I'm only happy when it rains

Taas sataa. Sataa jopa riittävän kovin, että sen kuulee - meiltähän ei edelleenkään näe ulos. Muistin virkistämiseksi:

Sateen ropinasta tuli mieleen yksi juttu, joka on pitänyt kirjoitella blogiin. Kesällä suoritin nimittäin yhden kulttuuriteoksi luokiteltavan pelastusoperaation joka liittyy verantaan ja tuleviin sadepäiviin. 

Meillähän on siis ihana veranta. Nykyisestä elämäntilanteesta johtuen se toimii valitettavasti tällä hetkellä lähinnä vaunuvarikkona. Meillä on käytössä auton takakontissa yleensä säilytettävien matkarattaiden lisäksi kahdet muutkin kärryt - vauva nukkuu kotioloissa päiväunia (jos nukkuu, yleensä ei) noissa etualan vaunuissa ja pidemmän matkan liikennöintiä varten on sitten tuplarattaat. Nämä menopelit täyttävät verannan melko tehokkaasti. Hyvä sinänsä, että on tuo veranta, missäpä muuallakaan kärryjä säilyttelisi. Kuten kuvasta näkyy, verannalla majailee myös aina satunnainen otos kaikenlaista sälää kuten esikoisen mahtava potkupyörä (suosittelen lämpimästi taaperotalouksiin), naapurin Villen ja meidän Panun yhteinen isänpäivälahja eli sähkösavustin (naapurissa on laajennusremontti ja rajallisesti säilytystilaa), grillin kaasupullo ja näköjään kuvaushetkellä myös Speedheater. 

Sitten joskus, kun lastenvaunut ja -rattaat ovat osaltamme taaksejäänyttä elämää, palautuu veranta takaisin varsinaiseen käyttöönsä, kesäiseksi oleskelutilaksi. Sitä varten sain viime vuonna äitienpäivälahjaksi puusohvan, jolla aion makoilla ja lueskella lehtiä. Uskon vakaasti siihen, että sellainenkin aika vielä joskus koittaa. Puusohva on kaunis ja sopii verannalle kuin nakutettu, se on hankittu Imatralta Kierrätyskumppanit -nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä.

Ja sitten se kulttuuriteko ja tulevaisuuden sadepäivät. Meidän äiti muutti alkukesästä pois omakotitalostaan ja veljeni perhe remontoi taloa parhaillaan. Siitäkin voisi tehdä postauksen blogiin - 80-luvun omakotitaloremontin vertailua rintamamiestaloremonttiin. Meille tuli lapsena Aku Ankka, ja jostain syystä nämä 80-luvun sarjikset oli säästetty näihin päiviin asti äidin nurkkiin. Äiti meinasi muuttovimman vallassa paiskata lehdet roskiin, mutta minä kirmasin paikalle ja roudasin ne meille. Sijoitin ne tuohon verannan puusohvaan ja ajattelin, että joskus saattaa olla aika, jolloin joku perheenjäsen kaivaa muun tekemisen puutteessa 40 vuotta vanhan sarjakuvalehden esiin ja ryhtyy lukemaan sitä sateen ropistessa verannan kattoon. (Joka pitäisi ensi kesänä kunnostaa...)

Se on mukava ajatus. Idea ei ole kyllä ihan omani. Minulla oli lapsuudenystävä Aino jonka kodin verannalla oli laatikollinen vanhoja Akkareita. Menin yleensä Ainon kanssa samaa matkaa kouluun ja tähtäsin Ainolle aina sen verran etuajassa, että ehdin istumaan Ainon kodin verannalla ja lukemaan ainakin yhden Aku Ankan ennen kouluun lähtöä.

En vaihtais sekuntiakaan

"Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin".

Näin aloitti vihkijä tasan kolme vuotta sitten. Panu sanoi tahdon, minä sanoin tahdon. Kolme vuotta, yksi talo, kaksi lasta. Onnellinen koti, ainakin useinmiten. Eipä paljoa enempää voisi elämältä toivoakaan.



Ja nämäkin tunnelmat ovat onneksi laantuneet. Tästäkään ei tarvitse enää ärtyä. Ja lisäksi voi olla tyytyväinen siitä, ettei enää asu täällä. 

Kattoremontin kustannukset

Olemme olleet jo tovin siinä pisteessä, että kattoremontin kustannukset ovat pääpiirteissään selvillä. Laitan ne nyt muistiin tähän postaukseen jälkipolvia ja omaakin budjettiseurantaa varten. On mahdollista, että joku kuitti on tuhoutunut tai lymyilee jossain tuntemattomassa paikassa, pääosin ostoshommat kattoremontin osalta hoitaneen rakkaan puolisoni lahjakkuus kun ei varsinaisesti suuntaudu arkistointiasioihin. Aika tarkkaan pitäisi kuitenkin kaikkien aineellisten kulujen olla tässä:

• Telineet olivat käytännössä ilmaiset. Niihin piti ostaa puutavaraa vain noin 40 eurolla ja ruuveja joillakin kympeillä. Halvan hinnan selittää se, että noin puolet puutavarasta saatiin kiitokseksi edelliskesän kattotalkooavusta ja toinen puoli oli lainassa Panun enolta. 
• Vanerilevyt, joilla katto levytettiin vanhan laudoituksen päälle maksoivat noin 300 euroa. Ruuvit levytykseen noin 80 euroa. 
• Kolmiorimat maksoivat 163,40 eur. 
• Kattohuovat maksoivat kaikkinensa 1435 euroa. Huopaa jäi yli noin puolitoista rullaa, jolla saa ehkä  juuri ja juuri tehtyä ensi kesänä verannan katon. 
• Piki, bitumi eli tiivistysliima oli perin näkyisää ainetta, sitä hölvättiin katolle noin 250 eurolla. 
• Huopakattonaulat kustansivat yhteensä noin 240 euroa. Kattoon paukutettiin noin 11 400 naulaa. 
• Huopakattonaulaimen ja kompuran vuokrat olivat yhteensä aikalailla tasan 200 euroa. Vehkeet olivat vuokralla kahteen otteeseen yhteensä 11 päivän ajan. 
• Räystäslaudat, jotka uusittiin lahonneiden tilalle, ja niiden maalit (pellavaöljy, sinkkivalkoinen ja Uulan valkoinen pö-maali) maksoivat yhteensä noin 170 eur. 
• Mikkelin kaupungin rakennusvalvonnan tiedoissa luki, että talossamme on punainen kolmiorimahuopakate. Koska minä olen kunniallinen kansalainen aka ääliö, menin kysymään rakennusvalvonnalta, pitääkö minun ilmoittaa heille jos ja kun joskus kenellekään kertomatta huopakaton tilalle vaihdettu harmaa aaltopeltikatto vaihdetaan takaisin alkuperäiseen. Tämä hölmöys maksoi 80 euroa. 
• Talkoolaisten tapaturmavakuutus maksoi 30 euroa. Katolla hilluvan perheenpään henki- ja tapaturmavakuutuksia ei ole erikseen jyvitetty tälle projektille.  
• Talkoolaisten matkakulujen korvaamiseen meni noin 400 eur. 
• Talkoolaisten muonituskulut ovat vielä laskematta lukuunottamatta Shellillä ja kotiinkuljetuspitsoilla tapahtuvaa ruokintaa, jonka kustannukset olivat noin 110 eur. Ruokakustannusten laskeminen on vaikeaa, koska osa ruokatavarasta on hankittu ruokapiirin kautta, osa kaupasta ja osa on ns. omaa tuotantoa. Odotamme ELY-keskukselta ohjeistusta siitä, voiko ruokakustannukset ilmoittaa jotenkin karkeasti eurosumma per talkoolainen per päivä -tyyliin. Meillä on myös epämääräinen kasa S-marketin kuitteja, joista voi ryhtyä laskemaan rivi riviltä talkoolaisten ahmimaa osuutta, mutta siihen ei hotsittaisi kyllä ryhtyä. 
• Vanhan huopakaton palasten roudaaminen kaatopaikalle ja jätesäkkirulla maksoivat noin 20 eur. Isot huovanpalaset ovat tällä hetkellä tainnuttamassa nokkospöheikköä joten ensi keväänä on luvassa vielä toinen parinkympin kaatopaikkakeikka. 
• Uusi viemärin tuuletusputken pää ja sekä katto- että tulevaan keittiöremonttiin kuuluva huippuimuri maksoivat läpivientikappaleineen noin 410 eur. 
• Edellä mainittujen kappaleiden maastoutumista yritettiin edesauttaa maalaamalla ne katon värisiksi. Maali, sävytys ja pensseli maksoivat 32,40 eur.  
• Ränni-, kattotikas-, kattosilta- ja palotikaslasku Vesivekille noin 1300 eur on vielä maksamatta. 
• Näiden lisäksi hankittiin epälukuinen joukko kaikenlaista kilkettä kuten mattoveitsiä, puukkoja, ilmastointiteippiä ja pari isoa pressua katon peittämiseen, rullamittoja (jotka sivumennen sanoen ovat todella lyhytikäistä tavaraa huopakattotalkoissa - voitte kuvitella mitä tekee piki rullamitan pinnassa kun mitta kelautuu takaisin koteloon), lakkabensiiniä pikitahrojen puhdistukseen ynnä muuta sellaista. Näihinkin upposi kaikkinensa pyöreät 150 euroa.  
• Lisättäköön tähän vielä se Rörstrandin Grön Anna -malliston lautanen, jollaisia ei enää valmisteta ja jonka paiskasin säpäleiksi puuhellan kulmaan kattoremontin lieveilmiöineen saatua yliotteen erään remonttipäivän iltana. Arvo mittaamaton. 
• Ai niin ja huopakattomiesten turvavaljaat, sponsored by naapurin Ville, eivät maksaneet mitään. Niissä oli sekä fyysinen että hengellinen suojaus. 

Yhteensä tuo pelkkä katto maksoi noin 3800 euroa ja siihen päälle nuo huippuimurit ja rännit. Minusta se on melko vähän, ja ainakin tarpeeksi vähän että pystyimme toteuttamaan kattoremontin niin kutsutusti ihan omilla rahoilla remonttilainaa sen kummemmin asialla vaivaamatta. Omaa kukkaroa rasittamaan katto jää lopulta rännien ja niiden huippuimurisysteemien lisäksi 1900 euron verran, koska tuosta 3800 eurosta saamme 50% takaisin ELY-keskukselta rakennusperinnön hoitoavustuksen muodossa. Kiitos veronmaksajat!

Kiitos kuuluu lisäksi meille kaikille tavalla tai toisella työpanoksensa urakan eteen antaneille. Pelkkään katontekoon meni noin 60 henkilötyöpäivää, suunnilleen saman verran työpäiviä tukitoimiin kuten talkoolaisten muonitukseen kaupassakäynteineen ja kotikaljantekoineen, pihan siivoukseen, tavaroiden siirtelyyn vintissä urakan alta turvaan ynnä muuhun sellaiseen. Mummo viimeisteli kattoremontin purkamalla maahan kaadetut telineet tämän viikon alussa. 

Ja tältä se nyt sitten näyttää. Joka euron väärti, sanon minä!

Kuten kuvasta näkyy, kuulumme tällä hetkellä "rakennusmuovit lepattavat ikkunoissa" -kerhoon. Murtovarkaille tiedoksi, että noiden muovien takana on kuitenkin ikkunat - ulkopokat ovat puusepällä ja muovit suojaavat karmien sisäosia syyssateilta. Toivokaamme lämmintä syyskuuta, viileämmillä keleillä yksinkertaisten, tiivistämättömien ikkunoiden kanssa elellessä on melko brittiläinen tunnelma... Kuulumme myös "syöksytorvet puuttuvat rännien päistä" -kerhoon kunnes ränniasentaja saa raivattua kalenteriinsa sen verran tilaa että saa hoidettua hommansa loppuun kun rakennustelineet häipyivät vihdoin edestä.

(Huomatkaa myös vuokralaisen ovi. Se on kunnostettu ja maalattu talvea varten. Siitä erillinen blogijuttu tuonnempana.)

Vanhaa vaalien

Tilasin tuossa joutessani Meidän Talo -lehden. Ihan pelkästään siksi, että A-lehtien oma myyjä, joka minulle soitti, oli niin asiallinen ja mukava. Tämähän ei ole mikään yleinen ominaisuus lehtimyyjissä. Meidän Talo on minulle edustanut lähinnä Suomela-tyyppistä rautakauppojen piilomainosjulkaisua, mutta toki lehden aihepiirit aika yksiin käyvät tämän oman remontti- ja talonhoidollisen elämänsisällön kanssa.

Olin oikeastaan aika iloisesti yllättynyt, kun lehteen pääsin käsiksi. Siinä olikin yllättävän paljon kiinnostavan oloista korjausrakentamis- ja puutarhajuttua ja yllättävän vähän Älvärikamaa. Pihajutut olivat kivoja ja lehti muutenkin ennakko-odotuksiani monipuolisempi.

Mutta sitten se mutta.

Lehti mainostaa kannessa tuota Vanhat unelmatalot -teemaa ja toki vanhassa päivästä riippuen unelma- tai painajaistalossa asuvana nuo jutut kiinnostivat eniten. Lehdessä esiteltiin viisi aika erityyppistä hirsitaloa ja niiden asukkaita. Minä kiinnitin tietysti huomioni erityisesti niihin juttuihin, joissa otsikoissa luvattiin vanhan kumartamista ja vinoja seiniä.

Ja taas kerran se tuli, sama iankaikkinen pettymys ja ärtymys joka valtaa mielen joka kerta kun luen jostain suomalaisesta lehdestä noita "talo remontoitiin vanhaa kunnioittaen" -juttuja. Vanhaa oli kumarrettu niin, että talo oli purettu hirsikehikolle ja rakennettu sen viereen kaksi kertaa alkuperäisen talon kokoinen laajennusosa. Tai lämmintä mummolahenkeä luotu repimällä seinistä kymmeniä tapettikerroksia ja sen jälkeen tapetoimalla seinät uudelleen uusilla mutta "ihanilla vanhanaikaisilla" paperitapeteilla.

Haluan nyt tässä kohtaa alleviivata sitä, että tarkoituksenani ei ole arvostella muiden ihmisten koteja tai remonttiratkaisuja. Hirsikehikkoon asti purkaminen tai tapettikerrosten seinistä repiminen ovat varmasti olleet tietoisia päätöksiä ja niillä on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Kritiikki kohdistuu ennen muuta juttujen kirjoittajiin - minun päähäni ei yksinkertaisesti mahdu, miksi noita "vanhaa kunnioittaen" -fraaseja pitää työntää jokaiseen iäkkään talon remonttijuttuun vaikka jutun ensi riveiltä kävisi ilmi, että uusiksi on mennyt omat ja varastetut ja vanha on kannettu roskalavalle ja korkeintaan tuotu tilalle jotain sopivampaa vanhaa jostain muualta. Eihän se mikään häpeä ole, jos vanhasta talosta haluaa modernin, siistin, omaa silmää viehättävän ja mukavan. Häpeä on se, jos syöttää julkaistavissa teksteissä pajunköyttä jonka mukaan kaiken uusiksi laittaminen ja jonkun mummolan piirongin olkkarin nurkkaan työntäminen on "vanhan kunnioittamista".  Samalla tulee luoneeksi sellaista illuusiota, että se vanhan kunnioittaminen ja perinneremontointi ovat jotain saneerauksen ja peruskorjauksen kaltaista toimintaa, vaikka kyseessä on sekä perusideologialtaan että menetelmiltään täysin erilainen lähestymistapa niin itse rakennukseen kuin sen remontoimiseenkin.

Minusta sitä vanhaa kunnioitetaan ja varsinkin vaalitaan niin, että se jätetään paikoilleen. Sen annetaan olla, sen kanssa opitaan elämään, sen pinnalle ehkä korkeintaan tuodaan yksi uusi kerrostuma, jonka alle ne edelliset kerrostumat jätetään tulevien remontoijien löydettäväksi. Ei revitä, ei pureta, ei tuhota. Ja jos päädytään purkamaan ja repimään, muuttamaan ja uusimaan, tehdään sitten rehellisesti niin eikä yritetä uskotella itselle tai toisille että tässä nyt jotain vanhaa mukamas kunnioitan ja kauheasti vaalin vaikka oikeasti se vanha, nuhjuinen ja kulahtanut lensi juuri tuohon pihalla olevalle siirtolavalle ja toivottavasti poistuu tontilta alta aikayksikön.

Käytän omaa esimerkkiä: Meidän vessan seinät on tehty niin kuin vessan eli toisarvoisen pikku kopperon seinät nyt viiskytluvulla ilmeisesti tehtiin. Ne on päällystetty Enso-pahvilla, mutta mitä ilmeisemmin joistain arvokkaimmista tiloista yli jääneellä Enso-pahvilla, koska seinien pinnoite on selvästi koostettu useasta eri palasta ja paloissa on vielä useaa eri kuviointia.

Olen käynyt itseni kanssa jaakobinpainia noista seinistä - ajattelin ensin, että voisihan ne pahvittaa siistimmiksi. Sitten lievensin kantaani ja ajattelin pahvitusta niin, että jättäisi vanhat pahvit paikoilleen uuden pahvin alle. Lopulta olen tullut siihen tulokseen, että pahviseinät vain maalataan - se, että ne koostuvat noista epämääräisistä jämäpaloista, on yksi konkreettinen tapa kertoa vaikkapa nyt meidän lapsille että joskus oli aika, jolloin Enso-pahvia ei ollut hukkaan heitettäväksi ja siksi tämä meidän hyyskäkin on palasista koottu. Ihmetelkööt sitten kavereittensa kotien moderneissa kaakelitoileteissa että jopa on kehittynyt maassamme hyvinvointi ja huussien seinämät.

Minusta tämä on vanhan kunnioittamista. Talo voittaa, minä ja alkuperäinen ajatukseni yhteneväisistä vessan seinäpinnoista häviämme. Tai ei kai sitä häviämiseksi voi kutsua, sitä vain oppii elämään tuonkin vinon Enso-pahvisauman kanssa. Lopulta jopa oikeastaan tykkäämäänkin siitä.

(Niin vähän aikaa, niin paljon blogattavaa. Ylimmässä vessakuvassa näkyy kajastus kotiäidin iltapuhteesta - rakensin meille vessaan naulakon sinä aikana kun Panu rakensi taloomme katon. Kattoremontti on nyt virallisesti päättynyt - rakennustelineet talon ympäriltä on purettu. Palaan finaalikuvamateriaalin kanssa asiaan jahka rännien syöksytorvet on asennettu viimein paikoilleen.)

Sananen anonyymeille

Minusta on mukavaa pitää blogia. Tai siis se olisi mukavaa, jos siihen olisi aikaa. Tällä haavaa ei ole, mutta olen varma siitä, että sellainenkin aika vielä joskus tulee. Olen iloinen siitä, että blogillani on myös kommentoivia lukijoita - kommenteistanne tulee sellainen olo, ettei täällä nyt ihan tuuleen sentään huudeta.

Remonttiblogit ovat siitä kiitollinen blogimaailman saareke, että niissä harvoin riehuu anonyymejä kommenttiautomaatteja purkamassa pahaa mieltään. Muissa blogeissa tätä ilmaisen internetterapian soveltajia tuntuu olevan riesaksi saakka. Minun blogini on säästynyt melko pitkälle anonyymien huutelijoiden kommenteilta, jos ei oteta lukuun taannoista Shellin jullien keskustelua itsensä kanssa liittyen siihen, onko asiallista ja kohteliasta huudattaa auton moottoria lapsiperheen ikkunan alla nukkumaanmenoaikaan vai ei. Senkin keskustelun olisi voinut käydä varsin hyvin aidan yli kasvokkain, jos herrat anonyymit olisivat tähän keskusteluun uskaltaneet antautua.

Tänään olin saanut anonyymikommentin, jonka haluan nyt jakaa teille kaikille esimerkkinä siitä, millaista tämä "minulla on huono päivä joten yritänpä pilata jonkun toisenkin päivän" -blogikommentointi voi olla. Kommentti oli jätetty muinaiseen kellarin lattian rakentelua kuvaavaan tekstiin ja se kuuluu näin:

"Koska meinaat uusia kellarin laatan alla olevan vanhan viemäriputken.Tyypillistä pintaremppaa."

Kommentaattori on siis esittänyt kysymyksen - koska meinaan uusia viemäriputken - mutta lisännyt loppuun vielä toteamuksen, josta välittyy mielestäni jonkinmoinen ylenkatse ellei suorastaan halveeraus kellariponnistelujamme kohtaan. Saattaa toki olla, että tässä kohtaa kyseessä on vain väärä tulkinta, mutta tulkinta se on sekin. 

Kommentti on toki ihan ansiokas sinänsä, kyllähän kysyä aina saa. Vastaamisen kannalta kysymys on kuitenkin ongelmallinen, koska kysyjällä on kommenttinsa perusteella hallussaan sellaista tietoa, jota meillä talon asujilla ja remontoijilla ei ole. Kysyjä siis tietää, että kellarin laatan alla on vanha viemäriputki. Minä ja puolisoni emme kuitenkaan ole ennen anonyymin kommentaattorin ystävällistä väliintuloa olleet lainkaan tietoisia tällaisen laatan alla sijaitsevan viemäriputken olemassaolosta, emmekä täten ole osanneet ajatella myöskään mystisen haamuputken uusimista. 

Meidän talossahan siis oli, kuten tuosta kellariremonttitekstistäkin käy ilmi, ennen maapohjainen puuliiteri, jonka lattiassa talon viemärit kulkivat. Viemäriputket olivat muoviset, mutta ne vaihdettiin varmuuden vuoksi uusiin, kuten tässä tekstissä kerrotaan. Anonyymi ei siis voi tarkoittaa kysymyksensä laatta-sanalla tuota kellarin uutta lattialaattaa, koska sen alla olevat viemärit on vaihdettu uusiin AD 2011. Toinen tiedossamme oleva viemäri noiden pyykkituvan alla kulkevien putkien lisäksi on saunan viemäri, ja jokainen tarkkaavainen lukijahan muistaa vielä kuin eilisen, mikä oli taannoin Päivän paras uutinen. Kommentissa ei voida siis puhua myöskään saunan viemäristä, koska se ei teknisesti ottaen sijaitse laatan alla vaan laattaan tehdyn roilotuksen päälle valetun uuden betonin alla, eikä sitä myöskään voi ainakaan lisäselvityksittä kutsua vanhaksi viemäriputkeksi, koska se on vaihdettu uuteen. 

Jäljelle jää siis kiehtova kellarin haamuviemäri -vaihtoehto, ja jännittävä epätietoisuus siitä, missä tämä viemäri kulkee. Kekseliäisyyteni ei riitä arvaamaan, miksi tuntemattomalla anonyymillä on hallussaan salaista tietoa talomme viemäröintijärjestelmästä, mutta vanhoihin taloihin toki liittyy aina kaikenlaista mystiikkaa. Ehkäpä ystävällinen anonyymi palaa kommentoimaan vaikkapa tähän tekstiin ja paljastaa meillekin haltuunsa uskotun salaisuuden.

Selvä!

Kaikki muistanevat vielä Kummelin ja kaksi onnetonta remonttireiskaa ja rakennusaputyöläistä, joilla ei juuri mikään mennyt putkeen. Siis nämä heput:



Minä olen tilannut meille viime vuoden lokakuussa aidan. Aitatilaus - naapurin Paulin vihreän lauta-aidan kaltainen hypoteettisen ajokoiran tontillapitämisrajoite pihan takalaidalle - tehtiin sosiaalisin perustein samalta työllisyysprojektilta, joka kävi viime syksynä kaatamassa menestyksekkäästi meidän risuuntuneen orapihlaja-aidan. Tämä aidan pystytys on ollut vähän monimutkaisempi projekti - se alkuperäinen työllisyyshanke ehti jo päättyä, uusi hanke alkaa, hankkeen vetäjä vaihtua ynnä muuta ynnä muuta. Nyt ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa aitaelementit ovat valmistumassa ja aidan pystytys voi alkaa.

Minulla ei ole tästä onnettomuudesta kuvamateriaalia, koska en ehtinyt tänään kameroineni paikalle aidanrakennusta kuvaamaan. Suusanallisesti selitettynä meillä on nyt  pihan takalaidalla aitatolppien perustukset, jotka on linjattu kulkemaan sen naapurin Paulin aidan suuntaisesti. Muuten ihan hyvä, mutta kun meidän tontti ja Paulin tontti ovat eri muotoisia... Aita kulkee siis ihan vinossa, toisella laidalla noin puolitoista metriä meidän tontin puolella, ei suinkaan tonttien rajalla. Aidan ja takapihan naapurin tontin väliin jää siis omituinen, kiilamainen ei-kenenkään-maa. Ei hyvä.

Taivastelimme aitaporukan poistuttua tätä onnettomuutta ensin ovipuuseppänä tänään ahertaneen ukin ja sitten töistä tulleen puolison ja mummon kanssa. Itse aita ei ole sentään vielä pystyssä, mutta aitatolppien kiinnikkeet oli valettu tänään. Ainoa keksimämme vaihtoehto kuuden aikaan illalla oli se, että ukki ja Panu irrottivat kiinnikkeet vielä märistä betonikakuista ja vetivät linjalangan siihen, missä aidan pitäisi oikeasti kulkea. Huomenna on soitettava aitahankkeen vetäjälle ja sanottava, että tolpat on valettava uudelleen uusiin, linjalangan osoittamiin paikkoihin.

Susannan työhuoneella on tullut vastaan ikävä tilanne, jonka Susanna minusta handlaa aivan mahtavasti - rehellisyys ja avoimuus sekä vilpitön pahoillaanolo kantavat aika kaunista hedelmää. Vähän samoja fiiliksiä aiheutti myös tuo aita - sosiaalisin perustein valittuja työmiehiä ei millään viitsisi kauheasti moittia, kun parhaansa ovat varmasti yrittäneet. Alkuperäinen ajatus oli se, että kotona pääsääntöisesti päivisin oleva puoliso opastaisi tarpeen vaatiessa aitatyömiehiä, mutta kun puoliso ei olekaan enää pääsääntöisesti päivisin kotona vaan töissä sadan kilometrin päässä. Minulla on selvä visio siitä, missä aidan kuuluu kulkea - mutta tänään vierailulle saapui pitkästä aikaa esikoisen kummitäti, enkä edes muistanut koko aitaprojektia ennen kuin ukki tuli kysymään, että noinko tuo aita tosiaan piti kulkea. Meiltähän ei, toim. huom, näe tällä hetkellä kovinkaan tarkasti ulos, koska ikkunoiden ulkopokat ovat puusepällä kunnostettavina, ikkunoissa pelkät sisäpokat ja karmeja suojaamassa rakennusmuovit. Ukki-parka soimasi itseään siitä, ettei ollut puuttunut aitamiesten tekemisiin, mutta mistäpä hän olisi osannut aavistaa että prikaati olisi tarvinnut komentajaa, eikä ukin kanssa oltu enemmälti edes keskusteltu koko aidasta koska ukin agendalla on ollut viimeiset kaksi päivää vuokralaisen oven hellävarainen kunnostus niin, että pakkanen pysyisi ensi talvena paremmin oven ulkopuolella. Ja oltaisiinhan me toki voitu se linjalanka vetää sinne vaikka eilen illalla, mutta kun ei tullut pieneen mieleenkään.

Summa summarum, klassinen tapaus jossa viestin lähettäjän ja vastaanottajan välillä oli syystä tai toisesta niin pahaa kohinaa, että aita tuli rakennettua puolitoista metriä väärään paikkaan. Mitä tästä opimme - no ainakin sen, että joihinkin asioihin kannattaa suhtautua huumorilla. Saimme nimittäin viikon toistaiseksi parhaat ja vielä ihan hyväntahtoiset naurut, kun puoliso mykkänä aitatolppia tovin tuijoteltuamme lausui jotenkin niin, että "Pojat, tää aita on muuten kaksi metriä väärässä paikassa." - "Selvä!". 

Ikkunoiden kunnostuksesta

Meillä oli jo viime syksynä ikkunaremontissa ykkösvaihe, kun kunnostutimme ELY-keskuksen rakennusperinnön hoitoavustuksen turvin kellarin ikkunat. Tällöin homma hoidettiin Etelä-Savon rakennusperintöyhdistyksen kautta. Koska työn jälki oli hyvää ja muutkin torpan ikkunat kaipasivat kunnostusta, ulkoistimme myös loput pokat samaisen, rakennusperintöyhdistyksen kautta löytyneen puusepän huomaan. Tällä kertaa vain sillä tavalla, että meistä tuli puuseppä-Jarin työnantajia.

Omakohtaista kokemusta työnantajana toimimisesta meillä ei ollut, kaikki maksulliset miehet ovat toistaiseksi laskuttaneet meitä omien firmojensa nimissä. Minun isovanhempieni kesäpaikan katto kunnostutettiin kuitenkin viime vuonna firmattomalla kirvesmiehellä ja tilan pehtoorin eli tätini miehen mukaan kuvio ei ollut mitenkään tolkuttoman hankala saati mahdoton, joten uskaltauduimme siis työnantajaksi heittäytyä. 

Tai uskaltauduimme ja uskaltauduimme. Ajalliset resurssit olivat olemattomat, rahalliset resurssit sentään budjetoidut ikkunoiden kunnostukseen, joten pakkoraossahan tässä oltiin. 

Susannan työhuoneella ollaan myös kärsitty ikkunastressistä, tosin Susanna ja Sulo osallistuvat urakkaan paljon meitä mittavammin poistamalla pokista myös maalit. Meidän puuseppämme tekee sen puolestamme, eli periaatteessa homma oli osaltamme ihan helppo. Ikkunat irti, peräkärrin kyytiin, kuskaus Rantasalmelle puuseppä-Jarin luokse, valmiit ikkunat paikoilleen. 

No, ei se ihan niin yksinkertaista ollut. Ensinnäkin meidän ikkunoiden ulkopokissa ei ole saranoita. Osa ikkunoista oli kiinni ruuveilla, osaa pitelivät paikoillaan pelkät ulkopuolelle lyödyt naulat. Ikkunat oli joskus maalattu niin, että ulkopokia ei oltu irrotettu - maali oli siis liimannut pokan tiukasti kiinni karmiin. Maalisaumat piti ensin avata puukolla, samoin kaivella ruuvit esiin maalikerrosten alta, ennen kuin ikkunat suostuivat inahtamaankaan paikoiltaan. 

Lisähaastetta operaatioon toi se, että tuo olohuoneen ikkuna, jonka parissa puoliso tässä alla olevassa kuvassa ahkeroi, sijaitsee melko monta metriä maanpinnan yläpuolella. Samoin yläkerran ison huoneen ikkuna. Piti hetki miettiä, miten ikkunat saadaan työnnettyä paikoiltaan irti eli ulospäin ilman pokan räsähtämistä tantereeseen, kun kukaan meistä tai tuttavapiiristämme ei osaa levitoida. 

Lopulta tämä olohuoneen ongelma ratkaistiin niin, että ukki roikkui olohuoneen ikkunan alla tikapuilla henkisenä tukena ja puoliso kurkotti irrotetusta tuuletusikkunan raosta ottamaan irrottamaansa ikkunaa vastaan ja pujotteli sen sitten sisäpuolelle ikkuna-aukosta. Kaksimetrisen miehen syliväli oli tarpeen.

Yläkerran iso huone on talossamme ainoa, jossa on tuuletusikkunat molemmin puolin isoa ruutua - tämä osoittautui erittäin hyväksi ratkaisuksi, koska yläkerran ikkunan saimme irti niin että minä otin ikkunaa vastaan toisesta tuuletusikkunan aukosta ja ukki toisesta samalla kun puoliso irrotti isoa ruutua keskeltä. Ja kaikki ikkunat pääsivät ehjänä perille Rantasalmelle, sisäpokat ovat jo tulleet sieltä takaisinkin maalattuina ja ne on asennettu paikalleenkin.

Meillä näyttää nyt kuitenkin edelleen osapuilleen tältä, sillä vaikka ne sisäpokat ovatkin paikallaan, jätettiin ulkopuolelle muovit suojaamaan karmeja kunnes ulkopokatkin tulevat takaisin.

Sisäpokien kunnostus vei 25 tuntia aikaa. Se oli vähemmän kuin budjetoimme. Niissä ei tosin ollut juuri muuta kuin maalaushommaa, ulkopokissa on tehtävä jonkin verran puukorjauksiakin. Huonoimmassa kunnossa oli omenapuun puoleinen olohuoneen ikkuna, jonka karmikin on alanurkistaan laho. Etelän puolen ikkunoita pitää myös fiksata, pohjoisen puolella ulkopokatkin olivat oikeastaan vain maalia vailla. Joka tapauksessa teimme sen ratkaisun, että kaikkien lasituslistoilla listoitettujen ulkopokien alaosan lista korvataan kitillä, joka kestää paremmin myrskyjä ja myllerryksiä.

 Mutta parin viikon päästä meillä on kokonaan kunnostetut, kauniit ja kestävät ikkunanpokat niin kellarissa kuin ylä- ja alakerrassakin. Meillä on myös kokonaan kunnostamattomat ikkunoiden karmit niin kellarissa kuin ylä- ja alakerrassakin, eikä mitään käsitystä siitä, milloin niitä kukaan ehtii tai jaksaa ruveta laittelemaan.

Mutta onhan meillä remonttibudjetti, ja ainakin tähänastisen perusteella maksullisten miesten ja naisten palkkaaminen on melko kivuton operaatio vaikka ilman sitä y-tunnustakin. Verottajalla on nimittäin ilmainen, netissä toimiva palkanmaksupalvelu nimeltä palkka.fi, ja ainakin minusta se on erittäin helppo ja suorastaan miellyttävä käyttää. Työnantajavelvollisuuksia on lukuisia, mutta lopulta työntekijän palkkaaminen edellytti vain paria puhelua vakuutusyhtiöön ja melko lyhyttä perehtymistä tuohon palkka.fi -palveluun. Ensimmäinen palkka kaikkine sotu-maksuineen ja eläkkeineenkin on jo laitettu maksuun.

Yritän saada tänne vielä vähän kattavampaa valokuvapostausta noista ikkunoista muistoksi sekä itselle että jälkipolville. Varsinkin paikallisesta puutavaraliikkeestä ilmaiseksi (!) saatu A-teline ikkunankuljetuksia varten on ehdottomasti esiteltävä.