Lukukausi - kirjallisia elämyksiä

WSOY 2015 269 sivua En paheksu enkä soimaa. Olen käynyt läpi helvetin, mutta niin on moni muukin. Olenko katkera? Varmaankin olen. Mutta mihin lähettäisin valituskirjelmän? Olenko puhdistunut käydessäni läpi kärsimysten? Olenko jalostunut? Enpä usko. Kyllä minä tiedän, että olen vaarassa kirjoittaessani tätä. Tiedän, että voitte pilkata minua kitinästä ja itsesäälistä. On kaverilla otsaa kirjoittaa kokonainen kirja omasta naamastaan. Maailmassa on miljardi vammaista, ja tämä keskittyy omaan kuontaloonsa. Oikeassa olette. Juuri niin teen. Pistin merkille WSOY:n uutuuskatalogista erikoisen muistelmateoksen, jonka kannessa poseeraa pahoin palaneen näköinen mies. Mitä hänelle on tapahtunut? Millaisen tarinan hän on elämästään rakentanut? Miksi hän sen kertoo? Kirja kiehtoi minua kovin ja ryhdyin lukemaan sitä heti, kun sain sen käsiini. Kaikki alkaa kutiavasta silmäkulmasta. Vain muutamassa päivässä riehaantunut herpesvirus ja bakteeri ajavat Hesarin toimittajana työskentelevän Ki

WSOY 2013 180  sivua Tuula-Liina Varis on yksi suosikkikirjailijoistani, eikä hän petä tälläkään kertaa. Päinvastoin, Että tuntisin eläväni jopa ylitti odotukseni. Kokoelman henkilöhahmot ovat kaikki samaa sukupiiriä. Näkökulmat ja aika vain vaihtelevat. Kirjan aloittaa tarina Esteristä ja hänen lyhyeksi jäävästä avioliitostaan 1920-luvun Suomessa. Ester on nuori, vasta kotoaan muuttanut ja Hannes hänen ensirakkautensa. Rakkaus kantaa Esteriä halki vuosikymmenten, vaikka Hannes kuolee nuorena syöpään. Seuraava novelli kertoo niin ikään kaiken kestävästä ja kärsivästä rakkaudesta. Sylvia paapoo heittiömiestään, joka on välillä väkivaltainenkin. Kaikki miehen oikut ja oharit hän selittää itselleen ja muille parhain päin. Sota kelpaa selitykseksi sellaiseenkin, jota se ei ole varsinaisesti aiheuttanut. Tuula-Liina Varis tavoittaa jotain perimmäistä pienin vihjauksin. Mitään ei kerrota suoraan. Vaikka kaikki kahdeksan novellia kertovat rakkaudesta, ei sitä ole millään muotoa roman

WSOY 2014 334 sivua Silloin tällöin saa käsiinsä kirjan, jonka jo heti ensimmäiset sivut vetävät puoleensa niin voimakkaasti, että loput lukee säästellen ja säännöstellen ja silti koko ajan harmitellen lukuelämyksen vääjäämätöntä rajallisuutta. Jos nyt parikymmentä sivua raskisin lukea, niin illaksi jäisi vielä sata. Tommi Kinnusen (s. 1973) kehuttu esikoisromaani Neljäntienristeys on juuri tällainen kirja. Olen Antti Majanderin kanssa täysin samaa mieltä siitä, että näin tasokkaita esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä. Aki Ollikaisen Nälkävuosi tai Pauliina Rauhalan Taivaslaulu ovat lähellä tätä, jos kohta Kinnunen käsittelee suomalaisen yhteiskunnan muutosta laveammalla otteella. Neljäntienristeyksen keskiössä on neljä henkilöä ja heidän näkökulmansa: Maria, itsenäinen ja paikkansa lunastanut kätilö, hänen aviottomana syntynyt tyttärensä Lahja, tämän mies Onni ja heidän poikansa vaimo Kaarina. Tarina sijoittuu Kuusamoon, jota sota kurittaa kovalla kädellä, m

Jos hän olisi kotona Beirutissa. Jos hän tietäisi kuka on ja mihin kuuluu. Jos hän menisi aamulla töihin, ja tulisi illalla kotiin, ja tuntisi hajut ja maut ja tuulen suunnan. Tiina Laitila Kälvemarkin (s. 1970) esikoisnovellikokoelman ihmiset ovat irti juuriltaan tai elämiensä risteystilanteissa: jäädäkö vai lähteä. Mennyt elää muistoissa ja nykyhetki tuntuu vain siirtymältä kohti uutta elämää. Maahanmuuttaja-Lech siivoa hienostokoteja. Rashid pitää pitseriaa. He ovat osa ruotsalaista yhteiskuntaa, mutta silti ulkopuolisia. 40 vuotta sitten Ruotsiin Maraboulle töihin muuttanut Pentti on niin ikään sisimmältään suomalainen. ”Kumpaa laitetaan, vaalukorvia vai oikiaa makkaraa.”   Tove Janssonilta lainattu alkusitaatti kiteyttää hyvin novellien tunnelman: ”On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät, niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa, eikä koskaan saa antaa periksi.” Osassa tarinoista on samoja henkilöhahmoja: Pentti, Annikki, Miia ja Emma

WSOY 2013 380 sivua Syöpä on saanut minulta paljon. Jalan, terveyden, juoksemisen hurman. Se on vienyt ystävän, lapsuuteni unelman ja haavoittanut vakavasti elämäni rakkautta. Silti minulla on oikeus toivoon. Oikeus yrittää vielä kerran ja uskoa taistooni.      Laitan kämmeneni kylkiluiden kummuille ja hengitän syvään. Nuorella lääketieteen opiskelijalla on koko elämä edessä. Opinnot, työura, parisuhde, pieni lapsi. Yksi puhelu pyyhkäisee kuitenkin kaiken mukanaan: Lauran kipeässä polvessa ei olekaan kierukkavammaa, vaan osteosarkooma, luusyöpä. Paljain jaloin kertoo Lauran tarinan hänen omalla äänellään. Osin muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin perustuva kerronta ei pyri jäljittelemään perinteisen romaanin rakennetta, ja kustantaja luonnehtiikin teosta dokumenttiromaaniksi. Puhekielisyys ja päiväkirjamaisuus kääntyvät autenttisuudeksi: näin rosoista elämä voi todellakin olla. Viimeistelemätöntä, ristiriitaista, keskeneräistä. Rankat syöpähoidot koettelevat sekä mieltä että keh

WSOY 2012 253 sivua Minulla on ollut lapsesta lähtien vastuullinen tehtävä. Minun on täytynyt pitää äiti iloisena. Menneisyyteen takertunut äiti ja äitiinsä sitoutunut, kohta kolmikymppinen tytär matkustavat Etelä-Pohjanmaalta Teneriffalle juhlistamaan äidin 60-vuotispäivää. Äiti on asettunut jo vuosia sitten rutiineihinsa. Tytär kaipaa elämäänsä muutosta ja uutta puhtia, mutta on näkymättömin säikein kiinni lapsuudenkodissaan ja äidissään. Perheen tragedia on kadonnut isä, jonka mysteeri leijuu lomamatkan yllä. Äiti katsoo karheita käsiään, ne ovat tarttuneet moneen hetkeen, silittäneet minut onnelliseksi. Hän on tottunut ihmisiin jotka pitävät hänen sydämessään kotia. Siellä asuu Tuulikki, kaiken omalla tavallaan sisustanut, ja mumma joka sammutti kaikki valot ukkosen aikaan, ja isi joka yhä soittaa säännöllisin väliajoin kelloa.  Eniten äänessä on tytär, mutta välillä myös äidin muistikirja ja omille teilleen lähtenyt isä. Romaanin rakenne on kuin palapeli, jonka kuva tarke

WSOY 1934 195 sivua Taivaanvalkeat roihahtavat palamaan. Ruijan korkeiden gaissojen takaa ne kavahtavat pohjoisen pimeälle kumulle, ja kaameasti sähisten ja tohisten öiset tulet liehuvat, niin että oikein vistottaa. Samuli Paulaharju (1875 – 1944) tunnetaan kansanperinteen kerääjänä ja tallentajana: Veli-Pekka Lehtolan mukaan hän lähetti kansanrunousarkistoon yhteensä yli 65 000 merkintää. Paulaharju myös piirsi ja valokuvasi eri puolille Suomea, Karjalaa, Lappia ja Ruijaa suuntautuneilla matkoillaan. Oulun Tuirassa asunut Paulaharju työskenteli kuurojenkoulun opettajana ja Oulun museon hoitajana. Hänen todellinen kutsumuksensa suuntautui kuitenkin kirjallisuuteen. Lukuisten tietokirjojensa (mm. Lapin muisteluksia , 1922; Kiveliöitten kansaa , 1937; Sompio , 1939) ohella hän julkaisi ainoaksi kaunokirjalliseksi teokseksi jääneen novellikokoelman Tunturien yöpuolta .  Tunturien yöpuolta sisältää 15 Lappiin sijoittuvaa kauhunovellia. Teoksen lähtökohdaksi Paulaharju kertoi ha

WSOY 1967 270 sivua Schaggin Leena kulki aina kumarassa, vartalo jalkojen päälle suorakulmaan taipuneena kuin jättiläiskokoinen linkkuveitsi. Vasenta kättään hän piti ristiselän kohdalla kämmenpuoli ylöspäin, oikea taas vikkelästi vapaa poimimaan kaikenlaista mitä maasta sattui löytämään: risuja, roskia, villejä kukkia, kun niiden aika oli, jäätyneitä hevosenpullia, leivänkannikoita, verisiä siteitä, revenneitä hihoja ja lahkeita, anturoita, sormia, varpaita, käsiä ja jalkoja. Kokonaisista miehistä Leena olisi pitänyt eniten, mutta mistäpä hän sellaisen olisi löytänyt, narrattava tyttö. Sitä paitsi kaikki miehet olivat sodassa. Hyvä kun sormenkin löysi ilokseen. Anu Kaipaisen (1933–2009) läpimurtoromaani on omistettu Sara Wacklinille , jonka tarinaa Vapaa valinta se varioi ”vapaasti ja kiitollisena lainaten”. Oulu elää Arkkienkelissä Suomen sodan vuosia 1808–1809. Näkökulma tulee viistosti ulkopuolelta. Huppa-Leena on Schaggin kauppiasperheen mielipuoli tytär, kummajainen

WSOY 1984 206 sivua Suuri aalto syntyi kaukana kahden saaren takana. Hän tunnisti paikan heti. Se oli Krunnien taustaa.      Kohisevan aallon edessä hylje nosti päänsä. Se kysyi kähisevällä äänellä: - Joko Vesterperi lähtee? Täällä jo Laina odottaa. Joskus kuolleet pyrkivät elävien puolelle ja elävät kuolleiden puolelle. Hyvä ja paha, menneisyys ja nykyhetki sekoittuvat. Näin käy Joni Skiftesvikin esikoisromaanissa Pystyyn haudattu . Romaanin miljöönä on Perämeren rannikon pieni satamakylä 1960-luvulla. Sen asukkaat sinnittelevät köyhyyden tiukassa otteessa, mutta vielä tiukemmin heitä pitelevät yhteisön valtasuhteet ja nokkimisjärjestys. Hierarkiassa korkeammalle kivunneet nöyryyttävät heikompia. Erityisen lahjakkaiksi ilkeydessään ovat jalostuneet kylän kauppias Jallu sekä työnjohtaja Korpela. Vesterperin Aaro saa mieluisan ja kauan odotetun vieraan, meriltä palaavan poikansa Bruunon. Bruuno haluaa selvittää menneisyyden tapahtumat ja kuulla äitinsä Lainan kuolemasta. Palj

WSOY 2012 80 sivua Arja Tiaisen (s. 1947) edellinen runokokoelma Tää tojota ei lähe liikkeelle (2006) oli kirjallinen helmi, jonka voimaannutti lukijankin: "Sais ohittaa luuserit, tietyökoneet, kaikki.” Myös Tiaisen uusin kokoelma vannoo ironian ja arjen läheisyyden voimaan.  Feministinen ja epäsovinnaisuuksia kaihtamaton elämänasenne on edelleen tallella. En siis ole samaa mieltä Savon Sanomien kriitikon kanssa, jonka mielestä Tiaisen runojen ”meno on hyytynyt alustaviksi muistiinpanoiksi ja puhekielisiksi pikapiirroiksi”. Ymmärtämätöntä arvostelua, sanon minä. Jos muutama kohta olisikin kaivannut oikolukua, ei se tee koko kokoelmasta puolitekoista. Monissa Lapsilta kielletyn runoissa on aavistus haikeutta ja kaipuuta edesmennyttä puolisoa kohtaan: ”Tästä olisi hänen kanssaan lysti jutella.” Usein elämänkumppani on läsnä tunteena ja tietoisuutena: Tulin kotiin aamuauringossa. Kiirastulta piisaa. Kävelin kapakasta toiseen. Ihan vaan että jostain tulisin myöhään. Naapur

WSOY 2012 132 sivua Kati Närhen (s. 1973) Saniaislehdon salaisuudet (2010) esitteli pisteliään hauskan orpotyttö Agnesin, jonka vanhemmat ovat kadonneet ja joka asuu isoäitinsä hoivissa Plankton-nimisessä kaupungissa. Mustasuon mysteeri jatkaa Närhen tyylikkään ironisella linjalla. Miljöönä on tällä kertaa tummanpuhuva sisäoppilaitos, jonka tunnelma on perin salamyhkäinen. Pian Agnes saakin kuulla, että oppilaitoksesta katoaa surullisia tyttöjä. Tyttöjen tyypittelyt ovat kaikessa stereotyyppisyydessään herkullisen osuvia: kaikki muistanevat omilta kouluajoiltaan hikipingot, kovanaamat, hiljaiset tytöt ja hullut eri alalajeineen (poikahullut, ponihullut jne.) Agnes on oman tiensä kulkija, joka haistatti pitkät ämmien koltuille jo Saniaislehdon salaisuuksissa . Mustasuollakaan hän ei liiemmin perusta oppilaitoksen ulkokultaisista säännöistä, vaan keskittyy salapoliisiharrastukseensa ja kadonneiden tyttöjen arvoitukseen. Tyttöjen katoaminen ratkeaa tavalla, jonka voisi tulkita jo

WSOY 2012 161 sivua Oululaisen Lauri Ahtisen (s. 1983) kaikki kolme sarjakuvakokoelmaa noudattavat samaa kaavaa. Tekstipainotteiset kolmen kuvan stripit pyrkivät shokeeraamaan ja huojuttamaan totunnaisia asetelmia. Huumori on satiirista ja mustaa. Ahtisen stripit on tehty paskasta, kusesta, räästä, spermasta, verestä ja pimpin hajusta. Väkivalta ja porno ovat tässä absurdissa todellisuudessa normisettiä. Ehkä piikikkäimmät heitot saa kotiin, uskontoon ja isänmaahan nojautuva perusjuntti. Ahtisen metodi on kuluneisuudessaan tylsähkö, mutta koska sarjakuvat pilkkaavat kaikkea mahdollista ikään, sukupuoleen tai kulttuuritaustaan katsomatta, on vaikutus aika ajoin toimiva ja saa lukijan pohtimaan omaa arvomaailmaansa ja sen vaikuttimia.  Harmillisen harvoin kuitenkaan aidosti yllätyin, niin paljon samoilla linjoilla Karjala 90210 kulkee kuin Ahtisen aiemmat teokset Melankolian kaksi huonetta ja keittiö (2009) ja Viidentoista minuutin yksinäisyys (2010). Parhaimmat

WSOY 1976 156 sivua Maailma jakautui kahteen osaan, mustaan ja valkoiseen. Oli kahdenlaisia ihmisiä. Uskovaisia ja uskottomia. Lestadiolaisuus on ollut viime aikoina paljon esillä ja tavalla tai toisella se koskettaa miltei jokaista pohjoissuomalaista. Voitaisiin kai perustellusti sanoa, että lestadiolaisuus – ja nimenomaan vanhoillislestadiolaisuus – on osa pohjoista mentaliteettia. Oululaisen Anna-Maija Ylimaulan vuonna 1976 ilmestynyt esikoisromaani Papintyttö kuvaa päähenkilönsä Ellun, papin tyttären kasvua aikuiseksi ja irtaantumista lestadiolaisesta liikkeestä kohti omaa elämänkatsomusta. Ellun identiteettiprojektin vaiheet ja uskonnollisen kaksinaismoraalin kritiikki kulkevat rinnakkain, elämyksellisinä tuokiokuvina. Asiat, jotka olivat lapsena syntiä, eivät olleet sitä enää. - - Ne synnit, joista nykyisin saarnataan, eikö niidenkin aihepiiriä pitäisi tarkistaa? Eikö loppujen lopuksi ole hyvin epäolennaista se, jos joku haluaa käyttää huulipunaa, tanssia, kat

WSOY 1983 Työhön liittyvä lukuprojekti sysäsi minut Pohjois-Suomen kirjaklassikoiden pariin. Aloitin urakan Joni Skiftesvikin palkitulla esikoisteoksella Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983). Skiftesvikiä on luonnehdittu Pentti Haanpään veroiseksi novellin mestariksi, ja aloitusnovelli "Aavistaja" osoittaakin, ettei vertaus ole tuulesta temmattu. Sota-aikaan sijoittuva novelli kertoo Eilan isästä, joka varustautuu kaikin mahdollisin tavoin vihollisen hyökkäyksen varalle ja jolle muut naureskelevat. Myös Eilaa pilkataan isän puuhien vuoksi. Itse tapahtumien kulku kerrotaan takaumana. Eilan äiti on Skiftesvikin tuotannolle tyypillinen naishahmo: nöyryytetty ja arjen rosoisuudesta liikaakin osakseen saanut, mutta omalla tavallaan ylpeä ja rohkea nainen. Puhalluskukkapojan neljästätoista novellista mieleeni jäi parhaiten juuri "Aavistaja", huviteltta-aiheinen "Piippolaan" sekä vahvatunnelmainen niminovelli "Puhalluskukkapoika ja t

WSOY 1945 344 sivua ”Mutta omassa itsessäni on – sanokoon sitten vaikka koko maailma vastaan – järkkymättömänä se varmuus, että minä olen  »kirjailija», jolla ei ole muodon puolesta mitään oppimista, mielikuvituksen puolesta kasvamista.” Vuonna 1945 julkaistiin nuorena kuolleen Tatu Vaaskiven (1912–1942) kirjeiden kokoelma Kutsumus . Otsikkonsa mukaisesti kirjeet kertovat Vaaskiven kutsumuksesta kirjailijana, mutta myös hänen henkilökohtaisesta elämästään sekä matkoista Viroon, Ruotsiin ja Italiaan. Oulusta kotoisin ollut Vaaskivi oli kirjailijana pitkälti itseoppinut. Hänen monisanainen ja maalaileva kerrontatyylinsä jäi sittemmin modernismin jalkoihin, ja nykylukijoille hän on miltei tuntematon. Teinkin pientä galluppia: kukaan kaveripiirini kirjaihmisistä ei ole lukenut Vaaskiveä, eivät ahkerimmatkaan lukuhullut. Ilman 19.7. Oulun kaupunginkirjastolla järjestettävää Vaaskivi-matineaa en olisi minäkään tarttunut Kutsumukseen . Kirjeiden kautta avautuu aika intiimi nä

WSOY 2012 130 sivua Kustantajalta saatu arvostelukappale Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun vaikka kuinka hitaasti ja säästellen yritin lukea, niin liian pian loppui Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike . Oli niin mukavaa seurata vanhan jäärän edesottamuksia ja ajatuksenkulkuja tällä kertaa gastronomisesta näkökulmasta. Sanoin opettelevani ruuanlaiton emäntäni keittokirjasta ja kuukauden kuluttua tänne saa tulla kuka tahansa sosiaaliministeri, kyttä taikka pakkohuostaanottaja katsomaan selviänkö vai nuhjaannunko. Vaimo makaa sairaalan vuodeosastolla, ja niin on Mielensäpahoittajan opeteltava ruoanlaitto. Ensimmäisenä opeteltavien ruokalajien listalla on ruskea kastike, joka muodostaa perunan ohella Mielensäpahoittajan ruokavalion perustan. ”Karpoamista” hän ei tietenkään ymmärrä ja mielensä siitä pahoittaa, kun pekonia, pihviä, munia ja voita hamstrataan kuin Huovis-Veikon kirjasessa. ”Eilen oli voi syntiä, nyt se loppuu kaupasta kuin pitkät kalsongit joulusesonkina, koska

Suomentanut Tuula Friman WSOY 2011 141 sivua Päätän kirjablogini hiljaiselon kollegani suosittelemaan, Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008 valittuun Lasnamäen lunastajaan . Romaani kertoo Lasnamäen lähiössä asuva Nataljasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Sofiasta. Vironvenäläinen Natalja joutuu taloudelliseen ahdinkoon saatuaan potkut työstään elektroniikkatehtaalla. Jotenkin pitäisi maksaa elämän välttämättömyydet, myös tyttären hampaiden kallis oikomahoito.   Pakon edessä Natalja ryhtyy prostituoiduksi. Huoraaminen on nöyryyttävää ja vastenmielistä, raskainta psyykkisesti. Vaan mitäpä ei äiti lapsensa eteen tekisi, vaikka sitten möisi itseään. Nuoruuttaan kipuileva Sofia-tytär on autuaan tietämätön äitinsä tekemästä uhrauksesta.   Näkymä arjen kovuuden yläpuolelle avautuu yllättäen erään Nataljan asiakkaan kautta, ja myös älykkäällä Sofialla on sormensa pelissä matkalla parempaan elämään. Kirja tosin loppuu eri tavalla kuin oletin, ei mitenkään kovin myönteisesti.

 WSOY 2011 186 sivua   ”Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.” Juna matkaa halki 1980-luvun suuren ja mahtavan Neuvostoliiton, Moskovasta Mongoliaan, päätepysäkkinä Ulan Bator. Rosa Liksom on palannut aiempien teostensa Go Moskova Gon ja Väliasema Gagarinin maisemiin. Hytti nro 6 :n ote on vain vähemmän äkkiväärä ja enemmän sisäistä todellisuutta painottava. Matkaa tekevät suomalainen opiskelijatyttö ja venäläinen keski-ikäinen mies, "stahanovilainen lihakone ja betonisankari", joka ahdistelee, puhuu törkeyksiä ja juopottelee. Ohi vilisevät rähjäiset kylät ja kitukasvuinen, osin piloille saastutettu, mutta siltikin vaikuttava taiga. Välillä juna pysähtyy ja eripariset matkustavaiset käyvät toreilla ja kapakoissa. Lukijalle avautuu sipulin- ja vodkantuoksuinen, karhea neuvostotodellisuus, jonka Liksom on kietonut seesteiseen melankoliaan. Rumankauniista estetiikasta ja tsehovilaisesta tunnelmasta nel

WSOY 2011 315 sivua Oululaisen Joni Skiftesvikin uusin romaani kertoo perämies Eero Jokelan sodanjälkeisestä matkasta kohti koti-Suomea. Rahattoman ja maailman melskeissä ryvettyneen miehen taipaleesta kehkeytyy surkuhupaisa, jos kohta – Skiftesvikille ominaiseen tapaan – ymmärryksellä kuvattu odysseia, joka päättyy karille Perämerellä, kiitos puolisokean luotsin. Förstiksi romukaljaasiin pestautuneessa Eero Jokelassa on paljon samaa kuin Skiftesvikin muissakin miespäähenkilöissä: oikean ja väärän koettelua, pienen ihmisen ponnistelua elämän heilahteluissa. Jokela muistuttaa ehkä hieman Kotikoivuisen miehen (1999) Pauli Rusasta , joka on niin ikään kotimatkalla ja etsii otetta menneisyyteensä.  Skiftesvikin kirjoissa maailma ei ole koskaan yksinkertainen tai selkeä. Se tekee niistä todentuntuisia ja eläviä. Annan Perämies Jokelalle neljä tähteä. Oulun kaupunginkirjaston Kirjailijat Oulussa -sivuilla voi tutustua Skiftesvikin kirjailijauraan ja aiempaan tuotanto

WSOY 2011 354 sivua "He veivät minut yöpaidassani." 15-vuotias liettualainen Lina ja hänen  perheensä pakkosiirretään työleirille jumalan selän taakse: Siperiaan. Nälkä, kylmyys ja taudit niittävät satoaan, ja vain aniharva selviää hengissä epäinhimillisistä olosuhteista. Linan henkiseksi oljenkorreksi muodostuu piirtäminen ja kirjoittaminen. Kalmaa huokuvia tapahtumia vasten korostuvat kuin kristallisoituna inhimillisyyden rippeet: ystävyys, rakkaus, välittäminen. Yhdysvaltalaisen Ruta Sepetyksen esikoisromaani perustuu kirjailijan isosedän perheen vaiheisiin Baltian neuvostomiehityksen aikana.