Hankoon

Olemme viettäneet tänä kesänä kolme supertehokasta remonttiviikonloppua. Supertehokkaiksi ne on tehnyt se, että lapset ovat olleet ko. viikonloppujen ajan isovanhempiensa hellässä huomassa. Lämmin kiitos isovanhemmille (ja kaino toive siitä, että jos yksi viikonloppu vielä jompaan kumpaan mummolaan elokuun loppupuolella...).

Ensimmäinen viikonloppu toukokuussa meni alapihaa myllätessä. Kaksi muuta ovat sujuneet ikuisuusprojektilta tuntuvan talon ulkomaalausprojektin viimeistelyssä. Minä kitisin sen keskimmäisen viikonlopun sitä, että tämä homma sujuisi paljon letkeämmin jos olisi radio. Viime viikonloppuna puoliso osti minulle radion.

Radio on Sangeanin malli WR12 ja se on ihana. Siinä on jykevä ääni, sellainen josta olisi hyvä kuunnella iltaisin merisäätä valtakunnassa kaikki hyvin -tunnelmissa. Se painaa todella paljon, mikä on harvinaista nykyisten heppoisien muovista kasattujen pienelektroniikkarempuloiden maailmassa. Ja se on niin kaunis.

(Meillä oli Joensuusta Romuritarilta ostettu tsekkoslovakialainen vanha radio, mutta se meni rikki. Siitä ei myöskään kuulunut kuin yksi kanava kunnolla, joten en ole vaivautunut viemään sitä edes korjattavaksi. Nyt on retroradio, josta kuuluu monta kanavaa. Aion pidättäytyä tässä kohtaa modernissa teknologiassa. Kohta meillä on varmaan laminaattia ja lasikuitutapettia yltympäriinsä.)

No, jo kaksi intensiivistä aamusta puolilleöin -viikonloppua vaatinut urakka tosiaan sujui paljon letkeämmin radion tahdissa. Suomipop soittaa aika paljon Leevi and the Leavingsia, huomasimme. Lisäksi tuli päivitettyä kesän 2014 musiikkitrendit. Aika paljon soi se Arttu Wiskarin Avaimet käteen -kauhistus - ihan käypää terapiaa henkilöille, joille uusi talopaketti näyttäytyy toisinaan varsin houkuttelevana skenaariona. Ja sitten soittavat runsain mitoin myös sitä Vadelmavenepakolaiskappaletta, tätä näin:



Panun serkku se sitten kommentoi Facebookissa, että savolaisnäkökulmastahan tuo teos sopii meidän tämänhetkiseen remonttiprojektiin numero yksi suorastaan loistavasti. Ihan ihmetytti, ettei sitä itse keksitty.

Kun nimittäin toista viikonloppua hankoo ja hankoo maaleja irti ikkunanpokista ja verannan ikkunoiden sisarpaneelista tehdyistä alkuperäisistä listoista, tietää hanganneensa. Iljettävää, venyvää, käryävää muovimaalia. Yäk.

Minä en osaa olla niin tarkka kuumailmapuhaltimen kanssa, että saisin nämä mahtavat ajalliset kerrostumat säilymään - tömäkkä muovimaalikerros on saatava irti ja saman pesuveden mukana lentävät sitten nämä varhaisemmatkin, perin mielenkiintoiset sävyt. Talo ei ole seinien kuorinnan perusteella ollut koskaan muu kuin keltainen, joten kokonaisuus on ollut varmasti melko säpäkkä näky tällä sanoisinko neonturkoosilla sävyllä maalatuilla ikkunatehosteilla!

Kuten taisin jo aiemmin mainita, meillä oli joskus kaunis ajatus siitä, että ikkunoiden vuorilaudat säästettäisiin, kuorittaisiin maalista ja maalattaisiin uudelleen. No, ei se purkaminen meiltä sitten onnistunut aikataulullisesti mitenkään ja maalaripojat purkivat laudat lopulta vähän ronskein ottein, joten niistä ei juuri jäänyt jälkipolville säilyteltävää.

Jälkikäteen ajatellen uudesta tavarasta vuorilautojen tekeminen on tässä konkurssissa ihan helpottavaa, koska noissa maalinpoisto-uudelleenmaalaus-touhuissa menee ihan hirveästi aikaa. Nuo verannan listat kuitenkin halusin ehdottomasti säilyttää, koska niissä on ihan oma ulkonäöllinen juttunsa eikä pelkästään satasta höylälautaa lyöty jiiriin akkunan ympärille.

Mutta kyllä niiden verannan listojenkin kanssa sai töitä tehdä. Ja lisäksi ovat karmit, nekin paksun muovitöhkän peitossa. Karmeista olen nyt tässä vaiheessa ottanut maalin pois vain siltä sivulta, joka näkyy ulospäin eli seinän ja ikkunanpokan väliseltä alueelta:

Kas näin. Tömäkkä turkoosi täälläkin, mutta myös punaruskean sävy: 

Myös ikkunoiden rimat, jotka nostavat karmin samalle tasolle paneloinnin kanssa, vaihdettiin uusiin koska niitä ei saanut ehjinä irti. Ja kun ensin olin hangannut sen vanhan maalin irti, seuraavaksi tuli Vadelmavenekappale taas ajankohtaiseksi - hankoon ja hankoon puolukanpunaista pellavaöljymaalia ranneohennuksella karmiin:

Niin, se unohtui sanoa että meidän tapauksessamme tämä ikkunaprojekti edellyttää aina kaikkien ikkunoiden irroitusta, koska isoissa ruuduissa ei ole ollenkaan saranoita ja ulkopokat ovat kiinni ruuveilla. Avoimien ovien viikonloput, siis:

Karmien maalinpoistossa käytin pelkkää fyysistä voimaa ja terävää skrabaa. Maali lähti niin ihan hyvin. Kuumailmapuhaltimella en uskaltanut sohia tuonne pölyisiin karmin ja seinän rakoihin, Speedheaterilla on minusta kamalan hidasta tehdä töitä ja maalinpoistoaineen kanssa pusaaminen oli myös työlästä ja kuumuudessa mahdotonta, kun olisi pitänyt vetää paksut suojavarusteet ylle. Voimaa ja skrabaa -menetelmän miinuksena tosin se, että tikkailta käsin minulla loppui välillä fysiikka kesken, kun olisi pitänyt yhtä aikaa keikkua tikapuiden nokassa ja painaa koko kehon voimalla skrabaa karmia vasten siistin jäljen aikaansaamiseksi.

Silloin apuun tuli suuremmalla massalla varustettu toveri remontin tuoksinnassa:

Ai niin joo ja tuleville sukupolville tiedoksi, että puoliso korjasi samassa rytäkässä myös lahonneen olohuoneen pikkuikkunan karmin. Lopputuloksesta en muistanut ottaa kuvaa, mutta siihen on siis suoritettu pienimuotoinen puukorjaus heinäkuussa 2014. Karmin nurkkaan oli jostain syystä valunut vettä ja nurkka oli lahonnut, ihan ei nyt saatu kiinni että mistä moinen vaurio kun kaikki muut talon karmit ovat olleet ihan ehjiä. Tuokin paikka toki huomattiin kesällä 2012 silloin kun ikkunanpokat olivat vuorotellen remontissa Rantasalmella, mutta arvatkaa muistettiinko sitä enää kun kunnostetut ikkunanpokat oli laitettu paikalleen. No, nyt ei ole enää laho sekään karmi. Feinillä lahot pois ja uutta puuta tilalle.

Sinänsä tämä koko ikkunaoperaatio ei vaikuta kovinkaan suuritöiseltä ainakaan pinta-alojen puolesta - maalataan karmista näkyviin jäävä kapea osa tehostevärillä ja kiinnitetään uudesta, valmiiksi maalatusta tavarasta uudet vuorilaudat ikkunoihin.

Kun sen sitten tekee työvaihe työvaiheelta alkaen verannan ja sen ulko-oven listojen ja lautojen maalinpoistosta ja uudelleenmaalaamisesta homesuojakäsittelyineen (arvatkaa unohdinko taas vaihteeksi oksalakan...), ikkunoiden irrottamisesta, tikkaiden nokasta käsin rimojen irrottamisesta, karmien maalinpoistosta, rimojen mittaamisesta, sahaamisesta ja uudelleennaulaamisesta, karmien ja rimojen maalaamisesta, ikkunoiden pesemisestä ja takaisin paikoilleen asettamisesta, parin viikon odottelusta pellavaöljymaalin kuivumisen takia ja päätyen ikunoiden irrottamiseen taas kertaalleen uudelleen maalausta varten ja niiden kiinnittämiseen takaisin odottamaan punaisen maalin kuivumista niin, ettei vuorilautojen asetteluussa tuhriudu koko tienoo punamaaliin, on vähän sellainen olo että vaikka minä miten hankoon ja hankoon niin valmista ei tule koskaan. Että pitäisikö soutaa pakoon.

Ja vähän pienesti olen ehkä alkanut ymmärtää, miksi markkinamies keksi kiireiselle nykyihmiselle vesiohenteiset maalit ja muut alkydihässäkät, joiden kuivumisaika mitataan tunneissa. En toki niitä omiin seiniini lätkisi, mutta sanottakoon vaikka niin, että ymmärrän ehkä, mistä lähtökohdasta noita pintakäsittelytuotteita on ryhdytty kehittelemään...

Vähän masentaa sekin, että vaikka ne lapset saisi vielä torpattua yhdeksi viikonlopuksi mummolaan, niin ei me tätä projektia varmaan vielä tänä kesänä saada valmiiksi. Meillä on nimittäin kolme ikkunaa, joihin ei pääse käsiksi tikapuilla ja joita varten pitää rakentaa telineet. Yksi on vintin ison huoneen ikkuna, toinen vintin portaiden pikkuikkuna ja kolmas tässä kuvassa takimmaisena näkyvä, autotallin oven päällä oleva olohuoneen ikkuna. Noille ei ole vielä tehty yhtikäs mitään ja niiden valmiiksi saattaminen edellyttäisi ties ainakin neljättä jos ei viidettä lapsivapaata viikonloppua. Hohhoijaa. Muualta paitsi vuokralaisen oven ympäriltä puuttuu lisäksi vielä ne vuorilaudat, ja vuokralaisen oven yläpuoleltakin kapea pikkuikkuna - paikalla on tällä haavaa esteettinen filmivaneri, koska kuvittelen pystyväni kunnostamaan ikkunan ennen pakkasten tuloa. Vuorilautojen sahaus jiiriin on luku sinänsä, kun sahuri vaatii itseltään millintarkkaa jälkeä, ja kääntöpöytäsahasta hajosi vielä ohjuri pahimmoilleen, onneksi siihen saa tilaamalla varaosia. Nopeaa valmistumista ei edesauta myöskään se, että ikkunoihin on askarreltava laudasta ja kahtia sahatusta paneelista vielä tippalista alalaitaan. Ne laudat ja puolikkaat paneelit ovat sentään jo valmiina ja odottavat toista maalauskertaa. Niistäkin unohdin oksalakan. Greit.

Tämän maratonpostauksen kauniiksi lopuksi lienee paikallaan esitellä, miksi minä näin kamalasti hankoon ja hankoon. Tässä keskeneräistä verantaa:

Noiden punaisten ympärille vielä siis valkoiset vuorilaudat tai tässä tapauksessa tosiaan koristelistat, niin a vot. Näyttää minun silmääni tosi nätiltä ja raikkaalta, vaalean keltaisen seinän ja valkoisten nurkkalautojen yhdistelmä olisi vähän lätky mutta punainen raikastaa todella paljon. Väriyhdistelmä ei ole minun keksimäni, talossa on ollut tosiaan jossain vaiheessa nuo karmien näkyvät osat punaruskeita, ja tämä kokonaisuus ulko-ovien ja katon väritystä myöten esitellään myös Kotini kauniiksi maalaten -kirjasessa, tässä kuva viime kesäisestä postauksesta:

Tämän talon ulkoisia kauneusarvoja aivan uuteen sfääriin kohottavan nysväyksen lisäksi meillä olisi esiteltävänä lahon ulkoseinän korjaus betonirappusten vierestä sekä uudelleenrakennettu parveke. Jos jaksan iltaisin valvoa, niistä pitäisi seurata raporttia jollakin aikajänteellä. 

Betonin ja puun epäpyhä liitto eli laho ulkoseinä

Olemme katselleet epäluuloisesti neljän vuoden ajan seinää betonisten rappujen vieressä. Noin jokaisessa rintamamiestalossa lienee lahovaurio juuri tuossa kohdassa, missä betonirappunen roiskuttaa vettä puiselle seinälle - nämä kaksi materiaalia eivät sovi yhteen.

No, meidän talo ei tehnyt poikkeusta, vaikka jonkun taannoisen pistokokeen perusteella muistelen tuudittautuneeni siihen uskoon, että porras on ainakin kalteva ulospäin eikä suoranaisesti uita vesiä päin seinää.

Laho se seinä siis on, tuosta rappujen vierestä. Onneksi ei kovinkaan suurelta alalta - tässä alla näkyy vaurio kokonaisuudessaan, ulkoverhousta purettiin sen verran että tuossa on jo täysin kovaa puuta näkyvillä joka kohdassa. 

Yläkerran keittiön lahovaurioon verrattuna tämä seinä oli vauriokohdalta sitten ihan totaalisen tohjona. Tuhon oli viimeistellyt joku, joka oli muuttanut syömään lahonnutta puuta ja jättänyt jälkeensä reikiä ja hyvin hienoa purua. Toivottavasti maistui.

Tässä vielä näkymää vaurion laajuuteen, tosiaan näkyvissä on ulkoverhouksen laidalla jo täysin kuranttia vinolaudoitusta.

Sinänsä tuon seinän korjaaminen ei ole mitään rakettitiedettä - lahot pois ja uutta puutavaraa tilalle. Haastetta tuo hieman se, että myös tuo sokkelia vasten oleva parru on osittain pinnastaan laho. Sinänsä mainitsemisen arvoista, että paneelit olivat lahoja vain kahdesta kohtaa ja lyhyeltä matkalta, mutta kosteus oli sen sijaan tehnyt laajempaa tuhoa vinolaudoituksessa.

Mutta se varsinainen haaste, tai ne kaksi haastetta, näkyvät alla olevassa kuvassa. Ensinnäkin on nyt vähän epäselvää, millä ilveellä tuon lahon pääsisi korjaamaan purkamatta koko ulkoporrasta. Ulkoporrasta ei huvittaisi purkaa, koska siinä ei yhtä isoa ja muutamaa pientä halkeamaa lukuunottamatta ole mitään varsinaista vikaa, ja nuo halkemat olisivat varmasti korjattavissa. Toinen haaste on se, millaisen rakenteen tuohon oikein suunnittelisi, että vauriosta tulisi korjattua samalla kertaa sekä syyt että seuraukset - jos korjataan vain entiseen malliin, on tilanne jonkun kymmenen vuoden kuluttua ihan sama kuin nyt.

Portaan purkaminen vai operointi sisäpuolelta eli kellarin rapusta käsin? Sitäkään ei huvittaisi purkaa, siellä on nätti alkuperäinen paneeli ja jos jotain olen tässä ulkoverhouksen maalausprojektissa oppinut niin sen, että 60 vuotta paikallaan olevien naulojen repimien irti vaurioittamatta niillä kiinnitettyä puista kappaletta on vaikeaa ja toisinaan jopa mahdotonta. Suojataanko seinä korjauksen jälkeen pellillä, kattohuovalla vai jollakin muulla kosteuden seinästä pois pitävällä materiaalilla? Vai rakennetaanko korjauspala filmivanerista, joka ei samalla tavalla lahoaisi?

Jos joku lukijoista on ratkonut omassa talossaan samaa ongelmaa, kokemuksia otetaan mieluusti vastaan, ja jos taas ei, myös näkemykset ovat lämpimästi tervetulleita. Rintamamiestalofoorumilla olen pyytänyt myös neuvoja ja sitä keskustelua voi seurata tästä.

Lahojen seinien lisäksi tänään on ollut agendalla myös äitienpäivä - hyvän sellaisen iltaa kaikille äideille! Me kävimme oman perheen kesken äitienpäivälounaalla Kenkäverossa. Jos siellä sattuu vierailemaan, kannattaa käydä peräkammarissa asti. Siellä on nimittäin esillä pieni näyttely Kenkäveronniemen pappilan historiasta ja erittäin valaisevia kuvia siitä, kuinka melko haasteellisestakin lähtökohdasta saa kauniin ja arvostavasti kunnostetun lopputuloksen. Olkoon kuva Kenkäverosta tässä lopussa muistutuksena siitä, että meillä on kuitenkin kaikin puolin aika helppo ja pienimuotoinen projekti.

Dream a Little Dream of Me

Minä pyrin yleensä olemaan pidättyväinen ja kevyen sarkastinen, mitä tulee erilaiseen materiaan kiintymiseen. En kovinkaan usein kiinny palavasti kenkiin, takkeihin, piironkeihin, kirjojen kansiin, auton oviin, mitä näitä nyt onkaan. Olen näemmä kahdesti blogissa käyttänyt verbiä "rakastan", ensimmäisellä kerralla ihan tukevan sarkastisesti verannan räystäiden alta kuoriutuvan lateksimaalin yhteydessä, toiseen otteeseen kun osasin ihan itse korjata taloni seinän.

Mutta nyt on fiilinki sellainen, että on kuulkaa keväisen rakkauslaulun paikka. Laittakaapa tästä Ella soimaan ja lukekaa eteenpäin.



Minullahan on ollut monesti sellainen tunne, että tämä meidän talo ei ole ulkoapäin kovinkaan kaunis, sanan varsinaisessa merkityksessä. Talo on kyllä vaikka mitä muuta positiivista, se on ryhdikäs ja komea ja arvokas, iso kunnon Talo. Mutta se ei ole ollut ikinä minusta mitenkään "oi, kaunis". Ja jollain hassulla tavalla olen ollut tästä tosiasiasta vähän surullinen. Haluaisin, että oma koti näyttäisi ja tuntuisi kauniilta - sisältä ja päältä.

Tämä kuva on ihan ensimmäiseltä kesältä, joka oli siis meidän ajanlaskumme mukaan kesä 2010. Harmaa aaltopeltikatto ja keltaiset seinät. Etupihakin oli vielä ihan kokonaan nurmikkoa. Talo on jotenkin tuollainen perus-. Ei kaunis. Enemmänkin ehkä vähän aneeminen.

Seuraava kuva on kesältä 2012, joka oli hullu kattoremonttikesä. Punaisella huopakatolla varustettu talo näyttää jo astetta esteettisemmältä. Ja seinien keltainen väri auringonpaisteessa hyvin erilaiselta kuin edellisessä kuvassa. (Pidän edelleen paljon siitä, miltä nuo valkoiset kapeat räystäslaudat näyttävät. Jostain syystä ne eivät ole edes näkyvästi homehtuneet.)

Olen kuitenkin varsinkin tuon huopakattovaiheen jälkeen ryhtynyt ajattelemaan entistä enemmän niin, että talossa on potentiaalia myös siihen kauneuteen. Sellaiseen fiilinkiin, että kotiin tullessaan mielessä läikähtää ja tuntuu että voi ihana. Olen surrut rapistuvaa ulkovuorausta ja miettinyt, että talo ansaitsisi pikimmiten uuden maalin ja loppuun fiksatut ikkunat ja ovet. Sitten se voisi ollakin kaunis, ilahduttaa sekä itseä että ohikulkijoita. Edustaa ylpeänä omaa aikakauttaan. Olen alkanut helliä ajatusta kauniin talon omistamisesta mielessäni ja se on ollut vähän niin kuin tuo Ella Fitzgeraldin laulama kappale - pieni, hassu unelma, joka on tuonut toivoa synkkiin rintamamiestalollisen päiviin.

Mikä on sinänsä ihan hassua, koska talon ulkovuorauksen maalaamisen sijasta normiarkeen toisi luultavasti paljon enemmän  hohtoa esimerkiksi keittiön remontoiminen. Irrationaalisuus on inhimillistä.

Kun sitten toissa iltana pyöräilin töistä kotiin ja pysähdyin postilaatikolle, tiesin olleeni oikeassa. Meidän talo ON kaunis, se on vain ollut piilossa ihan väärän värisen ja rapistuvan maalin alla. Se näky, jonka kohtasin, oli osapuilleen tämä:

Minun on vaikea olla kuvailematta tämän viikon fiiliksiä sortumatta pateettisiin ja ylitunteellisiin sanankäänteisiin, mutta olkoon nyt tämän kerran: Se helpotuksen, ilon ja onnen tunne, jonka pikavauhtia talon seinistä irti lähtenyt lateksimaali ja reippaasti ja vastoinkäymisittä edennyt maalinpoistoprojekti on tuonut, on ollut jotain ennenkokematonta. Minusta on uskomattoman hienoa, että kerrankin olemme onnistuneet rahalla ostamaan remonttipalvelua, joka ylittää kaikki odotukset. Minä olen aivan suun-nat-to-man helpottunut siitä, että meidän ei tarvitse itse neliösentti kerrallaan hinkuttaa talon seiniä puhtaiksi - meidän voimillamme ja aikaresursseillamme olisimme takuuvarmasti vielä kolmen kesän päästäkin samassa jamassa kuin tämän vuoden huhtikuussa.

Ja nyt, kun projekti on edennyt jo maalausvaiheeseen, minä olen ihan mykistyneen onnellinen siitä, kuinka KAUNIS talo meillä on!

Tuossa kuvassa on siis maalattu pihan puolen julkisivu ja verannan yläpuoli yhteen kertaan. Verannan päällä oleva parveke on edelleen vanhassa maalissa, koska se pitää purkaa - verannan kattoon pitää vaihtaa huopa (ja ehkä koko katto, jos se on laho) ja sitä ei voi tehdä, jos ei parveketta pura ensin päältä pois. Siitä minusta näkee hyvin eron - vanha keltainen on jotenkin paksu ja tunkkainen, uusi väri viiskytluvun keveä ja raikas. Talo näyttää minusta ihan uudelta - mutta siis ei uudelta 2010-luvun talolta vaan siltä, mille se on uutena näyttänyt.

Maali on siis Virtasen neljän öljyn maalia ja se on sävytetty Uulan värikartan sävyyn Olki. Täytyy kirjoittaa siitä sävyn valinnasta vaikka erillinen blogijuttu. Minusta sävy oli ihan oikea, ja se on todella lähellä keltaisen lateksin alta paljastunutta alkuperäistä öljymaalia:

Kuvassa siis tuo keskellä oikealla oleva paneeli on suoralta osalta maalattu uudella maalilla, kaikki muu maali kuvassa on alkuperäistä.

Minä olen entistä vakuuttuneeempi siitä, että jos hankkii minkä tahansa vanhemman talon, oli se sitten 70-luvun tasakattoinen punatiililinnoitus, viime vuosisadan alun hirsitalo tai joku Suomen 150 000 rintamamiestalosta, ei voi mennä vikaan jos pysyttelee ainakin talon ulkokuoren osalta mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle. Näkökulmani on toki täysin subjektiivinen, mutta minusta tuo meidän talo muuttui niin radikaalisti eri näköiseksi kun siihen palautettiin alkuperäisen katon lisäksi suhteellisen alkuperäinen maalityyppi ja värisävy, ja muutos oli niin selkeä parempaan suuntaan, että joku arkkitehtooninen viisaus tähän alkuperäiseen ulkomuotoon on sisältynyt.

Talosta puuttuvat nyt tietysti kokonaan vuorilaudat - ja ne ovat oikeastaan ainoa asia, joiden takia olen vähän murheellinen. Raaputus- ja maalaustyön kannalta vuorilautojen irrottaminen katsottiin tarpelliseksi. Pitkillä rautanauloilla 60 vuotta paikallaan olleiden lautojen irrottaminen telineiltä käsin oli kohtuuhankalaa. Lopulta oli pakko todeta, että ei auta muu kun antaa mennä - ja laudat ovat nyt aikalailla säpäleinä. Minä murehdin ehkä vähän tarpeettomankin paljon tällaisia alkuperäisosien menetyksiä, kun asian nyt suhteuttaa vaikka tähän maalinpoistorurakan kokonaisuuteen. Alkuperäisten vuorilautojen osittainen menettäminen on nyt vaan hinta, mikä pitää maksaa siitä että saimme talon kuorittua ja maalattua.

Ja no. Osan noista laudoistakin voi vielä käyttää uudestaan. Ja minä sain itse irrotettua portailla seisten ulko-oven vuorilaudat oikeaoppisesti, joten ne ainakin voi laittaa paikalleen maalinpoiston ja uudelleenmaalauksen jälkeen.

Ai niin, ja vuorilautojen, kunnostamattomien ikkunanpokien ja muiden yksityiskohtien lisäksi meillä on vielä yksi lisäprojekti: laho seinä. Siitä lisää vaikka ensi kerralla.

Riskinottoa

Olen miettinyt koko illan, mitä tekisin. Jättäisinkö tämän päivän raportoimatta blogiin, säästelisinkö myöhemmäksi. Pitäisi kirjoittaa tarinaan ne välistä puuttuvat luvutkin. Taikauskoinen kauhu valtaa mielen - jos nyt menen liikaa toitottamaan hyvää tuuriamme, kaikki voikin mennä kertalaakista pieleen.

Mutta no. Uskallan nyt kuitenkin ottaa riskin, ja julkaista kuvan siitä, mikä meitä odotti kun tänään palasimme töistä kotiin.

Kyllä, se on meidän talo. Ja kyllä, kuten kuvasta näkyy, siitä on poistettu aika paljon maalia - aamulla töihin lähtiessä kaikki maali oli vielä talon seinässä kiinni. Ja kyllä, luitte oikein - me olimme töissä, ja tämä kaikki tapahtui poissaollessamme.

Tässähän kävi siis niin, että epäonnisen sooda- ja lasinpuhalluskokeen jälkeen kaivoimme samana iltana autotallista viiden litran tonkan blogin kautta useitakin suosituksia saanutta ja Antiikkiverstas Wilmasta koekäyttöön tilattua Fluxaf Pro -nimistä maalinpoistoainetta. Puoliso suti ainetta masennuksen vallassa testiseinään ja puolen tunnin kuluttua kokeili pintaa skraballa.

Ja katso, maali irtosi. Kaikki lateksi lähti irti kevyesti supertylsällä kaapimella työntämällä. Minulle ei sattunut käteen muuta työvälinettä siihen hätään kuin kittilasta, mutta silläkin maali lähti kuin leikiten. "Kato, kato!", "Kato, tästäkin irtoaa!" -hihkunta kaikui alkukevään illassa.

Ja sitten soitimme uudelleen pintakäsittelijöiden opettajalle, joka sanoi, että testituloksemme olivat riittävän luotettavia siihen, että hän uskaltaisi ohjelmoida talon kuorinnan muutaman opiskelijan porukalle vielä tänä keväänä. Myöhemmin jengiin sovittiin liittyvän vielä yksi vastavalmistunut maalari ihan palkkatyöläisenä, joka maksua vastaan toimisi opiskelijoiden piällysmiehenä ja myös maalaisi lopulta kuoritun talon.

Maalinpoistourakka alkoi tänään siis kaiken kaikkiaan kolmen nuoren miehen voimin. Ja kuten kuvista näkyy, jälkeä tosiaan rupesi syntymään saman tien. Maaliroska onneksi näyttäisi putoavan aika tarkasti talon seinän viereen, täytyy huomisiltana suorittaa työmaasiivousta varmuuden vuoksi ettei tuo mömmö lähde tuosta enempiä leviämään.

Läheltä katsottuna työn jälki on aivan priimaa - tuo näkyvissä oleva maali on alkuperäistä öljymaalia, jonka voi tuollaisena hentoisena kerroksena aivan mainiosti jättää uuden maalikerroksen alle.

Paikoin maali oli kyllä irronnut kokonaan. Mitä pidempi vaikutusaika ja paksumpi maalinpoistoainekerros, sen helpompaa ja joutuisampaa on työskentely.

Kaksi aihetta onneen - maalinpoistoaine ja Pikä eli pintakäsittelijät. Hommasimme tuon maalinpoistoaineen lisäksi työmiehille skraboja, teloja ja suteja, telineet tulivat koulun puolesta ja niiltä yltää neljään metriin. Päätykolmiot otetaan sitten vuokrattavalla henkilönostimella.

Eikä tässä vielä kaikki. Meinasin pillahtaa ilosta itkemään kun kurkistin talon nurkan taakse - käytännössä tuossa on yhden kokonaisen seinän verran valmista jälkeä yhden vielä vähän vajaan työpäivän aikana, kun aamulla meni aikaa opastukseen, telineiden kasaamiseen ynnä muihin alkulämmittelyihin! Neljännes pystysuorasta seinäpinta-alasta siis osapuilleen valmiina.



Toki nuo nyt poistetut alueet ovat varmasti olleet ne kaikkein nopeimmat työstää, suoraa seinää suoraan maasta käsin, mutta yhtä kaikki tästä "monen kesän ikuisuusprojektista" taitaa nyt tällä menolla tulla "muutaman viikon keväthomma". En saata ihan vielä käsittää, että tämä on edes mahdollista. Toki työ tuosta hidastuun kun päästään talon toiselle puolelle, jossa pitää kikkailla autotallin luiskan montun kanssa, tai aletaan työstää räystäiden alusia. Mutta kuitenkin - kutsuisin tätä kunnioitettavaksi päivätyöksi.

Olen kokenut näissä remonttiostopalveluissa niin monta pettymystä, että en oikein vielä uskalla edes unelmoida valmiiksi maalatusta talosta. Toki noiden seinien ja räystään alusten maalaamisen jälkeenkin jää vielä ihan kiitettävästi puuhaa - ikkunoista on kunnostettu vasta pokat, karmit odottavat vielä maalausta ja osin, ainakin tippalistojen osalta, myös puukorjauksiakin. Sokkeli pitäisi myös maalata, ja sitä ennen tuo melko hurjan näköiseksi mennyt vuokralaisen porras kunnostaa tai luultavasti rakentaa kokonaan uusiksi, sen verran isoja palasia siitä tipahtelee. Ja ennen sokkelin maalaamista pitäisi miettiä, mitä tuolle yllä olevassa kuvassa näkyvän kadun puolen julkisivun vasemanpuoleisen ikkunan edustalle tehdään - siinä on kuoppa, joka kerää sulamisvesiä, ja sokkelissa on sillä kohtaa reikä, jonka paikkaaminen ei ole kokonaan poistanut pyykkituvan seinän kostumisongelmaa keväisin ja syksyisin.

Mutta että maalattu talo, voi pojat. Nuo kaikki muut hommat ovat sellaisia, että ne jollakin ulkoistusprosentilla saattaisivat valmistua jo tänä kesänä tai sitten tulevien parin kesän aikana omin voimin. Talon maalaus taas - no, lienee tarpeetonta enää edes toistella, miten ylivoimaiselta se on tuntunut. Ja nyt se näyttäisi olevan ihan realistinen, suorastaan kovaa vauhtia toteutumassa oleva saavutus, ilman mitään muuta omaa eforttia kuin kukkaron kaiveleminen. Käsittämätöntä.

Tämä kertoo ehkä eniten siitä, miten suunnattoman vaikeaa tällaiseen perinnehinkkausprojektiin on löytää tekijöitä. Meidänkin tekijämme ovat siis opiskelijoita, joille tämä maalinpoistourakka on opintoihin kuuluvaa työssäoppimista. Kun on jo ainakin kolmen vuoden ajan asennoitunut siihen, että kaikki pitää kuitenkin tehdä aina itse, ja kun itsellä on perin vähän ajallisia tai muitakaan resursseja siihen tekemiseen, on tällainen yllättävä ostopalvelu kuin taivaan lahja. Okei, talon ulkovuorauksen maalinpoisto ja uudelleenmaalaus tulevat reilusti kalliimmaksi kuin vaikkapa meidän kattoremontti - budjetti on tällä hetkellä kymppitonnin luokkaa kaikkine kuluineen, ja voin siitä kyllä esittää projektin valmistuttua blogissakin tarkan laskelman - mutta on meillä nyt ihan eri elämäntilannekin, kun molemmat olemme hienosti sanottuna koulutusta vastaavassa työssä ja nostamattomaan remonttilainaan voi suhtautua "tämähän se alkuperäinen ajatus olikin" -tyylillä. En usko, että tämän ulkoistetun projektin vuoksi tulemme menemään konkurssiin, enkä usko, että tätä helpotuksen määrää voi edes euroissa mitata.

Kunpa nyt kaikki sujuisi tämän ensimmäisen päivän lailla loppuun asti.

Puh pah pelistä pois

Palatkaamme taas tämän kevään ikuisuusasiaan nimeltä kuinka kuoria lateksi rintamamiestalon seinästä.

Tarinan edelliset osat voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Minä, kuten niin moni muukin tämän samaisen lateksoidun taloprobleeman äärellä oleva kiinteistönomistaja, olen kahlannut netistä aika paljon informaatiota kaikenlaisten kätevien puhallustoimenpiteiden sopivuudesta käsillä olevan ongelman ratkaisemiseksi. Museovirasto ei suosita mitään puhaltamista, hiekkapuhallus taitaa olla jo yleisen mielipiteenkin mukaan vähän turhan järeä konsti puuverhoukselle - ainakin jos sitä puuverhousta on tarkoitus jollain tavalla säästellä jälkipolville - ja soodapuhaltajat kehuvat estottomasti niin kirjallisessa kuin videomuodossa omia palveluksiaan kaikille kuviteltavissa oleville pinnoille.

Meillä tosiaan kävi soodapuhaltaja toteamassa, että se homma ei toimi. Toiselta firmalta nimeltä Saimaan soodapuhallus olimme saaneet puhelimessa arvion, että soodalla ei tosiaan kannattaisi lähteä edes yrittämään paksua lateksikerrosta, mutta lasimurskalla puhaltaminen voisi toimia.

Ja tämä firma tarjosi myös ilmaisen koeajon, jonka toki otimme mielellämme vastaan. Saapui ystävällinen sooda/lasimurskapuhaltaja, saapui yllä mainittu auto ja alla mainittu pömpeli.

Pömpeliin kaadettiin lasimurskaa ja auton perässä kulkenut kompura alkoi hurisemaan. Minä olin tulisilla hiilillä Peltoreilla varustettujen lasten kanssa turvaetäisyyden päässä ja toivoin, että voiku voiku voiku...

Mutta lopputulos oli noin vartin hurinan päästä sittenkin pelkkä eiku. Ja ihan äkkiä en muista, milloin olisin edellisen kerran ollut niin pettynyt kuin lasimurskapuhalluskokeen päätyttyä kirvelevään tappioon. (Tässä alla olevassa kuvassa on lasimurska kerrostunut sen uuden salaattilavan päälle.)

Näitä puhallusjuttuja tosiaan tunnutaan markkinoivan aika aukottomina menetelminä ja siksi kai minäkin olin niin toiveikas. Noin ihan peruskoulufysiikalla ajatellen voisi kuitenkin tulla siihen johtopäätökseen, että tuollainen mekaaniseen kulutukseen perustuva toimenpide riippuu aika paljon siitä, mitä pintaa kulutetaan. Ja jos nyt yhtään on lateksia yrittänyt miltään pinnalta poistaa, voi todeta, että aika veemäistä se venyvä ja paukkuva ja paksu ja nahkea kerrostuma on irrotella, millä tahansa menetelmällä.

Meidän talon osalta siis tuolla lasinpuhallusmenetelmällä maali ei hellävaraisesti yrittämällä vaan yksinkertaisesti lähtenyt irti. Soodapuhallus on vielä hellävaraisempi, eli puhaltajan mukaan sillä ei olisi tullut edes tämänmoista jälkeä.

Kun sitten maali on jostain kohtaa tiukasti kiinni ja jostain kohtaa ei ollenkaan, haukkaa lasimurska sitä paljasta puuta tietysti ihan eri tavalla - siitä näkyy jälkiä tämän alla olevan kuvan vasemmassa alareunassa. 

Kun puhallukseen lisättiin tehoja, rupesi kyllä maali kiistatta irtoamaan. Mutta samalla rupesi irtoamaan myös puu. Tästä alta näkynee hyvin, miten pehmeä kevätpuu on lähtenyt irti lasimurskan mukana ja kovempi kesäpuu jäänyt jäljelle. Seinä oli testilaudan osalta siis jos ei nyt ihan yhtä hurja kuin hiekkapuhalluksen jäljiltä niin ei paljon muutakaan. 

Tässä tuo maalinpoiston tekemä raidoitus näkyy ehkä kaikkein selvimmin, vaikka kuvasta ei kolmiulotteisuus juuri käykään ilmi.

Puhaltaja otti tässä vaiheessa Ebola-virustorjujan näköiset työvarusteensa pois yltään ja totesi, että teidän talon ulkoverhous on niin hyvässä kunnossa että hän ei kyllä rupeaisi sitä tällä tavalla enempiä raapimaan. Jäimme vielä pitkäksi aikaa jutustelemaan puhaltajan kanssa ja tämä osoittautui aivan oivalliseksi hepuksi, suorastaan perinnerakentajan parhaaksi ystäväksi. Kovasti pahoiteltiin puolin ja toisin ettei saatu yhteistä urakkaa aikaan ja puhaltaja vielä pyysi, että ilmoittaisimme, millä konstilla lateksi lopulta irtosi seinästä. Kuulemma mikä tahansa öljymaali tai kuultava puunsuoja tai muu vastaava pintakäsittelyaine olisi lähtenyt helposti ja vaivatta, mutta lateksiin ei oikein tahdo purra mikään. Greit.

Mieliala oli kyllä kiistatta aika pakkasella, kun puhallusauto ajoi pois pihasta. Mietimme, että nyt alkaa olla se aika, jolloin otetaan vain lusikka kauniiseen käteen ja todetaan, että mitään helppoa ja nopeaa konstia ei ole olemassa. Talo pitää tosiaan raapia käsipelissä esiin sen turkasen lateksikerrostuman alta, ja sille urakalle ei löydy ketään maksullistakaan tekijää.

Lohdullista oli kuitenkin se, että aika monta ulkoverhousta nähnyt puhallusasiantuntija oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että alkuperäinen ulkoverhous on kaiken sen vaivan ja säilyttämisen arvoinen. Lisäksi tämä kokemus tietysti vahvisti omaa kyynistä suhtautumista markkinointiin - niin monta "soodapuhallus ratkaisee kaikki ongelmasi" -tyyppistä maalinpoistomainosta on eteen parin viime vuoden aikana sattunut. Tosiasiassa ne talot, joiden maalinpoistossa nuo puhallusmenetelmät ovat mahdollisia käyttää, ovat ilmeisesti todella harvassa.

Summa summarum, vinkiksi muille sanoisin tästä viisastuneena sen, että kannattaa asioida vain sellaisten puhallusfirmojen kanssa, jotka suostuvat tekemään kotikäyntejä ja testaamaan, miten oman talon seinästä maali lähtee irtoamaan. Meidän tapauksessamme tämä kotikäynti oli ihan ilmainen, josta olemme Saimaan soodapuhallukselle kiitollisia.

Mutta maalinpoistotarina ei pääty tähän... Lisää ensi kerralla. 

Vastatuulta

Olen lukenut viime aikoina tyttärille iltakirjaksi pelkästään kirjastosta lainattua Tove Janssonin fantastista Kuinkas sitten kävikään -teosta, joten ihan pakko kirjoittaa tähän alkuun:

Vaan kuinkas sitten kävikään? 

Kuva nyysitty Wikipediasta

Olin jo niin huojentunut siitä, että talon maalinpoistourakan ulkoistaminen onnistuisi meidän koulun pintakäsittelijöiden toimesta. No, ei se sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Urakka oli tälle keväälle ja ehkä millekään keväälle liian iso, työläs ja hankalasti järjestettävä. Ymmärrän sen hyvin, siksi mekin tätä savottaa olemme ulkoistamassa. Mutta harmittaa silti ihan tolkuttomasti.

Sain blogin kautta taannoin yhteydenoton rakennusalan ammattilaiselta, joka kehui Antiikkiverstas Wilmasta saatavaa ekologista maalinpoistoainetta. Tilasin sitä kokeilupöntöllisen ja sellainen oljenkorsi tässä nyt vielä on, että JOS tuo aine toimii kuten on luvattu, ja sillä maalin poistaminen on nopeaa ja näppärää, voisi ainakin osan talosta saada kuorittua tuon ihmeaineen ja opiskelijatyövoiman avulla. Pitäisi uskaltaa kokeilla.

Lisäksi nöyrryimme soittamaan uudestaan sille soodapuhaltajalle, jonka piti tulla tammikuussa käymään ja tarkistamaan, voisiko talon kuoria jonkinlaisella lasimurskalla (???) tai vastaavalla. Nyt hän on tulossa uudelleen käymään, tällä kertaa ensi viikolla. En ole kovinkaan toiveikas.

Nyt on jotakuinkin sellainen olo, että jos tuo maalinpoistourakan ulkoistaminen ei onnistu, saa olla koko talomaalaus tältä kesältä. Ei meillä ole mitään ajallisia resursseja itse siihen hommaan ruveta, kun niitä jo valmiiksi hyvin rajallisia aikayksiköitä on jo budjetoitu kaikkeen muuhun pakolliseen. Olokoon, vaikka seuraavaan kesään asti.

No mutta, jotain positiivistakin: Meille ilmestyi tänään salaattiomavaraisuuden takaava, lasitettu kasvulava tuohon keittiön ikkunan alle. Pitkään suunniteltu ja haikailtu lava syntyi lopulta perheen pääpuusepältä niin rivakasti, että minä en kerennyt ottaa prosessista yhtään valokuvaa. Otan huomenna valmiista lopputuloksesta, siitä tuli hieno ja se mätsää sitä paitsi vieressä olevan hiekkalaatikon kanssa. 

Laurakaisa maalasi taloa

Uutisia sekä henkistä tuskaa että runsaita kommentteja kirvoittaneelta maalinpoistorintamalta:

Olen käynyt alustavia keskusteluja meidän koulun eli Etelä-Savon ammattiopiston pintakäsittelyalan opettajan kanssa. Näyttää tällä hetkellä vahvasti siltä, että meidän onneton taloparkamme pääsee ensi huhtikuussa maalariopiskelijoiden opetusmateriaaliksi hintaan 60e + alv/päivä, eli mitä siitä nyt tulee, jotain 73 euroa työpäivältä. Talon ulkomaalausprojektiin on budjetoitu sen verran omia ja lainaeuroja, että tuolla päiväkustannuksella pitää opiskelijat työmaalla vaikka useamman viikon. 

Tekniset yksityiskohdat kuten telineet ja muut sellaiset ovat vielä kysymysmerkkejä, mutta ajatuksena on, että useamman opiskelijan porukka tulisi kuorimaan talon lateksista. Käytössä olisivat luultavasti tällöin lämpö ja skrabaus sekä maalijyrsin.

(Kuva on varastettu meidän koulun nettisivuilta, www.esedu.fi)

Lienee sanomattakin selvää, että olen tästä asiasta varovaisen huojentunut ja totaalisen huojentunut sitten, kun kevät vähän etenee ja saamme kaikki yksityiskohdat sovittua kuntoon. Samaisen maalinpoistourakan kanssa painivia kohtalotovereita kehotan myös ottamaan yhteyttä lähimpään ammattikouluun - nuo oppilastöiden hinnat ovat käsittääkseni ainakin pääkaupunkiseudun ulkopuolella suunnilleen samoja, alan opiskelijat tekevät yleensä parempaa jälkeä kuin kaikenkarvaiset talkooporukat ja lisäksi meidän opiskelijoille on ensiarvoisen tärkeää päästä työssäoppimaan mahdollisimman paljon ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa koulun seinien ulkopuolelle. Ja pakollinen asenteenmuokkauslausunto: ne amiksen opiskelijat ovat 2010-luvulla keskimäärin hyvin fiksuja, ammattiylpeitä ja oppimaan innokkaita nuoria.

(Tämä kuva puolestaan on varastettu meidän koulun Facebook-sivuilta.)

Kun nyt näyttää siltä, että talo saadaan kuorittua tämän kevään aikana, on pitänyt ryhtyä miettimään myös maalausasioita. Samalla olen jo useampana päivänä katsellut koko rotiskoa ihan uusin silmin - jotenkin tuntuisi siltä, että kun talo on uudessa maalissa, siitä tulee nykyisen vähän elähtäneen ja kulahtaneen mörskän sijasta tosi kaunis ja komea ilmestys. Ja se tuntuu nyt vallan mukavalle asialle, kun estetiikan kaipuu on alati läsnä. Sitten ehkä täytyy tuohon banneriinkin vaihtaa uusi kuva...

Mutta maaleihin: Kalliokadun keltainen talo tulee jatkossakin itsestäänselvästi olemaan Kalliokadun keltainen talo, siitä ei ole epäilystäkään. En osaisi edes ajatella kotia muunvärisenä. Samalla kuitenkin ehdottomasti haluan, että talosta tulee nykyistä Hyvin Keltaista huomattavasti Vähemmän Keltainen - eli sellainen viiskytluvun hailakka, haaleankeltainen sävy. Se sopii paremmin koko kadun värimaailmaan, joka on yhtä suoraan sanottuna ihan kamalan kirkkaansiniseksi vähän aikaa sitten ulkoverhousremontoitua naapuritaloa lukuunottamatta tuollainen aikakaudelle tyypillisen vaalea.

(Tämän kuvan otti naapurin Ville joskus monta kesää sitten.)

Naputan tätä tekstiä työkoneella, ja kaikki kuvat ovat kotikoneella. Kuvittele tähän kuva kadusta, jolla näkyy vaaleansävyisiä, puuverhoiltuja tai rapattuja rintamamiestaloja.

En oikein tiedä, miten sellaisen sävyn sitten maaliin saa - tiedän täältä lähistöltä kaksi taloa, joissa on kiva sävy, toinen on rapattu rintamamiestalo Selännekadulla ja toinen vanhempi puutalo ehkä Suur-Savonkadulla, jos en ihan väärin muista. Mutta menenkö nyt muina perinnehippeinä anomaan niiden seinistä sitten mallilastuja vai miten näiden kanssa oikein menetellään? "Hei, teillä on kivan värinen talo, voinko raapia hieman seinäänne?"

Olen todella surkea kaikenlaisissa värien sävyvalinnoissa, kuten vessan seinät -problematiikasta ehkä muistatte. Siksi olin äskettäin suunnattoman helpottunut, kun tavailin pitkästä aikaa Panu Kailan Talotohtoria ja törmäsin tähän luultavasti paikkansa pitävään lausuntoon:

"Koska väri on valon heijastusta, silmä ei näe rakennuksen väriä todellisena vaan valon tulkitsemana. Kesällä valossa on mukana puiden vihreyttä, talvella hangesta heijastuvaa taivaan sineä ja illalla iltaruskon punaista. Kirkkaassa valossa värit haalistuvat ja illalla syvenevät. Näin talo näyttää eri aikoina eri väriseltä."

Huojentavaa. Näin ollen voinen siis hyvillä mielin jättää nämä hankalat sävyasiat tyystin pohtimatta ja valita maalitehtaan valmiista sävyistä sen kaikkein vaaleimman keltaisen. Problem solved.

Talon muu väritys on myös jo selvillä. Nurkka- ja vuorilaudoista tulee valkoiset (no valkoisessakin on toki eri sävyjä, mutta ehkä luotan vessanseinä-casesta viisastuneena ihan siihen valmiiseen maalarinvalkoiseen), sokkelista tulee vihreä (se Uulan entinen Oliivi, joka on nyt kadonnut värikartalta) ja ikkunoiden karmien näkyviin jäävästä osasta tulee punainen. Tosin ikkunankarmit maalataan vasta sitten joskus tulevana vuonna tuohikuussa, kun nyt saisi seinät maaliin ensi kesän aikana. Mutta siis tällä tavalla. Värivalinnat ovat aika pitkälti ne, millaisessa maalissa talo on alunperinkin ollut, ja viimeinen värivarmistus on peräisin Kotini kauniiksi maalaten -kirjasesta vuodelta 1951.

Minä erityisesti pidän noista punaisista ikkunankarmiraidoista. Talot, joissa on sellaiset, ovat näpsäkän ja kauniin näköisiä.

No, talonmaalausasioissa värin lisäksi pitää pohtia aika paljon muutakin. Ostin TM:n Rakennusmaailman taannoisen perinnemaalivertailun netistä ja osin sen ansiosta, osin mökin kesäkeittiön positiivisista maalauskokemuksista viisastuneina olemme kaiketi päätyneet Virtasen 4 öljyn maaliin. Minä olen aiemmin vannonut aina ja kaikessa Uulan nimiin, mutta sen verran olen heidän pellavaöljymaalillaan ulkotiloissa maalannut, että hiukkasen hirvittää koko talon maalaaminen tai vaihtoehtoisesti maalauttaminen sillä tavaralla - Uulan pellavaöljymaalin kanssa pitää olla tosi tarkka siitä, ettei maalia tule vedetyksi liian paksua kerrosta ja siksi maalaaminen on kiistatta sekä raskasta, hidasta että vaatii ainakin minun käsialallani kolme kerrosta ennen kuin jälki on kelvollista. Kun pyrkimyksenä on ulkoistaa urakka muualle, tuo maalattavuusasiakin pitää nyt ottaa huomioon.

Nyt meillä on siis maali, ja on väri. Pitää käydä vielä maalikaupassa vakoilemassa Virtasen Oljenkeltainen-sävyä, ja jos se ei ole ihan kamala, niin talosta tulee sitten sen värinen. Maalin valinta seilaa sikäli turvallisilla vesillä, että aiomme suorittaa testin - meillehän tulee toukokuun alussa leikkimökki. Maalaamme ensin sen, ja jos valittu maali tai väri osoittautuvat ihan kamaliksi, niitä voi sitten varsinaiseen talomaalaukseen vielä vaihtaa. Hitsin kätsää.

(Tämän kuvan puolestani nyysin Virtasen maalitehtaan sivuilta, mutta tuskin ne pahastuvat kun tämähän on vähän niin kuin ilmaista mainosta.)


Mutta ei tämä projekti vielä tässä ole. Pitää miettiä telineasiat ja henkilönostinasiat ja pensseliasiat ja pensselinpesuasiat ja ja ja. Sitten on vielä tietysti se yksi asiaan liittyvä muuttuja, joka vähän ahistaa jo tässä vaiheessa  - SÄÄ.

Viime kesä oli optimaalinen ulkomaalauskesä. Rutikuiva ja sateeton. No, viime kesänä ei ulkomaalattu. Toivottavasti ensi kesä ei ole samanlainen kuin kahden vuoden takainen kattoremonttikesä, jolloin ihan koko ajan satoi vähän vettä. Henkisesti kannattaa ehkä valmistautua pahimpaan ja kaivella nettiselaimen suosikkilistoille taas kaikkien saatavilla olevien sadetutkien linkit. Huokailuttaa jo valmiiksi. 

Kaikki projektit liittyvät yleensä vähintään kahteen tai kolmeen ala- tai osaprojektiin ja niin tämäkin. Siksi seuraavaksi päätän aprikoida verantaa, sen kattoa ja katon päällä olevaa lahoa parveketta. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

 

 (Tämäpä kuva on ihan oma!)