuosikymmeniä ja palvelevat yhä. Niillä on ikää osapuilleen saman verran kuin allekirjoittaneella.

Mutta kun nykyisin ostaa rautakaupasta metallipiikkisen haravan, se röksähtää jo ensimmäisen syksyn rapsutusurakassa. Yleensä ensimmäisenä alkaa liikkua se tukilista, joka pitää piikit harallaan. Toisena syksynä harava on jo täysin rempula: metalliosa heiluu ja tukilistaa pitää kiristää noin kolmen minuutin välein, että työskentely on ylipäänsä mahdollista. Myös piikit alkavat irrota.

Kiukku ja turhauma!

On tunnettua, että elektronisten laitteiden ja kodinkoneiden käyttöikä on nykyisin lähinnä vitsi, jos vertailukohteena ovat vanhemman polven vehkeet. Esimerkiksi meillä on edelleen lujassa käytössä pesukone, joka on nopeasti laskettuna noin 25 vuotta vanha. Mikroaaltouuni ei taida paljon jälkeen jäädä. Luulenpa, etteivät nykypäivän hankinnat tule yltämään samaan. Katkera kokemus on myös osoittanut, että kaksivuotias kannettava tietokone saattaa olla tiensä päässä tai ainakin hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan.

Mutta ettei lehtiharavan kaltaista, yksinkertaista tarvekaluakaan voi enää tehdä kestämään käyttöä. Sitä ei ihminen käsitä.

Juhannuspioni

Viime kesänä pihassamme innostui kukkimaan oudon varhainen ja rönsyillä leviävä pioni, joka pienen selvittelyn jälkeen osoittautui vuoripioneihin (Paeonia humilis) kuuluvaksi juhannuspioniksi.

Juhannuspioni on vanha maatiaislajike, joka näyttää säilyneen vain Suomessa, mutta jääneen komeampien kiinanpionien varjoon. Se on nyt "löydetty uudelleen", ja kiinnostus tätä sitkeää perennaa kohtaan näyttää olevan suurta.

Meillä on kaksi muutakin pionipusikkoa, fuksianpunaista, joista toisen kukat tuoksuvat aivan minttusuklaalta. Istutin viime keväänä niiden seuraksi Haikalan puutarhalta hakemani valkoisen pionin taimen; minusta pionit ovat parhaimmillaan, kun ne ovat suuria ja valkoisia tai mansikkajäätelön värisiä. Juuri sellaisia kasvoi Tampereen-yksiöni oven pielessä Iidesrannassa. Kun pari kukkaa toi sisälle maljakkoon, koko huone tuoksui sanoinkuvaamattomalle. Pitääköhän nykyinen vuokralainen pioneista huolta?

Pagistaan toivottaa hyvää kesäpäiväntasausta - päivän myöhässä - ja leppoisaa juhannusta. Tehkää halutessanne taikoja, mutta älkää tätä sosiaalisessa mediassa tänään kiertänyttä:

Juhannustaika miehille: Kun juhannusyönä juo itsensä känniin, soutaa järvelle ja nousee sepalus auki seisomaan veneen reunalle, voi rannalla nähdä tulevan leskensä.

Kahteen kertaan

On tavallaan ylellistä, että voi elää kevään kahteen kertaan: haistella ensin tuomenkukkia Kanta-Hämeessä ja lähteä sitten Itä-Suomeen, jossa saniaisenlehdet ovat vasta avautumassa kippuralta. Mutta iloon liittyy haikeus, sama kuin jo lapsena: miksei ihminen voi asua monessa paikassa yhtä aikaa, miksi aina täytyy valita?

Siivosimme äidin kanssa rantasaunan ja teimme pihatöitä. Enolasta saimme raparperintaimia, joille kaivoin kohopenkin uuteen paikkaan. Valkonarsissit ja pikkuiset suo-orvokit kukkivat, kirjosiepot tekivät pesää pihapönttöön ja kalalokki hautoi vesikivellä saunarannassa puuhistamme välittämättä.

Kukkasipulit

Olen aloittanut muutaman kerran kirjoittamisen aiheesta jos toisestakin, huomannut paasaavani suuta suuremmalla ja jättänyt asian sikseen. Jotenkin maailma on nyt sellaisella tolalla, että sitä tarkkailee mieluummin sivusta turhia kärjistyksiä ja kohkaamista välttäen.

Kevät tuo onneksi tullessaan vaarattomampia aiheita, joiden pariin paeta odotellessaan hetkeä, jolloin tuntee saaneensa edes jotakin tolkkua maailmanmenosta (sen odottaminen voi kyllä olla turhaa optimismia).

Tänä aamuna ihmettelin ulkona tuntuvaa vahvan hunajaista tuoksua. Ajattelin jo nenäni kuvittelevan omiaan. Sitten hoksasin, että tuoksua levitti täyteen kukkaan yön aikana puhjennut pihavaahtera. Sieltä kuului myös tasainen humina - kimalaiset töissään.

Meden tuoksua en muista edellisiltä keväiltä. Ehkä kukinta on nyt voimakkaampi tai sää suotuisampi hajumolekyylien kulkeutumiselle satunnaisen nuuhkijan nokkaan?

Kukkapenkistä taas kohosi aurinkoa tervehtimään kymmenittäin punaisia tulppaaneja, joita en muistanut sinne istuttaneeni. Toisenlaisten tulppaanien sipuleita kyllä, mutta ne ovat vasta nousemassa. En keksinyt muuta selitystä kuin puutarhaliikkeen sipulilaareissa vaihtuneet nimikyltit: luulin poimineeni paperipussiin jotain muuta kuin mitä sinne oikeasti päätyi.

Tai sitten kyseessä olivat toissasyksynä istutetut kasvitieteelliset tulppaanit, jotka viime keväänä kieltäytyivät johdonmukaisesti nousemasta. Ulkonäkö kyllä täsmäisi. Kauniita ne ovat yhtä kaikki.

Yllätyksellisyys on oikeastaan puutarhanhoidon suola. Kukkasipuleiden kanssa se vielä korostuu: enemmän tai vähemmän toistensa näköisiin, ruskeisiin murkuloihin on ohjelmoitu juuri tietynlainen koodi, jonka paljastaa vasta sen mukaan muotoutunut kukinto.

Ehkä sama pätee moniin ajankohtaisiin ilmiöihin. Vasta aika näyttää, millaisia kukkia pussiin valitut sipulit todella tuottavat. Sitä odotellessa.

Edes vähän

Vaikken nykyisin ehdikään tai tohdikaan istua nenä kirjassa tuntikausia - huvikseni siis, työperäistä lukutoimintaa ei lasketa - en osaa käydä nukkumaan lukematta edes vähän. Tosin viime aikoina olen iltaisin ollut niin poikki, että usein pääsen eteenpäin vain pari sivua, ennen kuin tajunta pimenee. Esimerkiksi eräässä lukemassani kirjassa on tehty Normandian maihinnousua sitkeästi jo toista viikkoa. Kirja on hyvä ja huippukohta asiaankuuluvan jännittävä, mutta minkäs teet.

Jostain syystä yöpöydälleni on eksynyt taas kirjoja, joissa työstetään edellisessä postauksessa mainittuja erilaisuuden ja erillisyyden teemoja (tarkemmin ajatellen vaikeampaa olisi löytää kirjoja, joissa niitä ei työstettäisi tavalla tai toisella). Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max (2009) on tässä joukossa huima saavutus. Ei se suotta saanut Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoa vuoden parhaana esikoisteoksena. Myös Pagistaan suosittelee (ja sehän se vasta jotakin on).

- - -

Tämä nyt ei liity kirja-asiaan mitenkään, mutta muistaessa pitää mainita, että kasvihuone on lunastanut kaikki odotuksemme huolimatta järjettömän kuumasta kesästä sekä kastelun ja sadonkorjuun delegoimisesta naapureille kolmeksi viikoksi. Tomaattien ja kurkkujen kilohintaa ei edelleenkään kannata laskea, mutta niitä tulee vähintäänkin riittävästi, samoin salaattia ja yrttejä kasvihuoneen vieruspenkeistä.

Se ei oo mies eikä mikään, jos ei valmistu talo

Pian sen jälkeen, kun aloimme siipan kanssa viihtyä vakituisemmin toistemme seurassa, hän ilmoitti - omien sanojensa mukaan hyvissä ajoin - ettei tule koskaan rakentamaan minulle taloa. Vastasin ottavani tiedon vastaan ilolla ja helpotuksella.

Tässä asiassa olemme siis olleet saumattoman yksimielisiä: talonrakennukseen ei ryhdytä. Allekirjoittaneella pääsyinä ovat olleet paitsi yleinen kärsimättömyys ja huono epävarmuuden sietokyky, myös se, ettei uusissa taloissa ole koskaan samaa viehätystä ja karismaa kuin vanhoissa, elämää nähneissä (ja usein pihakin on puutonta, apeaa savipeltoa). Mies taas on seurannut tuttaviensa talonrakennusprojekteja, eräitä hyvinkin läheltä: urheilullinen, käsistään kätevä ja perusavulias poikamiesinsinööri olisi kai halutessaan voinut viettää kaiken vapaa-aikansa sokkeleita valaen, seiniä levyttäen ja kattopeltejä kiinnittäen.

Sitä paitsi tunnettua on, että talonrakennusprojektit harvoin menevät suunnitelmien mukaan. Budjetti paukkuu, aikataulu venyy ja jos oikein huonosti käy, talon ollessa lopulta muuttovalmis sinne muuttaakin joku aivan muu, kun rahat ovat loppuneet tai projektiin ja toisiinsa kyllästyneet raken(nut)tajat pistäneet lusikat jakoon ja puolivalmiin torpan myyntiin.

Mikä hurjinta, usein taloa ryhdytään rakentamaan juuri silloin, kun perheessä on pieniä lapsia. Siipan sanojen mukaan voisi kuvitella, että saman kärsimyksen saisi aikaan vaikkapa ampumalla itseään jalkaan.

Kahdeksan neliön lasinen valmiskasvihuone olikin antirakentajille juuri sopivan kokoinen projekti. Parissa viikossa sai kokea miniatyyrikoossa moniaita rakentamisen iloja: tarjouspyynnöt, perustushiekan ja -kivien toimituksen viivästymisen, neuvottelut naapurin kanssa sijainnista, katharttisen möyryämisen ulkona sateessa ja liejussa, kun hupusta valuu niskaan kylmää vettä.

Tomaateille tulee niin ikään lajinsa verran kilohintaa - olettaen siis, että tomaatteja ylipäänsä tulee. Mutta kasvihuone on kiistämättä hieno. Toivotaan, että se kestää myös talven yli (lasin sijaan materiaaliksi olisi voinut valita kennolevyn, mutta siitä tulevat mieleen supermarkettien ostoskärrysuojat).

Osa kasvihuoneen valmistumisen riemusta liittyi kyllä siihen, että kyseessä oli vain kasvihuone. Siihen sekoittui jonkinlaista selviytyjien iloa ja helpotusta; vähän kuin olisi saanut esimakua jostain isosta ja vaarallisesta, jolta kuitenkin onnistui välttymään.

Ja saaliinasi mitä kaikkea

Etsiskelin Pagistaanin arkistoista linkitettäväksi erästä vanhaa tekstiä, jota en kuitenkaan löytänyt. Sen sijaan löysin täyslaidallisen jonkinlaista lähinostalgiaa. Sillä tarkoitan tunnetta, joka tulee muutaman vuoden takaisten tunnelmien lukemisesta ja uudelleen elämisestä. Erityisesti Tampereen-vuosien muistiinpanot saivat hymyilemään: viihdyin todella siinä kaupungissa ja pikkujärven rannalla sijainneessa vuokrayksiössäni.

Mitä kaikkea olenkaan elänyt, tehnyt ja kokenut niissä viidessä vuodessa, joina olen kirjoittanut juolahduksiani tänne! Puhumattakaan siitä, miten paljon elämää on mahtunut niihin kolmeenkymmeneen muuhun. Sitä miettiessä tulevat aina mieleen nämä Kyllikki Villan säkeet:

"Et voi sitä estää: sinun verkkosi kestää ohi onnen, surun ja ilon. Ja vesien auringonkilon se sinulle kerää kun aamutuuli herää. Se minkä jo unohdit sinussa silti on, se sinua on. Ja saaliinasi mitä kaikkea kimmeltää sinun verkossasi?"

Ajatella, että keskiajalla - saati sitä varhaisempina aikoina - olisin ollut jo vanhus. Tai sitten olisin kasvanut koiranputkea jo hyvän aikaa.

- - -

Mutta palatakseni tekstiin, jota etsin: se käsitteli lempääläläistä Haikalan puutarhaa, jossa kävin yhdellä elämäni parhaista juttukeikoista muutama vuosi sitten. Nyt uusvanhana pihanomistajana pistäydyin siellä uudestaan. Tuomisinani oli vaatimattomat viisi kassillista taimia*. Olisi voinut olla paljon enemmänkin, mutta tolkku voitti.

Haikalan puutarha myy puuvartisia kasveja ja kotimaisia perennoja, joiden valttina on talvenkestävyys. Suuret puutarhamyymäläthän kauppaavat lavakaupalla koreita, kasvihuoneissa kasvaneita tuontitaimia, jotka saattavat kuukahtaa jo ensimmäisenä talvenaan tai muuten vain kasvavat kituliaasti. Pihanhoitajalta palaa niin rahaa kuin hermojakin, mutta kauppa käy. Sen sijaan kotimaiset, usein vankkaa maatiaiskantaa olevat kasvit eivät vähästä säikähdä, joten pihin ja mukavuudenhaluisen puutarhurin kannattaa suosia niitä.

Kasvien karaistuneisuudesta kertoo muun muassa se, että Haikalan puutarhalla suurin osa taimista kaivetaan kassiin suoraan maasta. Samalla ostaja saa sekä hoito-ohjeita että kiinnostavaa tietoa kasvien alkuperästä: akileijan kerrotaan olevan vanhan talon omaa kantaa, niittysinilatva on Karjalan Kannakselta - ihmiset ovat tuoneet vanhoilta kotipaikoiltaan kasveja lisättäväksi - ja niin edelleen. Toiminnasta välittyvät rakkaus ja innostus kasveihin, mikä näkyy myös hinnoissa; rahastuksesta ei voi parhaalla tahdollakaan puhua.

Haikalan tyyppiset puutarhat ovat kovin harvassa, mikä on sääli. Sitä hauskempaa on, jos onnistuu opastamaan jonkun noiden kasviaarteiden äärelle. Näin kävi jokunen viikko sitten, kun kehaisin puutarhaa Facebookissa. Kollegaystäväni oli välittänyt tiedon omalle ruusuja harrastavalle tutulleen, joka oli kuin olikin käynyt paikalla ja löytänyt kokoelmiinsa kaksi uutta, perinteistä pensasruusulajia. Tapauksesta tuli hyvä mieli koko päiväksi.

*Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että riihimäkeläispihaan kulkeutui tällä kertaa papulanruusu (aulankolainen kanta), valkoinen talonpoikaispioni, valkoinen särkynyt sydän, puistolemmikkiä, Haikalan omaa akileijaa, verikurjenpolvea, karjalanminttua sekä ranskalaista rakuunaa (oululainen kanta).

Kukko kiekuu punaheltta osa II

Kuten taannoin kerroin, meitä on häiriköinyt hyvän aikaa voimainsa tunnossa oleva fasaanikukko. Se yöpyy edelleen ikkunamme takana olevassa kuusessa, mutta on ollut aamuisin hiljaisempi. Syynä on ehkä se, että herra on saanut haaremiinsa peräti kaksi kanaa. Se saattelee rouvansa iltauutisten aikaan naapurin pihakuuseen yöpuulle ja patsastelee sitten itse omalle vakiopaikalleen asettuen oksalle kuin pyöreä, pitkäpyrstöinen limppu.

Eräänä päivänä satuimme näkemään, kun pollea fasaanikukko liehitteli kainostelevaa kanaa talomme kulmilla. Hetken päästä tieltä kuului tarmokas töp töp töp töp töp töp. Sieltä tulla viipotti toinen kukko kaula pitkällä täyttä juoksua sivuilleen vilkuilematta. Kilpakumppanit katosivat naapurin sembramäntypusikkoon, joten draaman päätös jäi näkemättä. Päättelimme, että etujaan valvomaan juossut oli "meidän" kukkomme, joka kiiruhti häätämään satunnaista tunkeilijaa pois. Fasaanithan ovat tarkkoja reviiristään.

Viime kesänä lähinurkilla pyöri fasaanipoikue, ja kaikesta päätellen sellainen on tiedossa myös tulevana kesänä.

Kasvihuone

Pagistaanissa on eletty jännittäviä aikoja. Siippa kävi viime torstaina polven tähystysleikkauksessa ja on nyt toipilaana kotona. Kinttu näyttää toipuvan pikku hiljaa ilman suurempia ongelmia. Juoksulenkit, kiipeily ja reppuretket ovat kuitenkin hyvän aikaa pannassa.

Meistä tervejalkaisempi on muun muassa kaivanut kahdeksan neliön kasvihuoneelle perustuksia. Ajattelimme, että sellaisessa hoituu hyötyviljely meidän tarpeisiimme ilman varsinaisen kasvimaan perustamista. Pihakasvimaassa kun on se ongelma, että se pitäisi aidata huolellisesti ylimääräisten lannoittajien ja sadonkorjaajien varalta. Lähiseuduilla ei ole viljelypalstojakaan, jollaista allekirjoittanut rakkaudella vaali Tampereella asuessaan (siellähän palstan sijainti oli loistava, vain parisataa metriä kotiovelta).

Melkoinen taistelu on kuitenkin vielä edessä, ennen kuin tomaatintaimet saadaan kasvamaan. Valmiskasvihuoneiden kokoamisesta kuulee kaikenlaisia urbaaneja kauhutarinoita, mutta laitan toivoni siihen, että toinen meistä on diplomi-insinööri ja tottunut värkkäämään jos jonkinlaisten viritysten kanssa. Myös jonkinlainen kastelujärjestelmä pitänee kehittää poissaolojen varalle, vaikka naapurimme mukavia ovatkin ja vihannespalkalla saattaisivat käydä tarkistamassa tilanteen aika ajoin.

Kenpä tammen tuntijaksi, puun pitkän pitäjäksi

Pitäisi ryhdistäytyä ja tarttua kameraan vähän useammin. Kuurainen aika ennen ensilunta on aina mitä kuvauksellisinta. Puhumattakaan siitä, miten nopeasti koiranpentu kasvaa. Mutta valokuvaaminenkin vaatii aikaa ja paneutumista.

Juri käytettiin torstaina rokotuksessa. Samalla eläinlääkäri katsoi takajalkaa ja määräsi tulehduskipulääkettä vielä viikoksi. Hänkin totesi, ettei mikään ole ainakaan "kunnolla rikki". Venähtäneen jalan lihaskunto oli kuitenkin jo hieman heikompi kuin terveen. Varsinkin pennulla se kuulemma heikkenee nopeasti, jos jalkaa ei käytetä.

Ohjeeksi tulikin tehdä lyhyitä remmilenkkejä säädellen vauhtia sellaiseksi, että pentu joutuu ravaamaan kaikilla neljällä jalallaan. Pihallahan se pyrkii säästelemään ongelmajalkaansa laukkaamalla. Jalan säästelystä tulee helposti tapa; koira muistaa kivun ja välttelee sitä, vaikkei enää olisi syytäkään. Etenkin kasvavalla pennulla se taas voi johtaa uusiin ongelmiin.

En saa aikaiseksi kirjoittaa mitään "oikeaa" asiaa (sitä joutuu näinä aikoina säveltämään ihan tarpeeksi muissa ympyröissä), joten pysytään pihapiirissä. Meillä on pihassamme tuuhea tammi, joka tunnetusti voi pihdata lehtiään yli lumentulon, vaikka muut puut olisivat jo riisuuntuneet talvea varten.

Kiitos monenkirjavan pihapuustomme, lehtiä riittää joka lähtöön. Niinpä päätimme tammesta piittaamatta haravoida pihan, ettei ensilumi ehdi ensin. Urakka tuli eilen valmiiksi.

Aamulla päästäessäni koirat ulos kuulin outoa kahinaa. Tammihan se siellä pudotteli lehtiään. Sen alla oleva maa oli jo kuivien lehtien peitossa, ja tuulenviri levitteli niitä muualle pihaan.

Voisin vannoa, että puu virnisteli. Vahingoniloisesti.