Lukukausi - kirjallisia elämyksiä

Pohjoinen 1994 216 sivua Antti Tuurin mittava tuotanto sisältää kaunokirjallisten teosten lisäksi dokumenttiteoksia, erilaisia historiikkeja, elämäkertoja, matkakertomuksia ja mm. elokuvakäsikirjoituksia. Jokivarsien kansa sodassa on haastatteluaineistoon pohjautuva, Pohjois-Pohjanmaan ihmisten kertomus sotavuosista: talvisodasta, välirauhan ajasta, jatkosodasta ja Lapin sodasta. Kansilieve kertoo kirjan saaneen alkunsa iiläisten veteraanijärjestöjen aloitteesta. Muutaman rivin ja korkeintaan parin sivun mittaisista katkelmista syntyy sotien vaiheita noudattava, kronologinen kokonaisuus. Kirjan lopussa on lista kaikista kirjaan haastatelluista, mutta mistään ei käy ilmi, kuka minkäkin tarinan on kertonut. Kerrontaratkaisu vaatii hieman totuttelua, mutta yhdessä muistikuvista muodostuu autenttinen ja vivahteikas todistus sodanaikaisesta elämästä. Kotiseutu on läsnä rintamallakin: ”Tunnussana meillä oli Bio Kiistola”. Mikään urotekojen ylistyslaulu JKS ei ole, vaikka niistäkin tie

Otava 2013 382 sivua Vuorikapteeni pyysi, että minä asettelisin kultahelmet saviruukkuihinsa, pelkäsi että rikkoisi ne kömpelöillä käsillään ja kovilla kynsillään herkät kalvot. Olimme laboratoriossa kaksin, Vuorikapteeni ei ollut päästänyt sinne muita. – – ja me molemmat katsoimme jokaista helmeä tarkasti tavoittaaksemme kullan sisällä olevan sen todellisen olemuksen, joka oli liikkumaton, mutta saataisiin eläväksi tulen avulla ja lisääntymään rajattomasti kylvyn, hikoilun, koaguloinnin ja kalsinoinnin rytmisellä toistamisella. Henki ja aine, ruumis ja sielu, hyvä ja paha. Lempikirjailijani Antti Tuuri pohtii näitä vastapareja historiallisen romaanin kontekstissa. Alkemisteissa miljöönä on 1700-luvun lopun Uusikaupunki. Vuorikapteeni August Nordenskiöld (1754–92) on ryhtynyt vaativaan hankkeeseen: kullan valmistukseen. Apulaisenaan hänellä on romaanin kertojana toimiva nuori maanmittari Carl Fredrik Bergklint , joka tavoittelee alkemian oppien ja swedenborgilaisuuden keino

Otava 2013 202 sivua Vaikka junan nimi oli Bospor Express, se pysähtyi nyt jokaisella asemalla. Jotkut niistä olivat yksin keskellä aukeita; kyliä tai kaupunkeja ei näkynyt. Muutama ihminen jokaiselle asemalle jäi tai junaan nousi päivävaunujen puolelta, ja suurten lakeuksien yksinäisyydessä asemarakennuksetkin tuntuivat ihmettelevän, mitä tekemistä ihmisillä voi olla näillä autioilla mailla. Antti Tuuri saa kutsun Istanbulin kirjallisuusfestivaaleille, koska hänen romaaninsa Taivaanraapijat on käännetty turkiksi. Lentämistä vieroksuva kirjailija lähtee matkaan laivalla ja junalla. Aikaa kuluu tietenkin ja kirjailija-matkaaja ehtii ajattelemaan kaikenlaisia asioita. Kuolema ja eri uskontojen näkemykset elämän lopusta ja tuonpuoleisesta on mielessä usein. Bospor Expressin pohjavire on aavistuksen viipyilevä, nostalginenkin. Jännitystä aiheuttavat myöhästelyt ja aikataulusekaannukset, ja belgradilaisen taksikuskin kilpa-ajo junan kanssa miltei pyörryttää. Kun taksi kiitää lä

Otava 1984 242 sivua Se oli siinä kymmenennen päivän paikkeilla joulukuuta, kun nämä ensimmäiset pojat meiltä menivät. Silloin me vasta aloimme käsittää, mitä kaikkea sota voisi meille kullekin kohdalle tuoda. Kaatuneet olivat meille tuttuja poikia kaikki jo kotipitäjästä ja täällä oli pari kuukautta saatu elää niiden kanssa aivan vieri vieressä ja sitten niitä äkkiä ei ollutkaan. Tai oli vain ruumis. Talvisota on Antti Tuurin Hakalan suvun vaiheista kertovan Pohjanmaa -sarjan kolmas osa. Muita osia en ole lukenut. Minulle Tuurilta tutumpi on Äitini suku -sarja, josta ilmestyi viime syksynä kahdeksas kirja, Rauta-antura . Tuurin romaani kuvaa talvisotaa tavallisen rivisotilaan silmin. Minäkertojana on Martti Hakala, joka kuuluu Pohjanmaan miehistä koottuun Jalkaväkirykmentti 23:een. Nälkä, syöpäläiset ja väsymys vaivaavat. Kovan pakkasen takia moni palelluttaa jalkansa.  Ja ”pohjimmaisena aina se kuoleman hätä”. Kaivetaan ampumahautoja, yritetään pelastaa haavoittuneita, pelä

Otava 2012 336 sivua Ihastukseni Antti Tuurin kirjoihin ei ole laantunut sitten Kylmien kyytimiehen (2007). Tämän syksyn uutuus Rauta-antura jatkaa Äitini suku -sarjaa ollen sen kahdeksas, itsenäinen osa.  Rauta-antura johdattaa lukijansa Lapin sotaan ja syksyn 1944 räntäsateisiin: 19-vuotias Heikki Ojala joutuu joukko-osastonsa mukana Tornion taisteluihin ja sieltä saksalaisten perässä kohti pohjoista. Kerronta etenee Tuurille ominaiseen tapaan kronikoiden ja neutraalin toteavasti. Tapahtumia ei kuvailla tai kommentoida laatusanoilla. Veijo Hietala kutsuukin Tuurin kertojaa osuvasti viattomaksi kertojaksi. Tuurin henkilöt ovat tavallisia, historian tapahtumien pyörteisiin ajautuneita ihmisiä, kuin keitä tahansa.   Taisteluita kertojana toimiva Heikki Ojala ei juurikaan kuvaa, mutta sen seurauksia kylläkin: ruumiskasoja, maahan jäätyneitä saksalaisia, poltetun Lapin lohdutonta maisemaa:  Joen takana Ruotsin puolella oli Ylitornion kirkonkylä polttamattomana mutta tällä

Otava 2004 254 sivua Wallenberg on neljäs Antti Tuurin Äitini suku -sarjan romaaneista, mutta sen voi lukea ilman sarjan aiempien osien ( Eerikinpojat , Ullan kirja , Muukalaiset ) tuntemusta. Wallenberg perustuu tositapahtumiin 1700-luvun lopun Pohjanmaalla. Lasimestari Jaakko Wallenberg (1756-1798) perusti böhmeläisen uskonlahkon, joka kritisoi kirkon muodollisia oppeja ja jossa valaistumista etsittiin ihmisen sisimmästä, omasta sydämestä. Kirkko syytti Wallenbergia harhaoppisuudesta ja jumalanpilkasta ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio lievennettiin vankeudeksi, mutta Wallenberg menehtyi Hämeen linnassa. Satoja kannattajia saanut herätysliike kuihtui pian karismaattisen johtajansa kuoleman jälkeen. Romaanin kansilieve kertoo Tuurin kiinnostuneen aiheesta, koska ei voinut uskoa, että tuon ajan pohjalaiset olisivat ajautuneet edesvastuuttomasti vararikkoon tai osallistuneet sellaisiin julkisiin orgioihin, joista Wallenbergia syytettiin. Romaanissa tapahtumat

Otava 2011 431 sivua Antti Tuurista tuli Kylmien kyytimiehen (2007) myötä kertaheitolla yksi lempikirjailijoistani. Miten joku voikaan kirjoittaa Suomen sisällissodasta niin kiihkottomasti, mutta vahvalla omallatunnolla? Kaunokirjalliset epiteetitkin ovat harmonisesti kohdillaan. Ikitie jatkaa Kylmien kyytimiehestä ja Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan elämänvaiheiden kuvausta. Ketolan sanomiset, tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät ole Lapuan liikkeen miesten mieleen, ja kesällä 1930 hänet muilutetaan itärajalle. Siellä hänet on ilmeisestikin tarkoitus päästää päiviltään, mutta Ketola pääsee karkuun ja juoksee yli rajan Neuvostoliiton puolelle. Henkihieveriin pahoinpidelty Ketola hoidetaan mitenkuten kuntoon petroskoilaisessa sairaalassa. Hän saa uuden nimen, henkilöllisyyden ja työpaikan. Uusi vaimokin löytyy Säteeksi nimetystä kolhoosista. Yhdessä Amerikasta Karjalaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten kanssa Ketola rakentaa työläisten paratiisia, joka