Siirry pääsisältöön

Mikko Porvali: Rautasormus


Atena 2013
236 sivua

Mikä sotahistoriassa ja ylipäätään menneiden aikojen tapahtumissa kiehtoo? Omasta puolestani voisin vastata, että olen kiinnostunut yksilön näkökulmasta ja siitä, miten tavallisen ihmisen elämä nivoutuu osaksi historian pyörteitä.

Mikko Porvali (s. 1980) on koonnut Rautasormukseen kaksitoista tosielämään perustuvaa tarinaa sotavuosilta. Kaikki kertomukset eivät kerro romanttisesta tai onnellisesti päättyneestä rakkaudesta – tai rakkaudesta alkuunkaan. Kokoelman mielestäni mieleenpainuvin kohtaaminen kuvaa vänrikin ja lääkintämiehen ainutlaatuista ystävyyttä ja suorastaan ihmeellistä pelastumista:
     Vihollinen näki yhä ovelle, mutta ampumisestaan huolimatta se ei ollut kyennyt estämään tuvalle rynnänneitä miehiä, jotka pääsivät nurkan taakse näkösuojaan. Ikkunasta kiipesi sisään kolme miestä Arvon joukkueesta ja viimeisenä lääkintämies Myyryläinen. Arvo hymyili Myyryläiselle kalpeaa morfiinin nostattamaa hymyä:
– Meinaatko saada meidät täältä pois?
– Meinaan, usko pois.

Teoksen nimitarina Rautasormus pohjautuu leskeksi jääneen Milkan ja IKL:n aatteeseen vahvasti uskoneen papin, Pentin yhteiseen taipaleeseen sodan varjostamassa Suomessa. Rautasormushan on sormus, jonka sai vastineeksi lahjoittaessaan kultasormuksensa sotaa käyvän isänmaan hyväksi. Se on myös eräänlainen vertauskuva koko kokoelmalle, jonka läpikäyvänä asenteena on korostettu ja kirkasotsainen isänmaallisuus jopa häiritsevyyteen saakka. Onneksi Milka sentään myöntää edesmenneen miehensä sotahulluuden.
 
Sormus näyttäytyy motiivina myös Merin ja Antin suhteessa: vaikka sota ja elämä erottavat rakastavaiset, haluaa Meri tulla haudatuksi Antilta saatu kihlasormus sormessaan. 

Kuten Mikko Porvali kirjansa esipuheessa toteaa, koskettavaan rakkaustarinaan ei tarvita Romeota ja Juliaa. Kiinnostavinta Rautasormuksen tarinoissa on arjen tunteet ja teot, joista osa kantaa halki vuosikymmenten. Lukuneuvojan sanoja lainaten: ”Kun lukee tarinaa äidistä, joka itkee vielä yhdeksänkymmenen vuoden iässä rintamalle kadonnutta poikaansa, ymmärtää, ettei sodassa ole voittajia, vaan pelkkiä häviäjiä.”


Toisaalla:
Lukuneuvoja
Sinisen linnan kirjasto
YLE Uutiset
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reko Lundán: Rinnakkain

Kirjailija ja teatteriohjaaja Reko Lundánin (1969-2006) tuotanto pitää sisällään kolme romaania: Ilman suuria suruja (2002), Rinnakkain (2004) ja yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa kirjoitetun Viikkoja, kuukausia (2006). 37-vuotiaana aivosyöpään menehtynyt Lundán tunnettiin ennen kaikkea yhteiskunnallisia aiheita käsittelevänä näytelmäkirjailijana. Eettisyys ja minuuden ongelmat ovat eurooppalaisen nykyromaanin perusteemoja, jotka näkyvät myös suomalaisessa kirjallisuudessa. Rinnakkain -romaanissa eletään 2000-luvun alkua. Jarmo ja Kirsi Koponen asuvat lapsineen Helsingin Koivunotkossa, rauhallisella pientaloalueella. Jarmo työskentelee työvoimaohjaajana, Kirsi on ulkoministeriön palveluksessa. Kun Kirsille tarjoutuu mahdollisuus lähteä vuodeksi töihin Brysseliin, alkaa Jarmon ahdistus kasvaa häiritseviin mittoihin. Ja kun joukkoon lisätään vielä uhkaavasti lähestyvä keski-ikä (hui kamalaa!), taloyhtiön kosteusvaurio ja naapuriin perustettava asunnottomien tukikoti, niin
Lähetä kommentti
Lue lisää

Teuvo Pakkala: Vaaralla

K. F. Kivekäs 1891 Pieniä eläjiä olivat.     Heillä oli oma talo ja se oli laitakaupungilla, niin kuin ne ovat pienten eläjäin talot. Asuinrakennus oli matala ja pieni. Tavallinen mies ylettyi kädellään räystääseen – – Sammalta kasvoi katto, nurkkalaudat olivat irvollaan, ikkunat vinossa köyröttivät ja lasit olivat sameat ja moniväriset, aivan kuin niitä olisi hienovärisellä sateenkaarella hangattu. Keskempänä kaupunkia olisi semmoinen talo ilman armoa tuomittu purettavaksi, vaan Vaaralle se vältti ja sai siellä olla. Vaa ralla: kuvia laitakaupungilta on Teuvo Pakkalan (1862 - 1925) kolmas romaani. Siinä eletään myöhempien teosten, Elsan (1894) ja lapsinovellien miljöössä: Oulun laitakaupungin köyhässä hökkelikylässä, jossa on vielä vahvasti maaseudun tuntu. Vaaraa kutsuttiin myös Kakaravaaraksi, koska seudun ainoa rikkaus oli lukuisa jälkikasvu. Keskikaupungin kivikadut ja porvaristalot eivät sijainneet kaukana, mutta elinolojen kontrasti on vahva ja Pakkala osoittaa sen m
4 kommenttia
Lue lisää

Markus H. Korhonen: Puistola

Urbaanin oululaisuuden kannalta vilkkaassa paikassa sijaitsee vuonna 1912 valmistunut Asunto-osakeyhtiö Puistola. Iso- ja Pakkahuoneenkatujen risteyksen luoteiskulmassa oleva – tätä nykyä vaaleanpunainen – viisikerroksinen kivirakennus veikeine kulmineen, käänteineen, ikkunoineen ja kattomuotoineen herättää sukupolvesta toiseen ohikulkijan huomion, olipa ohikulkija sitten avojalakanen oululainen tai tullista tullut . Nyt kun Oulun keskusta hakee Valkean rakentamisen myötä uutta ilmettään – ja luoja paratkoon, löytää sen toivottavasti joskus – on miltei lohdullista ajatella judeng-tyyliä henkivän Puistolan ajatonta eleganssia. Legendaarisen kulttuurihistorioitsijan  Markus H. Korhosen historiakatsauksessa rakennustekniset seikat jäävät sivusosaan: painopiste on kulttuuri- ja sosiaalihistoriassa. Keskieurooppalaista myöhäisjugendia edustavan Puistolan nykyinen väritys ei ole alkuperäinen. Alkuperäinen ulkoseinäväri luokiteltiin 1990-luvulla tehdyissä tutkimuksissa persikanke
Lähetä kommentti
Lue lisää